Vuoden parhaita 2023

On tullut aika luoda katsaus kuluneeseen vuoteen, kuten kirjablogeissa on tapana. Mitkä kirjat kiinnostivat blogin lukijoita eniten, entä mitkä olivat itselleni tärkeimpiä lukuelämyksiä? 

Jos lähdetään teistä blogin lukijoista, oli kiinnostavaa tutkia blogin tilastoista, mikä teitä on lukemissani kirjoissa eniten kiinnostanut. Tässä suosituimmuusjärjestyksessä postaukset, joita on eniten käyty lukemassa vuoden varrella. 

Eli blogin lukijoiden TOP 10:  

Petri Tuunainen: Mira Kunnasluoto - Riisuttu kuningatar 

Eero Huovinen: Pitkä ilo - Joulun evankeliumi 

Anna-Liisa Valtavaara: Huolena huolehtiminen 

Eliina Heinonen: Väriä elämään 

Viljo Perttula: Pitkospuut 

Roland H. Bainton: Joulukirja - Martti Lutherin ajatuksia joulun sanomasta 

Christian Scriver: Pieni kirja masentuneelle 

Riitta Lemmetyinen: Pieniä ihmeitä 

Salme Blomster: Musta, valkoinen häpeä 

Sara Saarela: Etten päästäisi irti 

Muutamia huomioita tästä listasta. Joulukirjat tuntuvat kiinnostavan ihmisiä. Niin myös tunne-elämän ongelmiin liittyvät; tämän listan kirjoissa käsitellään huolehtimista, masennusta ja häpeää sekä Sara Saarelan romaanissa uupumusta. Myös Mira Kunnasluodon tarina kertoo särkymisestä. 

Eliina Heinonen on ollut suosittu julistaja, mutta varmasti entistä enemmän häntä on googletettu tänä vuonna, kun hän pääsi taivaan kotiin. Riitta Lemmetyisen kirjat ovat ihanan rohkaisevia, ja Viljo Perttulan Pitkospuut on nautinnollinen historiallinen romaani. 

Tuo Scriverin masennuskirja jäi kyllä nolottamaan minua, koska en oikein osannut kirjoittaa siitä, ja kuitenkin sitä on käyty niin paljon katsomassa. Mutta toivottavasti ihmiset lukevat kirjan itse ja saavat sieltä kaiken sen, mitä minä en jostain syystä osannut jakaa. 

Entä sitten omat suosikkini? 

Ensin täytyy sanoa, että olen kyllä enemmän tai vähemmän pitänyt useimmista lukemistani kirjoista. En jaksa lukea loppuun asti sellaisia kirjoja, jotka eivät kolahda millään tavalla, joten niitä ei ole blogissa. Mutta totta kai jotkut kirjat ovat olleet "ihan hyviä" ja jotkut jopa aivan mullistavia lukuelämyksiä. Ja kaikkea siltä väliltä. 

Nykyään minulle kaikkein rakkaimpia ja tärkeimpiä kirjoja ovat ne, joissa puhutaan Jumalan armosta, Jeesuksen ristintyöstä ja syntien anteeksiantamuksesta. Olen päätynyt sellaiseen vanhan ajan uskoon, jossa ilman ristiä ei ole mitään. Risti on pääasia ja kaikki muut ovat sivuasioita. Siksi ensin mainitsen siihen liittyvät kirjat. 

Luin vuoden aikana C. O. Roseniuksen kirjoituksista kootun Roseniusta nykysuomeksi -sarjan melkein kokonaan. Vain viimeinen osa on lukematta; sitä olen nyt vähän aloitellut. Roseniuksen kaikki kirjat ovat minulle rakkaita, mutta erityisen voimakkaana lukuelämyksenä jäi mieleen viime talvena lukemani Synti se on. Vaikka sillä on noin synkän kuuloinen nimi, Rosenius ei koskaan ahdista syntistä ihmistä eikä jätä häntä rypemään syyllisyydessä, vaan julistaa aina vapauttavaa evankeliumia. 

Lutherilta ihana kirja vuoden varrella oli viime vuonna suomeksi ilmestynyt Armahda minua, Jumala - Psalmin 51 selitys. Taas aivan valtavaa ilosanomaa. Samoin Christian Scriverin kirjassa Syntien anteeksisaaminen. Vielä haluan mainita Esa Santakarin Armosta autuaat, jossa ollaan siellä, missä minunkin juureni ovat, eli kerrotaan evankelisen liikkeen menneistä ajoista. 

Myös minulle tärkeitä olivat lukemani Riitta Lemmetyisen kirjat - yllä mainitun Pieniä ihmeitä -teoksen lisäksi Anna sydän avara - Toivon ja rohkaisun tarinoita. Lemmetyiseltä kuuntelemani äänikirja meni valitettavasti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta itse luettuna sekin olisi jäänyt paremmin mieleen. Äänikirjat eivät selvästikään ole minun juttuni. 

Olen myös lukenut valtavan ihania ja rohkaisevia elämäkertoja. Tässä neljä sellaista: 

Sari Matikainen: Yösydännä 

Johanna Salo: Pimeys ei saa sitä valtaansa 

Astri Valen-Sendstad: Lina Sandell - Päivä vain 

Ali Husnain & J. Chester: Maksoi mitä maksoi 

Yhteistä näille elämäntarinoille on, että kaikki neljä henkilöä ovat kokeneet suuria kärsimyksiä, ja heidän tarinassaan on siksi ihanaa rohkaisua kärsivälle ihmiselle. Kirjat kertovat, miten Jumala auttoi näitä ihmisiä selviämään mitä raskaimpien vaiheiden läpi. 

Sitten vielä lopuksi muutama ihana romaani. 

Nautin kovasti jo lukijoiden TOP10-listalla mainitusta Viljo Perttulan Pitkospuista. Tässä sen lisäksi muutama muu hieno romaani: 

Merja Issa: Ohdakeperhoset 

Irja Aro-Heinilä: Kun emme mitään muuta voi 

Peter Hansen Skovmoes: Mitä se hyödyttää ihmistä 

Olen ilmeisesti lukenut vuoden aikana noin 80 kirjaa. On monia kirjoja, joita ei millään voi mahduttaa tällaiseen postaukseen, ja silti nekin ovat olleet hyviä. Tässä vain joitakin mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä. 

Minulle on ollut ilo jatkaa kristillisistä kirjoista bloggaamista. Kiitos kaikille blogini lukijoille kuluneesta vuodesta ja siunattua uutta vuotta 2024! 

P. S. Postauksen ensimmäinen kuva on minulle rakkaasta Bo Giertzin romaanista Kalliopohja. Sitä en ole lukenut tänä vuonna, mutta olen kyllä suunnitellut sen uudelleen lukemista. 

Ali Husnain & J. Chester: Maksoi mitä maksoi

Suomentanut Risto K. Träff 

Monelle on tuttu pakistanilaisen Gulshan Estherin kirja Revitty huntu, jossa hän kertoo oman ihmeellisen tarinansa, miten hän nuorena muslimityttönä kohtasi Jeesuksen ja kääntyi kristityksi. Sitä en ollut tiennyt, että myös Gulshanin sisarenpoika on kirjoittanut oman kirjansa, mutta löysin hänen teoksensa kerran Ninuska lukee -blogista. Kylläkin se, että Ali Husnain on Gulshan Estherin sisarenpoika, selvisi minulle vasta kirjaa selatessani. 

Ali Husnain kasvoi rikkaassa ja vaikutusvaltaisessa shiiamuslimiperheessä Pakistanissa. Hän oli tottunut helppoon, etuoikeutettuun elämään ja ihmisten kunnioitukseen syntyperänsä perusteella. Silloin tällöin perheessä vieraili Alin Englannissa asuva Gulshan-täti, jonka rukous auttoi Alia kerran ihmeellisesti. Poika ei kuitenkaan tiennyt, että hänen tätinsä oli kristitty, siis muslimien näkökulmasta kafir, luopio, jollaisia Alikin halveksi. 

Yllättävien ja ihmeellisten käänteiden kautta kuitenkin myös Alista tuli kristitty, ja kun asia tuli ilmi, hän sai todella tuntea sen nahoissaan. Ali, joka oli silloin vielä hyvin nuori, joutui terroristien tappolistalle, pakeni heitä paikasta toiseen ja sai kärsiä vielä siitäkin, että myös hänen läheisensä joutuivat hänen takiaan vaaraan. Jo etukäteen Ali oli saanut lupauksen, että Jeesus suojelisi häntä, ja sitä suojelusta hän sai kokea, mutta samalla myös hirveää pelkoa ja yksinäisyyttä. 

Lopulta Ali joutui pakenemaan Englantiin asti - tätinsä Gulshanin luo - mutta elämä ei sielläkään ollut helppoa. Tuntui pahalta lukea, miten yli voimien käyviä vastoinkäymisiä Ali joutui kokemaan vuodesta toiseen. Hän lannistui koko ajan enemmän. Monesti me emme ymmärrä Jumalan teitä. Hän, joka on kaikkivaltias, pystyisi antamaan meille helpommankin tien, mutta jostain syystä meitä voidaan sen sijaan viedä vaikeimman kautta. Alin tilanne alkoi tuntua jo täysin toivottomalta, kunnes lopulta siihen tuli valoa. Kirja rohkaiseekin myös lukijaa omalla kohdallaan uskomaan, että ne pitkät pimeät polut voivat sittenkin lopulta kääntyä siunaukseksi. Sittenkin Jumala tietää, mitä hän tekee, vaikka me itse emme ymmärrä mistään mitään. Ja siellä pimeimmissäkin hetkissä hän oli Alin kanssa, niin kuin on myös sinun kanssasi. 

Kokonaisuutena Maksoi mitä maksoi on hieno, koskettava ja rohkaiseva kirja Jumalan teoista pienen ihmisen elämässä. Se myös muistuttaa meitä siitä, millaista kärsimystä vainotut kristityt joutuvat kokemaan, ja miten paljon Jeesuksen seuraaminen voi monelle maksaa. Jospa Alinkin tarina voisi omalta osaltaan saada meidät rukoilemaan vainottujen veljiemme ja sisartemme puolesta. 

Oli myös todella kiinnostavaa lukea elämästä Pakistanissa. 

Kirjan alussa on Juha Ahvion ja Timo Keskitalon suositukset. Keskitalo kertoo itse tuntevansa monet kirjassa mainitut henkilöt. 

