Pokela itse oli uskovainen ja oli käynyt Suomessa SLEY:n työntekijäkurssin. Niinpä kaikuivat Siionin Kanteleen laulut Australiassakin, ja luterilaisessa kirkossa käytiin perheen kanssa sanankuulossa. Töihin Pokela pääsi rakennustyömaalle. Vapaa-ajalla tehtiin metsästys- ja kalastusretkiä Tasmanian upeassa luonnossa.
Sekä siellä eräretkillä että muissa tilanteissa miehet puhuvat keskenään ja kertovat toisilleen elämäntarinoitaan. Monia rankkoja kokemuksia tässä kirjassa kerrotaan, on ollut kuolemaa ja surua. Suomalaiset ovat olleet sodassa ja niin ovat olleet myös esimerkiksi puolalaiset, jotka ovat sodan aikana joutuneet suorastaan uskomattomiin ja järkyttäviin tilanteisiin. Kirjassa mainitut puolalaiset ovatkin joutuneet muuttamaan turvallisuussyistä jopa henkilöllisyytensä Australiaan muuttaessaan.
Kirja ei kerrokaan itse Australiasta niin paljon kuin odotin, vaan pääosan saavat siirtolaiset ja heidän elämäntarinansa. Mutta kyllä toki Pokela kertoo myös esimerkiksi Australian luonnosta ja eläimistä. Hän pääsi perheineen heti aluksi Tasmaniaan, joka oli suomalaiselle ihanteellinen paikka, koska siellä oli viileämpää kuin muualla Australiassa. Ajan mittaan kuitenkin eräs suomalainen pappi alkoi houkutella Pokelaa kirkon työhön Queenslandiin. Sinne menoa sitten pitkään harkittiin ja arveltiin.
Tuosta kirkon työstä kirjan takakansi kertoo, että Pokela opiskeli ja valmistui luterilaisen kirkon papiksi ja teki siirtolaisten parissa arvokasta työtä. Hänen opiskelustaan itse kirjassa mainitaan vain vähän ohimennen ja epäselvästi.
Tuon ajan suomalaisten siirtolaisten elämä on todella ollut erilaista kuin nykyään tuntemieni ulkosuomalaisten (joihin lukeutuu esimerkiksi jo yli 20 vuotta Australiassa asunut siskoni). Moni muutti menneinä aikoina maailmalle osaamatta ehkä sanaakaan englantia, eivätkä he varmasti olleet sitä ennen käyneetkään ulkomailla, minkä huomasi kirjassa suomalaisjoukon kauhisteluista, kun he tulivat perille Australiaan. Perillä kohteessakin ainakin jotkut viettivät paljon aikaa toisten suomalaisten kanssa, mikä ei varmaankaan edistänyt kielen oppimista ja maahan kotoutumista. Lisäksi he tekivät tosiaan lähinnä raskaita ruumiillisia töitä. Ajat olivat toiset silloin, olot Suomessa oli vielä köyhät.
Kirjassa Pokela kertoo niin ateisteista kuin alkoholisteista. Eräretkellä Tasmaniassa eräs kovia kokenut suomalainen avautuu elämänsä kivuista Pokelalle ja sanoo koskettavasti:
"Kun puhuit siellä juhlassa peloista, joita ihmisillä on, aloin tunnistaa omia pelkojani. Niitä on hurjasti. Luulen pelkääväni melkein kaikkea, omasta varjostani alkaen. Siksi halusin jutella kanssasi. On tullut tunto, että vaikka sinä olet uskovainen ja minä ateisti, niin ymmärrämme toisiamme. Taidan muuten olla pirun huono ateisti. Pikkujoulustamme lähtien olen usein illalla tapaillut äidin opettamaa iltarukousta: 'Levolle lasken Luojani, armias ole suojani...', tippa siinä on tullut silmäkulmaan."
Tuntuukin, että Pokela on todella ollut Jumalan johdattamana siellä siirtolaisten keskellä, kun hänellä oli tällaisia kohtaamisia ihmisten kanssa.
Jälkiä Australian sannassa on ennen kaikkea miesten kirja; niin paljon siinä puhutaan mies miehelle. Pohditaan, miksi mies ei muka saisi itkeä, ja paljon muuta.
Myös monet suomalaiset ja australialaiset papit kirjassa esiintyvät. Tapaapa Pokela "sattumalta" jopa itsensä Hermann Sassen, josta saa itselleen tukijan ja esirukoilijan.
Jostain syystä kirja loppuu ikään kuin kesken; kun Pokelat muuttavat Queenslandiin ja sen aiotun seurakuntatyön pitäisi alkaa, siitä ei enää kerrotakaan. En tiedä miksi näin - minusta olisi ollut mielenkiintoista lukea myös Pokelan työstä pappina. Mutta tällaisenakin kirja on avartava lukuelämys sellaiselle, joka haluaa tutustua tuon ajan suomalaisten siirtolaisten elämään.
Myöhempi lisäys: Tästä postauksesta jäi pois yksi asia! Kertoo kirja jotain Australian historiastakin, ainakin siitä, kun valkoiset tulivat sinne ja tekivät paljon pahaa maan alkuperäisväestölle, aboriginaaleille. Heitä tapettiin ja heistä maksettiin jopa tapporahaa. He olivat "villejä alkuasukkaita", joita ei pidetty oikein edes ihmisinä. Tämä kaikki oli järkyttävää luettavaa. Mutta näistäkin asioista on hyvä tietää. Miten paljon pahaa juuri valkoiset ovatkaan tehneet monessa eri maanosassa...
SLEY-Kirjat 1995, 197 sivua
Kansi: ICHIBAN, Pekka J. Jokinen
Kannen valokuva: Kuvapörssi Oy
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTapasin Voitto Pokelan vuonna 2004 siellä Queenslandissa. Hän oli jo eläkkeellä, mutta toivottu vieras entisten seurakuntalaistensa ja rippilasten keskuudessa. Hän kävi pitämässä hartaustilaisuuden ja ehtoollisen eräässä kodissa, jonka isäntä oli vakavasti sairaana ja kuolikin kohta. Olin paikalla ei-kristittynä mutta hän kohteli minuakin suurella lämmöllä ja halusi jakaa neuvojaan ja rohkaista minua uutta siirtolaista. Olin tuolloin tekemisissä monien vanhojen suomalaissiirtolaisten kanssa ja Pokelan nimi vilahti puheissa usein. Häntä kutsuttiin usein hautajaisiin ja muutenkin käymään. Hän itse asuin Gympie-nimisessä kaupungissa, jossa hänen mukaansa nimettiin tie: Pokela road. Hän kuoli vuonna 2010.
VastaaPoistaHänestä ei tosiaankaan näkynyt päällimmäisenä pappeus eikä koulutus vaan ennen kaikkea ihmisläheisyys ja jonkinlainen unohtumaton karisma, lämpö ja halu auttaa lähimmäisiään.
Kun googletat nimeä, löytyy paitsi minun muistoni hänestä, myös hänen tyttärensä blogikirjoitus.
Kiitos kommentistasi! Kyllä kirjastakin tosiaan välittyy se kuva, että hän on varmasti ollut pidetty ja ihmisläheinen henkilö.
PoistaTäytyypä vielä googlettaa hänen nimeään ja etsiä nuo kirjoitukset hänestä. Silloin kun tein tämän postauksen, arvelinkin, että hän on saattanut jo kuolla, ja sen verran googletin, että huomasin hänen tosiaan kuolleen vuonna 2010.