Hanna Rauta: Vähäpään väkeä

Vähäpään pientilan emäntä Katri on pettynyt elämäänsä. Asiat eivät menneet niin kuin hän olisi halunnut. Nuorena hän on ollut palvelustyttönä Helsingissä ja oppinut siellä hienoille tavoille. Hän myös "sääli maalaistolloja, jotka tuskin olivat mullasta ja lannasta puhtaita edes lauantaina saunasta palatessaan." Koskaan Katri ei enää aikonut palata maalle, mutta toisin kävi. Hänen helsinkiläinen sulhasensa jätti hänet, ja Vähäpään Eetu tarjosi hänelle emännän paikkaa itsenäistyneessä torpassaan. "Hän tuli ottaneeksi Eetun, tuon miesrontin, joka syömäänkin tuli kädet lannan tahrimina ja saappaat paksussa kurassa, niin että teki mieli tikulla pihalle viedä koko mies kaikkine kampsuineen." 

Kaiken lisäksi Eetu on vielä uskovainenkin, kuten oli hänen isänsäkin. Katri arvostaa kyllä sellaista sivistynyttä uskonnollisuutta, jossa on hienoja seremonioita ja hartaita tunteita, mutta Eetu mokoma uskoo lunastukseen ja sovintovereen!

Perheen ainoan pojan Eemelin niskaan Katri on koko tämän elämän ajan sälyttänyt kovia odotuksia. Kun Katri ei saanut toteuttaa omia unelmiaan, niin Eemelin pitää se tehdä. Hänet on koulutettu ylioppilaaksi, ja hänestä pitää tulla pappi tai tuomari, mieluiten nähtävästi pappi. Saisi sitten Katrikin arvonantoa pappilan vanhana emäntänä.

Mutta Eemeli ei suostu äidin toiveiden toteuttajaksi. Tuo mokoma poika on tullut liikaa "maalaistolloon" isäänsä: molemmat tykkäävät maan möyrimisestä ja uskovat siihen lunastukseensa.

Kun aloin lukea tätä kirjaa, en yhtään tiennyt, mistä se kertoisi. Kirjan kansilehden kun oli aiempi omistaja ottanut pois, ja vain kansikuva oli liimattu etukannen sisäpuolelle. Mutta uteliaisuus heräsi jo tästä alkuasetelmasta, joka oli minusta herkullinen. Erityisesti Katrista kirjailija on luonut varsin värikkään persoonan. Vaikka hän on muka oppinut hienoille tavoille nuorena Helsingissä, eivät hänen tapansa lopulta kovin hienoilta vaikuta. Hän sanoa täräyttelee yhtä ja toista sopivissa ja varsinkin sopimattomissa tilanteissa.

Kuvaan tulee mukaan sitten myös rikkaan helsinkiläisen tehtailija Palman hieno perhe. He eivät ole uskovaisia; tosin tehtailija itse on evankelisesta taustasta, mutta usko on hautautunut liike-elämän ja muun "tärkeämmän" alle. Palman perheestä kerrotaan pitkään, ja ihmetys herää, että miten he liittyvät Vähäpään väestä kertovaan kirjaan. Lopulta kuitenkin näiden kahden perheen kohtalot kytkeytyvät toisiinsa. Lisäksi yhdestä ja toisesta jumalankieltäjästäkin tulee lopulta "vähäpäinen" uskovainen.

Myös talvi- ja jatkosota puhkeavat, ja erityisesti jatkosota koskettaa kipeästi näidenkin perheiden elämää.

Jos vanhat kristilliset romaanit kiinnostavat, tässäkin on hieno kirja luettavaksi! Jaan tähän loppuun otteen kohdasta, jossa minusta erityisen hienosti kerrotaan armosta:

 - Ja mihin sinä siis pakenet?
 - Juuri siihen armoon... se on minun pommisuojani.
 - Se on ihana pakopaikka, tyttäreni... Vaikka olisit niin avuton ja saamaton kuin israelilaiset katsoessaan Mooseksen ylentämään vaskikäärmeeseen, niin olet autuas uskoessasi ristin armoon, vaikka se uskosi olisi vain kuin katse sinnepäin. Saat kokonaan unohtaa uskosi ja sen tarkastelun, ja vain elää siitä sovintotyöstä, mikä ristillä suoritettiin. Siitä ravinnosta usko elää ja vahvistuu voimaksi, joka vuoretkin siirtää. Mutta muista, että autuus on sama, joko se omistetaan hapuilevalla lapsenuskolla tai koettelemusten tulessa karaistuneella apostolien uskolla. Autuuden varmuus johtuu varman totuuden uskomisesta eikä uskosta itsestään. Sovintoarmossa on uskon ja uskon hedelmien koko voima. Älä siis pelkää tyttäreni, vaan ole rohkea! Ja muista, että usko on aina uskomista armoon, ei töihin eikä siis uskon vaikutuksiinkaan, sen hedelmiin."


