Luther Martin - Eugene Bach: Takaisin idän Jerusalemiin - Kertomus Pohjois-Korean maanalaisesta kotiseurakunnasta

Vielä 1930-luvulla Pohjois-Korean pääkaupunkia Pjongjangia kutsuttiin idän Jerusalemiksi, sillä joka viides korealainen oli kristitty. Kristinusko puolestaan oli tullut Koreaan jo 1700-luvun lopulla, ja herätykset sekä vainot olivat vuorotelleet Korean historiassa vuosisatojen kuluessa. Siksi tämän kirjan kirjoittajien mukaan Pohjois-Korean tämänhetkinen kristittyjen vaino ei ole mitään uutta, mutta julmuudessaan sitä voi verrata Euroopan holokaustiin.

Kirja kuvaa sekä Pohjois-Korean kristillisyyden historiaa että nykytilannetta. Kristinusko tuli Koreaan erikoisella tavalla korealaisten itsensä tuomana 1700-luvulla. Vasta myöhemmin sinne tuli katolisia lähetystyöntekijöitä ja vielä myöhemmin esimerkiksi presbyteerejä ja metodisteja. Jopa evankelista Billy Grahamin vaimo opiskeli lapsena lähetyslasten koulussa Pjongjangissa. Luterilaisia Pohjois-Korean alueella ei varmaankaan ole ollut, tai ainakaan tämä kirja ei mainitse asiasta mitään.

Järkyttävää on, että Kim Il-sungin perhe oli kristittyjä jo monennessa polvessa. Hänen vanhempansa olivat hartaita kristittyjä; isä toimi jopa maanalaisen seurakunnan pastorina perheen asuessa Kiinassa Kim Il-sungin lapsuudessa. Hän tunsi siis kristinuskon hyvin. Vanhemmat opettivat lapsilleen Jumalan rakkaudesta ja Kim tunnettiin jopa taitavana urkurina. Mutta silti hän lopulta korotti itsensä jumalaksi ja alkoi järjestelmällisesti vainota kristittyjä.

Kimin kristinuskon tuntemuksesta johtuen hänen perustamassaan Juche-aatteessa on paljon kristinuskon elementtejä, esimerkiksi "pyhä kolminaisuus" ja tilaisuudet, joissa hänen kirjoituksiaan luetaan ja niiden pohjalta saarnataan. Ylistyslaulujakin hänelle lauletaan....

Kirjassa kerrotaan, että nykyään kiinalaiset kristityt tavoittavat paljon pohjoiskorealaisia ja tekevät työtä heidän parissaan. Kiinalaiset sopivat siihen parhaiten, koska itsekin ovat köyhiä ja heitäkin on vainottu uskonsa tähden. Aasialaisina heitä ei myöskään heti epäillä kristityiksi, jos he menevät Pohjois-Koreaan.

Pohjois-Koreassa on kirjan kertoman mukaan nytkin yllättävän paljon kristittyjä, ja lisää tulee. Tosin he silti ovat hyvin pieni vähemmistö ja joutuvat pysyttelemään melko näkymättöminä, koska perheenjäsenetkin voivat kavaltaa toisiaan. Eräskin kristitty mies sai vasta 60-vuotiaana tietää, että hänen paras ystävänsä oli myös kristitty!

Sikäläiset kristityt eivät nykyään ilmeisesti edusta mitään tiettyä kirkkokuntaa, vaan he ovat vain saaneet tulla tuntemaan Jeesuksen ja uskovat häneen. Eihän siellä ole edes mahdollista kokoontua kuin korkeintaan muutaman hengen ryhmissä, ja on oltava äärimmäisen varovainen.

Vankileirejä on kahdenlaisia. Joillain leireillä vankeja aivopestään Juche-aatteen kannattajiksi, toiset taas ovat kuolemanleirejä. Kristittyjä pidetään mahdottomina aivopestäviksi, joten heidät viedään noille kuolemanleireille. Ihmisiä kohdellaan siellä kuin eläimiä, heille saa tehdä aivan mitä tahansa.

Kirja oli mielenkiintoinen kurkistus tuohon todellisuuteen, josta me täällä ulkopuolisessa maailmassa emme tiedä juuri mitään. Kirjoittajat esiintyvät käsittääkseni salanimillä. Toinen heistä on länsimaalainen ja toinen ehkä kiinalainen (?).

Kirjassa oli myös pohjoiskorealaisten kristittyjen omia kertomuksia uskostaan. Eräs kristittyjen vanhempien tytär tuli nuorena uskoon. Ennen Korean sotaa hänen kotipaikkakunnallaan oli paljon kristittyjä. Mutta sodan aikana ja sen jälkeen suurin osa pakeni Etelä-Koreaan. Alkoi vaino ja kristittyjä alkoi kadota. Nainen kertoo:

"Koulussa opettajat kehottivat tuomaan sinne kaikki mustat kirjat, joita löysivät kotoaan. He lupasivat niistä rahaa. Jotkut oppilaat tekivät niin, mutta sitten heidän perheitään ei enää nähty. Kerrottiin, että he olivat muuttaneet, mutta koska meillä ei ollut lupaa muuttaa, tiesimme että turvallisuuspalvelu oli ollut asialla.

