Hanna Rauta kertoo tässä kirjassa vanhasta avioparista, Aarosta ja Loviisasta. He ovat ihanan yksinkertaisia vanhan kansan ihmisiä. Aaro on leppoisa ja kiireetön, Loviisa taas melkein liiankin tarmokas ja vahva luonne, joka pitää Aaroa laiskana vetelyksenä ja nalkuttaa tälle mennen tullen.
Myös uskonasioissa he ovat erilaisia: Loviisa tekee ikuista parannusta eikä suostu uskomaan valmiiseen armoon; sellaiseen uskominen on hänen mielestään jumalattomuutta. Armoa pitää Loviisan mukaan vain odottaa, eikä voi koskaan tietää, saako sen. Valmiiseen armoon, täytettyyn työhön ja lunastukseen uskova Aaro taas on Loviisan mielestä paatunut pakana. Näin molemmat ovat huolissaan toisensa sieluntilasta.
Aikaisemmin lukemani Raudan kirjat ovat olleet hyvin vakavia; tässä pienessä romaanissa taas on yllättävän paljon lämmintä huumoria. Hän kuvaa pilke silmäkulmassa tätä vanhaa avioparia, heidän erilaisia luonteitaan ja ainaisia kinastelujaan. Yksi hauska ja myös keskeinen yksityiskohta on ikiliikkuja, jota Aaro suunnittelee (ja jota Loviisa pitää hulluutena, niin kuin kaikkia Aaron tekemisiä). Aaron sanoin ikiliikkuja on "perpetus mopitus", Loviisa taas sanoo sitä "perpetiksi" (tulikohan se sanoista perpetuum mobile?). Tämä ikiliikkuja olikin se, jonka kohdalla muistini alkoi palautua, että tästähän aikoinaan luin.
Aarolle tulee kiire jatkaa aikaisemmin haudatun perpetuksen suunnittelua, kun hänellä on outo kyhmy rinnassa ja hän pelkää kuolevansa. Loviisalle hän ei puhu sairauden aavistuksista, ja niin emäntä patistaakin häntä jatkuvasti mottimetsään. Siellä Aaro taas kokee kykyjensä menevän hukkaan, kun hänen pitäisi saada käyttää aikansa keksinnön tekemiseen. Osaavathan muutkin tehdä näitä arkisia töitä, mutta keksijän töihin ei ole kaikista.
Suurin huoli Aarolla on kuitenkin siitä, ottaako Loviisa armon vastaan ja pääseekö Karitsan häihin.
Kirjan loppu on leppoisan kerronnan jälkeen ihmeen äkkinäinen. Tämä käsikirjoitus löydettiinkin Hanna Raudan jälkeensä jättämistä papereista hänen kuolemansa jälkeen. En tiedä sairasteliko hän ja tiesikö kuolevansa ja tuliko hänelle kiire saada käsikirjoitus valmiiksi. Loppu kirjassa kuitenkin on, mutta se kerrotaan hyvin lyhyesti.
Minusta tämä romaani on helmi sekä kaunokirjallisesti että hengellisesti. Takakannessa sanotaan kauniisti Aaron uskosta: "Aaro on kuitenkin käsittänyt autuutensa Jeesuksen työssä ja iloitsee hiljaisessa mielessään siitä, että hän sairauden vaivoissakin on terve Jeesuksessa."
Kaunokirjallisuuden kannalta ajatellen minulle tuli lukiessani mieleen Veikko Huovisen kirjoitustyyli ja varsinkin hänen romaaninsa Havukka-ahon ajattelija. Aarokin on tuollainen leppoisa ajattelija, jota ympärillä olevat eivät aina ymmärrä. Raudan kirjoitustyylikin on tässä kirjassa mukavan leppoisa ja humoristinen, kuten jo kerroinkin. Näin kirja toi piristystä tähän pimenevään vuodenaikaan.
Aaro ja Loviisa on siis todellinen "pieni suuri kirja", joka kätkee aarteita vaatimattoman ulkokuorensa sisälle. Tämä romaani oli minulle lukunautinto, jota voin lämpimästi suositella muillekin!
SLEY 1958, 106 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti