Hanna Rauta: Aaro ja Loviisa

Olin lukenut tämän romaanin joskus lapsena tai nuorena, mutta en muistanut siitä enää mitään. Nyt satuin löytämään sen lapsuudenkotini kätköistä ja luin uudestaan. Lukiessa muistikin alkoi virkistyä; ainakin jotain tuttua tarinassa oli.

Hanna Rauta kertoo tässä kirjassa vanhasta avioparista, Aarosta ja Loviisasta. He ovat ihanan yksinkertaisia vanhan kansan ihmisiä. Aaro on leppoisa ja kiireetön, Loviisa taas melkein liiankin tarmokas ja vahva luonne, joka pitää Aaroa laiskana vetelyksenä ja nalkuttaa tälle mennen tullen.

Myös uskonasioissa he ovat erilaisia: Loviisa tekee ikuista parannusta eikä suostu uskomaan valmiiseen armoon; sellaiseen uskominen on hänen mielestään jumalattomuutta. Armoa pitää Loviisan mukaan vain odottaa, eikä voi koskaan tietää, saako sen. Valmiiseen armoon, täytettyyn työhön ja lunastukseen uskova Aaro taas on Loviisan mielestä paatunut pakana. Näin molemmat ovat huolissaan toisensa sieluntilasta.

Aikaisemmin lukemani Raudan kirjat ovat olleet hyvin vakavia; tässä pienessä romaanissa taas on yllättävän paljon lämmintä huumoria. Hän kuvaa pilke silmäkulmassa tätä vanhaa avioparia, heidän erilaisia luonteitaan ja ainaisia kinastelujaan. Yksi hauska ja myös keskeinen yksityiskohta on ikiliikkuja, jota Aaro suunnittelee (ja jota Loviisa pitää hulluutena, niin kuin kaikkia Aaron tekemisiä). Aaron sanoin ikiliikkuja on "perpetus mopitus", Loviisa taas sanoo sitä "perpetiksi" (tulikohan se sanoista perpetuum mobile?). Tämä ikiliikkuja olikin se, jonka kohdalla muistini alkoi palautua, että tästähän aikoinaan luin.

Aarolle tulee kiire jatkaa aikaisemmin haudatun perpetuksen suunnittelua, kun hänellä on outo kyhmy rinnassa ja hän pelkää kuolevansa. Loviisalle hän ei puhu sairauden aavistuksista, ja niin emäntä patistaakin häntä jatkuvasti mottimetsään. Siellä Aaro taas kokee kykyjensä menevän hukkaan, kun hänen pitäisi saada käyttää aikansa keksinnön tekemiseen. Osaavathan muutkin tehdä näitä arkisia töitä, mutta keksijän töihin ei ole kaikista.

Suurin huoli Aarolla on kuitenkin siitä, ottaako Loviisa armon vastaan ja pääseekö Karitsan häihin.

Kirjan loppu on leppoisan kerronnan jälkeen ihmeen äkkinäinen. Tämä käsikirjoitus löydettiinkin Hanna Raudan jälkeensä jättämistä papereista hänen kuolemansa jälkeen. En tiedä sairasteliko hän ja tiesikö kuolevansa ja tuliko hänelle kiire saada käsikirjoitus valmiiksi. Loppu kirjassa kuitenkin on, mutta se kerrotaan hyvin lyhyesti.

Minusta tämä romaani on helmi sekä kaunokirjallisesti että hengellisesti. Takakannessa sanotaan kauniisti Aaron uskosta: "Aaro on kuitenkin käsittänyt autuutensa Jeesuksen työssä ja iloitsee hiljaisessa mielessään siitä, että hän sairauden vaivoissakin on terve Jeesuksessa."

Kaunokirjallisuuden kannalta ajatellen minulle tuli lukiessani mieleen Veikko Huovisen kirjoitustyyli ja varsinkin hänen romaaninsa Havukka-ahon ajattelija. Aarokin on tuollainen leppoisa ajattelija, jota ympärillä olevat eivät aina ymmärrä. Raudan kirjoitustyylikin on tässä kirjassa mukavan leppoisa ja humoristinen, kuten jo kerroinkin. Näin kirja toi piristystä tähän pimenevään vuodenaikaan.

Aaro ja Loviisa on siis todellinen "pieni suuri kirja", joka kätkee aarteita vaatimattoman ulkokuorensa sisälle. Tämä romaani oli minulle lukunautinto, jota voin lämpimästi suositella muillekin!

