Ayako Miura: Kalliolle rakennettu

Suomentanut Virpi Soveri 

Japanilainen kristitty kirjailija Ayako Miura on kirjoittanut tämän romaanin tuntemansa kristityn miehen, Shinkichi Suzukin muistelmien pohjalta. Asahikawalainen Suzuki oli kirvesmies, joka rakensi Miurankin talon. 

Romaanissa miehen sukunimi on Suzumoto. Hän on todella värikäs persoonallisuus, joka sanoo mitä ajattelee. Suzumoto ei pelkää vahvempiaan eikä ylempiään, vaan on aina valmis taistelemaan vääryyksiä vastaan. Hän ei hyväksy heikompien sortoa eikä anna muiden hyppiä omillekaan silmilleen. Sodassakin jopa ylempiarvoiset pelkäävät hänen voimakasta äänenkäyttöään. 

Suzumotohan joutui vuonna 1937 muiden japanilaisten lailla Kiinaan sotimaan, vaikka heistä kukaan ei ymmärtänyt, miksi siellä piti sotia. Kirjassa onkin myös kiinnostavaa kuvausta rintamalta ja kiinalaisten kyläläisten kohtaamisista. 

Mutta jos mennään ihan alkuun, Shinkichi-pojan isä kuolee jo ennen hänen syntymäänsä. Kauan ei elä ensimmäinen isäpuolikaan. Toinen isäpuoli elää pitkään ja on ikävä kyllä kelvoton mies: työnteko ei häntä innosta, mutta sake kyllä maistuu. Niinpä äiti joutuu raatamaan perheen elättämiseksi, ja Shinkichin lapsuus on kurja ja köyhä. Lopulta hänenkin on lähdettävä kirvesmieheksi jo kuudennen luokan jälkeen. 

Mutta hän on kunnon mies, joka haluaa tehdä työnsä hyvin, ja hän saakin arvostusta ja töitä. Valitettavasti Shinkichi joutuu rakentamaan taloja myös eräälle konnalle, eikä siitä seuraa pelkästään hyvää. 

Kirja kertoo myös Shinkichin rakkausasioista ja perheen perustamisesta. Sekä tietysti siitä, miten hänestä lopulta tulee kristitty. Hänelle on mullistavaa kuulla Jumalasta, joka ei rankaise: 

Saattoiko elämässä olla mitään sen parempaa, jos se oli totta. Tuli niin iloinen ja levollinen olo, että se tuntui sormissa ja varpaissa asti. 

  Ajatelkaas nyt, että isäni kuoli kantaessaan rakennushirttä silloin, kun äiti vielä odotti minua. Sitten kuoli toinenkin isäni. Äiti itki usein aivan kyyneleitä vuodattaen ja sanoi: 

  "Mistähän minua rangaistaan, kun minulle aina käy näin huonosti." 

  Ihmisetkin sanoivat usein: 

  "Mikähän rangaistus tuon Suzumoton perheenkin osana on." 

  Joka tapauksessa minä ihastuin heti tuohon kristinuskon Jumalaan, joka ei rankaise. 

Suomalaisille lukijoille kiinnostava yksityiskohta on se, että tarinassa on mukana suomalainen lähetystyöntekijä. 

Kristittynä Suzumoto taistelee edelleen heikompien sortoa ja vahvempien pöyhkeilyä vastaan. Ihailtavan rohkea ja suoraselkäinen mies kerta kaikkiaan! 

Oli virkistävää lukea näin railakkaasta persoonasta, joka ei joutunut kenenkään kynnysmatoksi. Hän ei selvästikään ollut mikään aina kaikkia miellyttävä ja eriävät mielipiteensä salaava japanilainen. 

Suzumoto itse toteaa: 

Jos ihminen uskaltaa sanoa sanottavansa rohkeasti, niin vääräkin vastustaja kyllä kavahtaa, mutta japanilaisilla ei ole rohkeutta. Kaikki vain kääritään villaisella. 

Kun Suzumoto joutuu sodassa monet kerrat napit vastakkain ylempiensä kanssa, tulee mieleen, että tässähän on oikea Japanin Antero Rokka. Hymy huulessa piti välillä lukea hänen edesottamuksistaan. Suzumoto toteaakin jälkeenpäin, ettei siellä tainnut olla ketään yhtä hullua kuin hän. 

Kalliolle rakennettu on kiinnostava ja mukaansatempaava romaani. Sopiva yhdistelmä japanilaista elämänmenoa ja kristillistä sanomaa. 

SLEY-Kirjat 1991 

224 sivua 

Alkuteos: Iwa ni tatsu (1979) 

Kansi: Seppo Polameri 

Martti Luther: Kristityn vapaudesta

Saksankielisestä laitoksesta suomentanut Tuomo Mannermaa 

Toimittanut Simo Kiviranta 

Nyt kun pääsin vauhtiin Lutherin kanssa, lukaisin myös tämän pienen, traktaatiksi kutsutun kirjasen. Luther esitti kirkkoreformin kolmessa eri teoksessa, joista tämä on yksi. Hän oli kritisoinut kirkkoa ankarasti, ja hänelle oli sen johdosta laadittu pannauhkausbulla. Tällöin hän kirjoitti paaville sovittelevan kirjeen ja tämän Kristityn vapaudesta -teoksen. jota on sanottu kauneimmaksi Lutherin kirjoista. Ne molemmat ilmestyivät marraskuussa 1520. 