Kuva ja Sana 2016 

255 sivua 

Alkuteos: THE COST: my life on a terrorist hitlist 

Kannen kuva: Shutterstock 

Kansityö: Antti Kamppinen 

Sara Saarela: Etten päästäisi irti

 

Sara Saarela on eteläpohjalainen teologi ja kirjailija, jonka uutuusromaani kertoo kahdesta hengellistä työtä tekevästä naisesta. Nykyhetkessä seurataan kolmikymppisen helluntaipastori Hannan vaiheita ja mielenliikkeitä hänen uuvuttuaan seurakuntatyössä. Näiden lukujen välissä siirrytään aina hetkeksi 1960-luvulle, jolloin ääneen pääsee Hannan evankelistana toiminut isomumma Marke. Lapualaisia kun ollaan, Marken mietteet on kirjoitettu eteläpohjalaisella murteella. Hänen kauttaan tutuiksi tulevat seurakunnan ihmissuhdeongelmat ja omista unelmista luopuminen kutsumustyön takia. 

Niin Hanna kuin Marke antavat työlleen kaikkensa. Marke jaksoi pysyä lujana haasteiden keskellä, mutta Hanna on heti kirjan alussa sairauslomalla pahan uupumuksen takia. Tuntuu, ettei työhön jaksaisi koskaan enää palata. Nyt pitää vain vältellä seurakuntalaisia, sukulaisia ja tuttavia. Tai ainakin Hanna haluaa välttyä heidän kysymyksiltään. Julkisesti hän haluaa myöntää olevansa korkeintaan "vähän väsynyt". Pitäisikö hänen pastorina olla sellainen esikuva, joka murtaa vaikenemisen kulttuuria seurakunnassa ja avautuu omista kipeistä kokemuksistaan, Hanna miettii. Mutta ei hänestä ole sellaiseen.  

Kirja sisältää paljon Hannan pohdiskelua, kipuilua, kysymyksiä ja itsetutkistelua. Niinhän se on, että masentunut ihminen elää päänsä sisällä ja ajattelee liikaa, mistä ulkopuoliset mielellään huomauttavat. Millaiseksi Hannan toivottoman tuntuinen olotila sitten jatkossa kehittyy ja miten Saarela päättää hänen tarinansa, siitä oli kiinnostavaa lukea. 

Julistus- ja sielunhoitotyössä uupuneille Hannan kokemuksissa on varmasti paljon tunnistettavaa. Häntä esimerkiksi väsyttävät pitkiä monologeja pitävät ihmiset. Hanna pohtii, että sielunhoitotilanteissa pitäisi pystyä pitämään kiinni omista rajoistaan, ettei ota väärällä tavalla kannettavakseen vielä toistenkin painolasteja omiensa lisäksi. Vaan minkäs teet, kun olet herkkä ja empaattinen? Eikö siis saisi olla herkkä, pitäisikö pystyä olemaan vahva? Ne vahvat kyllä jaksavat paremmin, mutta ymmärtävätkö he heikkojen ongelmia? 

Kun elämä kuormittaa uupumuksen lisäksi muillakin ahdistuksilla, Hanna pohtii, pitääkö ihmisen tosiaan elää kaikki saarnan aiheet omassa elämässään läpi. Ja miksi hän sairauslomallakin alkaa heti suunnitella mielessään saarnaa kohtaamistaan tilanteista ja niiden herättämistä mietteistä? 

Niin Hanna kuin Marke joutuvat myös tuntemaan nahoissaan ympäristön asenteet hengellistä työtä tekeviä naisia kohtaan. Vaikka helluntailiikkeen alkuaikoina oli paljon naisevankelistoja, Marken aikana heitä on jo paljon vähemmän. Ja Hannan pitäisi olla mieluummin seurakuntatyöntekijä kuin pastori. Kaikkein mieluiten jotkut haluaisivat nähdä hänet vain pastorimiehensä vaimona. 

Miten kovan hinnan kutsumuksesta joutuu maksamaan? Miten jaksaa jatkaa ja pysyä uskollisena kutsumustyölleen? Nämä ovat monelle kipeitä kysymyksiä.  

- Tässä olen, kuiskaan. 

  Enempää ei ole. Suuret sanat ja rukoukset, joita latelin nuorempana ja oikein huusin, miten rakastan Jumalaa ja haluan kasvaa enemmän sellaiseksi kuin Jeesus, ovat jääneet taakse. Halusin olla suuri, hyvä, varma ja voittoisa. 

  Minä tiedän, että aion jatkaa polullani, enhän minä voi muuta. En halua muuta. Mutta tästedes jatkan aika pitkän aikaa ontuen. 

Aikamedia 2023 

246 sivua 

Roland H. Bainton: Joulukirja

Martti Lutherin ajatuksia joulun sanomasta 

Suomentanut Helinä Kuusiola 

Tähän kirjaan on koottu otteita Martti Lutherin jouluaiheisista saarnoista yli 30 vuoden ajalta. Takakannessa puhutaan jouluevankeliumiin liittyvistä saarnoista, mutta jos jouluevankeliumina pidetään lähinnä Luukkaan toista lukua, niin on Luther käsitellyt myös Matteuksen kertomia joulun ajan tapahtumia. 

Noita saarnaotteita on ryhmitelty kirjassa aihepiireittäin aikajärjestyksessä, alkaen enkelin ilmestymisestä Marialle ja päättyen Betlehemin lastenmurhaan sekä Marian, Joosefin ja Jeesuksen pakoon Egyptiin. Kun viimeisillä riveillä kaikki loppuu murhattuja lapsiaan surevien vanhempien lohduttomuuteen, on se aika raju loppu tällaiselle kirjalle. Mutta on aivan lopussa sitten vielä Enkeli taivaan -virren sanat palauttamassa ajatukset takaisin joulun ilosanomaan. 

Rajuhan se joulun sanomakin toisaalta on, koska siitä sai alkunsa tie, joka johti Jeesuksen ristille. Ja nöyryytyksen tie se oli jo syntymästä asti. Kirjan esipuheessa todetaankin: 

Miksi Jumala nöyrtyisi makaamaan aasin seimessä ja riippumaan ristillä? Seimi ja risti eivät Lutherilla ole koskaan kaukana toisistaan. Syntymä oli enemmän kuin vain herttainen idylli. Se tapahtui keskellä saastaa ja hirmuvallan pelkoa. Betlehem ennakoi Golgataa. 

Kun meillä on pyrkimys tehdä joulusta kiiltokuvaa, ensimmäinen joulu sen sijaan oli arkea ja vaatimattomia oloja. Lutherkin korostaa monessa kohdassa arjen ja arkisen työn merkitystä - sitä, että Jumala on läsnä juuri tavallisessa arjessa. Kun enkeli ilmestyi Marialle, Luther toteaa, että Maria saattoi hyvinkin hyöriä silloin kotiaskareissaan. Hän jatkaa: 

Enkelit tulevat useimmiten ihmisten luo näiden ollessa täyttämässä kutsumustaan ja hoitamassa virkaansa. Enkeli ilmestyi paimenille, jotka olivat paimentamassa laumaansa, Gideonille, kun tämä oli puimassa viljaa, Samsonin äidille tämän istuessa pellolla. 

Tämä rohkaisee meitäkin uskomaan, että Jumala on mukana ihan arkisen elämämme keskellä ja haluaa kohdata meitä siellä. 

Paimenten kohdalla Luther kiinnittää huomiota myös sanoihin: Paimenet palasivat. He eivät jättäneet kaikkea ja lähteneet esimerkiksi luostariin, vaan jatkoivat samaa vanhaa paimenen työtään. Eli kuten Luther sanoo, he eivät väheksyneet palvelutehtäväänsä, vaan jatkoivat uskollisina siitä, mihin olivat jääneet. 

Paimenista Luther huomioi myös kaksi muuta seikkaa. He noudattivat enkelin kehotusta ja lähtivät katsomaan Jeesusta - eli olivat kuuliaisia sanalle. Tämä oli uskon ensimmäinen hedelmä. Toiseksi heistä tuli sananjulistajia, kun he kertoivat kaikille tapaamilleen ihmisille, mitä lapsesta oli heille kerrottu. 

Luther suree sitä, että kun enkelit riemuitsivat Jeesuksen syntymästä, me taas emme koe ilon häivähdystäkään kuullessamme tuon sanoman: Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon. Käyttäydymme kuin se olisi vain kylmä historiallinen tosiasia, joka ei sykähdytä meitä. Kunpa voisimmekin löytää aivan tuoreen jouluilon enkelin sanoman äärellä. 

Kirjassa on mukana paljon myös loppiaisen sanomaa, eli Lutherin ajatuksia idän tietäjistä. Ja Herodeksestakin. Tietäjien kohdalla puhutteleva ajatus on esimerkiksi tämä: 

Miksi tähti ei vienyt itämaan tietäjiä suoraan Betlehemiin, niin että heidän ei olisi tarvinnut tutkia pyhiä kirjoituksia? Koska Jumala halusi opettaa meille, että meidän tulee pitäytyä kaikessa Raamattuun eikä luottaa itseemme tai muiden petollisiin oppeihin. 

Herodeshan kyseli ylipapeilta ja kirjanoppineilta, missä Kristuksen piti syntyä, ja hänelle kerrottiin silloin Miikan kirjan profetiasta. Eli näin pelkkä tähti ei johdattanut tietäjiä, vaan Jumalan sana. Siksikin heidän piti ensin päätyä väärään paikkaan eli Jerusalemiin. 

Tässä vain joitakin hajanaisia poimintoja Joulukirjasta, jonka tekstit on valittu Roland H. Baintonin kääntämästä ja kokoamasta teoksesta Luther's Meditations on the Gospels. Kuvituksena on tunnettujen Lutherin aikalaisten puupiirroksia. 

Tämänkin kirjan äärellä joulun sanomasta avautuu paljon uutta ajateltavaa. 

Annetaan Lutherin sanoa vielä viimeinen sana: 

Kunpa ihminen voisi tämän lapsen vuoksi pitää kaikkea kultaa ja omaisuutta, kaikkea valtaa ja loistoa pimeytenä; jospa taivaan tähdet ja kaikki maailman aarteet ja kunnia eivät olisi mitään tämän lapsen rinnalla. Silloin osaisimme käyttää enkelin sanomaa oikein ja hyötyä siitä. 

