C. O. Rosenius: Kuka voittaa?

Kristityt elämän taistelussa. Efesolaiskirjeen kuudennen luvun tutkiskelua.

Suomentanut Mari Perttula 

Kuka voittaa? on aivan mahtavan syvällinen, viisas ja uskoa vahvistava kirja Efesolaiskirjeen kuudennesta luvusta. Tuossa luvussahan käsitellään sitä hengellistä taistelua, jota me kristityt joudumme käymään pimeyden voimia vastaan - mutta onneksi ei kuitenkaan omassa voimassamme eikä omissa varusteissamme, vaan Jumalan voimassa ja hänen antamassaan sota-asussa. 

Tosiasia on, ettei saatana pidä siitä, jos joku seuraa Jeesusta ja tahtoo ottaa Raamatun vakavasti. Siksi se aivan varmasti hyökkää milloin milläkin tavalla meitä vastaan, tuhansien juonten mestari kun on. Kirjan alussa Rosenius omistaakin tälle kokonaisen pitkän luvun Vihollisen viekkaus ja suunnitelmat. On hyvä olla perillä siitä, miten monilla eri tavoilla sielunvihollinen voikin hyökätä. Hän on ovela ja lähestyy meitä ensin varovasti, ei ehdota heti mitään räikeää, mutta menee vähitellen pitemmälle. 

Ennen kaikkea vihollinen pyrkii saamaan meidät luopumaan Jumalan sanasta, joka on tärkeä aseemme taistelussa, Hengen miekka. Saatana tahtoo horjuttaa sen arvovaltaa. Meneepä hän jopa niin pitkälle, että käyttää itsekin Jumalan sanaa, kuten kiusatessaan Jeesusta erämaassa. Mutta sitä hän käyttää aina vääristellen. Tärkeää onkin tuntea Raamattu ja osata vastustaa vihollista sillä, sanoa kuten Jeesuskin erämaassa: Kirjoitettu on! Silloin olemme turvassa monilta eksytyksiltä. 

Kaikki riippuu Jumalan sanasta. Jollet pidä siitä kiinni, tulet aina olemaan kuin ruoho, joka huojuu tuulessa sinne tänne. Silloin perkele voi viedä sinut minne tahtoo. 

Noista vihollisen juonista puhuessaan Rosenius käsittelee hyvin puhuttelevasti erilaisia kiusauksia ja synnin houkutuksia. Hän osaa hienosti rohkaista lukijaa pysymään lujana taistelussa. Ja tietysti kun Roseniuksesta on kysymys, hän muistaa muistuttaa myös syntien anteeksiantamuksesta. Hänen tekstinsä on aina hyvin sielunhoidollista, silloinkin kun hän varoittaa vakavasti synnistä. 

Kristittyjen sota-asun jokaiselle osalle Rosenius omistaa sitten omat lukunsa. Vanhurskauden haarniskan kohdalla hän tulee samaan johtopäätökseen kuin Luther, että sen täytyy tarkoittaa elämän vanhurskautta, kun taas uskon kilpi pitää sisällään meidän Jumalalta ilmaiseksi saamamme lahjavanhurskauden. Näitä molempia vanhurskauden lajeja Rosenius käsittelee perusteellisesti. 

Tässä uskon kilvestä: 

Usko keskittyy vain Kristukseen ja hänen sanaansa ja kaikkia saatanan kiusauksia vastaan, kun mikään muu ei auta, asettaa eteensä itse Jumalan Pojan, Välimiehemme ja Puolustajamme, ja kätkeytyy hänen taaksensa. Tämä usko on kilpi, joka suojelee koko olemuksemme, vaikka meillä olisi kuinka monta raskasta rikosta ja syntiä tahansa. 

Pelastuksen kypärän kohdalla Rosenius viittaa rinnakkaiskohtaan 1. Tess. 5:8: ...olkoon kypäränänne pelastuksen toivo. Niinpä pelastuksen kypärä tarkoittaa sitä lopullista pelastumistamme, jota vasta toivomme: taivaaseen pääsyä. Rosenius kirjoittaa koskettavasti siitä, miten paljon taivaan tien kulkija voi joutua kärsimään elämänsä aikana - mutta juuri se saa meidät kaipaamaan perille taivaan ihanuuteen. Ja etsimään onnemme Jumalasta, kun emme sitä täältä maan päältä löydä. 

Valtavan ihanasti Rosenius sitten kuvailee sitä täydellistä onneamme kerran taivaassa. Nuo sanat tuovat lohtua meille monin tavoin kiusatuille ja koetelluille. Kerran koittaa ikuinen onni. 

Ohut kirja, mutta täyttä asiaa. Ihanaa rohkaisua ja vahvistusta taistelujen keskelle. 