Kirjasen alussa on Simo Kivirannan johdanto Martti Luther ja kirkkoreformi, joka kertoo tarkemmin, millaisessa tilanteessa Luther tämän teoksensa kirjoitti. Kun ensi sunnuntaina kirkossa vietetään reformaation eli uskonpuhdistuksen päivää, niin mikäpä sen ajankohtaisempaa. 

Keskeisenä ajatuksena Lutherilla on tässä se, että tullaksemme hurskaaksi emme tarvitse mitään tekoja: 

Mutta jos hän ei enää tarvitse mitään tekoja, niin hän on todella vapautunut kaikista käskyistä ja laeista. Jos taas hän ei ole niiden sitoma, hän on todella vapaa. Yksin usko on kristillinen vapaus. 

Toiseksi Luther kuitenkin muistuttaa, ettei kristillinen vapaus ole sitä, että sitten ei enää tarvitsisi tehdä mitään hyvää tai että saisi tehdä pahaa. Käskyistä olemme vapaita siinä mielessä, ettei meidän tarvitse niitä noudattamalla yrittää pelastua. Mutta tekojakin meidän kuuluu tehdä - ei pelastuaksemme, vaan koska olemme jo pelastuneet. Armahdettuina saamme iloisin ja vapain sydämin palvella lähimmäistä. 

Sikäli siis kuin hän on vapaa, hänen ei tarvitse tehdä mitään, mutta sikäli kuin hän on palvelija, hänen täytyy tehdä kaikkea. 

Vaikka kristitty on täysin vapaa, hänen tulee toisaalta halukkaasti antautua lähimmäisen palvelijaksi auttaakseen häntä.

Tekoihin liittyen Luther puhuu myös oman ruumiin kurittamisesta, koska vaikka sisäinen ihmisemme haluaa iloiten palvella, lihamme puolestaan on vastahakoinen; se haluaa palvella maailmaa ja etsiä omaa etuaan. 

Loppuun vielä Lutherin iloiset sanat: 

Minun Jumalani on antanut minulle, arvottomalle, tuomitulle ihmiselle ilman mitään ansioita kokonaan ilmaiseksi ja sulasta laupeudesta, Kristuksen kautta ja Kristuksessa kaiken hurskauden ja autuuden täydellisen rikkauden, niin etten minä nyt enää tarvitse mitään muuta kuin että uskon asian niin olevan. Minäkin siis tahdon puolestani vapaasti, iloisesti ja ilmaiseksi tehdä kaiken, mikä miellyttää tätä Isää, joka on niin ylen runsaasti tuhlannut minulle rikkauksiaan. 

SLEY-Kirjat Oy 1981 

48 sivua 

Suomennoksen alkuteksti: D. Martin Luthers Werke. Kritische Gesamtausgabe VII, s. 20-38. Weimar 1897. 

Kansi: Osmo Omenamäki 

Martti Luther: Armahda minua, Jumala

Psalmin 51 selitys 

Suomentanut Hannu Lehtonen 

Jos syntiä ei ymmärretä oikein, ei ymmärretä sitäkään, mitä armo on, toteaa Martti Luther psalmin 51 selityksensä alkupuolella. Hän jos kuka onkin osannut tehdä hyvin selväksi sekä synnin että armon, lain ja evankeliumin, sen miten ihminen pelastuu ja miten hän ei pelastu. 

Tuota selkeää julistusta tarjoaa myös tämä kirja, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna. Aikaisemmin on ollut olemassa Fredrik Gabriel Hedbergin 1840-luvulla tekemä suomennos osasta tästä psalmiselitystä. 

Kesällä 1532 uskonpuhdistaja piti luentoja psalmista 51, ja tämä teos perustuu Veit Dietrichin noista luennoista tekemiin muistiinpanoihin. 

Lutherin aikana oli vaikea löytää armollista Jumalaa, mutta nykylukijalle Lutherin opetusten äärellä selviää, että niin valtava ja ihana kuin Jumalan armo onkin, ei kaikki ole kuitenkaan pelkkää armoa, vaan on olemassa myös Jumalan viha ja tuomio, jotka olemme ansainneet synneillämme ja jotka kohtaavat meitä, ellemme pakene armollisen Jumalan syliin. Mutta juuri siksi se armo onkin niin ihana, koska synti ja tuomio ovat niin kauhistavia. Mihin armoa tarvittaisin, jos synti olisi Jumalan silmissä pikkuasia, jota voisi katsoa läpi sormien? 

Luther toteaa, että on olemassa kahdenlaisia syntisiä: niitä, jotka eivät tajua syntisyyttään (eivätkä siksi koe tarvitsevansa armoakaan), ja niitä, jotka tajuavat syntisyytensä. Syntiään surevalle on kuitenkin aina pakopaikka; siksi meidän ei tarvitse jäädä  loputtomiin rypemään syyllisyydessämme. Lutherin sanoin: 

Aina kun omatuntomme kalvaa ja vaivaa meitä syntiemme tähden, meidän on käännettävä mielemme pois synnistä ja kääriydyttävä Jumalan syliin, joka tarkoittaa armoa ja laupeutta. Meidän ei pidä ensinkään epäillä, että hän tahtoo osoittaa armon ja laupeuden kurjia ja ahdistettuja syntisiä kohtaan, samoin kuin hän tahtoo osoittaa vihan ja tuomion paatuneita syntisiä kohtaan. 