SLEY-Kirjat 1985 

102 sivua 

Alkuteos: The Martin Luther Christmas Book 

Kannen suunnittelu: Jouko Jäntti 

Kannen kuvat: Albrecht Dürer (1471-1528) 

Salme Blomster: Suojaava, lamauttava pelko

  

Syksyllä luin Salme Blomsterin kirjan Musta, valkoinen häpeä. Samassa sarjassa ovat ilmestyneet myös kirjat Hyvä, paha viha ja tämä nyt lukemani Suojaava, lamauttava pelko. 

Nämä ovat ohuita kirjoja, mutta täyttä asiaa. Paljon mahtuu tähän pelkokirjaankin. Blomster kertoo monista erilaisista peloista, kuten luontainen ujous, sosiaaliset pelot, esiintymisjännitys, fobiat, paniikkioireet, ahdistus ja paranoia. Puhumattakaan elämän pelosta, joka saa ihmisen vetäytymään kätkeytymään kotinsa turvaan lukkojen taakse niin, että elämä jää elämättä. Omat lahjatkin voivat jäädä käyttämättä, ja ihmisestä tulee alisuoriutuja, koska hän ei usko itseensä. Pelko tekee ihmisen pienemmäksi ja avuttomammaksi kuin hän oikeasti on. 

Blomster muistuttaa, että meidän pelkomme perustuvat valheisiin, jotka pitäisi korvata Jumalan totuudella. Meille on tietyissä tilanteissa muodostunut virheellisiä ajattelutapoja. Onhan olemassa tervettäkin pelkoa, jonka tehtävä on suojata meitä vaaroilta. Mutta epäterveet eli neuroottiset pelot ovat väärin tulkittuja ja yhdisteltyjä tunteita, ajatuksia ja kokemuksia, Blomster toteaa ja jatkaa:  

Niissä on oleellista se, ettei pelkääjä usko selviävänsä vaikeista asioista ja tilanteista. Hänessä ei ole riittävästi hyväksyttyä ja siksi turvaa kokevaa sisäistä lasta. Siksi hänen pelkonsa eivät ole oikeassa suhteessa itse tapahtumaan, vaan pikemminkin suhteessa hänen sisäiseen käsitykseensä itsestä ja omista mahdollisuuksista. 

Onneksi meidän on nyt aikuisina mahdollista alkaa hoitaa sisäistä lastamme ja antaa sille sen tarvitsemaa turvaa. Aivan erityisesti meillä on mahdollisuus saada sitä turvaa Jumalalta. Voimme ottaa vastuun omasta elämästämme. Blomster jakaa kirjassaan monia vinkkejä toipumisen tielle. Yksi niistä on kolmen T:n malli: tiedosta tai tunnista, tunnusta ja työstä. Peloista voi myös siedättää itseään pois. Tästä Blomster kertoo rohkaisevia esimerkkejä sekä omasta että erään "Lauran" (nimi muutettu) elämästä. 

Blomster kertoo esimerkiksi siitä, miten hän selätti omat paniikkioireensa. Pelkäävä ihminenhän helposti häpeää ja salailee pelkojaan, mutta niin salailu kuin vaikeiden tilanteiden vältteleminenkin vain pahentavat pelkoa. Blomster sai huomata eräässä tilanteessa, mikä voima oli avoimuudessa ja totuudellisuudessa. Paniikki menetti silloin maagisen voimansa. Siitä oli hyvä jatkaa. Taistelu ei silti ollut helppo, mutta se kannatti. 

Tärkeää on siirtyä itsekeskeisyydestä Kristus-keskeisyyteen ja saada apua, tukea ja turvaa Raamatusta sekä rukouksesta. Raamatussahan on paljon rohkaisua pelkäävälle. 

Tässä muutamia ajatuksia, joita kirjasta jäi mieleeni. Se on ehdottoman suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa pelkäävälle, joka haluaa lukea tästä aiheesta kristillisestä näkökulmasta. 

Karas-Sana 2002 

106 sivua 

Eero Huovinen: Pitkä ilo - Joulun evankeliumi

 

Vuosi vuodelta joulu tuntuu tulevan nopeammin. Huomenna jouluaattoon on enää kaksi viikkoa. Nyt ehdin vihdoin esitellä vähän jouluistakin lukemista sitä kaipaaville. 

Helsingin piispana toimineen Eero Huovisen vuonna 2002 ilmestynyt kirja käy läpi jouluevankeliumia hyvin syvällisesti. Huovinen nostaa sieltä esiin monia puhuttelevia näkökulmia. Luvut on otsikoitu monesti vain yhdellä tai muutamalla sanalla, johon liittyviin asioihin sitten syvennytään: Siihen aikaan, Verollepano, Joosef, Maria, Seimi, Kapalot, Yhtäkkiä, Kirkkaus, Pelko, Ilo, Teille... Näistä Huovinen ammentaa paljon ajattelemisen aihetta. Siellä täällä hän lainaa myös Lutherin joulusaarnoja. 

Vanhemmat varoittavat monesti lapsiaan: Itku pitkästä ilosta. Mutta millaista on Jumalan meille lahjoittama ilo? Eero Huovinen sanoittaa sen kauniisti: 

Jouluevankeliumin sanoma on toinen: pitkä ilo pitkien itkujen keskelle. Joulu osoittaa ja lahjoittaa ilon. Se ei tosin aina poista ihmisen itkua, mutta tuo surujen sekaan oikean ilon. 

Lainaukset Huovisen omasta tekstistä kertokoot kirjasta tarkemmin. 

Luvusta Paimenet: 

Joulu tulee tavallisten ihmisten luokse. Jeesus ei syntynyt Jerusalemissa eikä hänen syntymäänsä ilmoitettu ensin ruhtinaille. Jumala ei etsi sellaisia, jotka olisivat ulkonaisesti edustavia tai uskonnollisesti sopivia. Joulu tulee itsensä tavanomaiseksi tuntevien ihmisten luo. Jos siis tunnet itsesi harmaaksi ja juhlattomaksi, voit olettaa, että joulu ja Jumala ovat kiinnostuneet tulemaan luoksesi. 

Luvusta Enkeli: 

Enkelin saarna ei perimmältään ole neuvo, kehotus saati käsky lakata pelkäämästä. Pelko ei lopu katteettomasti komentamalla. Lapsen itku voi vaieta, jos vanhemmat vaativat, mutta sisin voi silti vapista. 

  Pelko loppuu vain, jos pelon syy poistuu. Enkelin saarnassa on tärkeintä syy, jonka nojalla pelko voi poistua. Kirkkauden säikäyttämille paimenille sanotaan myös peruste. Älkää pelätkö, sillä siihen ei ole syytä. Pikemminkin on aihetta iloon, sillä tänään on syntynyt Vapahtaja. 

Ja vielä luvusta Teille: 

Neljänneksi jotakin annetaan juuri meille ja minulle. Teille-sanaa seuraa meille. Lahjasta tulee meidän omamme. Paimenetkin innostuivat uutisesta: "Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen... minkä Herra meille ilmoitti." Ilo alkaa siitä, kun huomaa omistavansa jotakin. Iloa tuovat muillekin annetut lahjat, mutta omaksi saatu lahja - se vasta on jotakin! 

Esipuheessaan Eero Huovinen kertoo yhä uudestaan häkeltyvänsä siitä, miten rikas jouluevankeliumi on, ja miten samastakin kohdasta voi löytyä aina uusia vivahteita ja rikkauksia, joiden ohi on aiemmin kulkenut. Pitkä ilo - Joulun evankeliumi onkin tulvillaan noita hänen löytämiään vivahteita ja rikkauksia, joiden äärellä saamme sukeltaa yhä syvemmälle jouluevankeliumin sanomaan. 

Melkein joka aukeamalla on lisäksi kuvituksena tunnettujen taiteilijoiden jouluaiheisia maalauksia taustanaan joulunpunaista väriä. Niinpä tekstien ohella myös kuvat ja kirkkaat värit virittävät lukijan joulumielelle. Teos on visuaalisestikin todella upea. Kokonaisuutena siis erittäin suositeltavaa joulun ajan lukemista. 

Eipä siis muuta kuin: Nyt Betlehemiin! 

WSOY 2002 

120 sivua 

Kuvat: WSOY:n kuvapankki 

Graafinen suunnittelu: Kristina Segercrantz 

Kuvatoimittaja: Riitta Toiviainen 

Risti rintamalla

Valikoima sotilaspappien saarnoja ja puheita sotatalvena 1939-1940 

Toimittaneet sotarovasti Joh. Björklund ja maavoimien pastori Rolf Tiivola  

Aioin kertoa tästä kirjasta jo itsenäisyyspäivänä, mutta en ehtinytkään lukea sitä niin nopeasti kuin oli tarkoitus. Aihe on kuitenkin ajankohtainen kaikkina muinakin päivinä. Nimittäin vaikka tähän teokseen on koottu sotilaspappien saarnoja ja puheita talvisodan ajalta, ja vaikka sota on niissä luonnollisesti paljon esillä, kirjalla on kuitenkin  paljon sanottavaa myös meille 2000-luvun ihmisille omissa elämäntilanteissamme. Kuten myös nykyisessä maailmantilanteessa, jossa sota riehuu lähempänä kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen. 

Nuo sota-ajan papit näyttävät julistaneen kirkasta ja selkeää Jumalan sanaa. Siellä on jaettu todellista sanan rukiista, ravitsevaa leipää. Ainakaan näistä kirjaan päässeistä saarnoista ei löydy mitään ympäripyöreitä filosofioita, vaan rintamalla on pidetty esillä sanomaa syntien anteeksiantamuksesta ja ikuisesta elämästä. 

Ympärillä riehuvat taistelut ovat saaneet papit puhumaan myös meidän sisäisestä taistelustamme syntiä vastaan. Jopa sotaoloissa he ovat muistuttaneet kiitollisuuden tärkeydestä ja siitä, että vaikka ulkonaisesti meiltä vietäisiin kaikki, voimme sittenkin olla autuaita. Ja vaikka Jumala ei varjelisi kuolemalta, hän voi varjella tämän maailman vaaroilta, jotka yrittävät viedä meidät pois hänen luotaan. Suurin vaarahan on ikuinen ero Jumalasta. Tärkeintä kaikessa siinä, mitä hän meidän elämässämme tekee, on aina ikuisuusnäkökulma. 