SLEY 1958, 106 sivua

Aune-Inkeri Björkström: Rikotut rajat - Marjan tarina

Tällä kertaa luin insestin kokeneen "Marjan" (nimi muutettu) toipumistarinan. Rankka aihe, mutta itselleni siinä mielessä "helppoa" luettavaa, etten itse ole kokenut tällaista. Minua kiinnosti eläytyä insestin uhrin kokemuksiin ja siihen, millainen eheytymisprosessi Marjalla oli, miten hän selvisi kaikesta. Halusin saada edes jotain ymmärrystä tästäkin aiheesta.

Kun sanoin kirjaa itselleni "helpoksi", todettakoon, että henkilökohtaisesti en halua enkä pysty lukemaan koulukiusaamisesta kirjoitettuja kirjoja. Esimerkiksi Marko Annalan "Värityskirja" on teoriassa mielenkiintoinen, mutta en kestä ajatustakaan siitä, että lukisin, miten häntä kiusattiin. Ja tämä siksi, että olin itse koulukiusattu, eli aihe tulee itseäni liian lähelle. Marjan tarina ei tullut siinä mielessä lähelle, joten sen pystyin lukemaan. Siitäkin huolimatta, että Marjan kokemukset olivat todella rankkoja.

Marja oli oireillut eri tavoilla koko elämänsä ajan, mutta ei osannut kiinnittää asiaan huomiota, koska hän ei muistanut varhaislapsuudestaan paljoa eikä muistanut insestikokemuksiaan ollenkaan, mikä kuuluu olevan tavallista. Varsinkin jos tekijä on niin läheinen kuin oma isä tai äiti, lapsen torjunta on voimakasta, koska omista vanhemmistaan haluaa uskoa vain hyvää ja heitä haluaa "suojella".

Marja oli jo yli 40-vuotias aviovaimo ja perheenäiti, kun hän alkoi muistaa. Muistot eivät tulleet kerralla, vaan pala palalta pitkän terapiaprosessin aikana. Muistot saivat aikaan myös masennusta ja itsetuhoisuutta. On ymmärrettävää, että tunne-elämä ja elämä yleensä menee kaaokseen, kun tuollaisia muistoja alkaa tulla.

Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti terapiaprosessista, joten terapiasta kiinnostuneillekin tämä on mielenkiintoista luettavaa. Marja kävi sekä virallisessa Kelan terapiassa että sielunhoitoterapeutilla, jonka kanssa samanaikaisesti hän tapasi myös erästä rukouspalvelijaa. Lisäksi hän oli mukana vertaistukiryhmissä ja Rikotusta eheä -tapahtumissa. Erityisesti sielunhoitoterapeutti oli Marjalle tunnetasolla tärkeä, joten suhteesta häneen kerrotaan paljon, kun taas Kelan terapeutti jää lukijalle vieraaksi.

Onnekseen Marjalla oli ymmärtäväinen aviomies, josta oli myös suuri apu toipumisprosessissa. Myös karismaattisuus, ns. kuunteleva rukous ja armolahjat olivat mukana paranemisprosessissa. Marja näki myös esimerkiksi unia, joista oli apua asioiden avautumisessa.

Lopulta kyllä koulukiusatun taustallanikin näin myös jotain yhteistä itseni ja Marjan välillä. Esimerkiksi tämä: molemmissa tapauksissa uhri helposti kokee olevansa syyllinen. Marjakin koki, että hänessä täytyi olla vikaa, hän oli paha ja syntinen, kun hänelle tehtiin niin. Karmeaa oli se, että jopa joku uskovainen sanoi hänelle, että kyllähän sen saa anteeksi - vaikka ei uhrin tarvitse saada anteeksi, vaan tekijän. 

Marjan piti myös opetella tuntemaan vihaa ja muita tunteita, ja lopulta prosessin loppuvaiheessa hän pystyi antamaan anteeksi, aivan lopussa jopa tunnetasolla.

Ihmeellistä oli se, miten paljon eheytymistä Marja sai kokea. Myös seksuaalisella alueella, mikä luonnollisesti teki hyvää avioliiton seksielämälle.

Oli upeaa lukea loppuun asti tämä tositarina ja nähdä, miten kauniisti Jumala teki hoitavaa työtään Marjan elämässä. Niin, jumalasuhde oli tietysti yksi, joka myös oli vaurioitunut rikkinäisen isäsuhteen takia. Marja pystyi uskomaan Jeesukseen ja Pyhään Henkeen, mutta ei Jumalaan Isänä. Hänellä oli negatiivinen jumalakuva. Hän kävikin läpi kapinavaiheen suhteessa Jumalaan ja sai kokea, että Jumala kestää meidän vihamme. Sen ja sielunhoitoterapian kautta löytyi armahtava Jumala ja myös Taivaan Isän syli.