Nykyään käsitys synnistä ja armosta on monilta niin hämärtynyt, että on virkistävää lukea tällaista tekstiä, jossa asiat tehdään selviksi ihan kerta kaikkiaan. Kirjan suomentanut Hannu Lehtonen toteaakin esipuheessaan: 

Psalmiselityksessään Luther sanoo voimakkaasti: "Teologian varsinainen kohde on nimittäin ihminen, joka on syypää syntiin ja synnin kadottama, ja Jumala, joka on syntisen ihmisen vanhurskauttaja ja vapahtaja. Kaikki, mitä tämän kohteen ulkopuolella teologiassa tutkitaan ja väitellään, on harhaa ja myrkkyä." Siinä on tärkeä opetus myös meidän ajallemme! 

Luonnollisesti Luther tuomitsee myös kaikki aikalaistensa hyvitystyöt, joilla he kuvittelivat voivansa ansaita pelastuksen. Kukaan ei pelastunut silloin, ei pelastu nykyään eikä koskaan millään hyvillä teoillaan eikä olemalla ns. "hyvä ihminen". Pelastumme yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen kautta. 

Lutherille vaikea sana oli aikoinaan vanhurskaus. Jumalan vanhurskaus kun selitettiin totuudeksi, jolla Jumala tuomitsee syntiset. Mutta kuinka kukaan voi rakastaa tällaista Jumalaa, joka tahtoo menetellä syntisten kanssa vanhurskauden mukaisesti, Luther kysyy. Hän jatkaa: 

Muistakaa sen tähden, että Jumalan vanhurskaus on se, jolla meidät vanhurskautetaan, eli syntien anteeksiantamuksen lahja. Tämä vanhurskaus Jumalassa on suloinen vanhurskaus, sillä se ei tee Jumalasta vanhurskasta tuomaria vaan anteeksiantavan isän, joka ei tahdo tuomita vanhurskaudellaan vaan vanhurskauttaa ja päästää syntiset synneistään. 

Nykyihmiselle vanhurskaus-sana on hepreaa muista syistä; se ei sano monelle enää mitään. Ja uskovienkin piirissä voi kuulla sanottavan esimerkiksi niin, että Jeesuksen mainitsema vanhurskauden nälkä ja jano on Jumalan oikeamielisyyden kaipausta. (EDIT: Niin, tämä ajatushan oli tietysti UT2020-käännöksestä: Onnellisia ovat ne, joilla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano... Onnellisia ovat ne, joita vainotaan oikeudenmukaisuuden vuoksi...) 

Itselleni kuitenkin Jumalan vanhurskaus on rakas juuri siinä merkityksessä, jossa Luther siitä puhuu. 

Paljon muutakin voisi tästä teoksesta sanoa, mutta tässä muutama päällimmäinen ajatus. Tällainen kirja on aarre. Luther keskittyy pääasiaan, siihen mikä meille on kaikkein tärkeintä ja kalleinta - syntien anteeksiantamukseen. 

Luther-Kirjat Oy 2022 

Julkaisija: Concordia ry 

Käännöksen ja kieliasun tarkastus: Maria Laulumaa 

Kansikuva: Hyvä Paimen. Mosaiikki 400-luvulta. Wikicommons. 

Graafinen suunnittelu ja taitto: Marko Oikarinen 

Leif Andersen: Rukoilinko riittävästi?

Rukouksen pettymyksiä ja iloja

Suomentanut Raimo Mäkelä 

Miksi rukousvastaukset viipyvät? Olemmeko rukoilleet huonosti tai liian vähän vai eikö meillä kerta kaikkiaan ole tarpeeksi uskoa? Ja miksi joku muu tuntuu saavan paljon enemmän rukousvastauksia, kun taas toinen joutuu odottamaan ja kärsimään? 

Leif Andersen toteaa, että tämän aiheen äärellä voimme reagoida eri tavoin. Toiset kieltävät, että mitään ongelmaa onkaan; heidän mielestään saamme aina sen, mitä Jumalalta pyydämme. Toiset alkavat ajatella, että kyllähän Raamatussa on kaikki nämä lupaukset rukousvastauksista, mutta eivät ne oikeasti mitään tarkoita. Ei Jumala kuitenkaan anna sitä, mitä haluaisimme. Lisäksi voimme myös kieltää jopa todelliset rukousvastaukset ja suoranaiset ihmeetkin, kun niitä tapahtuu. Emmekä välttämättä muista kiittää saamistamme Jumalan lahjoista, kun pohdimme jo monia muita ongelmia ja vastaamattomia rukouksia. 

Joku vajoaa itsesyytöksiin, kun ei koe saavansa rukousvastauksia; toinen taas katkeroituu niille, jotka näyttävät niitä saavan. Tai sitten katkeroidumme Jumalalle, hänelle joka kätkeytyy, vaikenee ja viipyy. 

Andersen käy läpi Raamatun opetusta rukouksesta. Siellähän luvataan, että saamme aina sen, mitä pyydämme Jumalan tahdon mukaisesti. Jotkut sanovat, ettei meillä ole uskoa, jos rukoilemme: Tapahtukoon sinun tahtosi. Kuitenkin juuri Jeesus opetti rukoilemaan näin, ja hän itsekin käytti tätä rukousta Getsemanessa. Eikö hänellä siis ollut uskoa? 