SLEY-Kirjat 1984 

125 sivua 

Alkuteos: "Den där winner" eller Guds folks fältlif på jorden. Betraktelser öfwer Ef. 6:10-18. 3. painos, Tukholma 1893 

Päällys: Hannu Kaukonen 

Bo Giertz: Hebrealaiskirje

Suomentanut Samppa Asunta 

Tämä Bo Giertzin selitysteos käy Heprealaiskirjeen läpi tiivistetyssä muodossa. Giertz ei selitä Heprealaiskirjettä yksityiskohtaisesti jae jakeelta, vaan jakaa kunkin luvun muutamaan osaan, joissa käsittelee tärkeimmät asiat. Kirjassa on siten vain alle sata sivua, joten se on helppo lukea silloinkin, kun kovin paksun kirjan lukeminen ei suju. 

Giertzin kertomana Heprealaiskirjeestä avautuu uusia ulottuvuuksia. Kirjeen keskeisintä sanomaa on Jeesuksen ylimmäinen pappeus ja hänen uhrinsa. Papilla ei tässä tarkoiteta sitä, mitä me papilla ymmärrämme eli sanan opettajaa, vaan kaiken aikaa viitataan jo Vanhasta testamentista tuttuun uhripappeuteen. Pappi ei ollut se, joka edusti Jumalaa kansalle, vaan se, joka edusti kansaa Jumalalle. Ja se oli uhripappeutta. Jeesuksesta tuli se ylimmäinen pappi, joka uhrasi ikuisesti riittävän, täydellisen, kertakaikkisen uhrin. Mitään muuta ei enää tarvita; kaikki on jo täytetty. 

Giertz kirjoittaa: 

Kristus uhraa täydellisen uhrin, joka voi todella ottaa pois kaiken synnin ja "tehdä täydelliseksi ne, jotka pyhitetään". Tämä anteeksiantamus on nimittäin kokonainen ja täydellinen. Siltä, joka on osallinen suuren ylimmäisen papin suorittamasta työstä, on syyllisyys pyyhitty ainaiseksi pois. Jumalan edessä hän on nyt niin puhdas kuin hänellä ei olisi koskaan syntiä ollutkaan. 

Toiseksi Heprealaiskirje rohkaisee lukijoita pysymään kestävinä uskossa ja toivossa, vaikka mitä tulisi. Ei pidä luopua uskosta eikä jättää seurakuntayhteyttä. Sen sijaan kristittyjä rohkaistaan panemaan pois synti ja kaikki se, mikä painaa, ja katsomaan uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen. Vaikka tulisi vainoja ja kärsimystä, ei pidä lannistua. Kärsimys voi meistä tuntua Jumalan rangaistukselta, mutta sitä se ei ole; rangaistuksen on Jeesus kärsinyt puolestamme. Sen sijaan meitä kyllä kuritetaan niin kuin rakkaita lapsia. 

Kiinnostavia näköaloja avautuu Giertzin selittäessä alkukielen sanojen tarkkoja merkityksiä. Tässä eräs puhutteleva ajatus: 

Sen, joka on saanut kuulla siitä, on otettava siitä vaari, eikä hän saa vain kulkeutua sen ohi, "ajelehtia", kuten sananmukainen käännös kuuluisi. Luopuminen ja hukkaan joutuminen on harvoin seurauksena harkitusta ja huolellisesti perustellusta päätöksestä. Useimmiten syynä on virran mukana ajelehtiminen. Siitä kirjoittaja tässä varoittaa. 

Uhripalveluksen teema puolestaan jatkuu vielä Heprealaiskirjeen viimeisessäkin luvussa. Meidät kristityt on kutsuttu yleiseen pappeuteen, omalta osaltamme toimittamaan tietynlaista uhripalvelusta: 

Se on hengellistä temppelipalvelusta, joka on toisaalta kiitoksen ja ylistyksen uhraamista, toisaalta voimien, ajan ja rahan uhraamista lähimmäisen palvelukseen - siis sekä palvonnan että palvelemisen uhria. Sillä "senkaltaisiin uhreihin Jumala mielistyy" - ei muunlaisiin. 

Sekä Heprealaiskirje että tämä Bo Giertzin selitysteos ovat meille nykykristityille entistä ajankohtaisempaa ja tarpeellisempaa luettavaa. Mekin tarvitsemme rohkaisua pitämään kiinni siitä, mitä meillä on, ettemme ajelehtisi virran mukana eksyksiin emmekä mukautuisi tämän maailman menoon. Ei luovuta, ei anneta periksi! Meillä on Jeesuksen täytetyssä työssä sellainen aarre, joka on arvokkaampaa kuin mikään, mitä maailma voi tarjota. 

SLEY-Kirjat 1988 

84 sivua 

Alkuteos: Hebrèerbrevet (1982)

Kansi: Pertti Judin 

Anni Maria Laato: Matres ecclesiae - Kirkkoäidit

Tämä kirja kertoo myöhäisantiikin aikana Rooman valtakunnan alueella eri tavoin vaikuttaneista kristityistä naisista. He toimivat aktiivisesti kirkossa ensimmäisinä vuosisatoina ja vaikuttivat omalta osaltaan kristinuskon leviämiseen ja juurtumiseen Rooman valtakunnassa. Kuten nykyään, myös silloin naiset olivat erilaisia niin luonteeltaan, lahjoiltaan kuin tehtäviltäänkin. Yllättävän monenlaisia elämäntarinoita on säilynyt siltä ajalta meidän päiviimme asti. 

