Viljo Perttula: Pitkospuut

Pitkospuut on kiinnostava historiallinen romaani, jossa seurataan itäsuomalaista elämänmenoa vuosina 1910-1950. Noihin vuosiin mahtuu paljon niin Suomen historiassa kuin yksittäisten ihmisten elämässäkin. 

Elli on nuori nainen, joka elelee kahdestaan suutari-isänsä Kaapon kanssa aivan itärajan tuntumassa. Kun Suomi kuului tuolloin vielä Venäjään, sikäläiset "laukkuryssät" liikkuivat vapaasti itäisessä Suomessa. Kerran kun Elli on yksin kotona, eräs sellainen nimeltään Sergei saapuu taloon ja haluaa välttämättä jäädä yöksi, kohtalokkain seurauksin. 

Kun Elli pääsee pian sen jälkeen piiaksi pappilaan, siellä hän tajuaa kauhukseen olevansa raskaana. Onneksi rovasti ja ruustinna ovat ymmärtäväisiä ja tukevat Elliä kaikessa. He ottavat Eetu-pojan kuin omakseen; omia lapsiahan heille ei ole siunaantunut. 

Eetua jotkut haukkuvat koulussa laukkuryssän pojaksi. Hän ei itse tiedä isästään mitään, vain sen, että isä on ollut venäläinen. Sergeitä ei ole tuon yhden yön jälkeen näkynyt heillä päin, eikä mies tiedä, että hänellä on Suomessa poika. 

Asiat saavat yllättävän käänteen sota-aikana, kun armeijan upseerina työskentelevä Eetu kuulustelee kiinni otettuja partisaaneja. Eräs heistä muistuttaa kovasti Eetua ja muistaa tarkasti taloja, joissa on aikoinaan laukkuryssänä kiertänyt. Eetu tajuaa, että tämän täytyy olla hänen isänsä. Mutta partisaanina mies on ollut mukana sellaisessa pahanteossa, että hänelle kuuluisi kuolemantuomio. Miten Sergein nyt käy? 

Tarina on siitäkin kiinnostava, että jo ennen sotaa ja sodan aikana siinä kerrotaan tapahtumista myös Neuvostoliiton puolella. Siellä on Sergei ja muutama muukin mies, jotka ovat itsekin kommunistisen järjestelmän uhreja. Neuvostoliitto on tuhonnut heidän elämänsä, ja pakon edessä he joutuvat vielä sotimaan Suomea vastaan. 

Kirjassa on toisaalta jännitystä, toisaalta paljon leppoisaa vanhan ajan maalaiselämän kuvausta. Karjalaista murretta unohtamatta. Historiallisten romaanien ystäville nautinnollista luettavaa. Uskonasiatkin tulevat esiin kirjan loppupuolella. 

Viljo Perttula on toiminut puolet elämästään maanviljelijänä ja urakoitsijana Itä-Suomessa, toisen puolen urakoitsijana Kanadassa. Käydessään Suomessa hän kertoo katselevansa rajan läheisyyteen jääneeltä kotivaaraltaan menetettyyn Karjalaan. Useiden isänmaallisten ystäviensä kehotuksesta Perttula kirjoitti tämän hienon romaanin. 

Päivä Oy 2013 

176 sivua 

Kansi: Jyri Taipale 

Kannen kuva: Markku Wiik 

Kati Kemppainen: Tarinoita toisilta

Arvostelukappale kustantajalta 

Minulle tarjottiin mahdollisuutta tutustua tähän Kati Kemppaisen uutuuskirjaan, jonka idea herättikin heti kiinnostukseni. Näissä tarinoissa tulevat vastaan monet Uuden testamentin kertomuksista tutut henkilöt, mutta Kemppainen tuo heidät oivaltavasti suoraan nykypäivään. Kirjan sivuilla sekoittuvat luovalla tavalla menneisyys ja nykyisyys, Suomi ja Israel, Raamatun kertomukset ja mielikuvitus. 

Niinpä esimerkiksi Betlehemissä Joelin aamiaismajoitusyritys on revetä liitoksistaan, kun veroviranomainen vaatii, että kaikkien on käytävä henkilökohtaisesti verotoimistossa - etäyhteydet kun ovat epäluotettavia. Kaupunki on niin täynnä väkeä, että yksityishenkilötkin ovat polkaisseet pystyyn Airbnb-majoitustoimintaa. 

Betlehemin lastenmurhan jälkeen kaikille halukkaille tarjotaan traumaterapiaa. Rakel itkee lapsiaan, viiltelee itseään ja saa paniikkikohtauksia. 

Niko kuuluu kirkkohallituksen johtaviin virkamiehiin, ja pantakaulus tuntuu kovasti kiristävän. Kaiken lisäksi miestä närästää omituinen, Itä-Suomen syrjäseudulta Helsinkiin häiriköimään saapunut mies, jota sanotaan Nasaretilaiseksi. Mutta kuinka Nikolle käy, kun hän yllättäen kohtaa tuon Nasaretilaisen päädyttyään salaiseen puutarhaan? 

Multitaskaukseen tottuneella Martalla pitää kiirettä ruuanlaitossa, kun Nasaretilainen ja kymmenet muut vieraat ovat tulossa aterialle. Samalla Martta muun muassa pohtii, miten Ukrainasta ei enää saada viljaa entiseen tapaan ja miten viljelyksestä on tullut arvaamatonta ilmastokriisin seurauksena. Ja toisaalta - miten hänen sisarensa Maria on sellainen lumoutuja...

Ihastuin kovasti näihin tarinoihin, joissa luovuus on todella kukoistanut. Hienoa oli myös nähdä, millä tavalla monet erilaiset ihmiset kohtasivat Jeesuksen. Sydäntä lämmitti lukea varsinkin niistä halveksituista ja ulkopuolisista, jotka kokivat, ettei kukaan ollut koskaan katsonut heitä noin ja hyväksynyt niin varauksetta. Kuten petturi Sakkeus ja vaikeaa ihosairautta, kalansuomutautia, sairastava Felix, jotka saivat Jeesukselta uuden alun elämäänsä.  