Entä onko Jumalan tahto sitten aina jotain pahaa, minkä takia emme uskalla pyytää sitä tapahtuvaksi? Ja jos hän on jo etukäteen päättänyt kaiken, mitä hyödyttää rukoilla, kun ei se voi enää muuttaa Jumalan suunnitelmaa - vai voiko? Entä onko Jumala liian hengellinen kiinnostuakseen meidän maallisista tarpeistamme? Monihan voi ajatella, että hän tahtoo vain pelastaa meidät eikä sitten välitä, mitä meille tapahtuu kotimatkallamme. 

Monia tällaisia pettyneen rukoilijan kipeitä kysymyksiä Leif Andersen käsittelee kirjassaan. Hän muistuttaa meitä Jumalan isänsydämestä, joka rakastaa meitä, omia lapsiaan. Emme ole julman kohtalon armoilla: 

Rakkaussuhdetta hänen ja meidän välillä ei voisi ajatella, jos hänen tahtonsa olisi vain kohtalo eivätkä mitkään meidän rukouksemme eivätkä kyyneleemme voisi muuttaa mitään. 

Onneksi meidän ei tarvitse myöskään uskoa omaan uskoomme, vaan Jumalaan. Silloin se meidän pieni ja heikkokin uskomme riittää. Ja entä sitten väsynyt rukous? 

Jeesus ei ole myöskään koskaan sanonut, että väsynyt rukous on huonoa rukousta. Hän on rohkaissut meitä rukoilemaan ahkerasti ja väsymättä, mutta jos väsymme emmekä jaksa jatkaa, hän ei siis ole sanonut: "Voi harmi! Jos olisitte vain jatkaneet vielä hiukan, rukous olisi tullut perille." 

Väsyneinä saamme levätä siinä, että Isä on kyllä jo kuullut rukouksemme ja tietää kaiken. Opettihan Jeesus itse, ettei meitä kuulla monisanaisuutemme tähden, vaan vähempikin riittää. Eikä meidän tarvitse ajatella menestysteologien tapaan Jumalan olevan niin heikko, ettei hän pärjää ilman meidän uskoamme ja rukoustamme - että meidän pitäisi joillakin omilla taikavoimillamme loihtia Jumala toimimaan, kun hän ei muuten pysty. 

Raamatun rukoukseen liittyvät lupaukset ovat meille mahdollisuuksia, joita saamme käyttää, eivät vaatimuksia, että jos et tee juuri näin etkä täytä tätä, et voi saada rukousvastausta. Esimerkiksi kestävyys rukouksessa tai yhdessä toisten kanssa rukoileminen. Vaikka et jaksaisi käydä pitkää rukoustaistelua tai vaikka rukoilisit yksin, silti rakastava Isämme kuulee sinua. 

Toisaalta tärkeintä on tietysti aina Jumalan armo ja syntien anteeksiantamus. Voi saada sellaisen vastauksen, jonka Paavalikin sai, että minun armoni riittää sinulle. Mutta on niinkin kuin Paavali itse kirjoittaa, että kun Jumala ei säästänyt ainoaa Poikaansakaan, kuinka hän ei lahjoittaisi meille Poikansa mukana kaikkea muutakin? Kyllä hän välittää myös maallisista tarpeistamme. 

Muun muassa tällaisia ajatuksia minulle jäi mieleen tästä kirjasta. Jos kiinnostuit, kannattaa tutustua Andersenin ajatuksiin tarkemmin. Rukoilinko riittävästi? on kaiken lisäksi melko ohut, joten sen jaksaa hyvin lukea. 

Kirjansa alussa Andersen myöntää olevansa niitä ihmisiä, jotka näkevät helpommin synkät kuin iloiset asiat. Sen huomasinkin, kun luin äskettäin hänen aikaisemman teoksensa Miksi nukut, Herra? Se oli kieltämättä hyvin raskasta luettavaa. Tämä rukousaiheinen kirja ei ole niin raskas, mutta kyllä tämäkin silti enemmän tuntuu korostavan rukouksen pettymyksiä kuin iloja. 

Mutta on kirjassa silti paljon myös rohkaisua pettyneelle ja väsyneelle rukoilijalle. 

Andersen huomauttaa kuitenkin, että synkkyyteen taipuvaisen kristityn kannattaisi opetella myös hyvien asioiden näkemistä ja niistä kiittämistä (mikäli hän ei ole niin huonossa hapessa, että tämä olisi liikaa vaadittu). Hän toteaa, että jotkut pitävät rukouspäiväkirjaa, johon merkitään myös saapuneet rukousvastaukset ja kiitosaiheet. Tämä voisi auttaa meitä paremmin huomaamaan ja muistamaan, että hyvääkin tapahtuu. 

Perussanoma 2002 

110 sivua 

Alkuteos: Jamen bad jeg da for lidt? Om bedeskuffelser - om bedegläder (2000) 

Kansi: Heikki O. Jokinen 

Petri Tuunainen: Siipeni murtuneet

Helinä Ilkan tarina 

Tämä kirja kertoo iskelmälaulajana tunnetuksi tulleesta Helinä Ilkasta, joka tuli myöhemmin uskoon. 

Hän kertoo olleensa pikkutytöstä lähtien kova laulamaan. Hänen ensimmäinen julkinen esiintymisensä oli jo viisivuotiaana äitienpäiväjuhlassa. Sen jälkeen ei Helinän kotikylällä Alajärven Saukonkylällä monta sellaista tilaisuutta järjestetty, johon häntä ei olisi pyydetty laulamaan. 