SLEY 1949, 224 sivua

Hanna Rauta: Iäinen sävel

Luin jo nuorena Hanna Raudan romaaneja, mutta en ollut koskaan kuullutkaan, että häneltä on ilmestynyt runokirjakin. Törmäsin tähän kokoelmaan vasta tänä talvena. Olisi tietysti voinut arvata. että hän on kirjoittanut runojakin; onhan Siionin Kanteleessa monta hänen sanoittamaansa laulua.

Hanna Raudan romaaneissakin evankeliumin sanoma on keskeisellä sijalla, ja niin on myös näissä runoissa. Melkein kaikissa runoissa puhutaan Jeesuksen ristinkuolemasta, Karitsan verestä, sovituksesta ja lahjavanhurskaudesta, jonka saamme armosta, ilman omia tekoja. Hanna Rauta onkin ollut todellinen evankelista.

Hän myös herättelee ja varoittaa niitä, jotka eivät ole ottaneet armoa vastaan. Hän muistuttaa, että aika on lyhyt, ja että kieltäjät ja omiin ansioihinsa luottavat eivät pääse perille.Tuhlaajalapsia kutsutaan palaamaan kotiin Isän luo. Ajan lyhyyteen liittyen Rauta kirjoittaa monessa runossa myös siitä, että kannattaa käyttää oikein tämä aika, joka meillä täällä on. Kannattaa kiinnittää sydämensä taivaallisiin aarteisiin eikä näihin maallisiin, jotka meiltä voidaan ottaa pois koska tahansa.

Suomen kansan vaiheita runoissa myös sivutaan. Onhan heti sivulla 5 runo, jonka nimi on Uusi vuosi 1918. Myös talvisotaan liittyviä runoja oli kaksi: Rukous ja Joulu sodan keskellä. Näistäkin runoista kuvastuu luottamus siihen, että "on armoa kaikki, ei onnettomuutta, tuo murhekin meille vain armoa uutta." Talvisotajouluna Rauta aloittaa runonsa näin:

"Joulun suurta rauhaa
kertoo Herran sana,
vaikka sota pauhaa
tuhon tuottajana.
Jeesuksemme,
autuutemme,
rauhamme on loputon."

Uuden vuoden runoja kirjassa on useita. Kirkkovuoteen liittyen on myös monta joulu- ja pääsiäisrunoa. Joulurunoissaankaan Rauta ei jää katselemaan vain suloista seimen lasta, vaan näkee jo siellä sen, mitä varten Jeesus tänne tuli. Hänen joulurunonsakin riemuitsevat evankeliumista:

"Laulamme nyt autuaina,
kun on meillä joulu aina,
Karitsaamme, Messiasta,
ylistämme nyt ja vasta
verestänsä, haavoistaan,
katkerasta kuolostaan,
myöskin paimenhoidostansa,
laitumesta, lahjoistansa."

Myös Jumalan sanan tärkeydestä runoilija muistuttaa toistuvasti:

"Lue, kuule Raamattua,
sanaa Isän taivaisen,
omaksesi annettua
nimeen Herran Jeesuksen.
Kirja avaa,
lue, tavaa -
Testamentti kallis on."

Lohdutusta ja rohkaisua saa heikko lukija esimerkiksi tästä:

"Tulkaa kaikki, raukat, rammat,
köyhät, huonot, vaivaiset,
haavoissaan hän korjaa vammat
puhdistaen sydämet.
Hellimmästi kutsuu teitä,
etsii armosanallaan,
yhtäkään hän pois ei heitä,
kaikki, kaikki kutsutaan."

Myös taivastoivoa tämä kirja on tulvillaan.

Puhuttelevia, hengellisesti antoisia runoja siis! Lue, jos saat kirjan jostain käsiisi. Varsinkin vanhan ajan loppusoinnullisten runojen ystäville suosittelen - mutta kristillisen sanoman puolesta kaikille muillekin!