En halua paljastaa kaikkea tästä kirjasta, mutta isäsuhteen ja jumalasuhteen lisäksi myös äitisuhdetta tässä käsitellään. Samoin Marjan avioliittoa ja äitiyttä.

Takakannessa sanotaan, että kirja ei sovellu alle 18-vuotiaille. Se onkin aivan oikein. Mutta valitettavasti aivan liian monet joutuvat kohtaamaan nämä asiat omassa elämässään reilusti alle 18-vuotiaina, jopa alle kouluikäisinä, kuten Marja, josta tässä kirjassa kerrotaan. Heidän kohdallaan seksuaalisen väkivallan tekijät eivät kysele ikärajoja eivätkä lupia. Se on hirveän surullista.

Kirjan sanoma on kuitenkin erittäin valoisa: insestin uhreillekin on toivoa. Insestistä voi selvitä!

Kustannus Oy Uusi Tie 2009 

172 sivua 

Kirjan lopussa on kirjallisuutta toipumisen tueksi ja muita avun lähteitä.

Kefelew Zelleke: Etiopian ilo

Kefelew Zelleke oli etiopialaissyntyinen teologian tohtori, joka toimi evankelisen kirkon pappina Saksassa. Jo lapsena Etiopiassa hän oli tutustunut ikivanhan ortodoksisen kirkon rikkaaseen uskonelämään. Kun hän Saksassa tutustui asialliseen ja vähän tunteita osoittavaan evankeliseen kirkkoon, syntyi ajatus kääntää Etiopian ortodoksisen kirkon rukouksia saksaksi.

Tässä kirjassa noita rukouksia onkin paljon ja monesta eri aihepiiristä. Rukouksia on koottu seuraavista lähteistä: kansanrukoukset, Etiopian ortodoksisen kirkon liturgiat, Etiopian ortodoksisen kirkon suuri paastohartauksien kirja, "Qine"-nimellä tunnettu hengellinen runous ja Etiopian ortodoksisen kirkon suuri rukouskirja.

Rukoukset on jaettu seuraavien otsikoiden alle: Jumala on toisenlainen, Jumala on Luoja, Jumala on kuollut puolestamme, Jumalan kärsimys, Jeesus tuli ihmiseksi toisia varten, Kuolema, missä on sinun pistimesi?, Terve, Maria!, Herran päivä ja Pyyntörukouksia.

Heti alusta alkaen huomioni kiinnitti se, miten paljon rukouksissa on Jumalan suuruuden ja majesteettisuuden, hänen luomistyönsä ja Jeesuksen ristinkuoleman ylistystä. Siis ylistystä! Vaikka etiopialaiset ovat kärsineet paljon, Etiopian kristityt osaavat ylistää Jumalaa (ainakin ortodoksit). Rukouksista välittyy vaikeuksienkin keskellä kiitollisuus kaikista Jumalan lahjoista, hänen hyvyydestään, huolenpidostaan ja pelastuksesta.

Seuraavassa rukouksessa (josta lainaan vain osan) on esimerkki Jumalan suuruuden ylistyksestä. Siitä, kuten monesta muustakin rukouksesta, tulee mieleen Raamatun psalmit.

"Pyhät enkelisi pelkäävät sinua.
Kaikki luodut vapisevat sinun edessäsi
ja samalla ylistävät sinua.
Sinun kasvosi sulattavat vuoret,
sinun nimesi halkaisee syvyydet.
Sinä olet levittänyt taivaat käsilläsi kuin teltan.
Sinä tuhoat vihollisen sotajoukot.
Paholainen on kaatunut, käärme on tuhottu,
mutta sinuun uskovat puhdistuvat
ja vahvistuvat.

Elämä syntyy ja toivo kasvaa sinussa.
Evankeliumia julistetaan sinun nimessäsi.
Sinä olet voittanut kuoleman
ja antanut ihmisille ikuisen elämän."

Myös ristillä kärsivä Jeesus kuvataan samanaikaisesti voittajana:

"Heikko puu kantoi Jeesusta,
joka kannattelee taivasta ja maata.
Pieni hauta tarjosi asunnon sille,
jonka edessä taivas ja maa seisovat kunnioittaen. 

Jeesus pitää maailman ääret kädessään
ja maailman meret kämmenellään..."

