Hanna Rauta: Meidän äiti

Nuorta Taavaa ei pidetä kauniina, onhan hän tanakka ja pyöreäkasvoinen. Mutta Lepistön Aku näkee hänen kauniit silmänsä, hellyytensä ja äidillisyytensä ja tahtoo omakseen juuri Taavan, ei ketään muuta. Akulle Taava onkin "meidän äiti" jo ennen kuin heillä on yhtään lastakaan, joita sittemmin syntyy monta.

Heidän elämänsä pientilallisina on vaatimatonta. Taavan rikkautena on hänen uskonsa Jumalaan; hänen turvansa on siinä, että meillä on lunastus Jeesuksen veressä. Muuten hänen elämänsä on raskasta raatamista. Hän on valmis uhraamaan kaikkensa rakkaan perheensä eteen. Äidinrakkaus voittaa kaiken.

Mutta lapset kasvavat ja lähtevät maailmalle. Äidin sydäntä särkee jokainen lähtö ja vielä se, että lapset niin helposti unohtavat äitinsä. He eivät pidä paljon yhteyttä, heitä ei näe juuri koskaan eikä moni heistä välitä enää äidin Jumalastakaan. Taavalla on ainainen suru ja huoli lapsista. Jotkut heistä tulevat "suureen maailmaan" muutettuaan kovin ylimielisiksi ja suhtautuvat halveksivasti maaseudun ja lapsuuskodin pieniin ympyröihin.

Tuolloin kuilu kaupunkilaisten ja maalaisten välillä oli paljon suurempi kuin nykyään. Minusta oli suorastaan koomista, että esimerkiksi hoidetut (lakatut) kynnet olivat kuulemma sivistyksen merkki helsinkiläistyneen tyttären mielestä. Nykyään kuvittelisin, että pelkkä huoliteltu ulkonäkö ei vielä ole tae sivistyksestä, jos pää on tyhjää täynnä.

Ilot ja surut vuorottelevat Taavan ja hänen lastensa elämässä. Sitten ikänsä raskasta työtä tehnyt Taava onkin jo sairas vanhus, vaikka onkin vasta kuusikymppinen. Mutta siihen aikaan varsinkin juuri ruumiillista työtä tekevien elämä oli niin paljon kovempaa kuin nykyään, että he vanhenivatkin nopeasti.

Kirjan loppupuolelle kannattaa varata nenäliinoja... Minua ainakin itketti kauheasti, kun Taava oli ensin uhrautunut lastensa takia ja nämä olivat välillä jopa käyttäneet hänen palveluksiaan hyväksi, vaikka eivät muuten hänestä aina välittäneet. Ja sitten kun äiti oli vanha eikä hänestä ollut enää hyötyä, hän joutui pelkäämään olevansa taakaksi lapsilleen.

Mutta ei kaikki sentään ole noin synkkää tässä kirjassa. Paljon valon ja ilon pilkahduksia on Taavan elämässä. Hänen taivaallinen Isänsä pitää hänestä hyvää huolta. Jumalalla on myös keinonsa vetää Taavan lapsia tuhlaajapojan teiltä kotiin, Isän luo. Ja jopa sen sittenkin niin rakkaan äidin luo.

Erittäin syvältä koskettava romaani! Se panee myös miettimään omaa äitiä, hänen rakkauttaan ja monia uhrauksiaan. Mitä voisin tehdä hänen hyväkseen nyt, kun hän on vanha, sairas ja avun tarpeessa?