Minun perheeni säilytti Raamatun. Kolmen vuoden ajan opettelin sitä ulkoa niin paljon kuin pystyin. Isäni sanoi, että tarvitsisin sitä vielä, koska jonain päivänä Raamattumme voisi löytyä. Kristittyjen vaino tuli niin ankaraksi, että isäni hankkiutui eroon Raamatustamme perheen turvallisuuden vuoksi. En tiennyt, etten sen jälkeen näkisi Raamattua melkein 50 vuoteen. 

Molemmat vanhempani kuolivat tuberkuloosiin ollessani 17-vuotias. Heidän kuolemansa jälkeen en tuntenut ketään toista kristittyä. Olin kuullut huhua, että jopa perheenjäsenet antoivat ilmi toisiaan, jos tiesivät jonkun olevan kristitty. 

Minä lausuin muistamiani Raamatun osia joka päivä. Muistan ulkoa Markuksen evankeliumin ja ensimmäisen kirjeen Timoteukselle, samoin kuin monia psalmeja. Niistä tuli minun ainoa toivoni vuosiksi eteenpäin."

Tämä kirja on hyvää luettavaa kenelle tahansa kristitylle opillisista näkemyksistä riippumatta. Niin, yhdessä kohdassa oli kyllä vähän rankkaa tekstiä, kun kritisoitiin länsimaisia kristittyjä ja länsimaista lähetystyötä. Varmasti meissä onkin omat vikamme, mutta tuskinpa me syyllistämällä ja vaatimalla muutumme paremmiksi. Laki ei anna kenellekään voimaa muuttua.

Joka tapauksessa on hyvä tietää Pohjois-Korean tilanteesta. Tämän kirjan kautta saa paljon sellaista tietoa, joka auttaa meitä rukoilemaan tuon kärsivän kansan puolesta.

Aikamedia Oy 2012, 159 sivua + kuvaliite
Suomentanut Suvi Vesanen

Reijo Arkkila: Kolme todistajaa taivastiellä

Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä puhutaan kolmesta todistajasta: Henki, vesi ja veri. Vanhan kirkon ajoilta saakka näiden on ymmärretty tarkoittavan sanaa, kastetta ja ehtoollista, joista me luterilaiset käytämme nimeä armonvälineet. Tänään Golgatan työ, Kristuksen ansio, Kristus itse tulee luoksemme näissä armonvälineissä, kirjoittaa Reijo Arkkila tässä kirjasessaan.

Tämä Arkkilan pieni kirja käsittelee sanaa, kastetta ja ehtoollista hyvin selkeästi ja ymmärrettävästi. Sellainenkin, joka ei uskonasioista paljoa tiedä, voi tämän kirjan avulla tutustua aiheeseen. Luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia.

Arkkila kertoo, että Raamattu on erään kreikan sanan mukaan "Jumalan hengittämä" kirja, joka on ensisijaisesti pelastuksen "oppikirja". Mutta se ei vain jaa tietoa pelastuksesta, vaan se tuo sen meille. Sana on myös kaksiteräinen miekka, jossa on sekä laki että evankeliumi. Niitä molempia tarvitaan ja molempia pitää julistaa. Kummallakin on oma tehtävänsä.

Myös Raamatun tulkinnasta Arkkila kirjoittaa; sana on tulkittava kokonaisuudesta käsin ja sen omilla ehdoilla, niillä avaimilla, joita Raamattu itse meille antaa.

Luetun ja kuullun sanan kautta me kuulemme evankeliumin syntien anteeksiantamuksesta. Kaste puolestaan liittää meidät Kristukseen. Kaste pelastaa, kuten Raamatusta selvästi käy ilmi. Myös Pyhä Henki saadaan Raamatun mukaan kasteessa. Kasteessa meidät haudataan yhdessä Kristuksen kanssa ja herätetään uuteen elämään. Saamme jo täällä maan päällä elää ikuista elämää Jumalan lapsina.

Kasteen yhteydessä kirja käsittelee luonnollisesti myös lapsikastetta ja perustelee sen Raamatulla. Joihinkin yleisimpiin lapsikasteen vastustajien väitteisiin Arkkilalla on perustellut vastaukset.

Ehtoollisen kohdalla lähdetään liikkeelle sen vanhan liiton aikaisesta esikuvasta: israelilaisten vapautumisesta Egyptistä ovenpieliin sivellyn karitsan veren kautta. Kirjassa tulee esiin myös sama luterilainen opetus reaalipreesenssistä kuin edellisessä lukemassani kirjassa - tässä vain paljon lyhyemmin. Eli se, että kun Jeesus sanoi, että tämä on minun ruumiini, niin silloin se on sitä!

Ehtoollisosiossa Arkkila puhuu myös esimerkiksi ripistä ja taivaasta. Rippi on tärkeä, mutta yksityinen rippi ei ole mikään pakko. Sen sijaan se on aarre sellaiselle, joka ei uskalla yleisestä synninpäästöstä uskoa syntejään anteeksi. Taivastiellä ehtoollinen puolestaan on meille sellaista enkelten leipää jota manna oli israelilaisille, kun he tekivät erämaassa matkaa kohti luvattua maata. Ehtoollista on ihanasti sanottu myös kuolemattomuuden lääkkeeksi, mikä sopii hyvin Jeesuksen sanoihin: "Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä" (Joh. 6:54).