Ja toisessa rukouksessa (joka on kirkon liturgiasta, kuten edellinenkin):

"Meri pelästyi, vesivirrat pakenivat,
kun ne näkivät, että Jumalaa lyötiin poskelle.
Aurinko pimeni, kuu tuli verenpunaiseksi,
ja tähtien valo kalpeni.
Kuolema pelkäsi, paholainen kaatui maahan,
tuonela ja sen asukkaat
menivät vapisten vastaan
voittoisaa Herraa
kunnioittaakseen häntä."

Etiopialaisuus taas näkyy rukouksissa vainottujen, vangittujen ja pakolaisten puolesta. Myös rukoillaan hyvää satoa ja kiitetään siitä, että Jumala antaa sadekauden ja kuivan kauden ajallaan. Sittenkin, vaikka maa on vuosien varrella kärsinyt sekä liioista sateista että liiasta kuivuudesta ja sen aiheuttamasta nälänhädästä.

"Herran päivänä kaikki muuttuu uudeksi. 
Sinä päivänä ei ole auringon, kuun,
tähtien tai kynttilöiden valoa,
ei kuivaa kautta eikä sadekautta.

Sinä päivänä ei ole suuria eikä pieniä,
ei musta-, puna- tai valkoihoisia,
on vain yhdenlaisia ihmisiä."

Useimpiin rukouksiin voi luterilainenkin täydestä sydämestään yhtyä. Häpeäkseni en tiedä paljoa ortodoksisen kirkon opista, mutta ainakin tämän kirjan perusteella näyttäisi, että esimerkiksi aikuisena kastettavan(kin) odotetaan uudestisyntyvän kasteessa. Sen käsityksen ainakin sain kahdesta rukouksesta.

Maria on tietenkin heille tärkeämpi kuin meille luterilaisille, vaikka totta kai mekin kunnioitamme häntä ja sitä, että hän sai olla Vapahtajamme äiti. Terve, Maria! -otsikon alla onkin näitä Mariaan liittyviä rukouksia. Otteita yhdestä tällaisesta rukouksesta:

"... Neitsyt Maria, sinä et syytä ketään.
Lohduta minua sanallasi,
sillä sydämeni on surullinen...

... Neitsyt Maria, sinä olet
aina valmis armahtamaan,
kun sydäntäni polttaa surun tuli...

... Neitsyt Maria, pelasta minut pahasta,
joka on kuin villi leijona.
Sinä olet sydämeni lohdutus,
sinä olet ystävällinen ja uskollinen."

Kirjassa on myös jonkin verran tietoa Etiopiasta, sen kristityistä ja erityisesti tietysti ortodokseista. 
Kirjaa elävöittää etiopialaissyntyisen taiteilija Abel Gebren värikäs kuvitus, josta saa esimakua muun muassa kirjan kansikuvasta. Kuvien aiheina ovat esimerkiksi Jeesus ristillä, uskovien ehtoollisen vietto ja pääsy taivaaseen "punaista mattoa pitkin". Pettymyksekseni vain monissa kuvissa ihmiset ovat valkoihoisia... mutta lieneekö kyseinen taiteilijakin elänyt Euroopassa, kun myös häntä sanotaan etiopialaissyntyiseksi. Joissain kuvissa henkilöillä on kuitenkin hiukan tummempi ihonväri. 

Kirja oli hieno lukuelämys. Se vain pitäisi lukea ajan ja ajatuksen kanssa, yksi rukous kerrallaan. Jos sen lukee kertaistumalta läpi (kuten minä nyt tein), ei siitä saa niin paljoa irti. Rukouksethan on tarkoitettu rukoiltaviksi...

Kirja päättyy Kristityn Etiopian lauluun, joka on syntynyt 1500-luvulla, kun kristittyjä vainottiin. Alkukielellä laulu on loppusoinnullinen.

"Pakenen luoksesi, Maria,
ja laulan halleluja
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,
Jumalan viisauden nimessä.

Kanna kotimaamme Etiopian 
kärsimykset ja kyyneleet!" 

                    **************

Suomen Lähetysseura 1999, 128 sivua
Suomennos ja johdantojen toimitus: Maija Priess
Kuvitus ja ulkoasu: Abel Gebre 

Heli Karhumäki: Pistelevä villapaita - Ristillisiä murretarinoota

Edellinen lukemani kirja paini teologisesti niin raskaassa sarjassa, että tuntui helpottavalta palata takaisin "maan pinnalle" näiden Heli Karhumäen eteläpohjalaisten murretarinoiden kautta. Ne jos mitkä olivat hyvin maanläheisiä ja kansantajuisia.