SLEY 1954, 144 sivua

Jorma Kalajoki: Armollisesti keskeneräinen

Riemastuin, kun huomasin kerran tulossa olevia kirjoja googlaillessani, että Jorma Kalajoelta on tulossa uusi kirja. Hänen puheistaan ja kirjoistaan olen nimittäin saanut paljon rohkaisua vuosien varrella. Tässä blogissakin olen kirjoittanut hänen edellisestä kirjastaan Johdatuksen maamerkkejä. (Ainakin olen muistavinani, että se oli edellinen kirja.)

Jorma Kalajoki on turkulainen rovasti, ja on ollut Kansan Raamattuseuran pitkäaikainen työntekijä. Jo tämän uuden kirjan nimi antaa ymmärtää, että taattua Jomppea on odotettavissa. Hän on nimittäin tunnettu armollisesta, elämänläheisestä ja ihmisläheisestä julistuksestaan. Niinpä tuskin maltoin odottaa, että pääsin lukemaan kirjaa, jolla oli niin lupaava nimi: Armollisesti keskeneräinen! 

En joutunut pettymään odotuksissani. Taas tässäkin kirjassa ihminen saa luvan olla ihminen, pieni ja keskeneräinen sellainen, ja Jumala saa olla Jumalan paikalla. Ihminen on syntinen ja vajavainen ja saa osakseen Jumalan armon Jeesuksen täytetyn työn tähden.

Lunastuksen evankeliumin lisäksi Jorma Kalajoki julistaa myös luomisen evankeliumia: että me olemme arvokkaita juuri sellaisina persoonina, joiksi Jumala on meidät luonut. Hän tahtoo eheyttää meitä niin, että tulisimme entistä enemmän siksi miksi hän on meidät tarkoittanut. Myös uskovaisina olemme erilaisia luonteidemme mukaan: esimerkiksi optimisti on uskovaisenakin valoisa ja depressiivinen luonne masentuu uskovaisenakin helpommin - mutta se ei tarkoita, että kumpikaan olisi toistaan parempi tai huonompi Jumalan lapsi luonteensa takia. Samoin ujo ihminen on aivan yhtä hyvä kuin vilkas ja ulospäinsuuntautunut - Jumala on luonut molemmat.

Kirjassa käsitellään niin monia eri aiheita, että niistä löytyy varmasti jokaiselle jotakin. On ajankäyttöä, eri ikävaiheiden pohdintaa, omaksi itsekseen tulemista, seksuaalisuuden iloja ja ongelmia, tervettä ja sairasta syyllisyyttä, häpeää, vanhemmuutta, vihaa, anteeksiantoa, pelkoa, mielenterveyttä, eheytymistä, kärsimystä ja kuolemaa. Ja paljon muuta!

Jorma Kalajoen tekstistä näkyy eletty elämä, sen tuoma elämänkokemus ja syvällinen viisaus. Hän myös jakaa avoimesti omiakin kokemuksiaan. Kirja tarjoaa niin paljon ajattelemisen aihetta niin monista eri asioista, että olisi pitänyt lukea se hitaammin ja sulatella välillä. Tuli kuitenkin lukaistua se muutamassa päivässä. Onneksi siihen voi kuitenkin palata aina uudestaan!

Ylitse muiden kirjassa kohoaa aina Jeesuksen risti. Vapauttavana kaikuu opetus siitä, ettei Jeesus ole meille ensisijaisesti esikuva, vaan Vapahtaja. Siksipä Jorma Kalajoki ei kirjoittanutkaan kirjaa sataprosenttisesta antautumisesta, vaan keskeneräisyydestä! Hän muistuttaa myös asiasta, joka voi niin helposti unohtua: meitä ei hylätä eikä asemamme Jumalan lapsena muutu, vaikka tunteet ja tilanteet vaihtelevat:

"Ajatellaanpa perhettä, jonka sukunimi on Taivainen. Vanhemmilla on nelivuotias pojanviikari, joka uhmassaan tahrii juuri maalatut olohuoneen seinät, heittää maitomukinsa lattialle ja rääkyy suustaan kaikki oppimansa kirosanat. Mitä sanoo isä? Tietysti toruu, ehkä suuttuukin, mutta ei heitä poikaa ulos ovesta ja karju: 'Et ole enää lapseni, otan sinulta pois nimeni, et ole enää Jere Taivainen vaan Jere Koditon!' Ei, vaan asiat yritetään sopia ja selvittää, vaikka isää murehduttaakin pojan käytös. Pojan, Jeren, tila on huono, mutta hänen asemansa säilyy. Kun asiat on sovittu, Jere ymmärtää pienessä sydämessään tekonsa ja halaa isiä, ja kaikki on taas hyvin. Silloin myös hänen tilansa on muuttunut paremmaksi mutta ei hänen asemansa. Se on pysynyt koko ajan samana, koska se perustuu syntymään ja vanhempien rakkauteen, ei pojan käyttäytymiseen."