Kirja on kunnianosoitus äideille, jotka ovat rakastaneet, itseään säästelemättä pitäneet huolta lastensa parhaasta ja rukoilleet lastensa puolesta. Se rohkaisee myös luottamaan Jumalaan, joka kuulee äitien rukoukset lastensa puolesta.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

SLEY-Kirjat 1982 (5. painos), 229 sivua
Ensimmäinen painos WSOY 1935 (ainakin Wikipedian mukaan)
Kansi: Osmo Omenamäki

Bo Giertz: Usko yksin

Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden! Se on Bo Giertzin väkevän historiallisen romaanin sanoma. Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvulle, aikaan jolloin uskonpuhdistus tekee tuloaan myös Ruotsiin. Vanha ja uusi usko ovat ristiriidassa keskenään, ja ristiriitoja pahentaa kuningas Kustaa Vaasan keinoja kaihtamaton valtapolitiikka. Hän pyrkii toteuttamaan uskonpuhdistuksen väkivalloin ja ryöstää kirkon omaisuuden valtiolle, mikä suututtaa talonpojat. He nousevat kapinaan, jonka kuninkaan palkkasoturit tukahduttavat verisesti.

Tässä historiallisessa tilanteessa elämäänsä elää omilla tahoillaan kaksi veljestä: harras paavinuskoinen kirkkoherra Andreas ja evankelinen kuninkaan kirjuri Martti. Syttyneessä sodassa he ovat vastakkaisilla puolilla. Taisteluiden melskeissä he joutuvat kumpikin huomaamaan syntisyytensä ja reagoivat asiaan omalla tavallaan.

Sen enempää en lähde juonta paljastamaan, mutta kirjassa kuvataan sekä katolisten että myöhemmin kuvaan astuvien "evankelisten veljien" yrityksiä ansaita Jumalan hyväksyntä omilla teoillaan. Vaikka kyseiset "evankeliset veljet" luulevat olevansa tosiuskovaisia, jotka ovat ainoina löytäneet Raamatun valon, he eivät huomaa, että heillä aivan samoin kuin paavinuskoisillakin on omat sääntönsä ja tietyt teot, joilla pyritään kelpaamaan Jumalalle. Heillä on evankelisuus vain nimessä. Tosiasiassa he ovat hurmahenkisiä ja luottavat omaan maailmasta erottautumiseensa ja kieltäymykseensä.

Ihmisen syvä syntisyys, joka ei rajoitu pelkkiin tekoihin, vaan on meidän olemuksessamme, ja toisaalta lakihenkisyys ja omiin "hyviin" tekoihin luottaminen tulevat vahvasti esiin kirjassa. Mutta niin tulee myös Jumalan armo, jota me emme voi eikä meidän tarvitse ansaita, vaan jonka Kristus on meille ansainnut ristinkuolemallaan.

Kirjan henkilöt saavat huomata, että ovat kiinnittäneet kaiken huomion omaan napaansa omaa hurskautta tavoitellessaan, kun heidän olisi sen sijaan pitänyt elää tavallista elämää ihmisten keskellä ja kiinnittää huomionsa lähimmäisiin. Meidän hyviä tekojamme kun ei tarvitse Jumala, vaan lähimmäinen. Tähän liittyen kirjassa pohditaan meidän työtämme ja kutsumustamme. Onko hengellinen työ ja yksinäisyyteen vetäytyminen hengellisempää kuin maallinen työ syntisten parissa ja kenties työnantajalla, jonka kaikki teot eivät ole Jumalan tahdon mukaisia? Näitä asioita Giertz käsittelee kiinnostavasti ja jakaa viisaita ajatuksia aiheesta.

"Kirjuri ei ollut halukas antamaan myöten. Hän sanoi nauraen:
  'Etköhän kohta suorastaan väitä, että oli synti, kun minä lähdin pois kuninkaan jumalattomasta kansliasta?'
  'Niin... melkeinpä vain! Sinun kutsumuksesi oli siellä. Jumala oli sinut asettanut sinne palvelemaan kansaraukkaasi. Nyt sinä sen sijaan karkasit Gert Hubmaierin luo. Siellä sinä palvelet ainoastaan itseäsi. Sillä et suinkaan ottanut sitä paikkaa voidaksesi hankkia lähimmäisraukallesi halpoja mausteita ja hyvää verkaa? - Ei, sinä otit sen paikan saadaksesi elää omaa pikku pyhimyselämääsi omin nokkisi. Aivan kuin munkki! Mutta miten luulet lähimmäisraukkasi käyvän, miten koko meidän onnettoman kansamme, jos kaikki totiset kristityt pesevät kätensä eivätkä tahdo olla missään tekemisissä tavallisen kansan ja tavallisen työn kanssa?'"