Hyvä kirja taivasmatkalaisen käteen: muistutus niistä aarteista, jotka me armonvälineiden kautta saamme osaksemme.

"Katso siis ystävä Golgatalle! Sinullekin avattiin siellä taivas. Kasteessa Sinut nimeltä mainiten kutsuttiin taivastielle. Ehtoollispöydässä saat kuolemattomuuden lääkettä.

Kun taivas on avoinna, ei mitään puutu!"

Kustannus Oy Arkki 2007
77 sivua

Tom G. A. Hardt: Alttarin sakramentti - Luterilainen oppi ehtoollisesta

Tämä kirja perustuu suurimmaksi osaksi aihetta käsittelevään väitöskirjaan ("Venerabilis & adorabilis eucharistia. En studie i den lutherska nattvardsläran under 1500-talet." Uppsala 1971.) Kirja onkin hyvin akateeminen esitys luterilaisesta ehtoollisteologiasta. Lukuja 2-7 käsitellään kyseisessä väitöskirjassa perusteellisemmin, eli tämä kirja on tiivistelmä aiheesta.

Kirjan akateemisuudesta ja omasta epäakateemisuudestani johtuen olen väärä henkilö kirjoittamaan tästä paljoakaan, mutta kerron kuitenkin jotain.

Hardtin "pääteesi on, että luterilaisuus on alun alkaen ymmärtänyt hyvin konkreettisesti Kristuksen läsnäolon ehtoollisessa eli alttarin sakramentissa. Lutherille alttarin sakramentti on ollut 'kuolemattomuuden lääke', kuten alkukirkossa opetettiin", kerrotaan kirjan takakannessa.

Kirja on vastine erilaisille väärille opeille ehtoolliseen liittyen. Siinä painotetaan voimakkaasti, että kun Jeesus sanoi leivästä: "Tämä on minun ruumiini" ja viinistä: "Tämä on minun vereni", niin silloin asia on niin kuin Jeesus sanoi. Nimittäin Raamatussahan on kyllä paljon vertauksia, mutta tällöin kerrotaan, että tämä on vertaus. Jos lähdettäisiin sille tielle, että oman mielen mukaan muutettaisiin milloin mitäkin Raamatun kohtia ja Jeesuksen puheita allegorioiksi, kaikki olisi epävarmalla pohjalla.

Kyllähän jo Jeesuksen aikalaiset loukkaantuivat häneen, kun hän puhui ruumiinsa syömisestä ja verensä juomisesta, joten ei kai ole ihme, että tällä reaalipreesens-opilla on vieläkin paljon vastustajia. Näin kuitenkin luterilainen kirkko opettaa.

Kirjassa käsitellään seuraavia aiheita:

Sakramentti perustuu yksin Raamattuun.
Sakramentti on Kristuksen tosi ruumis.
Sakramentillinen läsnäolo ei ole Kristuksen ruumiin kaikkialla läsnäoloa.
Sakramentti merkitsee, että tavallinen leipä on Kristuksen ruumis.
Sakramentti syntyy asetussanojen lukemisella.
Sakramentti on Kristuksen ruumis ja veri eikä modernin teologian opettama "koko Kristus".
Sakramentti ansaitsee palvontamme ja pysyy sakramenttina kommuunion päätyttyä.
Sakramentti on armonväline.

Kirjassa oli minulle paljon uutta ja mielenkiintoista. Kärryiltäkin kyllä putoilin tällaisena maallikkolukijana. Teologeille tämä kirja luonnollisesti onkin parasta luettavaa - mutta opettavaista meille muillekin.

Itselleni parasta antia oli kirjan viimeinen luku "Sakramentti on armonväline." Sieltä otan tähän lainauksen:

"Usko, jota armonvälineiden käyttö vaatii, on siis luottamusta asetussanojen evankeliumiin, joka kutsuu koko maailmaa kaikkia koskevaan vanhurskauteen. Usko kohdistuu tässä sanaan, samoin kuin väkevä sana kohdistuu uskoon, luo, herättää ja ylläpitää sen. Sana ei heikennä Kristuksen ruumiin ja veren arvoa. Evankeliumihan ei ole milloinkaan tyhjää puhetta Jumalan armosta, vaan saarnaa hänen armonsa toteutumisesta Jumalan kuuliaisuudessa, kärsimyksessä ja kuolemassa. Siksi evankeliumi korottaa sakramentissa jaetun Kristuksen ruumiin ja veren lahjoista arvokkaimmaksi: 'Juuri se eikä mikään muu, näin me opetamme, on se aarre, jonka välityksellä anteeksiantamus on meille hankittu. Eikä sitä saata omaksemme mikään muu kuin juuri tämä sana: Teidän edestänne annettu ja vuodatettu. Sillä siinä sinulla on molemmat: että se on Kristuksen ruumis ja veri ja että se on sinun omaksesi annettu aarre ja lahja...'"


SLEY-Kirjat 1992 

89 sivua
Alkuteos "Om altarets sakrament" (1973)
Suomentanut Matti Aaltonen

Suguru Matsuki - Earl Bergh: Hiroshiman testamentti

Tässä kirjassa yksitoista Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset kokenutta ja niistä henkiin jäänyttä japanilaista kertoo tarinansa. Ja mikä erikoisinta: he kaikki ovat kristittyjä, luterilaisia.