Kun olen itsekin eteläpohjalainen, en kylläkään osaa arvioida, miten vaikeaa näiden kirjoitusten lukeminen on muiden murrealuiden edustajille. Mutta Karhumäki kyllä muistaakseni toteaa kirjan alussa, että on jättänyt vaikeimmat sanat pois, ettei lukeminen olisi ulkopuolisillekaan aivan mahdotonta.

Hän myös huomauttaa, että murteella kirjoittamisessa on omat haasteensa, joten tämänkään kirjan murre ei ole täydellistä. Lisäksi joka pitäjässä eteläpohjalaistakin murretta puhutaan vähän eri tavalla.

Mutta se kielestä. Itse tarinat ovat ilahduttavan lämminhenkisiä ja armollisia; ne ovat kuin lämmin villapaita ja villasukat syksyn viimojen vilustuttamalle (sellaiset, jotka eivät pistele!). Kirjoituksissaan Karhumäki tarkastelee omaansa ja  lähimmäisten elämäntarinoita ymmärryksellä ja suurella sydämellä. Myös huumori pilkahtaa esiin tavan takaa. Niin, onhan murteellisessa tekstissä jo itsessäänkin tiettyä huumorin pilkettä.

Karhumäen "ristilliset murretarinat" eivät ole pelkästään tarinoita, vaan niissä on aina mukana kristillinen sanoma. Armo tulee alas pienen ja epäonnistuneen ihmisen tasolle asti.

Mieltäni lämmitti suuresti heti ensimmäinen tarina, juuri tuo "Pistelevä villapaita", josta kirja on saanut nimensäkin. Siinä Karhumäki kuvaa niin osuvasti omaa äitisuhdettaan, jota syyllisyys sävytti. Äiti oli jo kuollut, mutta aina vain Karhumäelle tuli paha olo eräästä äidin antamasta villapaidasta, josta hän ei ollut nuorena eikä kai myöhemminkään pitänyt, mutta oli kuitenkin velvollisuudentuntoisesti kuljettanut sitä mukanaan muutosta toiseen vuosikausien ajan.

"Mä kerroon Tarjalle, että mulle tuloo tästä pairasta aina kauhia olo, kun molin siitä niin kiittämätöön äirille. Ja sitäkin mä suren, kun musta ei tullu sellaasta käsityöihimistä, kun äiti olis toivonu, ja mä olin muutenkin itsekäs ja kamala, ja kerrankin mä nauroon äirille, kun se tykkäs elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi, ja sitäkin mä karun, kun en voinu muuttaa mun äitini lapsuutta paremmaksi enkä parantaa äitiä, kun se sairastuu." 

Tuo lainaamani pätkä on melkein tarkalleen kuvaus omastakin äitisuhteestani, joten kyllä samaistuin heti vahvasti! Eteläpohjalaisen käsityöihmisen tyttärenä ja muutenkin...

Tuolla Tarja-ystävällä oli lopulta oma yllättävä ratkaisunsa tähän Helin ongelmaan, jota hän aluksi aivan silmät pystyssä kuunteli. En kerro enempää, mutta tarina oli mielenkiintoinen!

Näin kirja saa siivet alleen, ja niin ihmissuhteita kuin jumalasuhdettakin tarinoissa pohditaan. Karhumäki kirjoittaa muiden muassa "Lutherista ja räjähtävästä roomalaaskirjeestä"; hölmöstä puheentunnistusohjelmasta eli robotista, joka ei saanut selvää selvästä suomesta, kun asiakas soitti puhelinpalveluun; pienen pyhäkoululaisen ideoimasta murheenpoistopurkista; "hankalasta samarialaasesta"; epäonnistuneesta ystävänpäiväkortista sekä pastorin ja nuoren Krishna-munkin tapaamisesta.

Körttipuvun pitämisestä Karhumäki kertoo mielenkiintoisesti: miten se sai alkunsa, mikä sen merkitys oli alun perin ja miten se ajan mittaan muuttui "uskon mitaksi", pakoksi ja vaatimukseksi, kunnes sotien jälkeen sen käyttäminen alkoi vähentyä. Nykyään jotkut körttiläiset hankkivat körttipuvun ihan omasta halustaan, kuten Karhumäkikin on tehnyt. Heille siihen ei enää liity sitä pakkoa ja vaatimusta.