Tämä kohta ja paljon muuta ihanan rohkaisevaa, lohdullista ja vapauttavaa löytyy tästä kirjasta, joka on todellinen aarre juuri sinulle, jota kiinnostaa kirja nimeltään Armollisesti keskeneräinen!

Lämmin kiitos Jorma Kalajoelle tästä ihanasta kirjasta!

Päivä Osakeyhtiö 2018, 207 sivua
Kansi: Jyri Taipale
Kannen kuva: iStock.com / Bakusova
Takakannen kuva: Marja Kalajoki
Graafinen suunnittelu ja taitto: Päivä Oy

Johanna Al-Sain & Ernst Schrupp: Taistelin Allahin puolesta

En muista, olinko koskaan kuullut tällaisesta kirjasta ennen kuin löysin sen kirpputorilta tässä vähän aikaa sitten. Kirjahan on ilmestynyt Saksassa jo vuonna 2000 ja Suomessakin 2002. Nykyään se on kuitenkin entistäkin ajankohtaisempi koko Euroopassa, nyt jo Suomessakin.

Kirja kertoo saksalaisen Johanna Al-Sainin dramaattisen elämäntarinan. Vaikka hän käyttää kirjassa peitenimeä, hänen tarinansa on tosi. Toinen kirjoittaja on teologi, joka tuntee islamia ja on seurannut Johannan vaiheita.

Johanna oli aivan tavallinen saksalaistyttö, joka kuului kirkkoon ja jonka vanhemmat olivat uskovaisia. Johannakin oli mukana seurakunnan toiminnassa, ja Jumalalla oli aina tärkeä asema hänen elämässään. "Rukoilin Jumalaa lapsen uskossa ja hyväksyin kyselemättä sen, mitä vanhempani tästä asiasta minulle kertoivat. Minusta oli turvallista uskoa hyvään Jumalaan, joka tuo kuitenkin viimeisellä tuomiolla julki myös oikeudenmukaisuutensa", hän kertoo.

Nuorena hän innostui kuitenkin diskossa käymisestä, ja siellä häntä viehättivät etelän tummat komistukset, jotka ikävä kyllä olivat muslimeja. Heitähän on ollut Saksassa ja muualla Keski- ja Etelä-Euroopassa jo kauan. Seurustelusuhteiden myötä myös islamin usko alkoi kiinnostaa, ja lopulta hän kääntyi itsekin muslimiksi.

Kuten moni muslimiksi kääntynyt eurooppalainen, myös Johanna otti uuden uskonsa tosissaan. Osa muslimimaista tänne muuttaneista oli (ja on) enemmän tai vähemmän nimimuslimeja, mutta saksalaiset käännynnäiset lähtivät täysillä mukaan islamin maailmaan, ja niin joskus maallistunut muslimimies oli helisemässä fanaattisen saksalaisvaimonsa kanssa. Johannakin alkoi työskennellä islamilaisessa järjestössä, saarnasi aktiivisesti islamia ja avioitui lopulta kovan linjan muslimimiehen kanssa.

Johannan tarinan katkaisevat siellä täällä ekskurssit, joissa pohditaan muun muassa sitä, miksi eurooppalaiset haluavat kääntyä muslimeiksi, miten muslimeja pitäisi kohdata ja miten islam ja kristinusko eroavat toisistaan.

"Kristillisen" Euroopan maallistuminen on johtanut siihen, että moni ei näe elävää kristillisyyttä eikä koe löytävänsä vastausta kysymyksiinsä kristinuskosta. Johannakin ihastui islamiin, koska "islam erosi täysin muusta siihen mennessä kokemastani uskonnollisuudesta. Muslimit eivät eläneet vain omaa elämäänsä ja huolehtineet siitä, että saisivat kaikesta itselleen mahdollisimman suuren osuuden. Ei, nämä olivat ihanteen ihmisiä. He olivat ottaneet tehtäväkseen maailman muuttamisen."