Kirjan englanninkielisen alkuteoksen on nimittäin julkaissut Japanin Luterilainen Kirkko (The Committee for Peace and Nuclear Disarmament Western District). Tällä kirjallaan Japanin luterilaiset ovat halunneet antaa oman panoksensa kristilliseen rauhantyöhön ja muistuttaa maailmaa ydinsodan hirveydestä, ettei sellaiseen koskaan enää ryhdyttäisi.

Teos on julkaistu jo 1980-luvulla. Kannen kuvassa etualalla näkyy Hiroshiman pommituksen muistorakennus, ainoan Hiroshiman pommituksessa pystyyn jääneen rakennuksen rauniot.

Kirjan kertomukset ovat juuri niin hirveitä kuin voi kuvitella - vaikka sitä, mitä se kaikki on itse nähtynä ja koettuna ollut, me ulkopuoliset emme pysty koskaan kuvittelemaan.

Kertomuksissa toistuvat monet samat kokemukset: ensin tuli vaaratiedote (niille jotka olivat radion ääressä), jotkut ehtivät jo kuulla vaara ohi -tiedotteenkin - ja sitten tuli valtavan kirkas valoilmiö, sen jälkeen räjähdys ja pimeys. Kun ihmiset nousivat ylös kuka mistäkin, he näkivät, että kaikki oli tuhoutunut ympäriltä, mitään ei ollut jäljellä. Vastaantulevat ihmiset olivat palaneita, heillä roikkui iho ja kasvot saattoivat olla muodottomat. Ja niin edelleen... Jotkut yksityiskohdat ovat niin kauheita, että en suosittele tätä kirjaa kaikkein herkimmälle lukijalle.

Nekin, jotka eivät heti pommin pudottua haavoittuneet, saattoivat sairastua aivan pian esimerkiksi leukemiaan ja kuolla siihen jopa viikossa tai kuukaudessa. Tai jollekin vain nousi äkillinen kuume, hiukset putosivat päästä ja hän kuoli neljän päivän päästä. Ja tietysti vielä vuosien päästäkin ihmiset sairastuivat.

Järkyttävää oli sekin, että koska atomipommia ei ollut ennen pudotettu, ihmiset eivät tajunneet, mistä oli kysymys. He vain näkivät oudon sienipilven ja ihmettelivät sitä. He etsivät omaisiaan ja kaivoivat raunioita pitkin Hiroshimaa (ja Nagasakia) ja jäivät kaupunkiin asumaankin, vaikka varmasti kaupungissa riitti säteilyä vuosikausiksi eteenpäin.

Mikä oli surullisinta, atomipommin uhrit joutuivat kärsimään vielä jälkeenpäinkin, koska asiasta puhumista, uhrien tutkimista ja hoitoa ei sallittu. Kun kysymystä ei ymmärretty ja se haluttiin vain unohtaa, tämä lisäsi uhrien fyysistä ja psyykkistä kärsimystä. Kertoessaan näistä asioista 80-luvulla eräs henkilö sanoo, että uhreja sanottiin yhä silloinkin laiskoiksi ja heillä oli vaikeuksia avioliitossa ja työelämässä.

Surullista on sekin, että myös Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus sattui juuri Japanissa. Miten juuri Japanin kohdalle onkin osunut näin paljon tätä samaa?

Osa kirjan henkilöistä oli kristittyjä jo sodan aikana, osa tuli uskoon myöhemmin. He puhuvat kirjassa kokemastaan myös uskon näkökulmasta. Esimerkiksi eräs henkilö koki hyvin voimakkaasti Jumalan läsnäolon atomipommin pudottamisen jälkeisissä vaiheissaan ja sanoo siksi selvinneensä.

Kirjassa vedotaan voimakkaasti kristillisen rauhantyön puolesta. Asia onkin hyvä ja tärkeä. Herää vain kysymys, että miten tällainen yksittäinen pieni ihminen voisi edistää maailmanrauhaa, joka tuntuu olevan lähinnä suurten valtionpäämiesten käsissä... Mutta tunnemmehan me ainakin sen todellisen rukouksia kuulevan Päämiehen, joka sanassaan kehottaakin meitä rukoilemaan esivallan puolesta. Myös kun tänä aikana kaikkialla on sitä kuuluisaa vihapuhetta, itse voisimme kristittyinä pyrkiä puhumaan ja ajattelemaan hyvää vihatuista ihmisryhmistä ja ainakin sillä tavalla toimimaan rauhantekijöinä.

Autuaita ovat rauhantekijät, niinhän Jeesus sanoi.

SLEY-Kirjat 1985, 103 sivua
Suomentanut Taisto Nieminen
Englanninkielinen alkuteos: Testimonies of Hiroshima and Nagasaki (1984)
Suomenkielisestä laitoksesta jätetty pois alkuteoksen osat Report ja Appendix A-D

Ann Voskamp: Särkymisen lahja

Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin Ann Voskampin kirjoista Tuhat lahjaa ja Lahjoista suurin. Olihan tämä uusikin kirja siis luettava, varsinkin koska aihe kuulosti mielenkiintoiselta.

