Mari Turunen: Kääntyneet - Ex-muslimien painostus Suomessa

Mari Turunen on haastatellut 31 islamista kristinuskoon kääntynyttä turvapaikanhakijaa Suomessa. Kirjasta käy ilmi heidän kova todellisuutensa: se, että Suomessakin on kristittyjen vainoa. Muslimit vainoavat kristityksi kääntyneitä, mutta me suomalaiset olemme onnellisen tietämättömiä tästä ja kuvittelemme, ettei täällä meidän maassamme ketään vainota uskonsa tähden. Kuitenkin yhdeksän kymmenestä kirjaa varten haastatellusta on joutunut Suomessa vaikeuksiin kristinuskoon kääntymisensä takia.

Luonnollisesti henkilöiden nimiä ja paikkakuntia ei kirjassa mainita - turvallisuussyistä. Sen sijaan omilla nimillään esiintyvät jotkut turvapaikanhakijoiden parissa työtä tekevät, joita on myös haastateltu, ja esimerkiksi eräs afgaanikristitty, joka on jo pitkään asunut Suomessa ja ollut myös kristitty melkein yhtä kauan.

Ex-muslimien painostusta esiintyy hyvin monessa eri muodossa. Heitä haukutaan, heidän kanssaan ei puhuta, heitä ei tervehditä tai esimerkiksi vastaanottokeskuksessa jos kristitty menee pöytään, toiset lähtevät pöydästä pois. Yhteisöllisestä kulttuurista tulevalle on kova paikka joutua suljetuksi ulos yhteisöstä. Kristityksi kääntyneen kotimaassa oleville kerrotaan hänen uskostaan, hän voi joutua menettämään puolisonsa ja lapsensa, häntä uhkaillaan väkivallalla tai tappamisella. Osa haastatelluista oli myös tullut hakatuksi.

Kirja kertoo järkyttävällä tavalla siitä kovasta hinnasta, jonka islamista kristityksi kääntynyt voi joutua maksamaan uskostaan jopa Suomessa. Aivan kaikki haastatellut eivät toki olleet kokeneet vaikeuksia.

Toinen järkyttävä asia on se, ettei vastaanottokeskuksesta tai poliisilta välttämättä saa apua. Poliisi sanoo, että jos mitään ei ole tapahtunut, mitään ei voi tehdä asian eteen. Jos taas joku pahoinpidellään, ajatellaan helposti, että mitäs noista, mamut siellä vain tappelevat keskenään. Ollaan välinpitämättömiä, suljetaan silmät. Viranomaiset tuntuvat olevan sokeita kristityiksi kääntyneiden hädälle.

Ties mitä nämä ihmiset ovat kokeneet jo kotimaassaan, ja sitten he eivät edes täällä saa apua viranomaisilta.

Erikseen kirjassa käsitellään esimerkiksi naisten kokemaa painostusta, jossa on omat erityispiirteensä, ja kunniaväkivaltaa. Jälkimmäisestä pastori ja muslimityöntekijä Timo Keskitalo toteaa, "että kunniaväkivalta ei nouse suoraan islamista vaan Lähi-idän kulttuurista. Tämän vuoksi sitä tavataan myös Lähi-idän kristittyjen parissa." (Tästä olen joskus lukenutkin; hyllyssäni on nimittäin Norma Khourin kirja "Kunniamurha - Rakkaus ja kuolema nykypäivän Jordaniassa". Järkyttävä tositarina. Se ei tosin liity kristityksi kääntymiseen, mutta jos joku kiinnostuu, mainitsen sen tässä.)

Jo vuodesta 1995 alkaen Suomessa asunut kristitty afgaanilääkäri "tietää lukuisia islamista kristityksi kääntyneitä, joita on painostettu Suomessa, ja osa on kokenut jopa väkivaltaa. 
 - Uhka on todellinen, ja pahoja asioita tapahtuu.
  Nuri kertoo, kuinka Saksassa puukotettiin hengenvaarallisesti naista, joka oli kertonut uskostaan.
 - Minulla ei ole tiedossa, että tällaista olisi vielä tapahtunut Suomessa. Me teemme töitä, ettei ketään tapettaisi.
  Suomalaiset eivät voi oikein uskoa, että tällaista tapahtuu. Se on lääkärin mielestä ongelmallista, sillä silloin moni jää ilman apua.
 - Pari kuukautta sitten eräs afgaanikristitty sai varoitussoiton, että eräs kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut muslimi aikoo ennen pakkopalautustaan tappaa tämän uskossaan aktiivisen afgaanikristityn..."