Hän jatkaa: "Maailma, erityisesti länsimaailma, oli aivan ilmeisesti tullut tiensä päähän."

Vuosien ajan Johanna olikin täysin tyytyväinen siihen, mitä islam hänelle antoi. Lopulta kuitenkin hän pettyi - mikä siihen johti, siitä itse kukin voi lukea tästä kirjasta. Oli myös jännä nähdä, mikä pani hänet miettimään, onko Raamattu sittenkin totta. Jumala käytti siinä välikappaleena henkilöitä, jotka eivät edes olleet kristittyjä!! Hän voi siis todella käyttää ketä vain ja mitä vain työkalunaan meidän elämässämme!

Draamaahan Johannan kääntymyksestä seurasi, olihan hänen miehensä harras muslimi. Siitä ja kaikista muista vaiheista en kerro enempää, mutta sen voin sanoa, että tämä kirja on todella jännittävä ja puhutteleva. Se panee lukijan miettimään monia asioita. Esimerkiksi minua pysäytti se, miten Johannalle Jumalan sana oli kristityksi kääntymisen jälkeen niin rakas, että se oli tärkeämpää kuin ruoka. Hän joutui lukemaan sitä mieheltään salaa ja oli myös valmis tunnustamaan uskonsa, tekisipä muslimimies sen jälkeen mitä tahansa. Kunpa me "vanhat" kristitytkin aina osaisimme rakastaa Raamattua emmekä pitäisi sitä itsestäänselvyytenä.

Omaa lapsuuden ja nuoruuden uskoaan Johanna pitää jälkeenpäin "nimikristillisyytenä" eikä halunnut enää liittyä kirkkoon, koska ei halunnut ottaa riskiä, että saisi taas "nimikristillisiä vaikutteita". Hän kävi kasteella evankelisessa vapaaseurakunnassa. 

Kannattaa kyllä lukea tämä puhutteleva teos, koska nyt islam on meitä vielä paljon lähempänä kuin 2000-luvun alussa, jolloin Johannan tarina on kirjoitettu. Kirjan lukemalla pääsee kurkistamaan sisältä päin muslimiksi kääntyneiden eurooppalaisten - ja muidenkin muslimien - elämään ja ajatteluun.

Siitä saa myös työkaluja muslimien kohtaamiseen ja vuoropuheluun heidän kanssaan. Kirja kertoo kylläkin myös sellaisesta "vuoropuhelusta", jossa kristinusko vesitetään ja yritetään sulattaa eri uskontoja yhteen. Mutta kirjan oma näkökulma pitää kiinni sataprosenttisen kristillisestä identiteetistä. Kristinuskon ja islamin erot ja niiden täydellinen vastakohtaisuus ja yhteensovittamattomuus tulevat hyvin selväksi.

Muslimina Johanna joutui pelkäämään, ettei pääsisikään paratiisiin, ja joutui yrittämään ja suorittamaan tekojen tiellä, jos ehkä Allah sitten hyväksyisi - vaikka sekään ei ollut varmaa. Kristityksi käännyttyään hän sai luottaa armoon, ja kertoo muun muassa näin:

"Mieleeni tuli Muhammadin äidin olohuoneen seinällä ollut lause: 'Mitä olet tänään tehnyt Allahin puolesta?'
  Jeesus ei kysynyt, mitä olin tehnyt hänen puolestaan. Hän oli tehnyt epäröimättä jotakin minun puolestani: antanut henkensä!"

No, onhan kristillisissäkin piireissä siellä täällä suorituspaineita ja kysellään, mitä olet tehnyt Jeesukselle. Ehkä Johanna ei ollut tuolloin vielä törmännyt tähän. Koska hänellä on kirjan perusteella taipumusta lähteä täysillä siihen mihin ryhtyy, hän olisi helposti voinut päätyä suorittajaksi kristittynäkin. Toivottavasti hän on kuitenkin saanut kasvaa armossa ja Jeesuksen tuntemisessa.