Kirjan takakannessa kysytään: entä jos meidän ei tarvitsisikaan peitellä rikkonaisuuttamme ja haavojamme? Entä jos juuri heikkoutemme, vajavaisuutemme ja rikkinäisyytemme onkin vahvuutemme? Jumala "kutsuu särkyneet elämään täyttä elämää ja muuttamaan maailmaa - juuri sellaisina, särkyneinä."

Voskamp itse tietää, mistä kirjoittaa. Ollessaan nelivuotias hän näki sisarensa kallon murskautuvan auton alle. Tämä sairastutti hänen äitinsä psyykkisesti ja sai molemmat vanhemmat laiminlyömään eloonjäänyttä tytärtään. Nuorena Voskamp viilteli itseään ja oli muutenkin itsetuhoinen. Nyt aikuisena hän surukseen joutuu seuraamaan, miten tämä rikkinäisyys on siirtynyt sukupolvien ketjussa eteenpäin yhdelle hänen omista lapsistaan.

Kirjassa käsitelläänkin perhesuhteita ja esimerkiksi anteeksiantamista. Mutta myös monia muita aiheita, kuten lähipiirin syöpäsairauksia, kuolemaa, rakkaista ihmisistä luopumista ja surua. Yksi monelle tuttu aihe on varmasti se, miten koemme syyllisyyttä ja katumusta siitä, että juuri kaikkein rakkaimpia ihmisiä olemme monesti eniten laiminlyöneet emmekä ole rakastaneet tarpeeksi tai antaneet tarpeeksi aikaa. Tästäkin Voskamp kirjoittaa.

Kirjoittaja toistaa yhä uudelleen, miten Jeesuksen ristin kautta hyvä rikkinäisyys parantaa pahan rikkinäisyyden. Hän haastaa meitä elämään ristinmuotoista elämää ja olemaan "Kristuksena" toinen toisellemme. Olemaan lähimmäisiä. Juuri omien haavojemme kautta voimme lähestyä toisia ja tuoda apua heidänkin haavoihinsa.

Vanhaan tuttuun tyyliinsä Voskamp viljelee mielellään kreikan sanoja (myöhemmin myös latinan). Eräs näistä sanoista on koinonia, yhteys. Edelleen minulla oli tunne kuin nuo kreikan sanat olisivat hänelle lähes "taikasanoja" ja kuin koinonian jatkuva hokeminen tekisi asian hänen mielestään hengellisemmäksi kuin jos puhuttaisiin ihan omalla kielellä yhteydestä. Joka tapauksessa, kritiikki sikseen, yhteys on siis eräs tämän kirjan kantavista teemoista. Ja yhteyteenkin me pääsemme, kun uskallamme avautua toisillemme särkyneisyytemme paljastaen.

Itse pidin joistain luvuista, toisista taas en. Tässä kirjassa käsitellään kyllä niin monia eri aiheita, että jokaiselle löytynee jotain puhuttelevaa. Itseäni puhuttelivat antamisen ja auttamisen teemat. Minusta oli esimerkiksi inspiroivaa lukea, miten Voskampin viettivät Annin 40-vuotispäivää. He jalkautuivat kaduille, kauppoihin ja kahviloihin tekemään yllättäviä hyviä tekoja ihmisille. Maksoivat esimerkiksi jonkun ostokset kassajonossa, ja toisessa liikkeessä, jossa kaikki maksoi dollarin, he kylvivät dollareita käytäville ja jäivät katsomaan sisälle tulevien lasten riemua, kun nämä löysivät dollarit.

Voskamp on sisäistänyt Jesajan kirjan kohdan, jossa sanotaan, että kun annamme tarvitsevalle, omat haavamme kasvavat umpeen, ja Jeesuksen opetuksen, että kaiken, mitä olemme tehneet vähimmille veljillemme, sen olemme tehneet Jeesukselle.

Toisten auttamisen ohella hän kuitenkin myös kirjoittaa siitä, miten elää itse omaa rikkinäistä elämäänsä.

Olisi minulla jotain kritisoitavaakin, mutta olen nyt monen viikon sairastelusta liian väsynyt kirjoittamaan kaikkea, mitä ajattelen (ja johan siitä tulisi liian pitkä postauskin). Joka tapauksessa kirjassa oli monia hyviä kohtia ja tein paljon alleviivauksia. Niihin kohtiin voi sitten myöhemminkin palata.

"On risti, jonka luona jokainen on turvassa. Jeesus haluaa tulla niihin särkyneisiin kohtiimme, joihin emme haluaisi kenenkään kiinnittävän huomiota. Jeesus välittää eniten epäonnistuneista, ja hänen silmissään särkynyt on kauneinta. Ja eniten Jumala haluaa koskettaa niitä kohtiamme, joille muut kääntävät selkänsä. Jumala näkee joka hetki rakkaudelle avoimet särkyneet sydämet... Jumalalle mieluinen uhri on särkynyt henki. Mikään ei ilahduta Jumalaa enemmän kuin se, että Hän saa koskettaa kohtia, joiden et usko ilahduttavan Häntä. Jumala haluaa tulla särkyneisiin paikkoihin - jotta Hän voi luoda niistä jotain suunnattoman kaunista."

                                          **********************************

"Elä jokainen päivä niin kuin olisit kuolemansairas. Koska olet. Elä jokainen päivä niin kuin sielusi olisi ikuinen. Koska se on."