Moni puhe rohkaisee ja lohduttaa myös nykypäivän kärsivää ihmistä, vaikka meillä onkin toisenlainen tilanne kuin sota-ajan suomalaisilla. Kirjassa on niin ihanaa evankeliumin julistusta ja rohkaisua, että sen pariin haluaa palata myöhemminkin. 

Mutta tietysti on erityisen kiinnostavaa lukea, mitä kaikkea nuo puheet kertovat sota-ajasta ja miten papit aihetta käsittelivät. 

Heti alku on riipaiseva, koska ensimmäinen kirjoitus löydettiin kaatuneen pastori Sakari Ervolan repusta Raamatun välistä. Toisena on ote etulinjoilla toimineen rykmentin pastori Yrjö Lähteenmäen kirjeestä. Hän kaatui viikkoa myöhemmin. 

Puheita ja saarnoja on jaettu aihepiireittäin. Niitä on pidetty juhlapyhien yhteydessä, kentillä ja korsuissa, taisteluun lähdettäessä ja sieltä palattaessa, haavoittuneiden parissa, sankarihautajaisissa ja lopulta rauhanteon jälkeen. Osa kirjan ihanimmasta annista on rippisaarnoissa, joita on pidetty ehtoolliselle käytäessä. Eräskin tuollainen ehtoollishetki oli vietetty yöllä maanalaisessa saunakorsussa. 

Parissa puheessa kerrotaan Jumalan ihmeellisistä varjeluksista, joita talvisodan aikana saatiin kokea. Eräs pappi puolestaan oli tavannut venäläisen sotavangin, joka oli ateisti, mutta joutui tunnustamaan, että joku korkeampi voima teitä suomalaisia puolustaa. 

Jotkut papit puhuivat siitä, miten sota oli vetänyt suomalaisia Jumalan luo. Kuulemma aikana ennen talvisotaa Raamattua oli kritisoitu paljon, mutta sota sai ihmiset taas arvostamaan Jumalan sanaa. (Kun nykyäänkin Raamattua niin kovasti kritisoidaan, on rohkaisevaa tietää, että tuollainenkin käänne on mahdollinen. Mutta kunpa sen ei tarvitsisi tapahtua sodan kautta.) 

Sykähdyttävältä tuntui lukea, miten viikkoa ennen talvisodan päättymistä oli saarnatekstinä sanat: Älkää peljätkö; pysykää paikoillanne, niin te näette, minkä pelastuksen Herra tänä päivänä antaa teille. Divisioonan pastori A. I. Heikkala puhui siitä, miten Suomen kansa oli nyt tyrmistyneenä ja masentuneena "punaisen meren" äärellä. Heikkala puhui rohkaisevasti siitä, miten Jumala tulee kyllä auttamaan, ja vain noin viikon kuluttua tästä puheesta talvisota päättyikin. 

Sota-ajan papit olivat löytäneet puheisiinsa paljon ajankohtaan liittyviä vertauskuvia, kuten tässäkin divisioonan pastori Aarre Lauha (ajatus, joka rohkaiskoon meitäkin silloin, kun emme ymmärrä, miksi Jumala toimii niin kuin toimii): 

Jumala ei toimi meidän odotustemme mukaan, vaan oman suuren suunnitelmansa mukaan. Ajatelkaamme suurta sotapäällikköä, jolla on suunnitelma valtavan sotaliikkeen suorittamiseksi. Sen menestyksellinen toteuttaminen vaatii ehkä, että jollakin rintamanosalla on vetäydyttävä taaksepäin. Yksityinen rintamamies voi joutua ymmälle: onko sodassa tapahtunut huono käänne, koska on peräännyttävä? Mutta ylemmissä portaissa tiedetään, että tämä "takaperoinen" vaihe palvelee suurta, voitollista sotaliikettä. Niin on myös Jumalan strategiassa kohtia, joita emme käsitä, mutta kristittyinä saamme silti olla turvallisin mielin. 

M. S. Tyrkkö puolestaan on pitänyt Karjalan kannaksella linnoitustyöjoukoille puhuttelevan saarnan Sittenkin minä uskon! Hän puhui psalmista 22, jossa Daavid ensin valittaa: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Kaiken jälkeen Daavid sitten jatkaa: Ja kuitenkin sinä olet Pyhä, jonka istuin on Israelin kiitosvirtten keskellä. Tyrkkö saarnasi sitten tuosta kuitenkin-uskosta, joka sanoo, että käyköön minun kuinka käy, niin kuitenkin sinä olet Pyhä. Suomen kansalta kysyttiin sota-aikana tuota kuitenkin-uskoa, ja sitä mekin tarvitsemme omien vaikeuksiemme keskellä. 

Sairauksien keskelle hyvin lohdullinen puhe oli eräs haavoittuneille pidetty, jossa pappi puhui niistä Jeesuksen sanoista, että parempi on mennä jalkapuolena / käsipuolena / silmäpuolena taivaaseen kuin terveenä helvettiin (näin vapaasti lainaten).  

Eikä kaikkia tämän kokoelman ihania puheita voi todellakaan luetella. Nämä kyllä nostivat katsetta Jeesukseen ja siihen, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä. 

Vielä monen papin puheista jakaisin mielelläni otteita (esimerkiksi niistä rippisaarnoista), mutta tuli tässä jo kirjoitettua pitkästi, joten annan olla. Mutta jos tällaisen vanhan kirjan löydät kirpputorilta tai jostakin divarista, niin tämä on kyllä helmi. Tässä on syvällistä evankeliumin sanomaa ja lohtua vaivatulle sielulle. 

Otava 1940 

172 sivua 

Liisa Rossi: Sinä annat toivon

 

Liisa Rossin kirjassa sekä nimi että valtavan kaunis kansi aivan houkuttelevat lukemaan. Eikä lukija joudu pettymään odotuksissaan. Rossilla on lahja löytää mitä yllättävimmistä Raamatun kohdista jotakin puhuttelevaa ja rohkaisevaa. Lukija saa olla virvoittavien vesien äärellä ja kohdata Jumalaa niin sanan kuin rukouksenkin kautta. 

Kirjassa on vuoden joka päivälle raamatunkohta ja siitä nouseva rukous. Kaikki sai alkunsa siitä, kun Liisa Rossi lähti Viroon lähetystyöhön syksyllä 2017. Hän sai ystävältään pienen paketin raamatunkohtia ja purukumeja, ja ohjeena oli pureskella päivittäin yhtä raamatunkohtaa niin kauan kuin purukumissa riittää makua. Purukumit loppuivat aikanaan, mutta kirjoittaminen Raamatun tekstien pohjalta jatkui. Kirjan rukoukset ovat vastausta siihen, mitä Jumala sanassaan puhuu. 

Vuoden varrelle mahtuu pohdintaa monista eri aiheista, mutta punaisena lankana läpi kirjan kulkee luottamus Jumalan ansaitsemattomaan armoon. Rossi muistuttaa meitä siitä, ettei Jumala tarjoa meille sekä-että-vanhurskautta, jossa hän tekisi osan työstä ja me sitten täydentäisimme sitä omilla teoillamme. Ei, vaan vanhurskaus on sataprosenttisesti Jumalan työtä ja lahjaa meille. 

Meidän ei myöskään tarvitse tehdä Jeesuksesta hyvää esimerkkiä, jota kohti meidän olisi ponnisteltava - jolloin käytännössä yrittäisimme tulla itse Jumalaksi. Mutta Jeesuksen esimerkki on jotain, mihin me emme koskaan itse yllä. Onneksi meidän ei tarvitse tulla Jumalaksi, koska Jeesus tuli ihmiseksi. Rossi jatkaa: 

Sinä kannoit ristille likani ja syntini. Kastevedellä pesit minut täysin puhtaaksi ja lahjoitit koko pyhyytesi. Tähän sinun tekoosi saan panna toivoni. Saan panna toivoni siihen, että vaikka en itsestäni löydä pyhyyttä ja puhtautta, sinusta löydän. Kiitos, että siitä riittää minullekin. 

Lohdullisesti Rossi kirjoittaa esimerkiksi siitä, että vaikka opetuslapsilla oli sinapinsiementä pienempi usko (sanoihan Jeesus: Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran...), Jeesus ei ajanut heitä pois luotaan, eikä hän aja meitäkään. Se pieni, heikko usko riittää, kun se tarrautuu Jeesukseen. 

Liisa Rossilla on lahja löytää puhuttelevia ajatuksia sellaisistakin Raamatun yksityiskohdista, jotka moni sivuuttaa huomaamatta niissä mitään erityistä. Jopa sukuluettelosta voi nousta lohdullisia ajatuksia: 

Sibeonin pojat olivat Aija ja Ana; hän oli se Ana, joka löysi kuumat lähteet autiomaasta paimentaessaan isänsä Sibeonin aaseja. 1. Moos. 36:24 

Herra Jumala, kiitos näistä pienistä yksityiskohdista, jotka yllättäen kesken sukuluetteloiden tulevat vastaan. Tahdotko niiden kautta muistuttaa, että jokaisen ihmiselämän jokainen yksityiskohta on sinulla muistissa? Et ole antanut tallettaa Raamattuun vain valitun kansasi johtomiesten historiaa, vaan näytät, että sinun silmäsi näkevät jokaisen ihmisen - tämänkin pakanakansaan kuuluvan Anan, joka löysi kuumat lähteet autiomaasta. Jumalani ja Luojani, kiitos, että sinä tunnet myös minun elämäni. Minustakin osaisit heti sanoa: hän on se, joka... Eikä sinun tarvitsisi tyytyä vain yhteen yksityiskohtaan, osaisit luetella ne kaikki. Sinä tunnet elämäni jokaisen hetken, jopa ne, jotka itse olen jo unohtanut. Ei ole sellaista autiomaata, johon voisin sinulta kadota, ei yhtäkään hetkeä, joka mielestäsi olisi liian merkityksetön. 

Tämän kirjan äärellä olen saanut viettää monia hetkiä Jumalan puhuttelussa. Näihin rukouksiin on ollut helppo yhtyä ja purkaa niiden kautta Isälle omia tuntojaan. Samalla kirjan teksteistä on avautunut paljon uutta näkökulmaa tähän Jumalan lapsen elämään tässä maailmassa. Sinä annat toivon johdatteleekin hienosti päivittäiseen hiljentymiseen. 