Perussanoma Oy 2002, 214 sivua
Alkuteos Ich kämpfte für Allah. Eine Frau auf der Suche nach der Wahrheit.
Suomentanut Anne Leu
Kansi: Lumikuva design
Valokuva: Tapani Romppainen

Irja Hiironniemi: Kävelyllä paratiisissa

Luin pitkästä aikaa runoja. Näitä Irja Hiironniemen runoja luin lukioaikana, josta on jo muutama vuosikymmen vierähtänyt. Tämä oli siis samalla itselleni paluu nuoruusmuistoihin.

Kirja sisältää kokoelman Kävelyllä paratiisissa, joka koostui aivan uusista runoista, ja lisäksi siinä on valikoituja runoja neljästä aikaisemmasta kokoelmasta Lujinta maailmassa (1974), Kädessä linnunlaulut (1977), Laula ruohossa, tuuli (1978) ja Huuda minut kotiin (1981)

On helpompi nauttia runoista kuin osata sanoa niistä jotain. Lyhyesti sanottuna Irja Hiironniemen runot ovat äärettömän herkkiä ja kauniita. Se, joka odottaa tällaiselta runokirjalta pelkästään julistavaa kristillistä otetta, saattaa kokea pettymyksen, mutta jos haluaa aistia ihmiselämän ja tunteiden koko kirjon, niin sitä nämä runot ovat tulvillaan. Jumalaakaan unohtamatta tietysti!

Runoissa pohditaan sekä ihmissuhteita että jumalasuhdetta. Ihmissuhteissa on rakkautta, parisuhdepohdintoja ja äidin surua lapsensa kuoleman jälkeen, lapsen, joka ei saanut elää kauan: "Hän on poissa / poissa / tuskin oltuaan." Myös omaa, joskus tulevaa kuolemaa muutama runo käsittelee. Nythän runoilija onkin jo päässyt siihen haudan lepoon, josta hän kirjoittaa muun muassa runossa Kirkkomaalla:

"Kun saan tulla tänne nukkumaan,
enää ikävöi en rakkaintakaan ääntä.

Täällä herään suureen kirkkauteen.
Kristus kulkee hiekkatietä pitkin.
Kristus, katson sinuun vaiti odottaen.
Sinä itse luokseni saat tulla..."

Monissa runoissa kuvataan kauniisti luontoa ja eri vuodenaikoja. Lyhyen runon Tähtiä muistan jo nuoruudestani, jolloin se - kaikessa lyhyydessään - ihastutti minua aivan yhtä paljon kuin vielä nytkin:

"Talvi-iltana
 metsien äänettömyydessä
 ääriäni myöten täynnä
 tähtiä."

Yritän yleensä olla lainaamatta kokonaisia runoja, mutta näin lyhyiden runojen kohdalla joutuu tekemään poikkeuksen, koska niistä on paha irrottaa mitään pois...

Nautin valtavasti näistä Hiironniemen kauniista teksteistä. Tässä muutama rivi eräästä hiukan pitemmästä runosta:

"Merenä sinä kimallat minussa,
 aamuisena, ilosta levottomana..."

Luonnonläheisyyttä on tässäkin, Ylistys-nimisessä runossa, jossa koko metsä ja pelto ylistää Jumalaa:

"Sinua laulaa koko honkainen rinne,
kuusikko tuolla ja leppien lehdet,
iloitsee kiiltävä puolukkavarvikko,
ylistää pisaroitten parvi
ja auringon valo viljan yllä..."

Hiironniemen runoissa kristinusko näyttäytyy vapauttavana ilosanomana, aitona ilona, jota haluaa levittää muillekin. Runoissa kaikuvat ilon sävelet uudestaan ja uudestaan (vaikka kyllä niistä muitakin tuntoja löytyy). Siksikin tällaiselle niin monesti itseään syyttelevälle ja pessimistiselle mollikristitylle tekee hyvää lukea näitä runoja, hengittää niiden avaraa, raikasta ilmaa. Tajuta, että ilo on, ihan oikeasti se on!

Tavalliseen tapaan ehtoollinen on lempiaiheeni, ja kaksi siihen liittyvää runoa nousivat lempirunojeni joukkoon - tosin tässä kirjassa ei juuri muuta olekaan kuin lempirunoja!! Päätänkin otteeseen runosta Kevyt:

"... niin kuin lumi on puhdas,
 tuoksu kevyt,
niin ovat askeleeni kevyet, Herra,
niin jalkani siipiä täynnä,
kun puet minut anteeksiantamuksen väljään vaatteeseen,
kalliiseen.