On ollut äitejä, jotka antoivat lapsilleen ja lapsenlapsilleen kristillisen kasvatuksen sekä kertoivat uskostaan myös naapureilleen ja tuttavilleen. Ennen kuin kristinusko tuli virallisesti hyväksytyksi Rooman valtakunnassa, oli monia, jotka kokivat marttyyrikuoleman. Nämä naiset todistivat rohkeasti uskostaan vielä kuolemankin edessä. Myöhemmin askeesi avasi uusia mahdollisuuksia myös kristityille naisille. Jotkut elivät askeettisesti kaupungissa, mutta toiset vetäytyivät kokonaan erakoiksi. Erämaaisien lisäksi oli myös erämaaäitejä. Naiset perustivat ja johtivat myös luostareita. Moni lähti myös pyhiinvaellukselle Palestiinaan. 

Osa naisista oli hyvin oppineita. Jotkut lukivat ahkerasti niin Raamattua kuin kommentaarejakin. Tai opiskelivat Raamatun alkukieliä; joku oli mukana keskustelemassa eri käännösvaihtoehdoistakin. Eräs kirkkoäiti sai useita harhaoppiin langenneita miehiäkin kääntymään totuuteen tietyssä kysymyksessä. 

Muutenkin kirkkoäideissä oli hyvin monenlaisia persoonia. Faltonia Betitia Proba oli yksi varhaisimmista kristillisistä latinankielisistä runoilijoista. Vaikka Probasta kerrotaan otsikon Kristityt äidit alla, hänestä kertovassa luvussa keskitytään kuitenkin lähinnä hänen runouteensa. Egeria puolestaan oli pyhiinvaelluksella idässä ja kirjoitti matkapäiväkirjan, joka on Anni Maria Laaton sanoin todellinen helmi varhaiskristillisen kirjallisuuden joukossa. Egeria kuvasi tarkasti esimerkiksi sunnuntain jumalanpalveluksen viettoa Pyhän haudan kirkolla. Hänen päiväkirjansa kautta saamme tietoa 300-luvun lopun liturgisesta elämästä. 

Entä sitten muut naiset? Olympias oli diakonissa, Helena rakennutti kirkkoja. Moni rikas nainen käytti varojaan hyväntekeväisyyteen. Annettiin rahaa köyhille ja perustettiin esimerkiksi sairaaloita. Pohjoisafrikkalainen marttyyri Crispina keskusteli kuulustelunsa aikana tasavertaisesti maaherran kanssa ja puolusti uskonnonvapautta. Toisen marttyyrin, Perpetuan, kokemukset antavat kuvaa pohjoisafrikkalaisesta karismaattisesta kristillisyydestä. Hän näki vankilassa kolme näkyä. 

Teologisissa kiistoissa naisia on ollut eri leireissä, kuten Origeneen puolella tai häntä vastaan. Joku saattoi lukea valtavat määrät Origeneen tekstejä, vaikka hänellä oli omat harhaoppinsa. Ja esimerkiksi erilaisia askeesin muotoja nykylukija voi vierastaa, mutta kuten Laato toteaa, niitä on syytä verrata omaan aikaansa eikä meidän 2000-lukulaiseen elämäntapaamme. Kyllä toki askeesi voi mennä myös liiallisuuksiin, mutta paljon hyvääkin kirja siitä kertoo. 

Myös kirkkoisät pääsevät kyllä ääneen tässä kirjassa. Ovathan monet näistä naisista olleet tavalla tai toisella heihin yhteyksissä, ja kirjassa onkin kirkkoisien opetusta heille sekä otteita esimerkiksi Augustinuksen kirjeistä. Myös hänen äitinsä Monnica on mukana kirjan äideissä. 

Oli kiehtovaa lukea myöhäisantiikin ajan naisten elämästä eri puolilla Rooman valtakuntaa, niin Etelä-Euroopassa, Pohjois-Afrikassa kuin pyhässä maassakin. On hienoa, että siltäkin ajalta on säilynyt kirjallisia lähteitä. Näin naisena oli myös innostavaa lukea, miten monia eri tapoja ja mahdollisuuksia jo myöhäisantiikin ajan naisilla oli elää todeksi kristillistä uskoaan. 

Kuten Anni Maria Laatokin toteaa, olisi tietysti kiinnostavaa tietää enemmän myös aivan tavallisten naisten elämästä tuona aikana. Mutta niinhän se tahtoo olla, että saadakseen nimensä historian lehdille on usein oltava rikas ja tunnettu tai muulla tavalla erityisen ansioitunut henkilö. Marttyyriuden kautta varmasti myös tavalliset naiset saattoivat tulla tunnetuiksi. 

Perussanoma 2011 

189 sivua