Nuorena hän muutti Helsinkiin ja työskenteli vuosien ajan pankissa, kunnes tuli sitten aika lähteä iskelmälaulajan uralle. Viihdemaailma ja julkisuus oli kuitenkin armotonta, varsinkin kun Helinä Ilkka itsekin on luonteeltaan herkkä, kuten myös moni muu artisti, joista hän kirjassa kertoo. Monelle herkälle ihmiselle on siinä maailmassa käynyt huonosti, ja elämä on loppunut lyhyeen. 

Kauniina vaaleaverikkönä Helinä Ilkalle muodostui imago Suomen Marilyninä ja Dolly Partonina. Vasten tahtoaan seksisymboliksi joutuminen söi uskottavuutta ja oli raskasta laulajalle, joka oli todelliselta luonteeltaan jotain aivan muuta: herkkä, säädyllinen ja syvällinen. 

Olin pohjimmiltani Jumalaan uskova peräkylän tyttö ja oikea perusvanhapiika. Ulkoinen imagoni oli täydessä ristiriidassa oman sisimpäni ja minuuteni kanssa. Aikojen saatossa tämä ristiriita repi ja rikkoi minussa olevan herkän taiteilijan sisäisesti. 

Niinpä Helinä Ilkka totesi, että jotain tärkeää hänen elämästään puuttui, eikä hän halunnut enää jatkaa näin, koska: Oli niin kuluttavaa elää tuollaisessa valhemaailmassa vetämässä jotain rohkean bimbon roolia. Laulaja mietti elämäänsä ja kuunteli kotona ollessaan Viktor Klimenkon hengellistä musiikkia. Varsinkin laulu Kultakaupunkiin mun sydämeni kaipaa kosketti häntä syvästi. 

Vuonna 2006 Helinä Ilkka tuli uskoon, ja koko hänen elämänsä muuttui. Tyhjyyden ja levottomuuden tilalle tuli ihmeellinen rakkaus ja lämpö, seesteisyys ja rauha. Ei tehnyt enää mieli mennä kapakkaan, ja Ilkka huomasi pystyneensä antamaan anteeksi häntä haavoittaneille ihmisille. Paniikkihäiriön oireetkin alkoivat uskoontulon jälkeen helpottaa. Jouluna hän oli niin onnellinen, että koki saaneensa lapsuuden joulun takaisin. Varsinkin alkuaika uskossa oli todellista kuherruskuukautta. Jumalasta tuli Helinä Ilkalle arkipäivän Jumala, joka kirkastaa itsensä pienissäkin asioissa. 

Ilkka löysi paikkansa helluntaiseurakunnasta. Uskovaisena hänelle avautui mahdollisuus käyttää laulun lahjaansa hengellisten laulujen esittämiseen. Tapani Suonnon Siipeni murtuneet on ollut Helinä Ilkalle rakas laulu, johon hän pystyy samaistumaan ja joka antoi nimen tälle kirjallekin. Eksyksiin Ilkka lensi itsekin viihdetaiteilijan taipaleellaan, jossa siivet murtuivat. Muistaakseni hän mainitsi kirjassa, että ilman uskoontuloa hänellekin olisi voinut vielä käydä yhtä huonosti kuin monelle muulle herkälle artistille on käynyt. 

Kirjan loppupuolella Helinä Ilkka haluaa kutsua ihmisiä Jeesuksen luo ja herätellä myös uskovaisia, sillä Jeesuksen tulo on koko ajan lähempänä. Ilkka kertoo uskosta, suree Suomen maallistumista ja Jumalan vastaista ilmapiiriä sekä varoittaa monista tämän ajan harhoista, kuten humanismista. Vaikka ihminen tekisi kuinka paljon pahaa, halutaan uskoa ihmisen hyvyyteen. Syntiä ei ole eikä siitä haluta kuulla. Ajatellaan, että kaikki menevät automaattisesti taivaaseen. Moni lähtee mukaan henkisyyteen, enkeliuskoon ja okkultismiin. Henkisyydessä vaarallista on sekin, että sen harjoittajat voivat vilpittömästi luulla olevansa kristittyjä, Jeesukseen uskovia ihmisiä. Tällaisista ihmisiä on hyvä varoittaa. 

Kirjassa on mukana myös paljon kuvia Helinä Ilkan elämän varrelta. Minulle hän on ollut tuntematon, kun en ole iskelmiä juuri kuunnellut, mutta oli kiinnostavaa tutustua näin kirjan välityksellä. Ja ihanaa lukea siitä, miten Jumala voi antaa raskaan menneisyyden tilalle uuden alun ja uuden elämän. 

Mediapinta 2021 

136 sivua 

Kannen kuva: Studio Kuvasilta 

Taitto: J. Vesikko 

Merja Issa: Ohdakeperhoset

Merja Issan kiehtova romaani Ohdakeperhoset kertoo kahdesta nuoresta naisesta, Raniasta ja Riimasta, jotka ovat sisaruksia, Galileassa asuvia kristittyjä Israelin arabeja. Heidän perheensä kuuluu ortodoksikirkkoon. Varsinkin kirjan minäkertoja Rania on harras uskossaan ja käy mielellään kirkossa. 

Perhe ei ole poliittisesti aktiivinen, ja kristittyinä he kuuluvat vähemmistön vähemmistöön - ortodokseina vielä enemmän. 