Mitä turvapaikanhakijoiden palauttamiseen tulee, Nurin mukaan kristityn palauttaminen Afganistaniin on hänelle varma kuolemantuomio.

Iloinen uutinen kuitenkin on se, että niin moni on valmis kaiken kärsimyksenkin uhalla kääntymään kristityksi ja pitämään kiinni uskostaan. Ilahduin erityisesti, kun Nurin haastattelussa kerrottiin, miten paljon pelkästään afgaanikristittyjä on Suomessa.

Toivottavasti kaikki nämä uudet kristityt löytävät paikkansa Suomen seurakunnista ja saavat suomalaisiakin ystäviä, mikä ei aina ole itsestäänselvyys. Toivon, että kristityt saavat turvapaikan Suomesta ja voivat alkaa elää normaalia elämää.

Lopuksi toivon myös, että mahdollisimman moni päättäjä, viranomainen ja aivan tavallinenkin suomalainen kristitty saisi tämän tärkeän kirjan käsiinsä, että ymmärrys lisääntyisi tästä asiasta.

Kustannus Oy Uusi Tie 2017, 148 sivua
Kannen graafinen suunnittelu: Lari Kemiläinen
Taitto: Lari Kemiläinen, Ideavuo Oy

Vesa Ollilainen: Ihmeet ja äärikarismaattisuus

Nyt oli aivan huippuhyvä kirja! Aihe on erittäin tarpeellinen tämän päivän kristillisessä kentässä, jossa moni juoksee ihmeiden, kokemusten ja tunteiden perässä enemmän kuin Jeesuksen.

Koen vain todella vaikeaksi kirjoittaa tästä kirjasta, koska nyt sen luettuani sen välissä on ties kuinka monta kirjanmerkkiä - eli hyviä kohtia, joita haluaisin lainata blogissa... mutta niin monesta on pakko karsia. Eli mitä otan ja mitä jätän? Toiseksi en osaa itse sanoa mitään niin viisasta kuin Ollilainen tässä kirjassa, joten olisi melkein parempi tyytyäkin pelkkiin lainauksiin. Tästä syystä voin myös heti kättelyssä todeta, että jokaisen kannattaa lukea tämä kirja itse eikä tyytyä minun vaatimattomaan arviooni siitä.

Ollilaisen kirja on siis todella tervehenkistä, tasapainoista ja raamatullista opetusta tästä aiheesta. Hän korostaa, että terve kristillisyys ja terve karismaattisuus nousee aina Raamatusta. Oikea karismaattisuus vetää ihmistä aina Jeesuksen ristin luo ja Raamattua lukemaan, ei pois Jeesuksen luota ja Raamatun ääreltä. Evankeliumi ei ole ilosanoma ajallisesta menestyksestä, vaan siitä, että Jeesuksen ristintyön tähden saamme synnit anteeksi ja pääsemme kerran taivaaseen, jossa kaikki kärsimys lakkaa. Maan päällä kärsimystä kyllä luvataan erityisesti kristityille.

Kirjassa käsitellään Raamatun tärkeyttä kaiken perustana, karismaattisuutta Raamatun arvioimana, ihmeitä, uskon vaatimusta ihmeiden ja rukousvastausten edellytyksenä, armolahjoja, oikeaa ja väärää karismaattisuutta, johdatusta, tunteita, "sisäisen äänen" kuulemista, kärsimystä... noin esimerkiksi. Ihmeen paljon Ollilainen on onnistunut sisällyttämään näin pienikokoiseen kirjaan, ja kaiken lisäksi niin täyttä dynamiittia.

Mitäpä minä enempää selittelemään. Seuraavassa otteita Ollilaisen tekstistä:

"Raamatun äärellä tärkein kysymyksemme ei ole: 'Mitä Jumala haluaa minun tekevän tänään?' Tärkeintä on etsiä Jeesusta: 'Miten Jumala tänään näyttää minulle ristiinnaulitun Kristuksen?'"


"Jumalan ääni kuuluu ulkopuoleltamme. Kun suuntaamme katseemme Jumalaan, suuntaamme katseemme Raamattuun, missä hän puhuu lakkaamatta. Omista tai muiden sisäisistä äänistä jäämme aina epävarmuuteen. Nämä äänet nousevat langenneesta ihmisestä. Niistä ei koskaan voi olla yhtä varma kuin Raamatun sanasta. On surullista, jos mieluummin kuulemme välittömäksi Jumalan puheeksi tulkitsemiamme ääniä. Antaudumme ehdoin tahdoin epävarmuudelle sekä eksytykselle, joka seuraa väistämättä, kun irrottaudutaan Raamatusta."