Tämän lisäksi kirjan eräässä luvussa kuvataan pitkästi ja yksityiskohtaisesti sotimista. Tässä kohdassa olin jo vähällä lopettaa lukemisen kokonaan, mutta ei kannata lannistua, vaikka pitkä sotakuvaus ei innostaisi! Kyllä sen jälkeen taas tapahtuu muutakin, ja myös sodan kuvauksella on oma merkityksensä tarinassa.

Sodan ja väärämielisen Kyösti Kuninkaan (Kustaa Vaasan) kautta Giertz pääsee käsittelemään myös kirkon ja kristityn suhdetta esivaltaan. Onko esivaltaa aina toteltava, oli se millainen tahansa? Onko oikein vai väärin toimia jumalattoman kuninkaan palveluksessa? Eikö tällaista esivaltaa saisi vastustaa väkivaltaisesti? Näihin kysymyksiin Giertzillä on vastauksia, jotka panevat lukijan ajattelemaan. Kirjassa tulee esiin luterilainen käsitys esivallasta ja meidän suhteestamme siihen.

Millaiset ovat veljesten dramaattiset vaiheet ja miten armo lopulta kirkastuu heille, sen kertoo Bo Giertz tässä hienossa romaanissaan. Sen lisäksi kirja on mielenkiintoista luettavaa jokaiselle keskiajan elämänmenosta ja historiallisista romaaneista kiinnostuneelle. Se piirtää lukijan silmien eteen kuvaa 1500-luvun Ruotsista.

Jaan tähän loppuun vielä erään ihan kaunokirjalliselta kannalta kauniin kohdan, jossa Giertz kuvaa Andreaksen hartaudenharjoitusta kirkossaan:

"Andreas Herra ojensi kätensä, siveli sormellaan vihkivesiastian pohjalle muodostunutta jäätä, teki ristinmerkin ja laskeutui polvilleen. Hän tuskin rukoili sanoin, hänen mielensä vain täytti suuri rauha. Täällä asui Jumala, täällä olivat pyhäinkuvat vartiossa kuin värikkäänä vaiteliaiden, juhlallisten soturien saattona, kasvot tutkimattomina, rauhallisesti hymyilevinä. Täällä kuvasteli seinien kuvasarja Vapahtajan veristä kärsimystä ja kunniakasta voittoa. Täällä olivat jokaista kattopalkkia ja jokaista valtavan paksujen hirsikertojen vuoliaista jo vuosisatoja hyväilleet ylistyslaulut, pyhät muistot ne kyllästäneet."

SLEY-Kirjat 1984 (toinen painos), 404 sivua
Julkaistu aikaisemmin, v. 1945, WSOY:n kustantamana
Alkuteos: Tron allena
Suomentanut Lauri Hirvensalo
Kansi: Seppo Polameri

Kaija Honkala: Odotan aamua

En ole pitkään aikaan lukenut runoja, joten oli korkea aika korjata tämä puutostila! Löysin tämän runokirjan kerran kirpputorilta. Kirjoittaja on minulle tuntematon, vaikka hänen nimensä kuulostaakin tutulta. Nyt sain kuitenkin tutustua runojen kautta joihinkin hänen kokemuksiinsa.

Takakansi kertoo, että Honkala on koulutukseltaan teologian kandidaatti. "Uupumuksen ja lehtorin viran menettäminen eivät kysyneet lupaa tulla. Ne oli otettava vastaan. Oli etsittävä tietä eteenpäin. Tämä runo- ja ajatelmakokoelma on syntynyt tuosta etsinnästä."