Kustannus Oy Uusi Tie 2017, 325 sivua
Suomentanut Susanna Hirvikorpi

Maija & Hannu Nyman: Me mentiin naimisiin

Tämä kirja vuodelta 1983 mainostaa olevansa suunnattu sekä avioliittoa suunnitteleville että niille, jotka haluavat rikastuttaa suhdettaan. Nymaneilta olen aiemmin lukenut kirjan Amoria ja huumoria parisuhteeseen, ja jo tässä vanhemmassa kirjassa mainitaan nuo kyseiset Amor ja Humor.

Kirja lähtee liikkeelle avioliiton raamatullisista perusteista. Jopa siinä esitetään mielenkiintoinen ajatus, että koska Paavalin mukaan avioliiton on tarkoitus olla kuin Kristuksen ja seurakunnan suhde, niin myös siinä pätevät termit laki ja evankeliumi. Mies ei saa vaimolta vastarakkautta käskemällä ja alistamalla eli "lailla", vaan suhteen on perustuttava armoon ja vapauteen. Vapaus ei kuitenkaan ole puolisoiden vapautta toisistaan, vaan vapautta toisilleen.

Tyypillisiä avioliittokirjojen elementtejä tässäkin kirjassa ovat miehen ja naisen eroavaisuuksista puhuminen ja kommunikaatio. Toisaalta virkistävän erilainenkin näkökulma tarjotaan tuohon "ainaiseen puhumisen pakkoon". Eräs nainen oli avioliittoillan jälkeen tullut julistamaan Nymaneille, että hän ja hänen miehensä ainakin ovat aivan tarpeeksi onnellisia, vaikka eivät osaakaan puhua - eli lähinnä mies ei osaa. Vaimo kertoi kuitenkin hänen olevan hyvä mies, josta tiesi, että hän rakasti vaimoaan. Miksi siis ottaa stressiä jostain oikeaoppisesta kommunikaatiosta?!

Tuosta olen itse samaa mieltä. Emme minä ja puolisonikaan kaikessa elä täydellisesti niin kuin avioliittokirjat opettavat, ja silti olemme mielestäni tähän mennessä olleet ihan onnellisia. (No, nyt joku sanoo, että odottakaahan vain...! Ja saa sanoa ihan vapaasti.)

Kirjassa käsitellään myös parinkymmenen sivun verran seksiä ja seksuaalisuutta. Sen jälkeen myös perhesuunnittelua ja ehkäisyä käydään läpi melko perusteellisesti, mikä poikkeaa monista muista lukemistani avioliitto/parisuhdekirjoista.

Siihen, että jotkut eivät halua lapsia ollenkaan, kirjassa tunnutaan suhtautuvan hiukan tuomitsevasti, joskin ohimennen mainitaan terveydelliset syyt hyvänä perusteena.

Tiettyä ajan patinaahan tässä kirjassa jo on. Esimerkiksi AIDSia kerrotaan löytyneen maailmalta vasta muutamia kymmeniä tapauksia, ja nekin lähinnä Amerikassa. Puhelimenkin voi silloin vielä vetää irti seinästä, jos aviopari haluaa joskus olla rauhassa kotona. Taisipa myös löytyä maininta, että muuttoliike maalta kaupunkeihin on melkein kokonaan loppunut. Hmm... noiden aikojen jälkeen on jo omankin lapsuuden kotipaikkakuntani väkiluku vähentynyt parillatuhannella. Ikäluokkien pieneneminenkin tietysti vaikuttaa, mutta monet kyllä myös muuttavat kaupunkeihin nykyään.

Loppuun ajatus avioliiton "ympyrästä":

"Me olemme vain ihmisiä. Kiusauksia on jokaisella. Mutta oma asenteemme ratkaisee. Avioliitto on kuin ympyrä. Tätä vihkisormuskin kuvaa. Me elämme sen ympyrän sisällä, suojassa, toisilta turvassa. Avioliiton ympyrä suojelee rakkauttamme. Kuuluisa saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer sanoo vihkipuheessaan, jonka hän kirjoitti ollessaan natsien vankilassa: 'Teidän rakkautenne ei kannata avioliittoa, vaan tästedes kantaa avioliitto teidän rakkauttanne.'"

Kirjan lopussa on vielä kysymyksiä mietittäväksi omaan avioliittoon liittyen sekä neljä uskonelämän perusasiaa luettavaksi niille, jotka eivät vielä tunne Jeesusta.

Karas-Sana Oy 1983, 148 sivua

Hanna Rauta: Kesä jota odotettiin

Tämä Hanna Raudan romaani oli kauan odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni. Kun nyt vihdoin aloin lukea sitä, ilahduin huomatessani, että se kertoo samoista henkilöistä kuin vasta vähän aikaa sitten lukemani Sidotuita-romaani (heidän myöhemmistä vaiheistaan). Hyvä siis, että tuli luettua Sidotuita ensin, vaikka kyllä tämän kirjan pystyisi lukemaan aivan itsenäisenäkin teoksena.

