Miina Viitanen: Matkalippu Mordvaan

Tämä kirja kertoo mielenkiintoisesti vähemmän tunnetusta lähetyskohteesta, Mordvasta. Se sijaitsee Volgan länsipuolella Venäjällä, ja siellä puhutaan suomen sukukieliä ersää ja moksaa. Kirjan kirjoittaja Miina Viitanen on itse ollut Mordvassa lähetystyössä ja kertoo kirjassa kokemuksistaan tuolta ajalta.

Kielisukulaisuuteen liittyen hän kertoo esimerkkejä: "Opin, että 'tuli palaa' on ersäksi tol pali, 'minä näen' on mon nejan ja 'kala ui' on kal uj." Helpolta kuulostaa - ainakin nämä esimerkit!

Mitä lähetystyöhön tulee, se ei tietenkään ole koskaan helppoa, oli lähetyskenttä sitten lähellä tai kaukana. Ensin on luopumisen kipu kotimaasta lähdettäessä, sitten on kielen ja uuden kulttuurin oppimisen vaikeuksia - ja vaikka kielen oppiminen helpottaakin käytännön elämää, joutuu lähetti huomaamaan, ettei kielitaitokaan helpota paikallisten ihmisten ajattelun ja tapojen ymmärtämistä. Ihmisten kanssa työtä tehtäessä tulee muutenkin aina omat hankaluutensa: on erimielisyyksiä, riitojen ratkaisemista, kuuntelijana toimimista väsyksiin asti ja monenlaisten haasteellisten ihmisten kohtaamista. Kotimaahan palatessa tulee sitten paluushokki, ja lähetti huomaakin olevansa ulkopuolinen omassa maassaan, jossa tuollainen kokemus tuntuu paljon vaikeammalta kuin maailmalla.

Mutta vaikka Miina Viitanen jakaa avoimesti näitäkin kokemuksia, enemmän on kuitenkin sitä hyvää. Hän kertoo kiinnostavasti venäläisestä kulttuurista, elämästä paikallisten ihmisten ja toisten lähetystyöntekijöiden kanssa, Saranskin luterilaisista seurakunnista ja tekemästään lapsi- ja nuorisotyöstä.

Viitanen lähti Mordvaan vuonna 1998 ja odotti, että siellä olisi Neuvostoliiton jäljiltä ateismi voimissaan. Mutta venäläiset ja mordvalaiset olivatkin yllättävän uskonnollisia. Siellä oli esimerkiksi tavallista pitää ristiä kaulassa - joskin sen piti olla vaatteiden alla, ei näkyvissä! - ja oli luontevaa toivottaa siunausta tai ottaa uskonasiat puheeksi.

Esimerkiksi junissa ihmiset olivat hyvin avoimia keskustelemaan:

"Monet venäläiset ovat syvällisiä pohdiskelijoita, jotka saattavat heittäytyä syvälliseen keskusteluun elämän peruskysymyksistä ventovieraankin kanssa. Juutalainen ateisti, Albert, jonka kanssa matkustin kerran Pietarista Moskovaan, selitti asiaa näin:
  - Ihmiset ovat junassa avomielisiä. On helppo poiketa totutuista sovinnaisuuksista, kun tietää, ettet todennäköisesti enää koskaan tapaa näitä ihmisiä."

Kyseinen Albert oli kaiken lisäksi niitä harvoja Miina Viitasen Venäjällä tapaamia ihmisiä, jotka tunnustautuivat ateistiksi. Hänellekin Viitanen sai kuitenkin kertoa uskonasioista:

"Ennen eroamistamme Moskovan rautatieasemalla selitin Albertille, kuka pääsee taivaaseen ja millainen paikka helvetti Raamatun mukaan on. Albert harmitteli, ettei ehtinyt mukaani Moskovan luterilaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Hyvästelimme tietäen, että tuskin tapaisimme enää koskaan. Tosin rukoilin, että Jumalan armo avautuisi hänelle ja saisin kohdata hänet kerran taivaassa."