Säihkyvä hanki
- Jumalan kimaltava uni pakkasten maassa -
on kuva minun ilostani Kristuksessa
ja vapaudestani,
kun Isäni suudelma otsallani
nousen palvelemaan."

Se sama ilo, vapaus ja keveys tässäkin runossa! Tästä kaikesta olen kiitollinen Irja Hiironniemelle. Kirjan välistä löysin lehdestä leikkaamani kuolinilmoituksen, jonka mukaan hän nukkui pois kolme vuotta sitten. Hän pääsi lepoon. Ilmeisesti samaan kirkkomaahan, joka on minullekin läheinen sukujuurieni vuoksi. Ihanat runonsa hän jätti perinnöksi meillekin, jotka emme häntä henkilökohtaisesti tunteneet. Niistä kiitos hänelle - ja taivaalliselle Isällemme, joka antoi hänelle lahjan nähdä kauneutta ja pukea se sanoiksi meidän muidenkin luettavaksi.

Herättäjä-Yhdistys 1987, 144 sivua
Kansi: Kaija Elo

Pirjo Niemelä: Nevan lapset

Kansan Raamattuseuran Pietarissa tekemä katulapsityö on tullut minulle tutuksi kerran kuussa saamieni tukirengaskirjeiden kautta. Tätä kirjaa en kuitenkaan ollut aikaisemmin lukenut, vaikka se on ilmestynyt jo ajat sitten. Mutta parempi myöhään  kuin ei milloinkaan! Ainakin sain nyt terveellisen muistutuksen katulapsityön tärkeydestä ja tarpeellisuudesta.

Kirjassa kuljetaan Pietarin kaduilla ja katulapsityön toimipaikoissa. Se kertoo lasten itkettävän järkyttävistä kohtaloista, mutta onneksi myös heidän toipumisestaan, kun he saavat apua, huolenpitoa ja rakkautta. Moni on jo aivan liian pienenä kokenut aivan liian paljon. Taustalla on vanhempien köyhyyttä, avioeroja, yksinhuoltajuutta, väsymistä, alkoholismia ja väkivaltaa. Eräänkin lapsen vanhemmat olivat eronneet, eikä kumpikaan vanhemmista halunnut lasta itselleen...

Moni näistä lapsista on tullut vanhempiensa hylkäämäksi ja päätynyt kadulle. Siellä he kerjäävät ja haistelevat liimaa tai kenkäplankkia selvitäkseen julmasta todellisuudesta.

Esimerkiksi "Dima ehti asua kadulla puolisen vuotta ennen kuin Sergei ja Tanja löysivät hänet. Hän kerjäsi rahaa ohikulkijoilta ja asui kerrostalon kellarissa lämpöputkien seassa ja hänen onnellisimpia hetkiään oli kun hän haisteli liimaa tai kenkäplankkia, hän 'katseli sarjakuvia', kuten lapset sitä kadulla nimittävät, tai 'etsi kummajaisia'."

Kyseiset Sergei ja Tanja partioivat Pietarin kaduilla etsimässä avun tarpeessa olevia lapsia. Lapsia viedään sitten turvakotiin ja tarvittaessa ensin sairaalaan. Kirjassa vilisee sitten monennimisiä "koteja" ja muita toimipaikkoja; en nyt millään muista kaikkien nimiä. Mutta niissä lapset saavat sen turvallisen kodin, joka heiltä on puuttunut.

Myös kotonaan asuvien lasten parissa tehdään ennaltaehkäisevää työtä, etteivät he joutuisi kadulle. Äitejäkin tuetaan, ja heille on omaa toimintaa ja leirejä siinä missä lapsillekin.

Esimerkiksi erään Olga-nimisen äidin perheestä oli naapuri huolissaan ja otti yhteyttä Perhekeskuksen työntekijöihin. Olga oli yksin kolmen lapsensa kanssa miehensä jouduttua vankilaan:

" - Näky oli aika masentava! Menimme huoneeseen, jossa lapset makasivat kivilattialla ja söivät kuivia herneitä. Joku oli antanut pussin herneitä, mutta Olga oli niin huonossa kunnossa, ettei pystynyt valmistamaan lapsilleen keittoa. Huoneesta ei löytynyt mitään muuta syötävää.
 - Eikä huoneessa ollut yhtään sänkyä.
 - Eikä Olga osannut pitää lapsia sylissään.
 - Kun Olga alkoi muuttua ja huolehtia lapsistaan, naapurit toivat hänelle huonekaluja ja auttoivat häntä monella tapaa.
 Svetaa huolestuttaa, kun Olga puhuu toisille naisille, ettei jaksa kasvattaa kolmea lasta, että hän antaa keskimmäisen lastenkotiin."