SLEY-Media Oy 2019 

288 sivua 

Kansi: Tappajahai 

Kannen kuva: Robert Thiemann / Unsplash 

Viljo Perttula: Pitkospuut

Pitkospuut on kiinnostava historiallinen romaani, jossa seurataan itäsuomalaista elämänmenoa vuosina 1910-1950. Noihin vuosiin mahtuu paljon niin Suomen historiassa kuin yksittäisten ihmisten elämässäkin. 

Elli on nuori nainen, joka elelee kahdestaan suutari-isänsä Kaapon kanssa aivan itärajan tuntumassa. Kun Suomi kuului tuolloin vielä Venäjään, sikäläiset "laukkuryssät" liikkuivat vapaasti itäisessä Suomessa. Kerran kun Elli on yksin kotona, eräs sellainen nimeltään Sergei saapuu taloon ja haluaa välttämättä jäädä yöksi, kohtalokkain seurauksin. 

Kun Elli pääsee pian sen jälkeen piiaksi pappilaan, siellä hän tajuaa kauhukseen olevansa raskaana. Onneksi rovasti ja ruustinna ovat ymmärtäväisiä ja tukevat Elliä kaikessa. He ottavat Eetu-pojan kuin omakseen; omia lapsiahan heille ei ole siunaantunut. 

Eetua jotkut haukkuvat koulussa laukkuryssän pojaksi. Hän ei itse tiedä isästään mitään, vain sen, että isä on ollut venäläinen. Sergeitä ei ole tuon yhden yön jälkeen näkynyt heillä päin, eikä mies tiedä, että hänellä on Suomessa poika. 

Asiat saavat yllättävän käänteen sota-aikana, kun armeijan upseerina työskentelevä Eetu kuulustelee kiinni otettuja partisaaneja. Eräs heistä muistuttaa kovasti Eetua ja muistaa tarkasti taloja, joissa on aikoinaan laukkuryssänä kiertänyt. Eetu tajuaa, että tämän täytyy olla hänen isänsä. Mutta partisaanina mies on ollut mukana sellaisessa pahanteossa, että hänelle kuuluisi kuolemantuomio. Miten Sergein nyt käy? 

Tarina on siitäkin kiinnostava, että jo ennen sotaa ja sodan aikana siinä kerrotaan tapahtumista myös Neuvostoliiton puolella. Siellä on Sergei ja muutama muukin mies, jotka ovat itsekin kommunistisen järjestelmän uhreja. Neuvostoliitto on tuhonnut heidän elämänsä, ja pakon edessä he joutuvat vielä sotimaan Suomea vastaan. 

Kirjassa on toisaalta jännitystä, toisaalta paljon leppoisaa vanhan ajan maalaiselämän kuvausta. Karjalaista murretta unohtamatta. Historiallisten romaanien ystäville nautinnollista luettavaa. Uskonasiatkin tulevat esiin kirjan loppupuolella. 

Viljo Perttula on toiminut puolet elämästään maanviljelijänä ja urakoitsijana Itä-Suomessa, toisen puolen urakoitsijana Kanadassa. Käydessään Suomessa hän kertoo katselevansa rajan läheisyyteen jääneeltä kotivaaraltaan menetettyyn Karjalaan. Useiden isänmaallisten ystäviensä kehotuksesta Perttula kirjoitti tämän hienon romaanin. 

Päivä Oy 2013 

176 sivua 

Kansi: Jyri Taipale 

Kannen kuva: Markku Wiik 

Kati Kemppainen: Tarinoita toisilta

Arvostelukappale kustantajalta 

Minulle tarjottiin mahdollisuutta tutustua tähän Kati Kemppaisen uutuuskirjaan, jonka idea herättikin heti kiinnostukseni. Näissä tarinoissa tulevat vastaan monet Uuden testamentin kertomuksista tutut henkilöt, mutta Kemppainen tuo heidät oivaltavasti suoraan nykypäivään. Kirjan sivuilla sekoittuvat luovalla tavalla menneisyys ja nykyisyys, Suomi ja Israel, Raamatun kertomukset ja mielikuvitus. 

Niinpä esimerkiksi Betlehemissä Joelin aamiaismajoitusyritys on revetä liitoksistaan, kun veroviranomainen vaatii, että kaikkien on käytävä henkilökohtaisesti verotoimistossa - etäyhteydet kun ovat epäluotettavia. Kaupunki on niin täynnä väkeä, että yksityishenkilötkin ovat polkaisseet pystyyn Airbnb-majoitustoimintaa. 

Betlehemin lastenmurhan jälkeen kaikille halukkaille tarjotaan traumaterapiaa. Rakel itkee lapsiaan, viiltelee itseään ja saa paniikkikohtauksia. 

Niko kuuluu kirkkohallituksen johtaviin virkamiehiin, ja pantakaulus tuntuu kovasti kiristävän. Kaiken lisäksi miestä närästää omituinen, Itä-Suomen syrjäseudulta Helsinkiin häiriköimään saapunut mies, jota sanotaan Nasaretilaiseksi. Mutta kuinka Nikolle käy, kun hän yllättäen kohtaa tuon Nasaretilaisen päädyttyään salaiseen puutarhaan? 

Multitaskaukseen tottuneella Martalla pitää kiirettä ruuanlaitossa, kun Nasaretilainen ja kymmenet muut vieraat ovat tulossa aterialle. Samalla Martta muun muassa pohtii, miten Ukrainasta ei enää saada viljaa entiseen tapaan ja miten viljelyksestä on tullut arvaamatonta ilmastokriisin seurauksena. Ja toisaalta - miten hänen sisarensa Maria on sellainen lumoutuja...

Ihastuin kovasti näihin tarinoihin, joissa luovuus on todella kukoistanut. Hienoa oli myös nähdä, millä tavalla monet erilaiset ihmiset kohtasivat Jeesuksen. Sydäntä lämmitti lukea varsinkin niistä halveksituista ja ulkopuolisista, jotka kokivat, ettei kukaan ollut koskaan katsonut heitä noin ja hyväksynyt niin varauksetta. Kuten petturi Sakkeus ja vaikeaa ihosairautta, kalansuomutautia, sairastava Felix, jotka saivat Jeesukselta uuden alun elämäänsä.  

"Aion tulla tänään vieraaksesi illalliselle." 

Sakkeuksen jalat melkein pettivät hänen kuultuaan sanat, joita kukaan ei ole sanonut hänelle aiemmin. Kädet alkoivat hikoilla, ja jokin kuristi hänen kurkkuaan. Kukaan ei ollut aikoihin katsonut häntä silmiin. Kukaan ei ollut koskaan katsonut häntä noin läpitunkevasti ja kaiken sen nähden, mitä hänen sisällään oli. 

"Hän katsoo minua. Eikä tuossa katseessa ole inhoa, halveksuntaa eikä sääliä vaan pelkkää rakkautta ja hyväksyntää. Tältäkö se tuntui, kun äiti katsoi minua vastasyntyneenä ilo, kiitollisuus ja rakkaus silmissään?" 

Sakkeus nielaisi. Hänet valtasi tieto siitä, että tämän katseen jälkeen kaikki on hänen elämässään toisin. 

Monia muitakin henkilöitä näissä tarinoissa pääsee tapaamaan. Mainitsin tässä vain osan heistä. 

Jokaisen luvun lopussa on raamatunkohdat, joihin kyseinen tarina liittyy. Kirjassa on lisäksi kuvituksena muutama kaunis ikoni. Kansikin on kaunis ja lukemaan houkutteleva, varsinkin jos pitää punaisesta, niin kuin minä. 

Kemppaisen teos on ohut ja tarinat lyhyitä. Tällaisen kirjan innostuu helposti lukemaan kertaistumalta loppuun asti. On niin kutkuttavaa nähdä, mitä kaikkea kirjailija on saanut irti vanhoista tutuista Raamatun kertomuksista. Tässä muodossa ne tulevat niin lähelle meitä 2000-luvun ihmisiä. Näinkin se kaikki olisi voinut tapahtua. 

Näin marraskuun hämärässä Tarinoita toisilta, joka on siis aivan uunituore kirja, ilmestyi juuri oikealla hetkellä. Vuoden pimeimpänä aikana ei välttämättä aina jaksa lukea kovin paksuja ja raskaita teoksia. Tämä kirja kevensi mukavasti, vaikka ei tässäkään kaikki ollut pelkkää keveyttä. Ainakin Rakelin tarina on traaginen, mutta jotain pientä toivon kipinää siitäkin lopulta löytyy. 

Kannattaa ehdottomasti tutustua näihin puhutteleviin ja koskettaviin tarinoihin. 

Lähetysseuran missiologian erityisasiantuntija, teologian tohtori Kati Kemppainen toimi teologisissa koulutustehtävissä sekä hiv ja aids -työssä Tansaniassa vuosina 1998-2010. Vuodesta 2010 hän on toiminut Lähetysseuran kotimaan ja ulkomaan työssä. 

Lämmin kiitos kirjailijalle ja kustantajalle tästä antoisasta lukutuokiosta! 

Suomen Lähetysseura 2023 

64 sivua 

Ikonien valokuvat: Emilia Siippola 

Ulkoasu: Ulriikka Lipasti 

Vinkkejä adventin aikaan

Niin joulukuun alku kuin ensimmäinen adventtikin ovat jo lähellä. Niille, jotka haluavat löytää joulun odotukseen jotain kristillistä, tässä muutama vinkki. Ensin pari erilaista, persoonallista versiota joulukalenterista, sitten vielä jotain muuta adventtiin liittyvää.  

Kuvasta näkyykin jo ensimmäinen vinkki: Herätysseuran kirjapainon tekemä Joulukalenteri-värityskirja. Joulua voi odottaa ja joulun sanomaan hiljentyä myös väritellen. Kirjanen sisältää 24 jouluista värityskuvaa, joista jokaisessa on mukana jokin raamatunkohta. Kuvittajana on toiminut Pirjo Kamans.  

Osa jakeista on sellaisia, joita luetaan yleensä joulun aikaan, esimerkiksi: Sillä lapsi on syntynyt meille, Poika on annettu meille (Jes. 9:5). Toisia jakeita ei välttämättä ole joulun teksteissä, mutta nekin liittyvät Jeesuksen maailmaan tulemiseen ja siihen, mitä hän meille lahjoittaa, kuten vaikka Joh. 3:17: Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. 