"Aion tulla tänään vieraaksesi illalliselle." 

Sakkeuksen jalat melkein pettivät hänen kuultuaan sanat, joita kukaan ei ole sanonut hänelle aiemmin. Kädet alkoivat hikoilla, ja jokin kuristi hänen kurkkuaan. Kukaan ei ollut aikoihin katsonut häntä silmiin. Kukaan ei ollut koskaan katsonut häntä noin läpitunkevasti ja kaiken sen nähden, mitä hänen sisällään oli. 

"Hän katsoo minua. Eikä tuossa katseessa ole inhoa, halveksuntaa eikä sääliä vaan pelkkää rakkautta ja hyväksyntää. Tältäkö se tuntui, kun äiti katsoi minua vastasyntyneenä ilo, kiitollisuus ja rakkaus silmissään?" 

Sakkeus nielaisi. Hänet valtasi tieto siitä, että tämän katseen jälkeen kaikki on hänen elämässään toisin. 

Monia muitakin henkilöitä näissä tarinoissa pääsee tapaamaan. Mainitsin tässä vain osan heistä. 

Jokaisen luvun lopussa on raamatunkohdat, joihin kyseinen tarina liittyy. Kirjassa on lisäksi kuvituksena muutama kaunis ikoni. Kansikin on kaunis ja lukemaan houkutteleva, varsinkin jos pitää punaisesta, niin kuin minä. 

Kemppaisen teos on ohut ja tarinat lyhyitä. Tällaisen kirjan innostuu helposti lukemaan kertaistumalta loppuun asti. On niin kutkuttavaa nähdä, mitä kaikkea kirjailija on saanut irti vanhoista tutuista Raamatun kertomuksista. Tässä muodossa ne tulevat niin lähelle meitä 2000-luvun ihmisiä. Näinkin se kaikki olisi voinut tapahtua. 

Näin marraskuun hämärässä Tarinoita toisilta, joka on siis aivan uunituore kirja, ilmestyi juuri oikealla hetkellä. Vuoden pimeimpänä aikana ei välttämättä aina jaksa lukea kovin paksuja ja raskaita teoksia. Tämä kirja kevensi mukavasti, vaikka ei tässäkään kaikki ollut pelkkää keveyttä. Ainakin Rakelin tarina on traaginen, mutta jotain pientä toivon kipinää siitäkin lopulta löytyy. 

Kannattaa ehdottomasti tutustua näihin puhutteleviin ja koskettaviin tarinoihin. 

Lähetysseuran missiologian erityisasiantuntija, teologian tohtori Kati Kemppainen toimi teologisissa koulutustehtävissä sekä hiv ja aids -työssä Tansaniassa vuosina 1998-2010. Vuodesta 2010 hän on toiminut Lähetysseuran kotimaan ja ulkomaan työssä. 

Lämmin kiitos kirjailijalle ja kustantajalle tästä antoisasta lukutuokiosta! 

Suomen Lähetysseura 2023 

64 sivua 

Ikonien valokuvat: Emilia Siippola 

Ulkoasu: Ulriikka Lipasti 

Vinkkejä adventin aikaan

Niin joulukuun alku kuin ensimmäinen adventtikin ovat jo lähellä. Niille, jotka haluavat löytää joulun odotukseen jotain kristillistä, tässä muutama vinkki. Ensin pari erilaista, persoonallista versiota joulukalenterista, sitten vielä jotain muuta adventtiin liittyvää.  

Kuvasta näkyykin jo ensimmäinen vinkki: Herätysseuran kirjapainon tekemä Joulukalenteri-värityskirja. Joulua voi odottaa ja joulun sanomaan hiljentyä myös väritellen. Kirjanen sisältää 24 jouluista värityskuvaa, joista jokaisessa on mukana jokin raamatunkohta. Kuvittajana on toiminut Pirjo Kamans.  

Osa jakeista on sellaisia, joita luetaan yleensä joulun aikaan, esimerkiksi: Sillä lapsi on syntynyt meille, Poika on annettu meille (Jes. 9:5). Toisia jakeita ei välttämättä ole joulun teksteissä, mutta nekin liittyvät Jeesuksen maailmaan tulemiseen ja siihen, mitä hän meille lahjoittaa, kuten vaikka Joh. 3:17: Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. 

Osa kuvista on valkoisella pohjalla, osa mustalla. Tässä pari esimerkkiä: 

Itse löysin tämän jo syksyllä erään kristillisen tapahtuman myyntipöydältä. Mutta jouluisen värityskirjan pystyy tietysti tilaamaan vaikka netistä, ellei sitä myydä missään lähistöllä. Toivottavasti posti ehtii vielä kulkea niin, että pääset aloittamaan heti joulukuun alussa, jos innostuit tästä. 

Toinen vinkki on joulukalenteri hartauskirjan / mietiskelykirjan / tehtäväkirjan muodossa eli Ann Voskampin Lahjoista suurin. Bloggasin siitä seitsemän vuotta sitten, ja sen jälkeen olenkin lukenut kirjaa melkein joka vuosi joulun alla. Postaukseni kirjasta pääsee lukemaan klikkaamalla tästä. Siellä kerron siitä sanoin ja kuvin. 

Mutta sanottakoon vielä tässä, että minusta tämä on aivan ihana versio joulukalenterista. Joka päivälle on raamatunkohta, Voskampin hartauskirjoitus sen pohjalta, kysymyksiä pohdittavaksi ja käytännöllisempiä tehtäviä tehtäväksi. Voimien ja innon mukaan sieltä voi tehdä ne, jotka haluaa. Hienosti Voskampin seurassa on päässyt hiljentymään joulun sanoman äärelle. 