Eräässä tarinassa Karhumäki kritisoi oivallisesti sitä, kun joidenkin ihmisten mielestä lapsia ei saisi kasvattaa kristillisesti, vaan heidän pitäisi saada "itse muodostaa maailmankuvansa". Tässä ote tuosta kirjoituksesta:

"Ei kuulkaa taitaas olla maharollista eres teorias salata oma usko lapsiltansa. Häät, kasteet, hautajaaset ja muut kirkolliset perhejuhulat pitääs toimittaa lapsilta salaa ja lähettää ne siksi aikaa johonkin uskonnottomaan lastenhoitoon. Vanhemmat narrais ollehensa vaikka kylypyläs. Juhulis otettuja valokuvia katteltaas sitte salaa.
  Kotona pitääs poistaa kirjahyllyistä Raamatut ja kristilliset kirjat, ja jos sellaanen jotenkin osuus lapsen kätehen, se pitääs nypätä pois, että ne on kuule aikuusten asioota. Rukooleminen ja rariojumalanpalvelusten kuunteleminen pitääs hoitaa lapsilta pimennos, vaikka vaatehuonees tai saunas. Joulun vietosta karsitaas kaikki ristilliset elementit, niin kun joulukirkko, seimikoristeet ja Jeesus-lapsesta kertovat joululaulut. Jos lapsi näkis johonaki seimen, sille sanotaas, että se tenava on vastasyntyny Väinämöönen."

Loppuun vielä ote luvusta "Kiertolaasen risti":

Jokkut kyllä oli ennen sitä kirkkoiltaa sitä mieltä, että ei me täälä Pohojammaalla mitään evankelistaa tarvitte, kyllähän täälä on ilosanoma kuultu jo monikertoohin. Ja totta se onkin. Kyllä jokaanen julistaja tietää, miten paljon täälä on rukooltu ja miten paljon on tarvittu Jumalaa. Mutta mä ajattelen, että sitä evankeliumin valakiaa ei sytytellä koskaan liikaa, koska me tarvittemma niitä nuotiopaikkoja, johona lämmitellä. Meirän kastettujenkin syrän niin heleposti kohomettuu tämän elämän kylymis viimoos."

Hienosti sanottu! Myös tämä kirja on sellainen nuotio, jonka äärellä elämän viimojen kohmettaman lukijan on hyvä lämmitellä. Suosittelen!

Kirjapaja 2012, 127 sivua

Matti Väisänen: Pelastuksesta osalliseksi - Mitä Raamattu ja Tunnustuskirjat opettavat pääsystä Kristuksen yhteyteen

"Piispa TT Matti Väisänen on tutkinut viimeisen 25 vuoden aikana Pyhää kastetta niin Raamatussa kuin kirkossakin. Tutkimisen tuloksena on syntynyt 2000 sivua kastekirjallisuutta. Nyt on kädessäsi Väisäsen kasteteologinen yhteenveto, hänen testamenttinsa. Se on erinomainen kiteytys", kertoo tämän kirjan takakannessa toinen teologian tohtori, Anssi Simojoki.

Kun tausta on tämä, lukija voi odottaa varsin laajaa ja syvällistä asiantuntemusta tutkittavasta aiheesta eli kasteesta. Sitä tämä kirja myös pitää sisällään.

Kirjassa on kaksi osaa: pelastusteologinen ja dogmihistoriallinen. Kuten kirjan alaotsikostakin käy ilmi, asioita tutkitaan Raamatun ja Tunnustuskirjojen valossa. Ensimmäisessä osassa käydään läpi uudestisyntyminen, kaste ja usko sekä niiden suhde toisiinsa. Toisessa osassa käydään läpi luterilaisten kirkkojen kasteteologian vääristymiä ja niiden historiallista taustaa.

Väisänen puuttuu kirjassaan varsinkin siihen yleiseen vääristymään, että olisi kaksi eri pelastuksen tapaa: lapsi uudestisyntyisi kyllä kasteessa, mutta aikuinen voisi uudestisyntyä pelkän sanan kautta jo ennen kastetta. Kuitenkin Raamattu opettaa, että pelastukseen tarvitaan molemmat: sekä usko että kaste. Ei ole olemassa kastamatonta kristittyä. Sanansa kautta Jumala voi "siittää" ihmisessä pelastusta kaipaavan uskon ennen kastetta, mutta varsinainen pelastava Jumalan Pojan usko, syntien anteeksiantamus, Pyhä Henki ja muut pelastuksen lahjat saadaan kasteessa, jossa ihminen uudestisyntyy.