Osa kuvista on valkoisella pohjalla, osa mustalla. Tässä pari esimerkkiä: 

Itse löysin tämän jo syksyllä erään kristillisen tapahtuman myyntipöydältä. Mutta jouluisen värityskirjan pystyy tietysti tilaamaan vaikka netistä, ellei sitä myydä missään lähistöllä. Toivottavasti posti ehtii vielä kulkea niin, että pääset aloittamaan heti joulukuun alussa, jos innostuit tästä. 

Toinen vinkki on joulukalenteri hartauskirjan / mietiskelykirjan / tehtäväkirjan muodossa eli Ann Voskampin Lahjoista suurin. Bloggasin siitä seitsemän vuotta sitten, ja sen jälkeen olenkin lukenut kirjaa melkein joka vuosi joulun alla. Postaukseni kirjasta pääsee lukemaan klikkaamalla tästä. Siellä kerron siitä sanoin ja kuvin. 

Mutta sanottakoon vielä tässä, että minusta tämä on aivan ihana versio joulukalenterista. Joka päivälle on raamatunkohta, Voskampin hartauskirjoitus sen pohjalta, kysymyksiä pohdittavaksi ja käytännöllisempiä tehtäviä tehtäväksi. Voimien ja innon mukaan sieltä voi tehdä ne, jotka haluaa. Hienosti Voskampin seurassa on päässyt hiljentymään joulun sanoman äärelle. 

Lahjoista suurin etenee joulukuun alusta aina joulupäivään asti. 

Tuossa vanhassa postauksessani olen jo jakanut pari otetta kirjan syvällisistä teksteistä. Mutta nyt kun luin otteen, jonka kustantaja (Kustannus Oy Uusi Tie) oli valinnut takakanteen, en malta olla jakamatta vielä sitäkin tähän loppuun: 

Jos Jumala voi muuttaa pimeimmän pahuuden lahjoista suurimmaksi, niin hän voi muuttaa lahjaksi myös sen, mitä juuri nyt käyt läpi. Et ole hukassa. On paikkoja, joissa myrsky jatkuu adventtinakin. Ja jouluun verhoiltu maapallomme jatkaa pyörimistään. Sinä siellä maailman laidalla, kuiskaa uhmaten repeytyneiden kohtien läpi: "Kaikki on armoa." 

Kolmanneksi mainittakoon vielä Riitta Aaltosen ja Riitta Gerlinin Paastokirja (postaukseni siitä täällä). Siinä käsitellään sekä pääsiäistä että joulua edeltävää paastoa. Adventin aikaan liittyen kirjassa on raamatunkohta ja rukous joka päivälle ensimmäisestä adventtisunnuntaista neljättä adventtia seuraavaan lauantaihin asti. 

Tässä esimerkkinä ensimmäisen adventin jae ja rukous: 

Kohotkaa korkeiksi, portit, 

avartukaa, ikiaikaiset ovet! 

Kirkkauden kuningas tulee. 

(Ps. 24:7) 

Herra, avaa kaikki se, mikä minussa on lukossa, jotta olisin valmis ottamaan vastaan sinut. 

Tässä siis kirja sille, joka haluaa viettää adventin aikaa paastoten. Mutta vaikka ei paastoaisi, noita adventin tekstejä ja rukouksia voi käyttää hiljentymiseen. 

Mitä blogeihin tulee, seuraamaani Villa Emilia-blogiin on tulossa joulukalenteri 1.-25.12. Millainen se sitten tulee olemaan, se selviää joulukuussa. Villa Emiliasta opin tänään senkin, että adventtikalenteria ovat ensimmäisinä käyttäneet Saksan luterilaiset 1800-1900 -luvuilla. Sieltä se on ajan mittaan levinnyt muuallekin kristikuntaan. 

Siunattua tulevaa adventin aikaa ja joulun odotusta sinulle! 

Danielle Miettinen: Afrikan tähdet

Jihadistinen väkivalta Afrikassa kiihtyy. Toimittaja Danielle Miettinen matkusti Marttyyrien Ääni -järjestön toiminnanjohtaja Hannu Lahtisen kanssa Keniaan, Etiopiaan ja Nigeriaan tapaamaan uskonsa tähden vainottuja kristittyjä. Tämän kirjan alaotsikko onkin Salainen seurakunta jihadin varjossa. 

Käytännössä tässä kirjassa kohdatut henkilöt ovat kaikki muslimista kristityksi kääntyneitä, ja heidän vainoajansa siis muslimeja. Niinpä kirja kertoo paljon myös islamista. Miettisen ja Lahtisen kohtaamilla kristityillä on mitä dramaattisimpia elämäntarinoita kerrottavanaan. He eivät kerro pelkästään vainosta, vaan myös uskoontulostaan ja elämästä ennen sitä. Ihmeellisesti moni on kohdannut Jeesuksen, jopa monet mitä kiihkomielisimmät muslimit ja kristinuskon vihaajat. Eräskin heistä on entinen Boko Haramin taistelija, joka koulutettiin jo lapsena tappajaksi. 

Kenian-vierailulla esillä ovat käytännössä Somalia ja somalit. Jotkut ovat joutuneet pakenemaan Somaliasta käännyttyään kristityiksi siellä; toiset taas ovat tulleet uskoon Keniassa. Sielläkin on nimittäin iso somaliyhteisö. Tämän takia somalikristityt eivät ole turvassa Keniassakaan, vaan heitä vainotaan myös siellä. 

Myös Etiopiassa on suuri muslimivähemmistö, ja sielläkin kristittyjä vainotaan, vaikka kristinusko on ollut maassa vallalla jo ammoisista ajoista asti. Etiopian kohdalla puhutaan hiukan myös Eritrean tilanteesta ja sieltä paenneista kristityistä. 

Nigeria on sitten oma lukunsa; se on levoton maa, jossa on paljon islamistista terrorismia. Siinä missä aikaisemmin kohdattiin perheen, suvun ja oman yhteisön vainoamia yksittäisiä kristittyjä, Nigeriassa puhutaan kokonaisista kristityistä kylistä, jotka joutuvat ulkopuolelta tulevien terroristien hyökkäysten kohteeksi. 

Näiden lukuisten afrikkalaisten lisäksi Danielle Miettinen on haastatellut muutamia suomalaisia asiantuntijoita: radikalisoituneiden miesten parissa työskentelevää vankilapastoria, median islamkuviin perehtynyttä tutkijaa ja Suomen Nigerian-suurlähettilästä. 

Vaikka Miettisen tapaamat afrikkalaiset ovat kokeneet vainoa ja väkivaltaa, ei tämä  kirja ole pelkkä pitkä kauhutarina. Väkivallalla ei mässäillä. Tärkeitä ovat nuo vainotut kristityt ihan ihmisinä, ja he tosiaan kertovat elämästään paljon muutakin kuin niitä kauhukokemuksia. On hienoa päästä kohtaamaan näin kirjan kautta monia afrikkalaisia kristittyjä ja tutustua heihin edes tällä tavalla. Näin he tulevat läheisemmiksi kuin jos vain kuulee joidenkin täysin tuntemattomien ihmisten kokemasta vainosta. Kirjan henkilöihin kiintyy, kun pääsee lukemaan heidän kivuistaan, traumoistaan, toiveistaan ja peloistaan. 

Afrikan tähdet on myös matkakirja. Ihmisten kohtaamisen lomassa on ympäristön ja tilanteiden kuvausta. Lukija pääsee Miettisen ja Lahtisen mukaan matkalle sinne kauas Afrikkaan. 

Pysäyttävä ja puhutteleva teos. Toivottavasti sen sanoma ei unohdu, koska on tärkeää muistaa vainottuja kristittyjä rukouksin ja tukea heidän hyväkseen tehtävää työtä. 

Kirja myös rohkaisee muistuttaessaan siitä, miten yhä useammat muslimit kohtaavat nykyään Jeesuksen. 

Luonnollisesti kirjan tarinoista suurin osa on turvallisuussyistä kerrottu peitenimillä. 

Marttyyrien Ääni 2023 

299 sivua 

Christian Scriver: Pieni kirja masentuneelle

Suomeksi toimittanut Timo Veijola 

Kun professori Timo Veijola oli vakavan masennuksen takia potilaana Kellokosken sairaalassa, hän tutustui 1600-luvulla eläneen Christian Scriverin saarnaan, joka on samasta Sielun aarre -postillasta kuin Syntien anteeksisaaminen, josta bloggasin vähän aikaa sitten. Tuon saarnansa Scriver on otsikoinut: Saarna uskovien raskasmielisyydestä ja surullisuudesta, joilla Jumala koettelee heitä ajoittain. 

Veijola kertoo saaneensa siitä enemmän apua kuin yhdestäkään nykyaikaisesta psykiatrisesta tai teologisesta kirjasta. Siksi hän halusi jakaa sen muillekin ja teki siitä uuden suomennoksen saksankielisen alkutekstin pohjalta, joka on Seelenschatz-saarnakokoelman vuonna 1704 ilmestynyt painos. Tämä Pieni kirja masentuneelle sisältää tuon saarnan. Alussa Timo Veijola esittelee sitä ja kertoo myös Scriverin elämästä. 

Eipä ollut helppoa Scriverinkään elämä. Hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan varjosti kolmikymmenvuotinen sota. Aikuisena hän joutui saattamaan hautaan kaksitoista lastaan ja neljä puolisoaan. Vain kaksi lasta selvisi aikuisikään asti. Scriver jos kuka on siis tuntenut surun ja masennuksen omakohtaisesti. 

Eikä masennus ollut tuntematon ilmiö 1600-luvullakaan. Se oli niin yleistä, että Scriver kertoo jopa 12-14 -vuotiaiden poteneen masennusta tuohon aikaan. Hurskaiden kristittyjen kohdalla masennus oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. (Pahoittelut: Olin kirjoittanut vahingossa "pikemminkin poikkeus kuin sääntö", ja täällä oli käynyt jo paljon lukijoita. Virhe on nyt korjattu...) 

Scriverhän ei toki kirjoita pelkästään niille, joille masennus on sairaus. Hän puhuu masennuksesta, joka voi kestää päiviä tai viikkoja. Sellaistahan voi olla kenellä tahansa. Kirja voi lohduttaa ketä tahansa, jota joskus masentaa. 