Kristillisen kirkon synonyymi Venäjällä oli (ja varmasti on edelleen) ortodoksikirkko; kaikki muut kristilliset kirkot olivat lahkoja, luterilaisuus mukaan lukien. Luterilaiset seurakunnat olivatkin pieniä ja siksi yhteisöllisiä, kuin perheitä. Kun seurakunnan nuoret pääsivät leireille Marin tasavaltaan, heille oli tärkeää nähdä, että luterilaisia oli muuallakin.

Seikkailuja olivat nuo leirimatkat, esimerkiksi eräs kahdeksan tunnin bussimatka, kun ulkona pakkasta oli lähemmäs 30 astetta, ja bussissa oli sisälläkin pakkasta. Taatusti jäätävä kokemus! Juuri sellainen, josta on hauska lukea, mutta jota ei haluaisi itse joutua kokemaan...

Kirjan lopussa Miina Viitanen kertoo siitä, kuinka hän sai lähetyskutsun ja miten Jumala häntä johdatti jo lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien. On aina rohkaisevaa kuulla Jumalan johdatuksista uskovien elämässä, joten tämäkin osa kirjasta oli mukavaa luettavaa.

Tässä jotain pientä maistiaista tästä kirjasta, joka oli oikein antoisa lukuelämys. Toivottavasti tällaisten kirjojen kautta Jumala johdattaa muitakin lähtemään lähetyskentille!

Kustannus Oy Uusi Tie 2007, 111 sivua
Kansi: Mainostoimisto Aada

Jukka Mäkinen: Veteen haudattu

Hellekesän jälkeistä lukujumia pääsin purkamaan mukavasti tällaisen kristillisen dekkarin parissa. Se kertoo kesällä 1973 hämärissä oloissa kuolleesta 18-vuotiaasta Antti Koivulasta. Tapausta epäillään itsemurhaksi ja toisaalta rikostakin epäillään, mutta lopulta asia haudataan ja unohdetaan.

Vuonna 2013 serkukset ovat koolla vanhan setänsä Toivo Koivulan hautajaisissa. Aki-nimiselle serkulle, joka on kirjan päähenkilö, Toivo on kaikkien yllätykseksi testamentannut talonsa, johon Aki muuttaakin heti asumaan. Hän on ammatiltaan toimittaja ja kirjailija.

Serkkunsa Antin kuollessa Aki oli vielä pikkupoika, eikä hän muista Antista juuri mitään. Hän kuitenkin kiinnostuu tämän tarinasta, alkaa ottaa selvää asioista ja huomaa, että tapaukseen liittyy yhtä ja toista epäilyttävää. Motiivina tutkimuksilleen hänellä on idea kirjoittaa kirja, jonka juoni perustuisi jollain tavalla Antin elämään. Yksityiskohtia muutellen tietysti.

Jukka Mäkinen vie romaaniaan eteenpäin vuosien 1973 ja 2013 sekä Antin ja Akin vaiheiden vuorotellessa. Minusta on aina erityisen hauskaa lukea 70-luvusta, koska itse olin harmikseni silloin vielä lapsi, enkä muista tuosta ajasta kovin paljoa.

Antin kuolema tapahtuu eräiden festarien yhteydessä. Hän ja hänen kaverinsa ovat pitkätukkaisia hippejä, joiden mottona on "rock, ruoho ja rakkaus". Esimerkkinä ajankuvasta ote festareilta, jossa Antti kulkee erään satunnaisesti tapaamansa tytön kanssa:

"Nuoret jatkoivat matkaansa, tyttö paljain jaloin lasinsirpaleita uhmaten. Jos joku olisi kysynyt häneltä, miksi hän ei käyttänyt jalkineita, vastaus olisi saattanut olla, että hän vastusti 'systeemiä'. Tai ehkä tyttö, joka oli poikaa paremmin perehtynyt muodissa olevaan itämaiseen ajattelutapaan, olisi huomauttanut, että näin oli mahdollista tuntea Äiti maa jalkojensa alla. Kukapa heiltä toisaalta olisi sellaista kysynyt, moni muukin kulki paljain jaloin, jos kohta väkijoukossa vilahteli sandaaleja ja perinteisempiäkin jalkineita. Yhdellä kaverilla oli jaloissaan rehelliset suomalaiset hiihtokengät, jotka hän oli koristellut huulipunalla."