Rania ja Riima ovat siinä iässä, jossa pitäisi löytää puoliso ja avioitua. Asiat eivät kuitenkaan aina mene niin kuin niiden haluaisi menevän. Tulee pettymyksiä, kun unelmat eivät toteudu. Todellisuus onkin jotain aivan muuta kuin odotettiin. Mitä kaikkea onkaan tapahtunut, kun Rania on päätynyt kylmään, kaukaiseen Suomeen asti Riitan ja Hannun lapsia hoitamaan? Hänenhän olisi kuulunut olla jo onnellisesti naimisissa kotona Galileassa.  

Merja Issa kertoo elämästä Suomessa, jossa Rania aina välillä palaa muistoissaan Israeliin ja kaikkeen siihen, mitä oli tapahtunut ennen hänen lähtöään kauas pohjoiseen. Vähitellen menneisyyden tapahtumat alkavat avautua lukijallekin, ja myös Riima alkaa tulla kerronnassa enemmän esiin. Hänelläkin on omat kipeät vaiheensa ihmissuhderintamalla. Riiman kokemukset ovat vielä kovempia kuin Ranian. Siinä sivussa koko perhe joutuu kärsimään yhteisön hyljeksinnästä. Ihmisiin joutuu pettymään raskaasti. 

Sytytin kynttilän ja työnsin sen hiekkaan palamaan. Olin yksin kirkossa. 

  - Jumalani! Auta minua ja perhettäni! 

  Näin ympärilläni yhä useampia jättiläisiä. Nasserin, Fahiiman ja Akramin rinnalle oli noussut koko joukko muita hahmoja, ja ne kaikki seisoivat edessäni. Ne seisoivat niin kookkaina, ettei auringonvalo yltänyt minuun. Jäin pimeään. 

Suomen osioissa Merja Issa kuvaa osuvasti kulttuurieroja, joihin Rania törmää. Hän ihmettelee, kun ihmiset eivät kyläile jatkuvasti toistensa luona, eivätkä Riitta ja Hannukaan pidä kovin paljon yhteyttä edes omiin vanhempiinsa, muista sukulaisista puhumattakaan. Yhteisöllisestä Lähi-idästä tulevalle kaikki tämä suomalainen viileys ja etäisyyden pitäminen tuntuu käsittämättömältä. 

Kuinka Ranian ja Riiman sitten käy - löytävätkö he onnea elämäänsä? Entä heidän jumalasuhteensa? Kaikesta tästä Issa kirjoittaa kiinnostavasti. Hänen kerrontansa on realistista ja uskottavaa. Pienten alkukäynnistelyjen jälkeen jäin todella koukkuun tähän mukaansatempaavaan tarinaan. Oli antoisaa lukea elämästä Lähi-idässä ja hiukan Suomessakin. 

Kirjassa on luonnollisesti myös hyvä hengellinen sanoma. On mahdollista päästä vihasta vapauteen. Kaiken jälkeen voi tajuta olevansa itsekin syntinen, ja syntinsä saa myös uskoa anteeksi. 

Missä olivat minun jättiläiseni? Ne olivat kutistuneet. Todellisia hirviöitä eivät olleetkaan ihmiset. Suurin jättiläinen oli oma vihani ja katkeruuteni. 

Näiden ohdakeperhosten lentoa oli ilo seurata. Issan romaani on hieno lukuelämys. Ja kun viimeksi lukemani kirja oli kovin raskasta asiaa, oli siksikin rentouttavaa nautiskella nyt romaanista. 

Aika Oy 2000 

239 sivua 

Kansi: Maria Holmi  

Leif Andersen: Miksi nukut, Herra?

Suomentanut Helinä Kuusiola 

Tämän kirjan nimi nousee psalmista 44, jossa Jumalalle esitetään tuo kipeä kysymys: Miksi nukut, Herra? Yhä uudelleen ovat lukemattomat ihmiset joutuneet kysymään juuri samoin oman elämänsä myrskyissä. 

Tanskalainen pastori ja käytännöllisen teologian lehtori Leif Andersen käsittelee kirjassaan kärsimyksen ongelmaa hyvin perusteellisesti ja syvällisesti monesta eri näkökulmasta. Kun jo aihekin on raskas ja kirja kovin syväluotaava, ei tämä mitään kevyttä luettavaa ole. Mutta jos on kiinnostusta ja voimavaroja lukea tästä aiheesta, Andersenilla on kyllä todella paljon hienoja ajatuksia. 

Niin perusteellinen kuin onkin, ei hänkään sentään väitä pystyvänsä vastaamaan kaikkiin meidän miksi-kysymyksiimme. Ei tällaista aihetta pysty kukaan ihminen selittämään tyhjentävästi. Moni kysymys jää vastausta vaille. Hyvä onkin Andersenin huomio, ettei Jobkaan saanut vastausta kysymyksiinsä; ei hän saanut tietää, miksi kaikki paha oli hänelle tapahtunut. Mutta jo ennen kuin Jobin ulkoiset olosuhteet muuttuivat paremmiksi, hän sai rauhan, sillä hän oli kohdannut Jumalan. 

Meitä kristittyjä kärsimys saa toivon mukaan olla johtamassa juuri lähemmäs Jeesusta - näkemään sen, mikä elämässä on tärkeintä ja todellinen aarteemme: Jeesuksen meille hankkima pelastus. Kaikki muu täällä maailmassa on katoavaa, mutta Golgatan työ kestää. 

Jumala on salattu, ja me näemme hänet vain selkäpuolelta, kuten jo Luther on sanonut. Jumala ei nuku, mutta hän kätkeytyy - usein vastakohtiinsa:  

Kun Jumalan apu on lähinnä, hän näyttää uskovasta usein olevan kaikkein kauimpana. Hän näyttää vihaiselta ja ankaralta, vaikka on todellisuudessa rakastava ja huolehtiva; hänen valtakuntansa vaikuttaa heikolta mutta voittaa todellisuudessa kaikki muut vallat. 