Toki Väisänen myöntää kuten muistaakseni Lutherkin, että jos joku on sanan herättämällä tunnolla ja haluaisi saada kasteen, mutta ei syystä tai toisesta sitä saa ja ehtii kuolla, Jumala voi kyllä olla tällaiselle ihmiselle armollinen. (Itselleni tulee mieleen ryöväri ristillä.) Mutta Raamattu velvoittaa meidät kuitenkin elämään sen mukaan, että kaikki kansat on opetuslapseutettava "kastamalla ja opettamalla". Kaste on välttämätön pelastukseen.

Tuossa pelastusteologisessa osassa Väisänen avaa monia asioita alkukielen kautta. On esimerkiksi tärkeää ottaa huomioon kreikan verbimuodot, koska niillä on ratkaiseva vaikutus siihen, mitä tekstissä todella sanotaan.

Dogmihistoriallinen osa oli itselleni mielenkiintoinen, koska siellä oli paljon minulle uutta tietoa kirkkohistoriasta ja eri teologien opetuksista. Luterilaisen kasteteologian vääristymät saivat alkunsa myöhäisestä Melanchthonista, joka lähti tekemään kompromissia reformoidun opetuksen kanssa. Tämän jälkeen kirjassa kerrotaan puhdasoppisuuden ajan teologien opetuksista, pietismistä ja sen tulosta Suomeen sekä uuspietismistä eli ns. viidesläisestä liikkeestä Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Olen lukenut jo sen verran muita kastekirjoja, että lopulta itselleni oli antoisinta tutustua tähän historialliseen taustaan, josta en ennestään tiennyt juuri mitään.

Kasteteologian vääristyminä Väisänen esittelee seuraavat: että jo kastettu mutta uskosta luopunut voisi vielä uudestisyntyä; että uudestisyntyminen voisi tapahtua monta kertaa ihmisen elämän aikana; ettei kasteessa tapahdu uudestisyntymistä; kasteen sijoittaminen "toissijaisten perustavien" oppien joukkoon - ja jo edellä mainittu kahden pelastuksen tavan oppi.

Kirjan loppupuolella Väisänen esittelee suomalaisen kasteteologian jalokivenä F. G. Hedbergin kirjan Pyhän kasteen puolustus, josta olen kirjoittanutkin tässä blogissa; se oli peräti kaikkein ensimmäinen kirja-arvioni täällä. Hyvä kirja se olikin!

Aivan lopussa on vielä liitteenä Väisäsen ystävän "Eevan" tarina (kerrottu peitenimellä), joka oli aivan valtava osoitus siitä, miten sielunhoidollinen vaikutus kasteella voi olla armoa vuosikymmenet epäilleelle!! Se oli ihana loppuhuipennus tälle kirjalle.

Tiedän, että teologit ovat väitelleet tästä kirjasta, mutta minä en ole teologi eikä minulla ole edellytyksiä osallistua kovin teologiseen väittelyyn. Sen sijaan olen joskus opiskellut vähän viestintää ja työskennellyt jonkin aikaa toimittajana, ja siltä pohjalta pyrkimykseni oli nyt kirjoittaa vain objektiivinen esittely tästä kirjasta.

Sen voin kuitenkin sanoa, että Väisäsen kirja oli todella asiantunteva, perusteellinen ja syvällinen esitys kasteesta. En suosittelisi näin teologista kirjaa ihan aloittelijalle, mutta jos luterilainen kasteopetus on sinulle ennestään tuttua ja kaipaat ns. "vahvaa ruokaa", niin tässä sitä tulee!

P. S. Viisaamman kirjoittajan (Petri Hiltusen) ajatuksia Väisäsen kirjasta löytyy täältä: http://www.luterilainen.net/matti-vaisasen-uusimman-kirjan-esittely/.

Julkaisija: Suomen evankelisluterilainen Lähetyshiippakunta
Kustantaja: SLEY-Media 2017, 241 sivua

Raili Alahautala: Kuninkaankartanon poika

Tämä historiallinen romaani vie meidät 1500-luvun Ruotsi-Suomeen, jossa roomalaiskatolinen usko on voimissaan, mutta uskonpuhdistuksen sanomaa kantautuu jo tännekin asti. Kirjan päähenkilö Herra Niilo valmistuu papiksi Uppsalasta ja hänet lähetetään työhön Saloisten seurakuntaan, jossa ei ole hetkeen ollut pappia ollenkaan. Työmaata siis riittää vihkiä vihkimättä jääneitä pareja ja kastaa heidän kastamattomia lapsiaan.