"Raamatun monet ja vakavat varoitukset tekevät selvääkin selvemmäksi, että ihmeitä tekeviin ei tule suhtautua kritiikittömästi. Nimenomaan ihmeiden avulla pimeyden voimat johtavat kristikansaa harhaan, sillä ihmeillä eksyttäjät herättävät kiinnostusta ja ihailua. Ei tämä voi olla yllätys. Kuten Paavali jo aikanaan totesi, tekeytyyhän Saatana valon enkeliksi."

"Tärkein ohjenuora on yksinkertainen kysymys: johtaako tämä ilmiö minut ristin ja Raamatun luo vai siitä pois? Ne vievät pois, jos alamme rakastaa niitä enemmän kuin Raamattua."

"Kun karismaattisuudessa on miellytty näkyvään ja suureen, unohdetaan, että Jumalan toimintatapaan kuuluu kätkeä suuruutensa pieneen ja heikkoon."

Ollilainen kertoo myös Raamatusta esimerkkejä siitä, miten ihmeet saattoivat ollakin evankeliumin esteenä. Ihmisille kelpasi esimerkiksi ihmeen kautta saatu ruoka, mutta ei Jeesuksen tarjoama elämän leipä, evankeliumi. Paavalia ja Barnabasta alettiin eräässä paikassa pitää jumalina ja heille aiottiin uhrata heidän tehtyään ihmeen. Suurin voima onkin lopulta aivan yksinkertaisessa ja vaatimattomalta vaikuttavassa julistuksessa ristiinnaulitusta Kristuksesta. 

Helposti voidaan myös ajatella, että tuo yksinkertainen evankeliumi on vain "opin alkeita", josta pitää päästä "eteenpäin", "syvemmälle". Mutta mitään syvempää tai tärkeämpää ei ole kuin sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta!

Ollilaisen kertomista epäkohdista yksi tutun tuntuinen oli se, että johdatusta etsittäessä ei käytetä omaa järkeä, toisten neuvoja ja muita Jumalan meille antamia arkisia välineitä, vaan odotetaan joka asiaan "ilmoitusta ylhäältä" ennen kuin uskalletaan toimia. Tämä voi vaikuttaa hengelliseltä, mutta oikeasti se on hengellistä laiskuutta: kieltäydytään ottamasta vastuuta omasta elämästä. Ulkoistetaan vastuu Jumalalle, kuten Ollilainen asian ilmaisee.

Tämä kaikki ja paljon muuta tässä mainiossa kirjassa. Siis lukekaa ihmeessä! Ja eläkää ihmeessä - siinä ihmeessä, että Jeesus on sovittanut meidän syntimme! 

Kustannus Oy Uusi Tie 2017 

138 sivua

Kannen graafinen suunnittelu: Marko Soini

Taitto: Lari Kemiläinen, Ideavuo Oy

Liisa Vuorinen: Kultaisia hetkiä - Päiväkirjanlehtiä kansanopistoajalta

Kirjailija Liisa Vuorinen on minulle tuttu jo lapsuudestani asti, koska meillä kotona oli kirjahyllyssä hänen teoksensa Lapsuuden kuvat, jonka luin varmaankin jo lapsena. Olikin mielenkiintoista tutustua häneen nyt lähemmin. Tämä kun on hänen oma päiväkirjansa opiskeluajalta evankelisessa opistossa.

Kiinnostustani aiheeseen lisää sekin, että meillä suvussa monet ovat käyneet evankelisen opiston, myös minä itse. Itse olen nuorena käynyt Karkun evankelisen opiston lukiolinjan, ja toissasyksynä otin Karkun uusiksi ja kävin siellä kolmen kuukauden raamattukurssin, josta olin monesti haaveillut.

Oma äitini on ollut evankelisessa opistossa 50-luvulla, Liisa Vuorinen taas 40-luvulla. Niinpä arvelin, että heidän kokemuksissaan saattaisi olla jotain samaa, ja olin siksikin utelias.

Joulukuun alussa vuonna 1944 Liisa Vuorinen aloitti opintonsa Sairalan evankelisessa opistossa, jonne hän pääsi hiukan kesken lukuvuoden. Hän oli tuolloin 24-vuotias. Alun perin Karjalaan perustettu opisto sijaitsi tuohon aikaan Janakkalassa, josta se on myöhemmin muuttanut Iitin Perheniemeen ja onkin nykyään nimeltään Perheniemen opisto.