Niinpä Golgatallakin juuri suurin tappio olikin suurin voitto:  

Sen vuoksi Jumalan pelastusteko jää meiltä niin monin tavoin salatuksi; kun hän aikoo saada voiton Kiusaajasta, kuolemasta ja tuomiosta, hän tekee sen antamalla Kiusaajan, kuoleman ja tuomion naulata hänet itsensä ristille. Kukapa uskoisi, että Jeesuksen kuolema - Jumalan sallima! - merkitsi ratkaisevaa voittoa Jumalan rakkaudelle. Ja kun hän haluaa vahvistaa uskoamme ja antaa meille voiton jalossa taistelussa, hän johdattaa meitä tappion, hädän ja ahdingon kautta. 

Leif Andersen ei kaihda kipeitäkään kysymyksiä eikä hän sorru kaunistelemaan mitään tai käyttämään korulauseita, vaan kirjoittaa hyvin rehellisesti. Hän kuvaa todellisuutta juuri niin raadollisena kuin se on. Miksi meidän elämämme näyttää monesti olevan niin kaukana siitä kaikesta ihanasta, mitä Raamattu lupaa? Muun muassa tätä Andersen pohtii. 

Hän tietää, että kärsivää ei yhtään lohduta se, että joskus tämä vielä kääntyy parhaaksesi. Kärsivällä on oikeus huutaa Jumalalle ja purkaa tuskaansa, kuten Job ja psalmien kirjoittajatkin tekivät. Mutta tulee myös aika nousta ja jatkaa matkaa; siitäkin Andersen kirjoittaa. Jossain vaiheessa voi opetella jopa kiittämistä. Mutta väkisin hampaat irvessä Andersen ei vaadi ketään kiittämään. Kaikki aikanaan. 

Kirjassa on syvällistä luterilaista ristin teologiaa, ja varsinkin viimeinen kolmannes menee muutenkin hyvin teologiseksi. Siellä tulevat vastaan kysymykset esimerkiksi Jumalan kaikkivallan rajoista, kadotuksesta ja sidotusta ratkaisuvallasta. 

Kirjan alussa on tärkeää pohdintaa kärsimyksen alkuperästä. Aiheuttaako sitä Jumala vai Saatana, ja mikä heidän kummankin rooli on tässä kaikessa? Andersen opettaa Raamatun pohjalta, että Saatana on vain Jumalan kahlekoira, joka ei voi tehdä yhtään enempää kuin Jumala sallii. 

Andersenin teos sisältää niin paljon, ettei siitä voi tässä nostaa esiin kuin jotain pientä. Lopuksi vielä yksi ote kirjasta: 

Jumalan isällinen varjelus ei todellakaan merkitse, että me emme koskaan enää joutuisi kärsimään. Se merkitsee, että hän on kukistanut kärsimyksen ja käyttää sitä nyt tahtonsa mukaan omaan hyvään tarkoitukseensa. Hän varjelee meitä kaikilta voimilta, jotka käyttäisivät kärsimystä turmelukseksi ja hävitykseksi. --- 

Kristuksen käsi on ympärilläsi. Eikä siinä kädessä mene rikki mikään minkä ei pidä mennä rikki. Georg S. Geil 

Hän ei ota kärsimystä pois elämästämme. Hän muuttaa sen. Se ei ole enää ase Saatanan tuhoavissa ja pahantahtoisissa käsissä - nyt se on työväline Kristuksen rakastavissa käsissä. 

Perussanoma on julkaissut tästä kirjasta toisen, uudistetun painoksen vuonna 2005. Andersenilta on suomennettu myös Rukoilinko riittävästi - Rukouksen pettymyksiä ja iloja (Perussanoma 2002) ja Kun Jumala vaikenee (Perussanoma 2016). 

Kirjaneliö 1989 

Suomen Ev.lut. Opiskelija- ja Koululaislähetyksen julkaisu 

223 sivua 

Alkuteos: Gud, hvorfor sover du? (1987) 

Päällys: Marja-Leena Kirjonen-Mäntylä 

Leif Andersen vieraili viime talvena Suomessa Teologisilla opintopäivillä. Hänen ajatuksiaan kärsimyksestä voi lukea Seurakuntalainen-sivuston artikkelista, jonka otsikossa hän toteaa: "Vihaisessa rukouksessa on paljon toivoa!" 

Kohta kukkii kirsikkapuu

Sata vuotta lähetystyötä Japanissa 

Toimittaneet Seppo Suokunnas ja Annikki Erelä 

Kohta kukkii kirsikkapuu ilmestyi vuonna 2000, jolloin tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun ensimmäiset Evankeliumiyhdistyksen lähetit lähtivät Japaniin. Kirja koostuu useiden eri aikoina maassa työskennelleiden lähettien kirjoituksista, joissa he avaavat monia eri näkökulmia Japaniin. 

Millaista on lähteä ja jättää kaikki, opetella vaikeaa kieltä ja muutenkin tulla kuin lapseksi jälleen, kun uudessa maassa ei osaa eikä ymmärrä juuri mitään? Millaista on lähetin arki, sen ilot ja surut, millaista seurakuntatyö maassa, jossa kristittyjä on satojen vuosien lähetystyön jälkeenkin vain yksi prosentti väestöstä? 