Kauas Ruotsin puolelle jää Niilon suuri rakkaus Annie, jota hänen isänsä ei ole suostunut antamaan hänen vaimokseen. Onhan Niilo pappina sitoutunut selibaattiin, mutta herra Dilherrnillä on muitakin syitä olla antamatta Annieta Niilolle. Niilo ja Annie kaipaavat toisiaan, ja Niilo jatkaa kosiokirjeitten lähettämistä Annien isälle. Mutta kuinka käy nuoren rakkauden?

Jo Ruotsin puolella Niilo on kuullut Lutherin opetuksista ja oppinut luottamaan syntien anteeksiantamukseen Jeesuksen veren kautta, ilman pyhimyksiä ja aneita. Hän tahtoo myös saarnata kansalle sen omalla kielellä, vaikka kirkko määrää saarnaamaan vain latinaksi. Toisaalta hänessä on kuitenkin luonnollisesti vielä aimo annos katolisuutta tässä vaiheessa.

Vasta kirjaa lukiessani tuli mieleeni, etten ole koskaan tullut ajatelleeksi, millaista Suomessa on ollut katolisena aikana, entä miten uskonpuhdistus ja luterilaisuus tuli Suomeen. Olisi kiinnostavaa lukea siitä aiheesta ihan faktakirjallisuuttakin. Miten kaikki todella tapahtui täällä Suomessa?

Lukiessani mietin, lieneekö kirjoittaja historian opettaja tai vastaava, kun osasi niin hyvin ja yksityiskohtaisesti kuvata tuon ajan elämää. Mutta yllätyksekseni hän onkin netistä löytämieni tietojen mukaan toiminut maatilan emäntänä. Hänen on täytynyt tehdä paljon taustatutkimusta voidakseen kirjoittaa tällaisen kirjan! Toki sitä en voi tietää, mikä kaikki kirjassa on historiallista faktaa ja mikä kirjoittajan mielikuvitusta; onhan kysymyksessä romaani. Lisäksi kun itse en ole historian tuntija, en pysty arvioimaan ajankuvan paikkansapitävyyttä, mutta ainakin tällaiseen tietämättömään lukijaan kaikki meni täydestä.

Kirjassa jotkut asiat jäävät tavallaan kesken, mutta netistä huomasin senkin, että Alahautala on kirjoittanut myöhemmin Herra Niilosta vielä kaksi romaania: Herra Niilo (2002) ja Saloisten pappi (2015). Ne on kustantanut Päivä Oy. Kirjojen ilmestymisen välillä on ollut monta vuotta aikaa; varmasti tällaisia romaaneja ei voikaan kirjoittaa nopeasti, koska tarvitaan taustatietoakin eikä vain mielikuvitusta.

Värikästä elämää kirjassa on: siellä seikkailee muiden muassa kerjäläisiä, merirosvoja ja eräs noita. Kansa puolestaan palvoo vielä omia vanhojakin jumaliaan. Toisaalta pappia pidetään melkein "Jumalasta seuraavana". On meluisia krouveja ja satamia, juodaan olutta ja simaa. Niilon veli Olavi puolestaan on paennut maailmaa turkulaiseen luostariin. Nämä kaikki ja paljon muuta tarjoavat nautinnollisen lukuelämyksen historiallisen romaanin ystäville.

Loppuun ote kirjasta:

"Kirkkovuoden suurimpaan juhlaan Pyhän pääsiäisen messuun valmistauduttiin huolella. Silloin papit kantoivat Pyhän Raamatun juhlakulkueessa Upsalan tuomiokirkkoon Kristuksen pyhän ruumiin alttarille ja he nuoret oppilaat saivat jokainen vuorollaan lukea siitä kappaleen pääsiäisen tapahtumista. Se oli suuri juhlahetki, sillä sellaista tapahtui vain kerran vuodessa, Niilo muisteli.
  Vaikka Niilo oli pappi, hän ei koskaan ollut aukaissut Raamattua - ei kääntänyt sen lehteä, ansioitunut pyhä pappi oli sen tehnyt hänen puolestaan. Sellainen pappi, joka oli paljon rukoillut sielujen autuudeksi, paastonnut ja tehnyt määrättömästi varastoon hyviä töitä kadotettujen sielujen puolesta. Sellainen pappi oli kelvollinen aukaisemaan Pyhän Kirjan.
  Uutuuttaan hohtava painava kirja kädessään Niilo vapisi. Hopeasoljet hämärtyivät hänen silmissään. Hänen kädessään oli kuninkaankartanon arvoinen aarre - kirja, jonka lehteäkään hän ei ollut arvollinen liikauttamaan. Jumalani! Onko Pyhä Sana nyt laskettu kansan käsiin - minun käteeni?"

SLEY-Kirjat 1992, 353 sivua