Kirjan aihe on aina ajankohtainen: avioliiton ongelmat. Sekä Eero että Inkeri (sisarukset) puolisoineen huomaavat, ettei avioliitto olekaan pelkkää onnea ja rakkauden tunteita. Puolisoon voi kyllästyä, yhteys häneen voi katketa, suhde voi muuttua etäiseksi ja kylmäksi.

Eikä siinäkään kaikki. Mitä sitten, kun oma liitto on rakkaudeton ja naimisissa olevalla onkin lämpimiä tunteita jotain kolmatta henkilöä kohtaan? Eli kun ruoho tuntuu vihreämmältä aidan toisella puolella. Näiden kipeiden kysymysten kanssa Eero joutuu kamppailemaan - ja pahaksi onneksi sillä kolmannella osapuolella on myös tunteita Eeroa kohtaan. He molemmat käyvät kovia ja kipeitä sisäisiä taisteluita asian kanssa. Mistä löytää voima elää Jumalan tahdon mukaan? Totellako Raamattua vai ei? Kuinka käy kiusauksien helteessä?

Rauta kirjoittaa erittäin todentuntuisesti ja henkilöidensä tunteisiin eläytyen. Huomaa, että hänellä on täytynyt itselläänkin olla jo kokemusta avioliitosta tätä kirjoittaessaan. Hän on osannut eläytyä monen eri henkilön tuntoihin tätä kirjaa kirjoittaessaan. Avioparien lisäksi siinä kuvataan myös muutaman naimattoman henkilön rakkauteen liittyviä tuskia.

Kiinnyin kovasti näihin kirjan henkilöihin, jotka tuntuivat niin eläviltä ja todellisilta. Tarina oli niin jännittävä, että se oli pakko lukea yhdeltä istumalta loppuun asti. Minua myös ilahdutti se, millaiseen päätökseen Rauta kirjansa lopulta vei. Tapahtui hyviä ratkaisuja ihmisten tilanteissa. Eivätkä kaikki ongelmat silti ratkenneet, niin kuin ne eivät oikeassa elämässäkään ratkea. Aina jotain jää avoimeksi ja vajaaksi.

Kirjan loppu oli suorastaan niin koskettava, että itkemättä en pystynyt sitä lukemaan.

Kokonaisuutena tämä Raudan romaani on todella pysäyttävä ja puhutteleva kirjoitus tärkeästä aiheesta, avioliiton pyhyydestä Jumalan edessä. Omalla kohdallani tämä pääsi suosikkieni joukkoon kristillisten romaanien saralla. Kirja teki minuun syvän vaikutuksen. Varmasti sellainen kirja, joka tulee luettua vielä joskus toisenkin kerran!

Loppuun ote kirjasta:

"Voi, Anni! Kyllä tiedän, että sinulla on oikeus vaatia enemmän, ja että minulla olisi velvollisuus antaa enemmän, mutta sydän on sangen kujeileva kapine, se ei aina taivu oikeuden, velvollisuuden ja tahdon mukaan. Surullista se on. Mutta, Anni, onko meidän aina toimittava sydämen oikkujen mukaan, pantava niin suurta merkitystä sen kujeilulle. Se olisi liian uskallettua, liian epävakaista. Jalompi, lujempi ja oikeampi pohja on velvollisuus, se maakamara, jota tuulet eivät huojuta. Sille sopii rakentaa. Anni, olen varmasti vakuutettu siitä, että pyhin side avioliitossa on velvollisuus - velvollisuus kuulua yhteen läpi elämän, tulkoot mitkä tuulet, mitkä vaiheet, mitkä koettelemukset tahansa."

SLEY-Kirjat 1983 (4. painos), 186 sivua
Ensimmäinen painos WSOY 1915

Liisa Lilja: Äiti, kuulin ukkosen äänen! - Arkea Afganistanissa

Olipa huikea ja antoisa nojatuolimatka Afganistaniin tämä syksyn uutuuskirja! Liisa Lilja perheineen oli avustustyössä Afganistanissa muistaakseni vuosina 2008-2013. Kirjoittaja itse oli kotiäitinä, koska heillä oli pieniä lapsia, ja hän kertoo kirjassaan siitä, millaista oli lapsiperheen elämä tuossa monen niin kammoamassa maassa.

Kotiäitinä Liisa Lilja pääsi lisäksi tutustumaan moniin paikallisiin, varsinkin naisiin, ja sai ainutlaatuisen tilaisuuden nähdä afganistanilaisen naisen elämää lähietäisyydeltä. Lisäksi kun monet muut ulkomaalaiset viettivät paljon vapaa-aikaa keskenään, Liljat halusivat pitää yllä suhteita paikallisiin ja kutsuivat heitä kotiinsa kyläilemään.

Kirja kertoo värikkäästi sekä afgaanien että Liljan perheen elämästä tuossa yllätyksiä täynnä olevassa maassa, jossa suunnitelmat voivat aina muuttua viime hetkellä ja koska tahansa voi sattua mitä tahansa. Välillä Liisa Liljakin joutui nipistämään itseään todetakseen, että hän oikeasti oli siinä tilanteessa eikä jossain (tuhannen ja yhden yön) sadussa. Yllättäen häntä saatettiin vaikka tulla pyytämään imettämään vastasyntynyttä vauvaa, joka uhattiin tappaa. Vähän erilaista arkipäivää kuin meillä Suomessa tosiaan! Kyseisen vauvan äiti taas oli vasta 13-vuotias tyttö, jonka uskonnollinen johtaja oli raiskannut, ja tyttö oli tullut siitä raskaaksi. Mutta ei puhettakaan, että raiskaajaa olisi syytetty; sen sijaan tyttö joutui lähtemään pakolaiseksi, koska hänen omat veljensä uhkasivat tappaa hänet kunniansa tähden...