Runoissa käsitelläänkin paljon särkymisen kokemusta, sisäisiä haavoja ja ahdistusta. Kirjoittaja on kokenut pettymyksen elämässään ja kyselee, kuka hän lopulta on. Kuka käsikirjoitti hänen elämäänsä, kun hän lähti opiskelemaan teologiaa, vaikka oli itse haaveillut kätilön ammatista? "Minulle tultiin ja sanottiin: sopisit uskonnonopettajaksi. Aloin toimia kuin unessa." Myöhemmin jäljellä on vain kysymys: "Kuka kutsui minua tälle polulle?"

Unelmien särkymisen ja kutsumuksen pohdinnat kirjassa ovat tuttuja itsellenikin. Moni kiltti ihminen löytää tuttuja tuntoja runoista, joissa pohditaan toisten tahdon toteuttamista. Esimerkiksi eräs runo alkaa näin:

"Sidoit minut odotustesi,
mielikuviesi ja toiveittesi
lokeroon.
Siellä en voinut hyvin.
Sopimattomat Saulin vaatteet
hiersivät sieluni solmut
verille..."

Ja toisessa runossa todetaan:

"Oman sielun perkaaminen
ympäristön äänistä,
toisten käskyvallasta

       vaatii rohkeutta,
       pysähtymistä,
       kivun kohtaamista."

Runossa Uskallanko vanheta pohditaan, kuka minua hoitaa kun vanhenen, entä joudunko vanhana itkemään elämätöntä elämää ja katumaan vääriä valintoja. Nämäkin ovat varmasti monelle tuttuja mietteitä.

Kirjassa on paljon myös kristillistä perussanomaa Kristuksesta, joka kuoli syntiemme tähden. Honkala kirjoittaa synnistä, armosta ja Golgatan rististä. Eräs runo kuvaa, miten hminen täyttää sisäistä tyhjiötään monella eri tavalla. Runo jatkuu:

"Mikä on tuo sydämen
tyhjä, kaipaava tila?

Se on sydämesi jouluseimi, 
joka odottaa
Jumalan syntymistä.

          Rauhoitu.
          Ota vastaan Immanuel."

Viimeisessä osassa Ajan kuvia Honkala pohtii nykyistä maailmanmenoa, lopunaikoja. Hän suree luonnon saastumista ja sitä, miten nuoret tuhoavat itsensä internetissä, huumeilla ja väkivaltaviihteellä. Hän kirjoittaa Estonian onnettomuudesta ja World Trade Centerin terrori-iskusta.

Mutta kaikki päättyy lopulta voittoon; viimeinen runo on kuin pätkä Ilmestyskirjan lopun voiton näkymiä:

         "Tuomari on tulossa.
          
           Hänellä on yllään
           vereen kastettu vaippa,
           merkkinä voitosta.

Herra, miten pimeää -
sammuuko lamppuni?

          Henki ja morsian
          sanovat: 'Tule!'"



Omakustanne 2002 (Seinäjoki), 84 sivua
Kannen akvarelli ja suunnittelu: Kaija Honkala
Takakannen valokuva: Studio Weissi Ky, Seinäjoki

Voitto Pokela: Jälkiä Australian sannassa

Voitto Pokela perheineen muutti 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa työn perässä Australiaan, kuten tuhannet muutkin suomalaiset. Tämä kirja piirtää kuvaa siirtolaisten karusta todellisuudesta. Kieltä ei moni osannut, mutta raskasta työtä paiskittiin ahkerasti. Vapaa-ajallaan moni Suomen mies taisi juoda enemmän tai vähemmän. Karut olivat olot olleet kotimaassakin, jossa sota oli vielä tuoreessa muistissa.

Pokela itse oli uskovainen ja oli käynyt Suomessa SLEY:n työntekijäkurssin. Niinpä kaikuivat Siionin Kanteleen laulut Australiassakin, ja luterilaisessa kirkossa käytiin perheen kanssa sanankuulossa. Töihin Pokela pääsi rakennustyömaalle. Vapaa-ajalla tehtiin metsästys- ja kalastusretkiä Tasmanian upeassa luonnossa.