Saarnatekstinä Scriverillä on Johanneksen evankeliumin sanat: Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi! (Joh. 12:27-28) 

Scriver puhuu sitten siitä, että niin kuin Jeesus oli ahdistunut, niin olemme mekin osallisia hänen tuskastaan ja ahdistuksestaan. Jeesuksen piti kokea tuskaa senkin takia, että hän voisi ymmärtää meitä kärsiviä ihmisiä. Ja niin kuin Jeesuksen kärsimyksellä oli tarkoitus, samoin on meidänkin kärsimyksellämme. 

Scriver käsittelee masennuksen syitä, keinoja sen kohtaamiseen ja masennuksen hengellistä hyötyä. Masennuksen hoitoon hänellä on hengellisiä keinoja, mutta myös niitä aivan tavallisia, kuten keskustelu, luonto ja jopa työnteko, vaikka kaikki tekeminen tuntuukin masentuneesta raskaalta. 

Hieno idea on hengellinen lohdutuskirjanen: 

Tehdään kirjanen, johon kerätään pyhän Raamatun tärkeimpien lohduttavien jakeiden lisäksi kaikenlaisia puhuttelevia kohtia saarnoista, virsistä ja hengellisistä lauluista sekä hengellisten kirjailijoiden rakentavista ja lohduttavista kirjoista. 

Kun tällainen kirjanen on valmiiksi tehtynä, siihen voi sitten masennuksen hetkinä tarttua. Samoin Raamattuun kannattaa perehtyä huolella jo hyvinä päivinä ja koota siten itselleen varasto, jota voi käyttää murheellisina ja synkkinä päivinä, Sriver opastaa. 

Hänkin tiesi hyvin, että jotkut joutuvat kärsimään masennuksesta koko elämänsä ajan. Näitä ihmisiä hän kirjan lopussa lohduttaa taivastoivon näköaloilla. Hän muistuttaa:  

Jos minun on täällä huokailtava ja oltava surullinen, niin tiedän ajan koittavan, jolloin sydämeni täyttää sanoin kuvaamaton, ikuinen ilo. 

Hänen saarnassaan on paljon hyvää ja lohdullista, mutta itselleni tämä ei ollut niin mullistava lukuelämys kuin Timo Veijolalle. En oikeastaan saanut tästä paljoakaan uutta, vaikka hyvää asiaahan tässä oli. Tänä syksynä luin pari Leif Andersenin kirjaa; niissä taisi olla aiheesta kärsimys vähäksi aikaa ihan tarpeeksi. Tästä Scriverin kirjasta en nyt oikein osannut edes kirjoittaa, kun en saanut siitä niin paljon irti kuin Timo Veijola sai. 

Mutta me ihmiset olemme erilaisia ja niin ovat elämäntilanteemmekin. Monelle muulle tämä voi olla yhtä merkittävä kirja kuin Veijolalle, joten kannattaa ehdottomasti tutustua siihen. 

Koska Veijola osaa kuvata Scriverin antia paremmin kuin minä, lainaan tässä vielä häntä: 

Ennen kaikkea hän on sielujen parantaja, joka haluaa lääkitä murheellisia sydämiä taivaallisen apteekin lääkkeillä ja rohkaista ahdistuneita sieluja Jumalan sanan lohdutuksella. 

  Scriverin suurin anti masentuneelle on nähdäkseni siinä, että hän nostaa masentuneet ja murheelliset ihmiset kunniapaikalle Jumalan silmissä. He ovat Jumalalle erityisen rakkaita lapsia, jotka ovat osallisia Herran Jeesuksen tuskasta ja ahdistuksesta, mutta myös hänen lohdutuksestaan ja ilostaan. 

Kirjapaja 2001 

123 sivua 

Kansi: Petri Kovács 

Danielle Miettinen: Kutsumus

Kahdeksan tarinaa neljältä mantereelta 

Kansanlähetys on tehnyt lähetystyötä jo seitsemällä eri vuosikymmenellä. Tätä lähetyshistoriaa Danielle Miettinen kertoo kahdeksan eri tarinan kautta. Haastatellut lähetit ovat työskennelleet eri aikoina ja eri mantereilla, hyvin erilaisissa maissa ja tehtävissä. Mitään kokonaiskuvaahan Kansanlähetyksen työstä ei voi antaa kahdeksan tarinan kautta, mutta hyvin monipuolisen kuvan ne kuitenkin antavat. 

Tarinansa kertovat Esko Mäki-Soini, Lea Pihkala, Juha Saari, Anneli Jokimies, Sakari Heinonen, Kari ja Susanne Valkama, Toni Lindholm sekä Anja Kolehmainen. Vaikka monet haastatelluista ovat perheellisiä, kuitenkin heistä vain Valkamat kertovat tarinaansa yhdessä. 

Monenlaista työtä on vuosien varrella tehty. On esimerkiksi piilokuljetettu Raamattuja rautaesiripun taakse, rakennettu kirkkoja, hoidettu rikkinäisten siperialaisten sieluja, käännetty Raamattua ja hoidettua medialähetystyön tekniikkapuolta. Seurakuntatyössä jotkut ovat olleet pioneereja, toiset ovat kokeneet omakseen jo aikaisemmin syntyneiden seurakuntien opetustyön. 

Lähetit kertovat elämästään aina lapsuuden ja nuoruuden vaiheista alkaen. Siinä selviää sekin, millä tavalla uskonasiat, lähetyskutsu ja työhön lähtö itse kullekin aukenivat. 

Työssä ja ulkomailla asumisessa on ollut suuria haasteita, mutta myös iloja. Surultakaan ei ole voinut välttyä. Joku on joutunut jopa murhayrityksen kohteeksi lähetyskentällä, tai sitten murhetta on ollut oman lapsen sairaudesta. Kirjassa tulevat esiin myös ne neljä Kansanlähetyksen lähettiä, jotka joutuivat kokemaan marttyyrikuoleman työkentällään. 

Takakannessa mainitaan kutsumuksen syntymisen ohella myös se, kun kutsumus joutuu kriisiin ja voimat loppuvat. Kuka auttaa silloin? Helppoa tietähän ei ole luvassa lähetystyöhön lähtevälle. 

Tässä kirjassa on niin paljon puhuttelevia ja ajatuksia herättäviä kokemuksia, ettei niistä osaa valita tänne blogiin mitään yksittäistä esimerkkiä. Mutta kirja on antoisaa luettavaa niin lähetystyöstä kuin yleensä kristittyjen elämäntarinoista ja johdatuksesta kiinnostuneille. 

Kirjan lopussa kerrotaan vielä yleistietoa Kansanlähetyksen lähetystyöstä. 

Yhdessä asiassa taisin pudota kärryiltä. Löysin kirjasta Euroopan, Aasian ja Afrikan maita, mutta mikä se neljäs manner oli, se jäi minulle arvoitukseksi. Ehkä joku muu löytää sen sieltä. Ehkä siellä poikettiin vain ohimennen?  

Kustannus Oy Uusi Tie 2023 

267 sivua 

Kansi: Kari Turunen 

Kirjan toimituskunta: Juhani Koivisto, Sanna Myllärinen, Daniel Nummela, Heli Voipio 

Philip W. Williams: Menetyksen jälkeen

Tällaisen vanhan kristillisen surukirjan olen joskus löytänyt kirpputorilta. Philip W. Williams käsittelee kirjassaan surua monesta eri näkökulmasta. 

Heti johdannossa hän tekee selväksi, ettei aio opettaa, miten sinun pitäisi surra, eikä hän aio myöskään tarjota mitään ainoan oikean surutyön mallia. Lisäksi Williamsin mukaan kirjasta voi lukea vain ne osat, jotka tuntuvat itselle sopivilta ja ajankohtaisilta.     

Kirjan lyhyistä luvuista on helppo väsyneenäkin lukea vaikka vain yksi tai muutama luku kerrallaan. Williams käsittelee muun muassa suruun liittyvää syyllisyyttä, vihaa, masennusta, fyysisiä oireita, työhön pakenemista ja yksinäisyyttä. 

Aihe, josta kirjoittaja toteaa, että sitä ei surukirjoissa yleensä käsitellä, on surevan ihmisen seksuaalisuus ja suhde vastakkaiseen sukupuoleen puolison kuoleman jälkeen. 

Toinen vähän käsitelty aihe on tukahdutettu, surematon suru ja itkemättömät itkut. Ihminen voi paeta tilanteen kieltämiseen ja tunteiden tukahduttamiseen. On hyvä, että Williams huomioi myös nämä kokemukset. 

Kirjan lopussa tullaan myös hyväksymiseen ja uudella tavalla elämään suuntautumiseen. 

Kun kysymyksessä on kristillinen surukirja, myös kristillinen näkökulma on tietysti mukana koko ajan, ja lopuksi vielä omissa erillisissä luvuissaankin. Jokaisen luvun lopussa on lisäksi aiheeseen liittyvä rukous. 

Viimeisessä luvussa Williams käsittelee armoa. Erästä pariskuntaa oli surunsa keskellä vaivannut ajatus, että heidän pitäisi osata käydä surutyö läpi jotenkin täydellisesti ja selviytyä surusta liput liehuen. Kunnes he tajusivat, että armo riittää surussakin. Heidän ei tarvinnut selvitä surutyöstään minkään psykologisen kaavan mukaan, eikä heidän tarvinnut edes onnistua. Kävipä surutyössä kuinka tahansa, he saivat olla armon varassa.  

Menetyksen jälkeen on siis armollinen ja vapauttava surukirja - myös niille, jotka eivät osaa tai uskalla kohdata suruaan tai eivät muuten selviä surusta minkään oppikirjan sääntöjen mukaan. 

Paljon voimia ja Taivaan Isän lohdutusta sinulle, joka juuri nyt yrität selvitä omasta surustasi omalla tavallasi. 

Karas-Sana Oy 1977 

78 sivua 

Alkuteos: When A Loved One Dies (1976) 

Päällys: Salli Parikka 

(Jostain syystä tässä kirjassa suomentajan nimeä ei kerrota missään.) 

Ota hänet vastaan. 

Meillä on niin ikävä. 

Ota hänet vastaan, 

murheellisten ystävä. 

Ota hänet vastaan, 

silta yli pimeyden. 

Ota hänet vastaan, 

syli rakkauden. 