Lahjoista suurin etenee joulukuun alusta aina joulupäivään asti. 

Tuossa vanhassa postauksessani olen jo jakanut pari otetta kirjan syvällisistä teksteistä. Mutta nyt kun luin otteen, jonka kustantaja (Kustannus Oy Uusi Tie) oli valinnut takakanteen, en malta olla jakamatta vielä sitäkin tähän loppuun: 

Jos Jumala voi muuttaa pimeimmän pahuuden lahjoista suurimmaksi, niin hän voi muuttaa lahjaksi myös sen, mitä juuri nyt käyt läpi. Et ole hukassa. On paikkoja, joissa myrsky jatkuu adventtinakin. Ja jouluun verhoiltu maapallomme jatkaa pyörimistään. Sinä siellä maailman laidalla, kuiskaa uhmaten repeytyneiden kohtien läpi: "Kaikki on armoa." 

Kolmanneksi mainittakoon vielä Riitta Aaltosen ja Riitta Gerlinin Paastokirja (postaukseni siitä täällä). Siinä käsitellään sekä pääsiäistä että joulua edeltävää paastoa. Adventin aikaan liittyen kirjassa on raamatunkohta ja rukous joka päivälle ensimmäisestä adventtisunnuntaista neljättä adventtia seuraavaan lauantaihin asti. 

Tässä esimerkkinä ensimmäisen adventin jae ja rukous: 

Kohotkaa korkeiksi, portit, 

avartukaa, ikiaikaiset ovet! 

Kirkkauden kuningas tulee. 

(Ps. 24:7) 

Herra, avaa kaikki se, mikä minussa on lukossa, jotta olisin valmis ottamaan vastaan sinut. 

Tässä siis kirja sille, joka haluaa viettää adventin aikaa paastoten. Mutta vaikka ei paastoaisi, noita adventin tekstejä ja rukouksia voi käyttää hiljentymiseen. 

Mitä blogeihin tulee, seuraamaani Villa Emilia-blogiin on tulossa joulukalenteri 1.-25.12. Millainen se sitten tulee olemaan, se selviää joulukuussa. Villa Emiliasta opin tänään senkin, että adventtikalenteria ovat ensimmäisinä käyttäneet Saksan luterilaiset 1800-1900 -luvuilla. Sieltä se on ajan mittaan levinnyt muuallekin kristikuntaan. 

Siunattua tulevaa adventin aikaa ja joulun odotusta sinulle! 

Danielle Miettinen: Afrikan tähdet

Jihadistinen väkivalta Afrikassa kiihtyy. Toimittaja Danielle Miettinen matkusti Marttyyrien Ääni -järjestön toiminnanjohtaja Hannu Lahtisen kanssa Keniaan, Etiopiaan ja Nigeriaan tapaamaan uskonsa tähden vainottuja kristittyjä. Tämän kirjan alaotsikko onkin Salainen seurakunta jihadin varjossa. 

Käytännössä tässä kirjassa kohdatut henkilöt ovat kaikki muslimista kristityksi kääntyneitä, ja heidän vainoajansa siis muslimeja. Niinpä kirja kertoo paljon myös islamista. Miettisen ja Lahtisen kohtaamilla kristityillä on mitä dramaattisimpia elämäntarinoita kerrottavanaan. He eivät kerro pelkästään vainosta, vaan myös uskoontulostaan ja elämästä ennen sitä. Ihmeellisesti moni on kohdannut Jeesuksen, jopa monet mitä kiihkomielisimmät muslimit ja kristinuskon vihaajat. Eräskin heistä on entinen Boko Haramin taistelija, joka koulutettiin jo lapsena tappajaksi. 

Kenian-vierailulla esillä ovat käytännössä Somalia ja somalit. Jotkut ovat joutuneet pakenemaan Somaliasta käännyttyään kristityiksi siellä; toiset taas ovat tulleet uskoon Keniassa. Sielläkin on nimittäin iso somaliyhteisö. Tämän takia somalikristityt eivät ole turvassa Keniassakaan, vaan heitä vainotaan myös siellä. 

Myös Etiopiassa on suuri muslimivähemmistö, ja sielläkin kristittyjä vainotaan, vaikka kristinusko on ollut maassa vallalla jo ammoisista ajoista asti. Etiopian kohdalla puhutaan hiukan myös Eritrean tilanteesta ja sieltä paenneista kristityistä. 

Nigeria on sitten oma lukunsa; se on levoton maa, jossa on paljon islamistista terrorismia. Siinä missä aikaisemmin kohdattiin perheen, suvun ja oman yhteisön vainoamia yksittäisiä kristittyjä, Nigeriassa puhutaan kokonaisista kristityistä kylistä, jotka joutuvat ulkopuolelta tulevien terroristien hyökkäysten kohteeksi. 

Näiden lukuisten afrikkalaisten lisäksi Danielle Miettinen on haastatellut muutamia suomalaisia asiantuntijoita: radikalisoituneiden miesten parissa työskentelevää vankilapastoria, median islamkuviin perehtynyttä tutkijaa ja Suomen Nigerian-suurlähettilästä. 

Vaikka Miettisen tapaamat afrikkalaiset ovat kokeneet vainoa ja väkivaltaa, ei tämä  kirja ole pelkkä pitkä kauhutarina. Väkivallalla ei mässäillä. Tärkeitä ovat nuo vainotut kristityt ihan ihmisinä, ja he tosiaan kertovat elämästään paljon muutakin kuin niitä kauhukokemuksia. On hienoa päästä kohtaamaan näin kirjan kautta monia afrikkalaisia kristittyjä ja tutustua heihin edes tällä tavalla. Näin he tulevat läheisemmiksi kuin jos vain kuulee joidenkin täysin tuntemattomien ihmisten kokemasta vainosta. Kirjan henkilöihin kiintyy, kun pääsee lukemaan heidän kivuistaan, traumoistaan, toiveistaan ja peloistaan. 