Sekä siellä eräretkillä että muissa tilanteissa miehet puhuvat keskenään ja kertovat toisilleen elämäntarinoitaan. Monia rankkoja kokemuksia tässä kirjassa kerrotaan, on ollut kuolemaa ja surua. Suomalaiset ovat olleet sodassa ja niin ovat olleet myös esimerkiksi puolalaiset, jotka ovat sodan aikana joutuneet suorastaan uskomattomiin ja järkyttäviin tilanteisiin. Kirjassa mainitut puolalaiset ovatkin joutuneet muuttamaan turvallisuussyistä jopa henkilöllisyytensä Australiaan muuttaessaan.

Kirja ei kerrokaan itse Australiasta niin paljon kuin odotin, vaan pääosan saavat siirtolaiset ja heidän elämäntarinansa. Mutta kyllä toki Pokela kertoo myös esimerkiksi Australian luonnosta ja eläimistä. Hän pääsi perheineen heti aluksi Tasmaniaan, joka oli suomalaiselle ihanteellinen paikka, koska siellä oli viileämpää kuin muualla Australiassa. Ajan mittaan kuitenkin eräs suomalainen pappi alkoi houkutella Pokelaa kirkon työhön Queenslandiin. Sinne menoa sitten pitkään harkittiin ja arveltiin.

Tuosta kirkon työstä kirjan takakansi kertoo, että Pokela opiskeli ja valmistui luterilaisen kirkon papiksi ja teki siirtolaisten parissa arvokasta työtä. Hänen opiskelustaan itse kirjassa mainitaan vain vähän ohimennen ja epäselvästi.

Tuon ajan suomalaisten siirtolaisten elämä on todella ollut erilaista kuin nykyään tuntemieni ulkosuomalaisten (joihin lukeutuu esimerkiksi jo yli 20 vuotta Australiassa asunut siskoni). Moni muutti menneinä aikoina maailmalle osaamatta ehkä sanaakaan englantia, eivätkä he varmasti olleet sitä ennen käyneetkään ulkomailla, minkä huomasi kirjassa suomalaisjoukon kauhisteluista, kun he tulivat perille Australiaan. Perillä kohteessakin ainakin jotkut viettivät paljon aikaa toisten suomalaisten kanssa, mikä ei varmaankaan edistänyt kielen oppimista ja maahan kotoutumista. Lisäksi he tekivät tosiaan lähinnä raskaita ruumiillisia töitä. Ajat olivat toiset silloin, olot Suomessa oli vielä köyhät.

Kirjassa Pokela kertoo niin ateisteista kuin alkoholisteista. Eräretkellä Tasmaniassa eräs kovia kokenut suomalainen avautuu elämänsä kivuista Pokelalle ja sanoo koskettavasti:

"Kun puhuit siellä juhlassa peloista, joita ihmisillä on, aloin tunnistaa omia pelkojani. Niitä on hurjasti. Luulen pelkääväni melkein kaikkea, omasta varjostani alkaen. Siksi halusin jutella kanssasi. On tullut tunto, että vaikka sinä olet uskovainen ja minä ateisti, niin ymmärrämme toisiamme. Taidan muuten olla pirun huono ateisti. Pikkujoulustamme lähtien olen usein illalla tapaillut äidin opettamaa iltarukousta: 'Levolle lasken Luojani, armias ole suojani...', tippa siinä on tullut silmäkulmaan."

Tuntuukin, että Pokela on todella ollut Jumalan johdattamana siellä siirtolaisten keskellä, kun hänellä oli tällaisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

Jälkiä Australian sannassa on ennen kaikkea miesten kirja; niin paljon siinä puhutaan mies miehelle. Pohditaan, miksi mies ei muka saisi itkeä, ja paljon muuta.