Siihen aikaan kansanopistossa opiskeltiin hyvin käytännönläheisiä aineita. Toki oli sellaisia oppiaineita kuin historia, uskonto ja laulu, mutta lisäksi tehtiin käsitöitä ja opiskeltiin kotitaloutta ja maataloutta.

Uskonasiat olivat hyvin keskeisinä esillä opiston elämässä. Oli seuroja ja muita tilaisuuksia. Jos jumalanpalvelusta ei aina voitu pitää opistolla, silloin kuunneltiin radiojumalanpalvelus. Myös matkoja tehtiin eri kaupunkeihin, käytiin viemässä terveisiä opistolta sekä kertomassa sitä tärkeintä, että meillä on lunastus.

Paljon Vuorinen kirjoittaakin juuri uskonasioista. Hänellä on nuoruuden intoa, iloa ja hurmiota - ja toisaalta myös itku tulee herkästi. Monesti teksti on hyvinkin pateettista ja juhlallista. Mutta muistuipa ainakin mieleeni, kun itse olin noin 20-vuotias: aivan yhtä hurmioituneita, paatoksellisia ja tunnepitoisia olivat omat päiväkirjatekstini!! Ja yhtä innoissani olin Jeesuksesta, niin että hävetä saa omaa nykyistä laimentunutta uskoaan. Tosin eihän meidän pelastuksemme todellakaan ole kiinni tunteiden voimakkuudesta, vaan Jeesuksen sovitustyöstä!

Mitä juhlallisuuteen tulee, siihen aikaan käyttäytyminen ja puhetyyli on tietysti ollut muodollisempaa kuin nykyisin. Esimerkiksi keväällä, kun lukuvuosi loppui, nuoret hyvästelivät toisensa kätellen.

Kieltä oli minusta hauska verrata nykykieleen: miten paljon kieli onkin muuttunut vaivaisessa 70 vuodessa! Mennen tullen juotiin korviketta ja syötiin vehnästä - eikä silloin ollut kahvitunti tai edes korviketunti, vaan korvikeloma! :) Jos henkilö sanoi jotain, hän lausui. Nykyään lausutaan lähinnä runoja... Tai jos joku selitti, hän selitteli. Nykyään selittelemisessä on jo vähän "selityksen makua"... Diakonissa puolestaan oli laupeudensisar.

Tämä taas ei ole pelkästään kielellinen ilmiö, vaan ihan konkreettista elämää, että vanhoissa kirjoissa henkilöt aina ottavat kamferitippoja, kun heitä alkaa heikottaa. Myös Vuorinen ottaa kamferttia eräässä tällaisessa tilanteessa. Nyt tulin ensimmäistä kertaa niin uteliaaksi, että oikein googletin, mitä se sellainen kamfertti on...

Tuolloin myös matkusteltiin omassa maassakin paljon vähemmän kuin nykyään. Turussakin asuneena minusta oli hauska lukea, miten juhlallisin tuntein Liisa Vuorinen lähestyi Turkua ensimmäisen kerran elämässään: "Havahduin ajatuksistani junailijan lausuessa ohi kulkiessaan nimen 'Räntämäki'. Se on asema ennen Turkua. Kohta saisin astua vanhan kulttuurin sekä historian patinoimaan kaupunkiin. Eräänlainen pyhä pelko täyttää mieleni. Olenhan historiantunneilla kuullut niin paljon Turusta, sen vanhasta linnasta, kansallispyhäköstämme, paljosta, paljosta muusta..."

Olikin kiinnostavaa lukea sitten myös Vuorisen kokemuksia hänen vieraillessaan Turun linnassa ja tuomiokirkossa, jossa matkalaiset saivat nousta kirkontorniinkin.

Opistolla laulettiin paljon Siionin Kannelta, ja huonekavereina olevat tytöt (joita oli peräti kahdeksan samassa huoneessa!) pitivät lähes joka ilta rukoushetken ennen nukkumaanmenoa. Suosittuja lauluja tuntuvat olleen erityisesti "Sä kuljet seurassa Jeesuksen" ja "Rohkenetko, minkä maksoi", jotka ovat tuttuja lauluja vielä nykyäänkin.