Afrikan tähdet on myös matkakirja. Ihmisten kohtaamisen lomassa on ympäristön ja tilanteiden kuvausta. Lukija pääsee Miettisen ja Lahtisen mukaan matkalle sinne kauas Afrikkaan. 

Pysäyttävä ja puhutteleva teos. Toivottavasti sen sanoma ei unohdu, koska on tärkeää muistaa vainottuja kristittyjä rukouksin ja tukea heidän hyväkseen tehtävää työtä. 

Kirja myös rohkaisee muistuttaessaan siitä, miten yhä useammat muslimit kohtaavat nykyään Jeesuksen. 

Luonnollisesti kirjan tarinoista suurin osa on turvallisuussyistä kerrottu peitenimillä. 

Marttyyrien Ääni 2023 

299 sivua 

Christian Scriver: Pieni kirja masentuneelle

Suomeksi toimittanut Timo Veijola 

Kun professori Timo Veijola oli vakavan masennuksen takia potilaana Kellokosken sairaalassa, hän tutustui 1600-luvulla eläneen Christian Scriverin saarnaan, joka on samasta Sielun aarre -postillasta kuin Syntien anteeksisaaminen, josta bloggasin vähän aikaa sitten. Tuon saarnansa Scriver on otsikoinut: Saarna uskovien raskasmielisyydestä ja surullisuudesta, joilla Jumala koettelee heitä ajoittain. 

Veijola kertoo saaneensa siitä enemmän apua kuin yhdestäkään nykyaikaisesta psykiatrisesta tai teologisesta kirjasta. Siksi hän halusi jakaa sen muillekin ja teki siitä uuden suomennoksen saksankielisen alkutekstin pohjalta, joka on Seelenschatz-saarnakokoelman vuonna 1704 ilmestynyt painos. Tämä Pieni kirja masentuneelle sisältää tuon saarnan. Alussa Timo Veijola esittelee sitä ja kertoo myös Scriverin elämästä. 

Eipä ollut helppoa Scriverinkään elämä. Hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan varjosti kolmikymmenvuotinen sota. Aikuisena hän joutui saattamaan hautaan kaksitoista lastaan ja neljä puolisoaan. Vain kaksi lasta selvisi aikuisikään asti. Scriver jos kuka on siis tuntenut surun ja masennuksen omakohtaisesti. 

Eikä masennus ollut tuntematon ilmiö 1600-luvullakaan. Se oli niin yleistä, että Scriver kertoo jopa 12-14 -vuotiaiden poteneen masennusta tuohon aikaan. Hurskaiden kristittyjen kohdalla masennus oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. (Pahoittelut: Olin kirjoittanut vahingossa "pikemminkin poikkeus kuin sääntö", ja täällä oli käynyt jo paljon lukijoita. Virhe on nyt korjattu...) 

Scriverhän ei toki kirjoita pelkästään niille, joille masennus on sairaus. Hän puhuu masennuksesta, joka voi kestää päiviä tai viikkoja. Sellaistahan voi olla kenellä tahansa. Kirja voi lohduttaa ketä tahansa, jota joskus masentaa. 

Saarnatekstinä Scriverillä on Johanneksen evankeliumin sanat: Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi! (Joh. 12:27-28) 

Scriver puhuu sitten siitä, että niin kuin Jeesus oli ahdistunut, niin olemme mekin osallisia hänen tuskastaan ja ahdistuksestaan. Jeesuksen piti kokea tuskaa senkin takia, että hän voisi ymmärtää meitä kärsiviä ihmisiä. Ja niin kuin Jeesuksen kärsimyksellä oli tarkoitus, samoin on meidänkin kärsimyksellämme. 

Scriver käsittelee masennuksen syitä, keinoja sen kohtaamiseen ja masennuksen hengellistä hyötyä. Masennuksen hoitoon hänellä on hengellisiä keinoja, mutta myös niitä aivan tavallisia, kuten keskustelu, luonto ja jopa työnteko, vaikka kaikki tekeminen tuntuukin masentuneesta raskaalta. 

Hieno idea on hengellinen lohdutuskirjanen: 

Tehdään kirjanen, johon kerätään pyhän Raamatun tärkeimpien lohduttavien jakeiden lisäksi kaikenlaisia puhuttelevia kohtia saarnoista, virsistä ja hengellisistä lauluista sekä hengellisten kirjailijoiden rakentavista ja lohduttavista kirjoista. 

Kun tällainen kirjanen on valmiiksi tehtynä, siihen voi sitten masennuksen hetkinä tarttua. Samoin Raamattuun kannattaa perehtyä huolella jo hyvinä päivinä ja koota siten itselleen varasto, jota voi käyttää murheellisina ja synkkinä päivinä, Sriver opastaa. 

Hänkin tiesi hyvin, että jotkut joutuvat kärsimään masennuksesta koko elämänsä ajan. Näitä ihmisiä hän kirjan lopussa lohduttaa taivastoivon näköaloilla. Hän muistuttaa:  

Jos minun on täällä huokailtava ja oltava surullinen, niin tiedän ajan koittavan, jolloin sydämeni täyttää sanoin kuvaamaton, ikuinen ilo. 

Hänen saarnassaan on paljon hyvää ja lohdullista, mutta itselleni tämä ei ollut niin mullistava lukuelämys kuin Timo Veijolalle. En oikeastaan saanut tästä paljoakaan uutta, vaikka hyvää asiaahan tässä oli. Tänä syksynä luin pari Leif Andersenin kirjaa; niissä taisi olla aiheesta kärsimys vähäksi aikaa ihan tarpeeksi. Tästä Scriverin kirjasta en nyt oikein osannut edes kirjoittaa, kun en saanut siitä niin paljon irti kuin Timo Veijola sai. 

Mutta me ihmiset olemme erilaisia ja niin ovat elämäntilanteemmekin. Monelle muulle tämä voi olla yhtä merkittävä kirja kuin Veijolalle, joten kannattaa ehdottomasti tutustua siihen. 