Myös monet suomalaiset ja australialaiset papit kirjassa esiintyvät. Tapaapa Pokela "sattumalta" jopa itsensä Hermann Sassen, josta saa itselleen tukijan ja esirukoilijan.

Jostain syystä kirja loppuu ikään kuin kesken; kun Pokelat muuttavat Queenslandiin ja sen aiotun seurakuntatyön pitäisi alkaa, siitä ei enää kerrotakaan. En tiedä miksi näin - minusta olisi ollut mielenkiintoista lukea myös Pokelan työstä pappina. Mutta tällaisenakin kirja on avartava lukuelämys sellaiselle, joka haluaa tutustua tuon ajan suomalaisten siirtolaisten elämään.

Myöhempi lisäys: Tästä postauksesta jäi pois yksi asia! Kertoo kirja jotain Australian historiastakin, ainakin siitä, kun valkoiset tulivat sinne ja tekivät paljon pahaa maan alkuperäisväestölle, aboriginaaleille. Heitä tapettiin ja heistä maksettiin jopa tapporahaa. He olivat "villejä alkuasukkaita", joita ei pidetty oikein edes ihmisinä. Tämä kaikki oli järkyttävää luettavaa. Mutta näistäkin asioista on hyvä tietää. Miten paljon pahaa juuri valkoiset ovatkaan tehneet monessa eri maanosassa...

SLEY-Kirjat 1995, 197 sivua
Kansi: ICHIBAN, Pekka J. Jokinen
Kannen valokuva: Kuvapörssi Oy

Eero Junkkaala: Kiusattu...

Tässä on vaihteeksi sellainen pieni suuri kirja, jossa onnistutaan sanomaan lyhyesti paljon. Junkkaala jakaa tässä rohkaisua erilaisten kiusausten uuvuttamille kristityille. Heti ensimmäisellä sivulla hän kertoo, miten joku oli kysynyt häneltä, voiko tällainen epäilevä ja kiusattu olla enää mikään kristitty. Junkkaalan vastaus siihen oli, että voi. "Että oikeastaan ei muunlaisia kristittyjä olekaan. On vain kiusattuja, heikkoja ja lankeavia kristittyjä."

Junkkaala toteaa, että tuntuu kyllä olevan myös sellaisia vahvoja kristittyjä ja uskonsankareita, joilla menee lujaa ja joille kaikki heikkous on vierasta. Mutta heidän itsetuntemuksensa vaikuttaa pinnalliselta. Eräänä päivänä heilläkin voi pää kolahtaa seinään, voi tulla pettymyksiä ja varmuus voi rakoilla. Sillä syntisiä ihmisiä me kaikki olemme. Siksi uskonsankarikin voi joskus pudota yläilmoista ja päätyä tällaisen kirjan äärelle.

Kirjassa käydään lyhyesti läpi monia erilaisia elämän alueita, joilla meillä voi olla kiusauksia. Varmaankaan tämä ei ole kattava esitys, mutta aika monenlaista tästäkin kirjasta löytyy. Luulisi jokaiselle olevan jotain tuttua.

Uskonelämään liittyen Junkkaala kirjoittaa esimerkiksi Pyhän Hengen täyteydestä, kokemuksista, armolahjoista, Raamatun lukemisesta ja rukouksesta (otsikolla Huono rukoilija). Armon epäileminen ja älylliset epäilyt ovat monelle tuttuja. Ihminen voi olla fariseus, joka pitää muita syntisinä eikä huomaa itsessään esimerkiksi ylpeyttä ja ties mitä muita syntejä. Tai sitten, koska kaikki on armoa, monella on mielestään lupa ja vapaus tehdä mielin määrin syntiä.