Anna-Mari Kaskinen 

David Jeremiah: Rohkaisemisen voima

Suomentanut Sanna Pennanen 

Kuukausi sitten luin Donald Bubnan kirjan Rohkaisun voima. Nyt lukuvuoroon pääsi toisen amerikkalaisen pastorin, David Jeremiahin Rohkaisemisen voima. 

Bubna-postauksessani kerroin, että parikymmentä vuotta sitten pidin enemmän tästä Jeremiahin kirjasta. Mutta hassu juttu: eri lukukerroilla kokemus voi olla erilainen. Ehkä Bubnan kirja oli nyt liian tuoreessa muistissa, ja ehkä muutenkin minusta tuntui, että kaikki, mitä Jeremiah kirjoitti, oli jo kovin tuttua. Hyvää asiaa, mutta itselleni ei mitään erityisen uutta eikä mullistavaa. Monen muun kohdalla tilanne voi kuitenkin olla toinen, ja ihastuinhan itsekin tähän kirjaan silloin nuorempana. Elämäntilannekin voi vaikuttaa; ehkä elämässäni oli silloin ensimmäisellä lukukerralla sellainen vaihe, johon juuri Jeremiahilla oli paljon annettavaa. 

Kirja lähtee liikkeelle siitä, että ihmisten suurin tarve on antaa ja saada rakkautta. Rakkaus on meille jopa niin tärkeää, että: 

Kuuluisa amerikkalainen psykiatri Karl Menninger havaitsi, että ihmiset, jotka pystyvät antamaan ja vastaanottamaan rakkautta, toipuvat sairauksista muita nopeammin. 

Jeremiah toteaa, että sanakirjan mukaan rohkaiseminen tarkoittaa luoda uutta rohkeutta, taisteluhenkeä ja toivoa. Eräs aivosyöpään sairastunut henkilö puolestaan kertoi saaneensa "ystäväterapiaa". Tällaisesta ystäväterapiasta Jeremiah kirjoittaa. Ja myös siitä toivon luomisesta. 

Kuten Donald Bubna, myös David Jeremiah kertoo kirjoittamisen merkityksestä rohkaisemisessa. Puhutut sanat voivat unohtua, mutta kirjoitetut sanat pysyvät, ja niihin voi aina palata. Rohkaisevaa on jo se, että joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on istunut kirjoittamaan kirjeen tai kortin. 

Kirjoittamalla rohkaiseva voi saada mielekkyyttä omaankin elämäänsä. Jeremiah kertoo eräästä 91-vuotiaasta isoäidistä, josta tuntui, ettei hänellä ollut enää syytä elää. Mutta sitten Jumala antoi hänelle ajatuksen kirjoittaa vangeille, ja tästä seurasi kirjeenvaihto satojen vankien kanssa. Se oli antoisaa ja rohkaisevaa molemmille osapuolille. Tuo isoäiti kertoi, että vangeille kirjoittaminen täytti hänen viimeiset päivänsä ilolla. Hänelle nuo hänen elämänsä viimeiset vuodet olivat lopulta kaikkein antoisimpia. 

Jeremiah käsittelee myös Raamatun tunnettua rohkaisijaa, Barnabasta - ja toisaalta Raamatun tunnettuja epäonnistujia kärsivän ihmisen kohtaamisessa. Hehän olivat tietysti Jobin ystävät. He osasivat lohduttaa niin kauan kuin pysyivät hiljaa, mutta kun he avasivat suunsa, silloin meni pieleen. 

Tärkeintä onkin vain kuunnella ja olla läsnä: 

Se, mitä olemme, on ihmisille usein paljon tärkeämpää kuin se, mitä sanomme. Se kuinka istumme, kuuntelemme ja otamme osaa heidän elämäänsä on usein käyttämiämme sanoja tärkeämpää. 

-- 

  Lohduttaminen ei ehkä olekaan sanoja, vaan sitä, että haluamme olla läsnä tuskan hetkellä ja ottaa osaa surevan murheeseen. 

Omat lukunsa kirjassa on rohkaisemiselle avioliitossa, lasten kasvattamisessa ja seurakunnassa. 

Nyt kun selasin kirjaa tätä postausta varten, olihan siellä paljon hyvää, vaikka en tällä lukukerralla olisi oikein jaksanut keskittyä kaikkeen. Jos rohkaiseminen kiinnostaa, kannattaa kyllä lukea myös tämä David Jeremiahin teos. 

Aika Oy 1998 

207 sivua 

Alkuteos: The Power of Encouragement (1997) 

Kannen kuva: Kuvapörssi Oy 

Esther Baker: Olin buddhalainen nunna

Suomentanut Paula Erkintalo 

Lontoolaisen Esther Bakerin vanhemmat suhtautuivat kristinuskoon vihamielisesti, ja hän oppi heiltä saman asenteen. Äitiä kiinnostivat spiritistiset istunnot ja selvänäkijät, joihin tutustuminen sai Estherin kiinnostumaan okkultismista. Jumalaan hän ei uskonut, vaan oli ateisti. 

Kun Esther sitten opintojensa jälkeen alkoi äkkiä miettiä elämän tarkoitusta, häneen alkoi vedota buddhalaisuus; siinähän ei uskota Jumalaan. Hän kääntyi buddhalaiseksi ja muun muassa vietti puolisen vuotta thaimaalaisessa temppelissä. Tämän jälkeen hän halusi ruveta buddhalaiseksi nunnaksi Englannissa. 

Kirjansa alussa Esther Baker muistuttaa, että hänen näkemyksensä buddhalaisuudesta perustuu thaimaalaiseen theravada-perinteeseen, jossa hän itse oli mukana. Muut buddhalaisuuden muodot voivat olla toisenlaisia. Baker oli buddhalainen yhteensä kolmentoista vuoden ajan; näistä vuosista kahdeksan hän vietti nunnana luostarissa. 

Tuosta hänen uskostaan ja luostarielämästä oli raskasta lukea. Vaikka hän piti kristittyjä ahdasmielisinä, hänen oma elämänsä tai sanoisiko olemassaolonsa buddhalaisena nunnana oli kovin elämänkielteistä. Siinä vetäydyttiin täysin maailmasta ja sen iloista. Luostarissa syötiin kerran päivässä, oma ruokansa piti kerjätä almukuppiin, mitään ei saanut omistaa (paitsi almukupin ja nunnankaavun), rahaa ei saanut käyttää, radiota, televisiota ja lehtiä ei seurattu, kaikki kosketus oli kiellettyä (jopa kättely) ja niin edelleen. Aistiärsykkeet oli niin minimoitu, että eniten niitä oli sillä päivän ainoalla aterialla. 

Kun Buddha halusi paeta kärsimystä, hän päätyi siinä samalla pakenemaan koko elämää. Kun mieli tyhjennetään ja kaikesta irtaudutaan eikä edes mitään itseä ja minuutta ole, aika tyhjältä se kuulostaa. Ihmisellä ei ole mitään identiteettiä. Tyhjältä ja yksitoikkoiselta vaikutti tuo luostarielämäkin, mutta Esther Baker oli uskossaan luja eikä epäillyt. Hänen vanhempansa sen sijaan olivat hänestä hyvin huolissaan; niukan syömisen takia hän näytti heidän mielestään keskitysleirivangilta. Samoin muutkin nunnat ja munkit näyttivät lähinnä sairailta. 

Vuosien varrella Esther kuitenkin törmäsi eri tavoin kristittyihin ja kristinuskoon, ja lopulta hän kaiken epätoivonsa ja hämmennyksensä keskellä alkoi kaivata juuri sitä Jeesusta, jota oli aina vastustanut. Kirja kertoo, miten hän tuli uskoon ja miten suuri sisäinen ja ulkoinen vapautuminen se oli hänelle. Vuosien jälkeen joutui tietysti myös opettelemaan aivan alusta asti, miten eletään normaalia elämää, vaikka tästä Baker ei kovin pitkästi kerro. 

Tuosta kristityn vapaudesta ja elämänilosta hän kirjoittaa: 

Buddhalaisuudesta luovuttuani olen halunnut todella elää ja nauttia elämästä täysillä tekemällä asioita, joista nautin eniten: ratsastaminen, kävely maaseudulla ja rannalla, lintujen tarkkailu, uiminen, voimistelu puistossa ja lomailu ystävien kanssa. Nyt näen elämän juhlimisen arvoisena, todellisena seikkailuna. 

  Buddha etsi epätoivoisesti ulospääsyä kärsimyksestä. Hän keskitti kaiken tarmonsa vanhenemisen, sairauden ja kuoleman välttämiseen, minkä vuoksi hän lopulta itse asiassa halusi paeta koko olemassaoloa. Kristus sen sijaan tuli auttaakseen meitä vastaanottamaan elämän koko täyteydessään. Hän hyväksyi oman ihmisyytensä eikä koskaan yrittänyt paeta tai torjua sitä ja opettaa meitä tekemään samoin. 

Myöhemmin Esther Baker lähti lähetystyöhön ensin Hong Kongiin, sitten pysyvämmin Thaimaahan. Thaimaassa hän sai nähdä, että Jumala käänsi hänen menneisyytensä siunaukseksi, kun hän pystyi tavoittamaan thaimaalaisia, jotka uskoivat samoin kuin hän oli ennen uskonut. Baker kirjoittaa: 

Kaikista elämäni aikana tekemistäni asioista olisin voinut tuntea katumusta siitä, että olin tuhlannut niin monta vuotta buddhalaisnunnana. Palattuani Thaimaahan ja palveltuani Jumalaa buddhalaisten keskuudessa olen kuitenkin vapautunut tuosta menetyksen tunteesta. Jumalan taloudenpidossa mikään ei näytä menevän hukkaan. Hän voi hyödyntää kaikkea. 

Tässä kirja voi rohkaista meitä muitakin, että Jumala voi vielä käyttää kokemiamme vaikeuksia siunaukseksi toisille. 

Baker kertoo myös kokemuksiaan Thaimaasta ja thaimaalaisista, siitä miten heidän buddhalainen uskonsa vaikuttaa heidän elämäänsä ja arkeensa. 

Kirjan lopussa lukijalle vielä kerrotaan taulukkomuotoisesti kristinuskon ja buddhalaisuuden välisiä eroja. 

Kiinnostava ja puhutteleva kirja! 

Päivä Oy 2012 

164 sivua 

Alkuteos: I Once Was a Buddhist Nun (2009) 

Kansi: ExpresCom