Koska Veijola osaa kuvata Scriverin antia paremmin kuin minä, lainaan tässä vielä häntä: 

Ennen kaikkea hän on sielujen parantaja, joka haluaa lääkitä murheellisia sydämiä taivaallisen apteekin lääkkeillä ja rohkaista ahdistuneita sieluja Jumalan sanan lohdutuksella. 

  Scriverin suurin anti masentuneelle on nähdäkseni siinä, että hän nostaa masentuneet ja murheelliset ihmiset kunniapaikalle Jumalan silmissä. He ovat Jumalalle erityisen rakkaita lapsia, jotka ovat osallisia Herran Jeesuksen tuskasta ja ahdistuksesta, mutta myös hänen lohdutuksestaan ja ilostaan. 

Kirjapaja 2001 

123 sivua 

Kansi: Petri Kovács 

Danielle Miettinen: Kutsumus

Kahdeksan tarinaa neljältä mantereelta 

Kansanlähetys on tehnyt lähetystyötä jo seitsemällä eri vuosikymmenellä. Tätä lähetyshistoriaa Danielle Miettinen kertoo kahdeksan eri tarinan kautta. Haastatellut lähetit ovat työskennelleet eri aikoina ja eri mantereilla, hyvin erilaisissa maissa ja tehtävissä. Mitään kokonaiskuvaahan Kansanlähetyksen työstä ei voi antaa kahdeksan tarinan kautta, mutta hyvin monipuolisen kuvan ne kuitenkin antavat. 

Tarinansa kertovat Esko Mäki-Soini, Lea Pihkala, Juha Saari, Anneli Jokimies, Sakari Heinonen, Kari ja Susanne Valkama, Toni Lindholm sekä Anja Kolehmainen. Vaikka monet haastatelluista ovat perheellisiä, kuitenkin heistä vain Valkamat kertovat tarinaansa yhdessä. 

Monenlaista työtä on vuosien varrella tehty. On esimerkiksi piilokuljetettu Raamattuja rautaesiripun taakse, rakennettu kirkkoja, hoidettu rikkinäisten siperialaisten sieluja, käännetty Raamattua ja hoidettua medialähetystyön tekniikkapuolta. Seurakuntatyössä jotkut ovat olleet pioneereja, toiset ovat kokeneet omakseen jo aikaisemmin syntyneiden seurakuntien opetustyön. 

Lähetit kertovat elämästään aina lapsuuden ja nuoruuden vaiheista alkaen. Siinä selviää sekin, millä tavalla uskonasiat, lähetyskutsu ja työhön lähtö itse kullekin aukenivat. 

Työssä ja ulkomailla asumisessa on ollut suuria haasteita, mutta myös iloja. Surultakaan ei ole voinut välttyä. Joku on joutunut jopa murhayrityksen kohteeksi lähetyskentällä, tai sitten murhetta on ollut oman lapsen sairaudesta. Kirjassa tulevat esiin myös ne neljä Kansanlähetyksen lähettiä, jotka joutuivat kokemaan marttyyrikuoleman työkentällään. 

Takakannessa mainitaan kutsumuksen syntymisen ohella myös se, kun kutsumus joutuu kriisiin ja voimat loppuvat. Kuka auttaa silloin? Helppoa tietähän ei ole luvassa lähetystyöhön lähtevälle. 

Tässä kirjassa on niin paljon puhuttelevia ja ajatuksia herättäviä kokemuksia, ettei niistä osaa valita tänne blogiin mitään yksittäistä esimerkkiä. Mutta kirja on antoisaa luettavaa niin lähetystyöstä kuin yleensä kristittyjen elämäntarinoista ja johdatuksesta kiinnostuneille. 

Kirjan lopussa kerrotaan vielä yleistietoa Kansanlähetyksen lähetystyöstä. 

Yhdessä asiassa taisin pudota kärryiltä. Löysin kirjasta Euroopan, Aasian ja Afrikan maita, mutta mikä se neljäs manner oli, se jäi minulle arvoitukseksi. Ehkä joku muu löytää sen sieltä. Ehkä siellä poikettiin vain ohimennen?  

Kustannus Oy Uusi Tie 2023 

267 sivua 

Kansi: Kari Turunen 

Kirjan toimituskunta: Juhani Koivisto, Sanna Myllärinen, Daniel Nummela, Heli Voipio 

Philip W. Williams: Menetyksen jälkeen

Tällaisen vanhan kristillisen surukirjan olen joskus löytänyt kirpputorilta. Philip W. Williams käsittelee kirjassaan surua monesta eri näkökulmasta. 

Heti johdannossa hän tekee selväksi, ettei aio opettaa, miten sinun pitäisi surra, eikä hän aio myöskään tarjota mitään ainoan oikean surutyön mallia. Lisäksi Williamsin mukaan kirjasta voi lukea vain ne osat, jotka tuntuvat itselle sopivilta ja ajankohtaisilta.     

Kirjan lyhyistä luvuista on helppo väsyneenäkin lukea vaikka vain yksi tai muutama luku kerrallaan. Williams käsittelee muun muassa suruun liittyvää syyllisyyttä, vihaa, masennusta, fyysisiä oireita, työhön pakenemista ja yksinäisyyttä. 

Aihe, josta kirjoittaja toteaa, että sitä ei surukirjoissa yleensä käsitellä, on surevan ihmisen seksuaalisuus ja suhde vastakkaiseen sukupuoleen puolison kuoleman jälkeen. 

Toinen vähän käsitelty aihe on tukahdutettu, surematon suru ja itkemättömät itkut. Ihminen voi paeta tilanteen kieltämiseen ja tunteiden tukahduttamiseen. On hyvä, että Williams huomioi myös nämä kokemukset. 

Kirjan lopussa tullaan myös hyväksymiseen ja uudella tavalla elämään suuntautumiseen. 