Kirjaihmisenä kiinnostuin, kun opistolla kerran pidettiin alustuksia ja keskusteluja kirjallisuudesta, ja ihmiset kertoivat, millaista kirjallisuutta he lukivat. Sekulaarin kirjallisuuden puolelta nousivat esiin esimerkiksi Canth, Sillanpää, Waltari, Lassila, Runeberg ja Swahn. "Uskonnollista kirjallisuutta kosketeltaessa oli kiinnostus suuri Lutherin kirjoihin. Niiden jälkeen tulivat rov. Tammisen, Frank Mangs'in, rov. Kosti Kankaisen, khra Eeli J. Hakalan, piispa Lehtosen, Hanna Raudan j.n.e. teokset. Ilahduttavan suuressa määrin näyttää kansanopistolaisjoukko olevan kiinnostunut puhdashenkiseenkin uskonnolliseen kirjallisuuteen", Vuorinen kirjoittaa.

Olen aina kuullut puhuttavan Vuorisesta sokeana kirjailijana. Tässä päiväkirjassaan hän ainakin 24-vuotiaana kertoo olevansa "puolittain sokea" ja "heikkonäköinen". Tekstistä käy ilmi useasta kohdasta, että hän tuntuu nähneen kuitenkin suunnilleen sen verran kuin minäkin näen ilman silmälaseja - minä, joka olen lapsesta asti tarvinnut melko vahvoja linssejä. Ilman silmälaseja olisin kyllä itsekin jonkin asteen näkövammainen ja puolisokea. En tiedä, eikö tuolloin tehty linssejä "liian" huononäköisille vai olivatko sellaiset vain liian kalliita tavalliselle ihmiselle - niin kuin ne kyllä ovat nykyäänkin... Jouduin juuri ostamaan uudet linssit, jotka maksoivat yli 700 euroa...

Loppuun vielä lainaus Liisa Vuoriselta hänen istuessaan oppitunnilla kuuntelemassa puhetta armonvälineistä:

"En ole kotiseurakuntani seurakuntasalissa rippikoulutunnilla, vaan Sairalan Ev. Kansanopiston uskontotunnilla. Samat ihanat raamatun kohdat, sama julistus; kaikki samaa kuin silloin, kun Vapahtajani Jeesus täysin kirkastui minun omaksi Vapahtajakseni! Pidätän itkua, joka väkisin pyrkii esiin. Muistot, lähes kahdeksan vuoden takaiset, uudistuvat ja - kirkastuvat! Oi, mitä sisältyykään noihin vuosiin: Taistelua, yksinäisyyttä, heikkoutta, toivoa, onnea, uskoa, tuskaa, pimeyttä... Kaikki tämä on jo takana; mitä on edessä? Vaihtukoot vuodet, Kristus pysyy samana!"


SLEY 1947 (2. painos), 142 sivua

Jarmo Sinisalo: Veljiä molemmin puolin

Tämä kirja on ajankohtainen nyt, kun meidän suomalaisten sisällissodasta on kulunut sata vuotta. Monet muut kirjabloggaajat ovatkin jo lukeneet useitakin kirjoja tuosta sodasta. Itsekin aioin lukea tämän jo itsenäisyyspäivän aikaan, jolloin otin tuon kuvankin, jossa on vielä vähän lunta... Silloin en kuitenkaan lopulta ehtinyt paneutua tähän.

Kaikki sai alkunsa, kun Jarmo Sinisalo löysi vaimonsa kotitalon puuvajaa siivotessaan sahajauhojen alta puisen sikarilaatikon puolittain lahonneena ja homeen peittämänä. Tuosta laatikosta löytyi kunniamerkkejä ja lisäksi Sinisalon apen päiväkirja kansalaissodan ajalta. Päiväkirja avasi Sinisalolle aivan uuden näkökulman noihin menneisiin aikoihin. Hän on tehnyt monia haastatteluja, joihin kirjassa kerrotut tapahtumat perustuvat.

Itse asiassa erehdyin pitämään tätä kirjaa puhtaasti romaanina, mutta nyt kun luin alkusanat uudestaan, siinä taitaakin olla aika paljon oikeasti tapahtuneita asioita, vaikka henkilöiden nimiä ja muita vastaavia tietoja on saatettu muuttaa. 

Aluksi kirjassa kerrotaan aika pitkästi ajasta ennen sotaa. Päähenkilö Valle Seppä on pohjalainen nuorimies, joka lähtee metsätöihin Viipuriin. Hänen vaiheidensa kautta lukijalle välittyy myös hienoa ajankuvaa tuon ajan suomalaisesta elämänmenosta.

