Kun olen itsekin eteläpohjalainen, en kylläkään osaa arvioida, miten vaikeaa näiden kirjoitusten lukeminen on muiden murrealuiden edustajille. Mutta Karhumäki kyllä muistaakseni toteaa kirjan alussa, että on jättänyt vaikeimmat sanat pois, ettei lukeminen olisi ulkopuolisillekaan aivan mahdotonta.
Hän myös huomauttaa, että murteella kirjoittamisessa on omat haasteensa, joten tämänkään kirjan murre ei ole täydellistä. Lisäksi joka pitäjässä eteläpohjalaistakin murretta puhutaan vähän eri tavalla.
Mutta se kielestä. Itse tarinat ovat ilahduttavan lämminhenkisiä ja armollisia; ne ovat kuin lämmin villapaita ja villasukat syksyn viimojen vilustuttamalle (sellaiset, jotka eivät pistele!). Kirjoituksissaan Karhumäki tarkastelee omaansa ja lähimmäisten elämäntarinoita ymmärryksellä ja suurella sydämellä. Myös huumori pilkahtaa esiin tavan takaa. Niin, onhan murteellisessa tekstissä jo itsessäänkin tiettyä huumorin pilkettä.
Karhumäen "ristilliset murretarinat" eivät ole pelkästään tarinoita, vaan niissä on aina mukana kristillinen sanoma. Armo tulee alas pienen ja epäonnistuneen ihmisen tasolle asti.
Mieltäni lämmitti suuresti heti ensimmäinen tarina, juuri tuo "Pistelevä villapaita", josta kirja on saanut nimensäkin. Siinä Karhumäki kuvaa niin osuvasti omaa äitisuhdettaan, jota syyllisyys sävytti. Äiti oli jo kuollut, mutta aina vain Karhumäelle tuli paha olo eräästä äidin antamasta villapaidasta, josta hän ei ollut nuorena eikä kai myöhemminkään pitänyt, mutta oli kuitenkin velvollisuudentuntoisesti kuljettanut sitä mukanaan muutosta toiseen vuosikausien ajan.
"Mä kerroon Tarjalle, että mulle tuloo tästä pairasta aina kauhia olo, kun molin siitä niin kiittämätöön äirille. Ja sitäkin mä suren, kun musta ei tullu sellaasta käsityöihimistä, kun äiti olis toivonu, ja mä olin muutenkin itsekäs ja kamala, ja kerrankin mä nauroon äirille, kun se tykkäs elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi, ja sitäkin mä karun, kun en voinu muuttaa mun äitini lapsuutta paremmaksi enkä parantaa äitiä, kun se sairastuu."
Tuo lainaamani pätkä on melkein tarkalleen kuvaus omastakin äitisuhteestani, joten kyllä samaistuin heti vahvasti! Eteläpohjalaisen käsityöihmisen tyttärenä ja muutenkin...
Tuolla Tarja-ystävällä oli lopulta oma yllättävä ratkaisunsa tähän Helin ongelmaan, jota hän aluksi aivan silmät pystyssä kuunteli. En kerro enempää, mutta tarina oli mielenkiintoinen!
Näin kirja saa siivet alleen, ja niin ihmissuhteita kuin jumalasuhdettakin tarinoissa pohditaan. Karhumäki kirjoittaa muiden muassa "Lutherista ja räjähtävästä roomalaaskirjeestä"; hölmöstä puheentunnistusohjelmasta eli robotista, joka ei saanut selvää selvästä suomesta, kun asiakas soitti puhelinpalveluun; pienen pyhäkoululaisen ideoimasta murheenpoistopurkista; "hankalasta samarialaasesta"; epäonnistuneesta ystävänpäiväkortista sekä pastorin ja nuoren Krishna-munkin tapaamisesta.
Körttipuvun pitämisestä Karhumäki kertoo mielenkiintoisesti: miten se sai alkunsa, mikä sen merkitys oli alun perin ja miten se ajan mittaan muuttui "uskon mitaksi", pakoksi ja vaatimukseksi, kunnes sotien jälkeen sen käyttäminen alkoi vähentyä. Nykyään jotkut körttiläiset hankkivat körttipuvun ihan omasta halustaan, kuten Karhumäkikin on tehnyt. Heille siihen ei enää liity sitä pakkoa ja vaatimusta.
Eräässä tarinassa Karhumäki kritisoi oivallisesti sitä, kun joidenkin ihmisten mielestä lapsia ei saisi kasvattaa kristillisesti, vaan heidän pitäisi saada "itse muodostaa maailmankuvansa". Tässä ote tuosta kirjoituksesta:
"Ei kuulkaa taitaas olla maharollista eres teorias salata oma usko lapsiltansa. Häät, kasteet, hautajaaset ja muut kirkolliset perhejuhulat pitääs toimittaa lapsilta salaa ja lähettää ne siksi aikaa johonkin uskonnottomaan lastenhoitoon. Vanhemmat narrais ollehensa vaikka kylypyläs. Juhulis otettuja valokuvia katteltaas sitte salaa.
Kotona pitääs poistaa kirjahyllyistä Raamatut ja kristilliset kirjat, ja jos sellaanen jotenkin osuus lapsen kätehen, se pitääs nypätä pois, että ne on kuule aikuusten asioota. Rukooleminen ja rariojumalanpalvelusten kuunteleminen pitääs hoitaa lapsilta pimennos, vaikka vaatehuonees tai saunas. Joulun vietosta karsitaas kaikki ristilliset elementit, niin kun joulukirkko, seimikoristeet ja Jeesus-lapsesta kertovat joululaulut. Jos lapsi näkis johonaki seimen, sille sanotaas, että se tenava on vastasyntyny Väinämöönen."
Loppuun vielä ote luvusta "Kiertolaasen risti":
Jokkut kyllä oli ennen sitä kirkkoiltaa sitä mieltä, että ei me täälä Pohojammaalla mitään evankelistaa tarvitte, kyllähän täälä on ilosanoma kuultu jo monikertoohin. Ja totta se onkin. Kyllä jokaanen julistaja tietää, miten paljon täälä on rukooltu ja miten paljon on tarvittu Jumalaa. Mutta mä ajattelen, että sitä evankeliumin valakiaa ei sytytellä koskaan liikaa, koska me tarvittemma niitä nuotiopaikkoja, johona lämmitellä. Meirän kastettujenkin syrän niin heleposti kohomettuu tämän elämän kylymis viimoos."
Hienosti sanottu! Myös tämä kirja on sellainen nuotio, jonka äärellä elämän viimojen kohmettaman lukijan on hyvä lämmitellä. Suosittelen!
Kirjapaja 2012, 127 sivua
Mä oon kuunnellu tämän kirjan äänikirjana. Heli on niin ihana ja lämpöönen puhuja ♥
VastaaPoistaVarmasti hän on ihana puhujana myös! Tykkäsin todella paljon tästä kirjasta.
Poista