Hengen täyteydestä tässä kohtaa sen verran, että se voi Junkkaalan mukaan olla "voimakas siunauksen kokemus tai vain hiljainen vakuuttautuminen Jumalan armosta." Tuollaisista kokemuksista saa kyllä iloita, mutta: "Silti näiden kokemusten varaan ei voi mitään rakentaa. Kokemukset eivät pelasta ketään, eivät liioin lisää pyhityksemme määrää. Hengen täyteys on viime kädessä Kristuksen täyteyttä. Syntisenä ristin luona olen yhtä lailla Hengellä täytetty kuin kirkastusvuoren onnellisena hetkenä. Sellainen 'täyteys', joka vie ohi Jeesuksen, ei ole Pyhästä Hengestä. Henki on siellä, missä Kristus on."

Myöhemmin kirjassa jatketaan erilaisista maallisen elämän kiusauksista: ajatusmaailman synnit, väärään henkilöön rakastuminen (kun joko itse on naimisissa tai se toinen on tai molemmat ovat), perhe-elämän ja yksin elämisen haasteet, oikeassa olemisen kiusaus, oikea ja väärä oppi, vallanhimo ym... Lopussa on myös lukuja liittyen itsensä hyväksymiseen, menneisyyden painolasteihin ja elämän umpikujiin, ja viitataanpa siellä mielenterveyteenkin.

Ajatusmaailmasta Junkkaala toteaa, ettei se ole aivan niin yksinkertaista kuin sanonta kuuluu, että et voi estää lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit kyllä estää niitä tekemästä pesää päähäsi. Kyllä syntinen ihminen mielellään antaa ajatustensa laukata. Mutta toki niitä voi vähän hillitäkin. Väärään henkilöön rakastuttaessa voi esimerkiksi ottaa häneen vähän etäisyyttä, jos mahdollista, ja aika kyllä tekee yleensä tehtävänsä näissä asioissa. Ajan kanssa se menee ohi. Ajatusmaailman synteihin liittyen, jos ne kovin hallitsevat elämää, voi pyrkiä täyttämään elämänsä muilla asioilla ja mielekkäällä tekemisellä, niin ei ehdi liikaa ajatella.

Mutta kaiken keskellä tämä kirja korostaa ihanasti ennen kaikkea Kristuksen meille ansaitsemaa armoa ja vanhurskautta, johon me emme itse pysty mitään lisäämään. Toisaalta armon kirkastuminenkaan ei muuta ketään paremmaksi, ja sitä armon kirkastumista me tarvitsemme uudestaan ja uudestaan koko elämän ajan. On se niin vaikea läksy ihmiselle, jonka on vaikea ottaa mitään vastaan lahjaksi.

Yhteenvetona kirjasta voisi olla seuraava ote:

"Elämässäni on jonkinlainen jännite: samanaikaisesti syvä lepo ja vaikea taistelu. Lepo aina kun luotan Vapahtajaani ja elän täytetystä työstä, taistelu kun tuijotan itseeni ja omaan kilvoitukseeni tai sen puuttumiseen. Taistelu on kamppailua syntiä vastaan ja sitä, että ymmärtäisin käyttää armonvälineitä. Että sieluni pääsisi siihen lepoon, joka on sen oikea olotila Jumalan lapsena. Että armon aurinko pääsisi paistamaan ja minä siinä vaan lekottelemaan, tämmöisenä, armosta autuaana."

Kirjan lopussa on jokaiseen lukuun liittyen keskustelukysymyksiä ja lisäksi kirjallisuusvinkkejä, jos kyseisestä aiheesta haluaa lukea lisää. Sieltä löysinkin kiinnostavia kirjoja, sekä jo lukemiani että sellaisia, joihin mielelläni joskus tutustuisin.

Tässä sain jaettua vain jotain ihan pientä pintaraapaisua kirjasta. Kaiken kaikkiaan se on rohkaiseva pieni kirja kenelle tahansa uskonelämän taipaleella taapertavalle heikolle matkalaiselle!

Alla olevassa kuvassa vielä vähän rohkaisua.

Perussanoma Oy 1991, 87 sivua
Päällys Hannu Kaukonen