Joskus koetaan surun hetkiä, kun joku lapsi ei jaksa pysyä avun piirissä, vaan karkaa ja palaa takaisin kadulle. Väkisinhän ketään ei voi auttaa. Mutta paljon on ilon hetkiä, kun näkee, miten lapset alkavat toipua, luottaa ja kokea turvallisuutta, oppivat erilaisia taitoja, kasvavat ja kehittyvät vastuullisiksi nuoriksi ja lopulta aikuisiksi, menevät töihin ja perustavat perheen.

Tässä ote erään kovia kokeneen pojan elämästä ja hoitavasta hetkestä, jonka hän koki, kun joku aikuinen halusi viettää aikaa hänen kanssaan:

"Artem on poika, joka sairasti hepatiitin. Kolmeen kuukauteen hän ei voinut käydä sairautensa tähden koulua. Perhekeskuksen työntekijät opettivat hänelle matematiikkaa ettei hän jäisi luokalleen, ja viettivät muutenkin aikaansa hänen kanssaan. Poika ajatteli usein itsemurhaa. Hän oli väynyt isäpuoleensa, joka pieksi ja nöyryytti häntä. Hän ei halunnut kuulla enää pikkusiskonsa hysteerisiä kohtauksia, ja äitikin haukkui häntä milloin mistäkin syystä.

Zoja halusi palkita Artemia ahkerasta matematiikan opiskelusta ja vei hänet retkelle. Retken aikana he juttelivat kaikenlaista. Se oli Artemille aivan uudenlainen kokemus. Aikuinen halusi viettää aikaansa hänen kanssaan ja vielä ihan kahden kesken. Zoja kertoi Artemille Jumalasta ja rukouksesta, siitä että Jumalaa voi kiittää ja hänen kanssaan voi keskustella kaikesta. Retken lopuksi Artem kopsahti Zojan kaulaan ja kiitti Jumalaa 'kaikista eläintarhan eläimistä erityisesti Zojasta'. Zojaa naurattavat monet samankaltaiset hauskat asiat, joita lasten kanssa sattuu."

On sydäntäsärkevää ajatella, miten paljon Pietarissa ja koko maailmassa täytyy olla niitäkin katulapsia, jotka eivät saa apua. Mutta sydäntä lämmittää ja liikuttaa lukea näistä lapsista, jotka ovat päässeet avun piiriin, saaneet kodin ja löytäneet välittäviä aikuisia. Tämä on tärkeää työtä, omalta osaltaan juuri sitä mitä meidän kristittyjen kuuluukin tehdä "yhdelle näistä vähimmistä".

Kirjassa kuvaillaan myös Pietarin kaupunkia, sen arkkitehtuuria, katuja ja kaupunginosia, joissa liikutaan. Siksi varsinkin Pietarissa käyneille kirja voi olla vielä elävämpää kuvausta kuin meille muille.

Ja kun Venäjällä ollaan, niin myös ortodoksinen kristillisyys on kuvassa mukana.

Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, niin kannattaa tutustua. Tai jos aihe kiinnostaa, netissä voi helposti tutustua Kansan Raamattuseuran tekemään Pietarin katulapsityöhön, josta kerrotaan tämän postauksen ensimmäiseen lauseeseen laittamani linkin takana.

Karas-Sana 2005, 143 sivua
Kannet: Anne Tervahauta
Kannen kuva: Antti Vettenranta

Siunattua pääsiäistä!

"Miksi hiivit hänen haudalleen? Hän ei ole enää täällä. Etkö aamun huomaa valjenneen? Hän ylösnoussut on!" Nämä laulun sanat ovat soineet mielessäni tänään.

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi! Ja tänäänkin hänen verensä riittää meidän pelastukseksemme; mitään muuta ei tarvita. Kaikki synnit voi saada anteeksi, koska Jeesus kärsi rangaistuksen, että meillä rauha olisi, ja nyt hän elää ja rukoilee puolestamme!

Näiden eväiden varassa vietän ylösnousemusjuhlaa tänään. Näiden sanojen myötä toivotan siunattua pääsiäisen jatkoa!