Kun kysymyksessä on kristillinen surukirja, myös kristillinen näkökulma on tietysti mukana koko ajan, ja lopuksi vielä omissa erillisissä luvuissaankin. Jokaisen luvun lopussa on lisäksi aiheeseen liittyvä rukous. 

Viimeisessä luvussa Williams käsittelee armoa. Erästä pariskuntaa oli surunsa keskellä vaivannut ajatus, että heidän pitäisi osata käydä surutyö läpi jotenkin täydellisesti ja selviytyä surusta liput liehuen. Kunnes he tajusivat, että armo riittää surussakin. Heidän ei tarvinnut selvitä surutyöstään minkään psykologisen kaavan mukaan, eikä heidän tarvinnut edes onnistua. Kävipä surutyössä kuinka tahansa, he saivat olla armon varassa.  

Menetyksen jälkeen on siis armollinen ja vapauttava surukirja - myös niille, jotka eivät osaa tai uskalla kohdata suruaan tai eivät muuten selviä surusta minkään oppikirjan sääntöjen mukaan. 

Paljon voimia ja Taivaan Isän lohdutusta sinulle, joka juuri nyt yrität selvitä omasta surustasi omalla tavallasi. 

Karas-Sana Oy 1977 

78 sivua 

Alkuteos: When A Loved One Dies (1976) 

Päällys: Salli Parikka 

(Jostain syystä tässä kirjassa suomentajan nimeä ei kerrota missään.) 

Ota hänet vastaan. 

Meillä on niin ikävä. 

Ota hänet vastaan, 

murheellisten ystävä. 

Ota hänet vastaan, 

silta yli pimeyden. 

Ota hänet vastaan, 

syli rakkauden. 

Anna-Mari Kaskinen 

David Jeremiah: Rohkaisemisen voima

Suomentanut Sanna Pennanen 

Kuukausi sitten luin Donald Bubnan kirjan Rohkaisun voima. Nyt lukuvuoroon pääsi toisen amerikkalaisen pastorin, David Jeremiahin Rohkaisemisen voima. 

Bubna-postauksessani kerroin, että parikymmentä vuotta sitten pidin enemmän tästä Jeremiahin kirjasta. Mutta hassu juttu: eri lukukerroilla kokemus voi olla erilainen. Ehkä Bubnan kirja oli nyt liian tuoreessa muistissa, ja ehkä muutenkin minusta tuntui, että kaikki, mitä Jeremiah kirjoitti, oli jo kovin tuttua. Hyvää asiaa, mutta itselleni ei mitään erityisen uutta eikä mullistavaa. Monen muun kohdalla tilanne voi kuitenkin olla toinen, ja ihastuinhan itsekin tähän kirjaan silloin nuorempana. Elämäntilannekin voi vaikuttaa; ehkä elämässäni oli silloin ensimmäisellä lukukerralla sellainen vaihe, johon juuri Jeremiahilla oli paljon annettavaa. 

Kirja lähtee liikkeelle siitä, että ihmisten suurin tarve on antaa ja saada rakkautta. Rakkaus on meille jopa niin tärkeää, että: 

Kuuluisa amerikkalainen psykiatri Karl Menninger havaitsi, että ihmiset, jotka pystyvät antamaan ja vastaanottamaan rakkautta, toipuvat sairauksista muita nopeammin. 

Jeremiah toteaa, että sanakirjan mukaan rohkaiseminen tarkoittaa luoda uutta rohkeutta, taisteluhenkeä ja toivoa. Eräs aivosyöpään sairastunut henkilö puolestaan kertoi saaneensa "ystäväterapiaa". Tällaisesta ystäväterapiasta Jeremiah kirjoittaa. Ja myös siitä toivon luomisesta. 

Kuten Donald Bubna, myös David Jeremiah kertoo kirjoittamisen merkityksestä rohkaisemisessa. Puhutut sanat voivat unohtua, mutta kirjoitetut sanat pysyvät, ja niihin voi aina palata. Rohkaisevaa on jo se, että joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on istunut kirjoittamaan kirjeen tai kortin. 

Kirjoittamalla rohkaiseva voi saada mielekkyyttä omaankin elämäänsä. Jeremiah kertoo eräästä 91-vuotiaasta isoäidistä, josta tuntui, ettei hänellä ollut enää syytä elää. Mutta sitten Jumala antoi hänelle ajatuksen kirjoittaa vangeille, ja tästä seurasi kirjeenvaihto satojen vankien kanssa. Se oli antoisaa ja rohkaisevaa molemmille osapuolille. Tuo isoäiti kertoi, että vangeille kirjoittaminen täytti hänen viimeiset päivänsä ilolla. Hänelle nuo hänen elämänsä viimeiset vuodet olivat lopulta kaikkein antoisimpia. 

Jeremiah käsittelee myös Raamatun tunnettua rohkaisijaa, Barnabasta - ja toisaalta Raamatun tunnettuja epäonnistujia kärsivän ihmisen kohtaamisessa. Hehän olivat tietysti Jobin ystävät. He osasivat lohduttaa niin kauan kuin pysyivät hiljaa, mutta kun he avasivat suunsa, silloin meni pieleen. 

Tärkeintä onkin vain kuunnella ja olla läsnä: 

Se, mitä olemme, on ihmisille usein paljon tärkeämpää kuin se, mitä sanomme. Se kuinka istumme, kuuntelemme ja otamme osaa heidän elämäänsä on usein käyttämiämme sanoja tärkeämpää. 

-- 

  Lohduttaminen ei ehkä olekaan sanoja, vaan sitä, että haluamme olla läsnä tuskan hetkellä ja ottaa osaa surevan murheeseen. 

Omat lukunsa kirjassa on rohkaisemiselle avioliitossa, lasten kasvattamisessa ja seurakunnassa. 