 Kirjan 70-lukulaiset nuoret, sekä Antin ystävät että viholliset, tuntuvatkin yksissä tuumin vastustavan sitä "systeemiä". Vaikka esimerkiksi Antti kantaa rauhankorua kaulassaan, väkivalta on kaveripiirissä tuttua. Hänen kaverinsa ovat myös sekaantuneet huumebisneksiin, joissa sille, joka aiheuttaa toisille ongelmia, kostetaan väkivaltaisesti. Tapahtuneen murhan lisäksi kirjassa onkin aika paljon myös muunlaista väkivaltaa, mikä kannattaa ottaa huomioon, kun tekee päätöstä, lukeeko tämän kirjan vai ei.

Kirja on kuitenkin siis myös kristillinen. Sekä Antti 1970-luvulla että Aki 2010-luvulla törmäävät kristinuskoon ja uskovaisiin. Paikkakunnalla on Antin kuolinvuonna hengellistä herätystä, ja myös Antin suuri rakkaus, ex-tyttöystävä Tiina tulee uskoon ja liikkuu nuorten porukalla laulamassa ja kertomassa Jeesuksesta kaduilla ja myös siellä festareilla. Käy ilmi, että jotain kosketusta Antillakin on ollut tähän herätykseen ennen kuolemaansa.

Takakannessa loppuratkaisua sanotaan yllättäväksi. No, olihan siinä jotain yllättävääkin, mutta ei sillä tavalla kuin oletin. Muuten kirja on kyllä alusta asti hyvin mukaansatempaava, se on kirjoitettu kiinnostavasti ja tarina etenee sujuvasti. Jos kaipaa viihdyttävää lukemista ja 70-luvun nuorten elämä kiinnostaa, Veteen haudattu on hyvä valinta. Antin lisäksi se kertoo myös Akin elämästä, ihmissuhteista ja vaikeasta suhteesta alkoholiin. Lisäksi kirja käsittelee molempien serkusten rakkausasioita.

Aikamedia Oy 2014, 315 sivua
Kansi: Aikamedia Oy / Antti Kamppinen
Kannen kuva: www.shutterstock.com

Lämpöuupumuksesta ja lukujumista syksyä kohti

Bloggaajan ovat helteet hyydyttäneet kuin kuvan kissan. Monena päivänä eivät kirjat kiinnostaneet ollenkaan - eikä kyllä mikään muukaan. Alkoi olla lämpöuupumuksen oireita mennen tullen, joten energiaa ei riittänyt edes lukemiseen, muusta puhumattakaan. Ja silloin on kirjaihminen pahasti epäkunnossa, kun kirjat eivät kiinnosta!

Niinpä on vaihteeksi ollut tavallista pitempi hiljaisuus täällä blogissa. Instagramissa kyllä jaan silloin tällöin yhtä ja toista (sekä kirjajuttuja että vähän muutakin); siellä minua voi seurata nimellä @vanhavirsi. Sen tilinhän poistin instasta kerran, joten tämä on aivan uusi tili (eli en ollut estänyt ketään seuraajiani tai mitään sellaista, vaan poistuin itse, mutta nyt olen siellä taas...).

Nyt alkaa vihdoin olla ihmeen pirteä olo, kun sää on hiukan viilentynyt. Kirjatkin alkavat pikkuhiljaa kiinnostaa. Joten ehkä se tästä lähtee taas?! Syksyä kohti uudella innolla!

P. S. Kissakuva on otettu jo pari vuotta sitten, mutta lämmin päivä sekin taisi olla. Ei toki mitään tähän kesään verrattuna! Itselläni ei ole kissaa, mutta kuvan kissa poseerasi (söpöili) eräässä ihanassa kahvilassa, jota ei enää ole...