Kirja pyrkii olemaan ensisijaisesti kaunokirjallinen teos, jossa uskonasioita sivutaan vain harvakseltaan siellä täällä. Henkilöt ovatkin varsin tavallista kansaa: käydään tansseissa, keitetään pontikkaa ja tapellaan. Toki ei pelkästään näitä harrasteta, mutta esimerkiksi pontikankeittoa kyllä kuvataan eräässä kohdassa pitkästi. Nimismies ja lautamies käyvät pontikkatehtaita tuhoamassa, mutta kävipä erään kerran sitten niin, että lautamies olikin itse hipsinyt salaa keittämään pontikkaa.. ja kuinkas sitten kävikään?!

Vähitellen normaali rauhallinen elämänmeno alkaa häiriintyä, kun levottomuudet lisääntyvät. Vallekin päätyy lopulta sotaan valkoisten puolella muiden pohjalaisten mukana. Kirjassa ei kuitenkaan oteta kantaa siihen, kumpi puoli oli "oikeassa", vaan molemmat osapuolet nähdään ihmisinä. Ajoittain kuvataan hiukan punaistenkin näkökulmaa taisteluissa. Varsinkin Tampereen taistelua Sinisalo kuvaa yksityiskohtaisesti.

Itse en ole lukenut tuosta sodasta juuri mitään melkein 30 vuoteen - eli kouluaikojeni jälkeen. Enkä edes muista, mitä sodasta opetettiin meidän pohjalaisen koulumme historiantunneilla. Toki historianopettajat taisivat itse olla jostain muualta kotoisin. Joka tapauksessa sivistykseeni oli ehtinyt tulla jo jonkinlainen aukko sisällissodan kohdalle, joten on aika korjata tuotakin aukkoa ja lukea vähän myös niistä ajoista, vaikka sotajutut sinänsä eivät ole aivan lempiaiheitani.

Järkyttävää oli lukiessaan tajuta, että esimerkiksi jossain sellaisessakin rauhan tyyssijassa kuin Tampereella taisteltiin tuolloin niin verisesti. Ja että tosiaan oli "veljiä molemmin puolin". Eräässä kohdassa joku huokasikin, että on se kamalaa, kun ei tiedä, ovatko nuo lähestyvät ihmiset omia vai vihollisia, kun suomea puhuivat. Olihan heillä toki käytössä joitain tuntomerkkejäkin, joista omat tunnistettiin.

Sodan raivotessa, kuolemaa silmästä silmään katsoessaan aina silloin tällöin joku tuli myös uskoon. Kun ihminen tajusi viime hetkensä koittaneen, tuli kiire löytää rauha Jumalan kanssa. Näissä hetkissä tulee kirjan kristillinenkin sanoma sitten esiin.

Sinisalo on myös taitava kielenkäyttäjä, joka osaa hyvin kertoa ja kuvata ihmisiä, ympäristöä, tilanteita ja tapahtumia.

Kaiken kaikkiaan suositeltavaa luettavaa erityisesti juuri nyt, sata vuotta vuoden 1918 jälkeen. On hyvä tuntea oman maansa historiaa.

Mieheltäni kuulin yllätyksekseni, että omassa kirjahyllyssämme on myös tämän kirjan jatko-osa Lisäaika, joka kertoo kuulemma talvisodasta. Meidän kirjahyllymme eivät lakkaa yllättämästä! Vähän väliä löydämme niistä jotain, mitä emme tienneet omistavammekaan. Nytkin vähän aikaa sitten löysin kirjan, jota kumpikaan meistä ei tunnusta ostaneensa! Ja hauska juttu on, että sekin on jatko-osa eräälle aiemmin lukemalleni kirjalle, joten sekin tulee lukuvuoroon jossain vaiheessa...

"Äkkiä eloon herännyt konekivääri päästi pitkän sarjan keskikaupungille päin. Ääni sai tähyilevän hahmon nykäisemään päänsä nopeasti aidan taakse. Luodit iskivät kipinää kadun pinnasta. Sarjaa seurasi syvä hiljaisuus. Pää työntyi jälleen esille. Vilkaisu katua alaspäin kertoi monista päivän kauhuista. Siellä lojui useita ruumiita punaisine ja valkoisine käsivarsinauhoineen sulassa sovussa keskenään. Niiden kantajien kiihkeät tunteet, ylpeydet, katkeruudet ja vihat olivat valuneet elämännesteen mukana kadun lokaan. Nuo äsken vielä niin merkittävät nauhat olivat muuttuneet kuolleiksi kangaspaloiksi."


Ristin Voitto 1992, 317 sivua