Nyt kun selasin kirjaa tätä postausta varten, olihan siellä paljon hyvää, vaikka en tällä lukukerralla olisi oikein jaksanut keskittyä kaikkeen. Jos rohkaiseminen kiinnostaa, kannattaa kyllä lukea myös tämä David Jeremiahin teos. 

Aika Oy 1998 

207 sivua 

Alkuteos: The Power of Encouragement (1997) 

Kannen kuva: Kuvapörssi Oy 

Esther Baker: Olin buddhalainen nunna

Suomentanut Paula Erkintalo 

Lontoolaisen Esther Bakerin vanhemmat suhtautuivat kristinuskoon vihamielisesti, ja hän oppi heiltä saman asenteen. Äitiä kiinnostivat spiritistiset istunnot ja selvänäkijät, joihin tutustuminen sai Estherin kiinnostumaan okkultismista. Jumalaan hän ei uskonut, vaan oli ateisti. 

Kun Esther sitten opintojensa jälkeen alkoi äkkiä miettiä elämän tarkoitusta, häneen alkoi vedota buddhalaisuus; siinähän ei uskota Jumalaan. Hän kääntyi buddhalaiseksi ja muun muassa vietti puolisen vuotta thaimaalaisessa temppelissä. Tämän jälkeen hän halusi ruveta buddhalaiseksi nunnaksi Englannissa. 

Kirjansa alussa Esther Baker muistuttaa, että hänen näkemyksensä buddhalaisuudesta perustuu thaimaalaiseen theravada-perinteeseen, jossa hän itse oli mukana. Muut buddhalaisuuden muodot voivat olla toisenlaisia. Baker oli buddhalainen yhteensä kolmentoista vuoden ajan; näistä vuosista kahdeksan hän vietti nunnana luostarissa. 

Tuosta hänen uskostaan ja luostarielämästä oli raskasta lukea. Vaikka hän piti kristittyjä ahdasmielisinä, hänen oma elämänsä tai sanoisiko olemassaolonsa buddhalaisena nunnana oli kovin elämänkielteistä. Siinä vetäydyttiin täysin maailmasta ja sen iloista. Luostarissa syötiin kerran päivässä, oma ruokansa piti kerjätä almukuppiin, mitään ei saanut omistaa (paitsi almukupin ja nunnankaavun), rahaa ei saanut käyttää, radiota, televisiota ja lehtiä ei seurattu, kaikki kosketus oli kiellettyä (jopa kättely) ja niin edelleen. Aistiärsykkeet oli niin minimoitu, että eniten niitä oli sillä päivän ainoalla aterialla. 

Kun Buddha halusi paeta kärsimystä, hän päätyi siinä samalla pakenemaan koko elämää. Kun mieli tyhjennetään ja kaikesta irtaudutaan eikä edes mitään itseä ja minuutta ole, aika tyhjältä se kuulostaa. Ihmisellä ei ole mitään identiteettiä. Tyhjältä ja yksitoikkoiselta vaikutti tuo luostarielämäkin, mutta Esther Baker oli uskossaan luja eikä epäillyt. Hänen vanhempansa sen sijaan olivat hänestä hyvin huolissaan; niukan syömisen takia hän näytti heidän mielestään keskitysleirivangilta. Samoin muutkin nunnat ja munkit näyttivät lähinnä sairailta. 

Vuosien varrella Esther kuitenkin törmäsi eri tavoin kristittyihin ja kristinuskoon, ja lopulta hän kaiken epätoivonsa ja hämmennyksensä keskellä alkoi kaivata juuri sitä Jeesusta, jota oli aina vastustanut. Kirja kertoo, miten hän tuli uskoon ja miten suuri sisäinen ja ulkoinen vapautuminen se oli hänelle. Vuosien jälkeen joutui tietysti myös opettelemaan aivan alusta asti, miten eletään normaalia elämää, vaikka tästä Baker ei kovin pitkästi kerro. 

Tuosta kristityn vapaudesta ja elämänilosta hän kirjoittaa: 

Buddhalaisuudesta luovuttuani olen halunnut todella elää ja nauttia elämästä täysillä tekemällä asioita, joista nautin eniten: ratsastaminen, kävely maaseudulla ja rannalla, lintujen tarkkailu, uiminen, voimistelu puistossa ja lomailu ystävien kanssa. Nyt näen elämän juhlimisen arvoisena, todellisena seikkailuna. 

  Buddha etsi epätoivoisesti ulospääsyä kärsimyksestä. Hän keskitti kaiken tarmonsa vanhenemisen, sairauden ja kuoleman välttämiseen, minkä vuoksi hän lopulta itse asiassa halusi paeta koko olemassaoloa. Kristus sen sijaan tuli auttaakseen meitä vastaanottamaan elämän koko täyteydessään. Hän hyväksyi oman ihmisyytensä eikä koskaan yrittänyt paeta tai torjua sitä ja opettaa meitä tekemään samoin. 

Myöhemmin Esther Baker lähti lähetystyöhön ensin Hong Kongiin, sitten pysyvämmin Thaimaahan. Thaimaassa hän sai nähdä, että Jumala käänsi hänen menneisyytensä siunaukseksi, kun hän pystyi tavoittamaan thaimaalaisia, jotka uskoivat samoin kuin hän oli ennen uskonut. Baker kirjoittaa: 

Kaikista elämäni aikana tekemistäni asioista olisin voinut tuntea katumusta siitä, että olin tuhlannut niin monta vuotta buddhalaisnunnana. Palattuani Thaimaahan ja palveltuani Jumalaa buddhalaisten keskuudessa olen kuitenkin vapautunut tuosta menetyksen tunteesta. Jumalan taloudenpidossa mikään ei näytä menevän hukkaan. Hän voi hyödyntää kaikkea. 

Tässä kirja voi rohkaista meitä muitakin, että Jumala voi vielä käyttää kokemiamme vaikeuksia siunaukseksi toisille. 