Myös esimerkiksi moniavioisuudesta kirja kertoo tarinoita. Sekä tietenkin sodasta, joka on Afganistanissa jatkunut jo 40 vuotta. Mutta kuitenkin Liljat rakastivat tuota maata ja näkivät myös sen kauniin puolen, kuten lämpimät ja vieraanvaraiset ihmiset, jotka tarjosivat vierailleen paljon enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa. Ihmiset olivat myös vahvoja ja opettivat omalla elämällään Liljoille sen, että mitä traagisimmista elämänkohtaloista voi selvitä. Kirjassa pohditaankin sitä, miten me suomalaiset helposti valitamme pikkuasioista, mutta Afganistanissa asuminen opetti sen, miten hyvin meillä on asiat afgaaneihin verrattuna.

Hauskojakin tarinoita kirjasta löytyy. Ulkomaalainen nainen edusti Afganistanissa tavallaan "kolmatta sukupuolta". Toisaalta naisena hänen piti esimerkiksi pukeutua peittävästi, mutta hänellä oli kuitenkin enemmän vapauksia kuin musliminaisilla. Liisa Lilja joutui joskus hyvinkin yllättäviin tilanteisiin myös tässä kolmannen sukupuolen ominaisuudessa. Eräs paikallinen mies tuli kyselemään häneltä neuvoa ehkäisyasioista, ja eihän Liisan kielitaitokaan tuossa vaiheessa riittänyt aivan kaikkeen. Tilanne päättyi molempien nauruun, kun Liisa yritti selittää "muovisesta jutusta, jonka mies laittaa tuonne alas"...!

Ihmiset Suomessa kauhistelivat sitä, miten Liljat lähtivät lapsiperheenä Afganistaniin. Kuitenkin juuri tuona aikana Kabulissa oli suhteellisen turvallista, vaikka varotoimet olivatkin ulkomaalaisilla tiukat eivätkä he voineet liikkua kaupungilla vapaasti ilman turvajärjestelyjä. Liljat saivat kokea rohkaisua siinä, että Suomessa ollessa sattui tapaturmia ja Afganistanissa taas ei - eli turvallisuus ei ole kiinni pelkästään paikasta. Jos jotain on tapahtuakseen, se voi tapahtua yhtä hyvin Suomessa.

Toki Kabulissa ollessa oli myös joitain pelottavia tilanteita, ja loppuaikana turvallisuustilanne muuttui huonoksi, minkä takia Liljat lopulta lähtivät maasta.

Kirjan nimi tulee siitä, kun perheen lapsi luuli kuulleensa ukkosen äänen, kun naapurustoon oli tehty pommihyökkäys. Lasten leikit jatkuivat huolettomina tämän jälkeenkin. Kirja kertookin paljon myös siitä, miten tavallista lapsiperheen elämää myös elämä Kabulissa oli suuren osan ajasta.

Kirja on todella jännittävää ja mielenkiintoista luettavaa kaikille muslimimaailmasta kiinnostuneille ja niille, jotka haluavat tietää, millaista oli elää suomalaisena perheenä Afganistanissa. Lopussa on vielä liite, jossa Lilja kertoo siitä, millaisten vaiheiden kautta Jumala johdatti heidät löytämään kutsumuksensa ja lähtemään Afganistaniin. Toiseen liitteeseen on koottu hauskoja sanontoja perheen lasten suusta vuosien varrelta. Sainkin niistä hyvät naurut vähän kuin jälkiruuaksi antoisan nojatuolimatkan päätteeksi.

Tämä kirja kannattaa siis ehdottomasti lukea!

Loppuun vielä tällainen puhutteleva ajatus kirjasta:

"Turvallisuusasioita pohtiessani tiesin, että elämämme olisi joka tapauksessa korkeammissa käsissä. En eläisi päivääkään vähempää tai enempää Jumalan sitä sallimatta. Toki tiedostin, että tietyt riskit olisivat Kabulissa kotimaata suuremmat, eikä verta kannattanut tahallaan lähteä nenästään kaivamaan. Minua viisaammat pohtivat näitä asioita ammatikseen ja olivat edelleen sitä mieltä, että lapsiperheidenkin oli tuolloin riittävän turvallista toimia alueella. Se riitti meille.

Mietin joskus sitä, kun Raamatun Joona pakeni poispäin tehtävästään väkivaltaisena tunnetussa suurkaupungissa, ja silloin hän vasta hengenvaaraan joutuikin. Ulkoiset olosuhteet eivät välttämättä kertoneet mitään siitä, kuinka turvassa minä tai kukaan muukaan lopulta olimme. Tunnetasolla minulla oli itse asiassa paljon epämiellyttävämpi olo Helsingin asematunnelissa kuin Kabulin kadulla, vaikkei turvalliseksi koetun olotilan tietenkään saanut antaa huijata elämään alueella liian vapaasti."

Perussanoma 2017, 236 sivua