Baker kertoo myös kokemuksiaan Thaimaasta ja thaimaalaisista, siitä miten heidän buddhalainen uskonsa vaikuttaa heidän elämäänsä ja arkeensa. 

Kirjan lopussa lukijalle vielä kerrotaan taulukkomuotoisesti kristinuskon ja buddhalaisuuden välisiä eroja. 

Kiinnostava ja puhutteleva kirja! 

Päivä Oy 2012 

164 sivua 

Alkuteos: I Once Was a Buddhist Nun (2009) 

Kansi: ExpresCom 

Christian Scriver: Syntien anteeksisaaminen

Uudelleen suomentanut Paavo Malmivaara 

1600-luvulla elänyt saksalainen Christian Scriver oli luterilainen pappi ja luterilaisen puhdasoppisuuden ajan merkittävimpiä hartauskirjailijoita. Hänet tunnetaan erityisesti postillastaan Sielun aarre. Tämä Syntien anteeksisaaminen on Sielun aarteen toisen osan kahdeksas saarna. 

Kirja on taskukokoinen, mutta kun sivuja on kuitenkin 131, on tämä saarnaksi aika pitkä. En tiedä, onko tämän pituisia saarnoja pidetty tuohon aikaan, vai ovatko nämä Sielun aarteen saarnat esiintyneet pelkästään kirjallisessa muodossa. Kirjaksi tämä on kuitenkin lyhyt ja helppo luettava. 

Jos koet itsesi heikoksi ja huonoksi kristityksi, ja jos sinun on vaikea uskoa, että Jumalan armo riittäisi sinullekin, silloin tämä on sinun kirjasi. Niin armollisesti, lohdullisesti ja hoitavasti Scriver kirjoittaa syntien anteeksisaamisesta. Hänellä on paljon tuoreita näkökulmia aiheeseen. Tekisi mieli sanoa, että uusia, mutta vanhojahan ne jo ovat siinä mielessä, että ne on esitetty 1600-luvulla. Mutta onpa todellinen sielun aarre kyllä tämä hänen saarnansa! Ravintoa köyhälle ja nälkiintyneelle sielulle. 

Yleisen armon julistuksen ohella kirjassa on osio, jossa Scriver käy läpi ihmisten erilaisia väitteitä, joilla he ovat perustelleet, miksi armo ei voisi kuulua heille - ja sitten tämä syvällinen sielunhoitaja vastaa noihin väitteisiin vastaansanomattomalla tavalla. 

Kyseiset väitteet kuuluvat: parannukseni ei ole oikea, sydämeni on liian kova, parannukseni on myöhäistä, olen Jumalan armoon mahdoton, syntini ovat liian suuret, olen langennut uudestaan, omatuntoni on rauhaton. 

Esimerkiksi itseään mahdottomana pitävälle Sciver vakuuttaa: 

Jos Jumala ei tahtoisi osoittaa armoaan muille kuin mahdollisille, niin täytyisi hänen kieltää se kaikilta ihmisiltä. Hänen armonsa ei löydä ainoatakaan mahdollista, mutta se tekee ihmiset mahdollisiksi. Ole tyytyväinen siihen, kun tunnet mahdottomuutesi ja köyhyytesi ja etsit mahdollisuuttasi Jeesuksessa Kristuksessa, hänessä, jonka haavat ovat nälkäisiä ja janoisia sydämiä sekä köyhiä ja kurjia sieluja varten. 

Ja jos omat synnit tuntuvat liian suurilta, että Jumalakaan voisi antaa niitä anteeksi, Scriver lohduttaa:  

Mitä ovat minun syntini, vaikka niitä onkin paljon, verrattuna koko maailman synteihin! Jos siis Jumalani armo ja Lunastajani veri voi voittaa koko maailman synnit, niin miksi minä sitten olen huolissani omista synneistäni? 

Sciver haluaa lohduttaa katuvaa syntistä. Katumattomia ja paatuneita hän sen sijaan varoittaa ankarasti, mutta samalla kutsuu myös heitä katumukseen ja Jeesuksen luo. 

Aivan kirjan lopussa Scriver korostaa minusta entistä voimakkaammin ihmisen omaa katumusta, murehtimista ja armon ikävöimistä. Omia tunteitamme. Mutta onneksi pelastus ei ole tunteistamme kiinni - eikä katumuksen riittävyydestä. Miten voisimme koskaan tietää, koska olemme katuneet ja murehtineet tarpeeksi, jos sitten vasta voisi uskoa syntien anteeksiantamukseen? 

Muuten Scriverillä on joka tapauksessa hyvin armollista tekstiä, jossa Jumala armahtaa syntisen ihmisen ilman tämän omia ansioita. Siellä täällä hän lainaa myös Lutherin ajatuksia. 

Niille, jotka jaksavat lukea, tässä lopuksi vielä yksi ihana lainaus Scriveriltä: 

Kaikilla niillä, jotka totisessa uskossa turvautuvat häneen ja ovat hänestä osallisia, on yhtä vähän aihetta huolehtia synneistään kuin velallisella velasta, jonka toinen jo aikoja sitten on maksanut hänen edestänsä ja josta hänellä on kuitti hallussansa. En kiellä syntivelkani olevan suuren. Jos en tietäisi mitään muuta kuin tämän, niin joutuisin epätoivoon. Mutta kun näen Jumalan Pojan verissään riippuvan ristillä ja siinä on tämä otsikko: Ihmisten synnin edestä, niin ihastun siitä hengessä ja saan niin paljon osaa Lunastajani rakkaudesta, että unohdan kaikki syntini. Jospa en enää koskaan ajattelisi niin paljon jotain syntiäni, että se valtaisi sydämeni, vaan että siellä saisi vallita vain Jeesus, Jeesus rakkauksineen, armoineen ja henkineen! 

Herättäjä-Yhdistys 1960 

131 sivua 

Kansi: Riitta Ojala