Kaikista näistä käytännön elämän kokemuksista ja paikallisten ihmisten kohtaamisista oli kiinnostavaa lukea. Avartavaa oli myös kaikki yleistieto Japanista, kuten sen uskonnoista, lähinnä shintolaisuudesta ja buddhalaisuudesta, mutta hiukan myös paikallisista uususkonnoista, jotka olivat alkaneet kiehtoa monia japanilaisia. Näissä on mitä oudoimpia lahkoja, yhtenä niistä Korkein totuus, joka vuonna 1995 teki myrkkykaasuiskun Tokion metrossa. 

Miksi esimerkiksi buddhalaisuus, joka on sekin tullut muualta, on muuttunut japanilaiseksi uskonnoksi, mutta kristinusko ei? Miksi jopa hämäräperäiset uususkonnot kiinnostavat japanilaisia enemmän kuin kristinusko? Kirja kertoo taustaa kaikelle tälle aina siitä alkaen, kun Fransiskus Xavier aloitti lähetystyön Japanissa 1500-luvulla. Hän teki kaikki mahdolliset kulttuuriset virheet lähestyessään japanilaisia. Xavier sai heidät häpeämään itseään, mikä on paha asia maassa, jossa on häpeän, ei synnin kulttuuri. Myös pitkään jatkuneet kristittyjen vainot ilmeisesti saavat ilmeisesti vieläkin japanilaiset arastelemaan kristinuskoa. Ja vainajien palvonta sitoo perheet, suvut ja niiden yksittäiset jäsenet tiukasti vanhoihin perinteisiin. 

Tämä kaikki ja paljon muuta tässä kirjassa, joka yli 20 vuotta vanhana ei toki kerro ihan viimeisimmästä kehityksestä, mutta paljon tästäkin oppii Japanista ja työstä siellä. Ehdottomasti antoisaa luettavaa Japanista kiinnostuneille! 

Yhä lyövät aallot 

rantaan Nipponin. 

Yhä palvoo kansa vainajiaan, 

yhä tuijottavat temppeleissään 

mykät jumalat. 

Eikä muita lähtijöitä. 

Lähtevät ne heikot, 

jotka ovat 

Herran suuruudesta voiman saaneet, 

lähtevät vain 

pyhän tulen koskettamat. 

Eeva Takalan runosta Entä jos käsky on mahdoton? 

SLEY-Kirjat Oy 2000 

144 sivua 

Kannen kuva Tuula Sääksi 

Kannen suunnittelu Leena Seppänen 

Donald Bubna: Rohkaisun voima

Suomentanut Merja Pitkänen 

Hyllyssäni on kaksi melkein samannimistä kirjaa: Donald Bubnan Rohkaisun voima ja David Jeremiahin Rohkaisemisen voima. Olen lukenut ne varmaan joskus parikymmentä vuotta sitten, enkä muistanut enää muuta kuin että pidin silloin enemmän Jeremiahin kirjasta. Saa nähdä kuinka tällä kertaa käy. Ajattelin lukea nämä nyt uudestaan, ja aloitin tästä Bubnasta. 

Donald Bubna toteaa, että joillakin meistä on kyllä erityinen rohkaisemisen armolahja, mutta siitä huolimatta meistä jokainen voi pyrkiä rohkaisemaan toisia. Rohkaisemista voi opetella. On myös niin kuin Paavali kirjoittaa, että sillä lohdutuksella, jota itse saamme Jumalalta omissa ahdistuksissamme, voimme lohduttaa toisia ahdistettuja. Eli kärsimyksen kautta meitä voidaan kasvattaa rohkaisijoiksi. 

Bubna lainaakin A. W. Tozeria, joka on sanonut, että aina kun Jumala valitsee kenet tahansa käyttääkseen häntä, Jumalan täytyy ensin syvästi haavoittaa. 

Kärsimyksen ollessa pahimmillaan ketään ei lohduta esimerkiksi monien ahkerasti viljelemä jae siitä, että kaikki yhdessä vaikuttaa meidän parhaaksemme. Bubna varoittaakin tuon jakeen käytöstä, ja muutenkin Raamattua on syytä käyttää varovasti. Mutta jälkeenpäin uskova ihminen voi monesti nähdä, että Jumala vaikutti niidenkin vaiheiden kautta jotain hyvää. Tämän sai huomata esimerkiksi avioeron kokenut Marilyn, kun eräs hänen ystävänsäkin kävi myöhemmin läpi avioeroa: 

Marilyn kertoi, että yhdessä vaiheessa hän ei voinut nähdä, miten mitään hyvää saattaisi syntyä hänen henkilökohtaisesta katastrofistaan. "Nyt tämä ystävä käy läpi samoja asioita, joita minä olen kokenut ja minä voin auttaa. Ehkä tästä voi sittenkin tulla jotakin hyvääkin." 

Millaisia rohkaisun muotoja sitten on olemassa? Bubna käsittelee muun muassa ystävyyttä, sanojen voimaa, kirjoittamalla rohkaisemista, koskettamista ja rukoilemista. Hän korostaa tietysti sitä, mikä onkin tärkeintä kärsivän ihmisen lähestymisessä, että on oltava läsnä, annettava toiselle tilaa puhua ja kuunneltava keskeyttämättä. 

Bubnan omassa seurakunnassa oli tapana kirjoittaa toisille rohkaisukortteja. Näistä monet saivatkin valtavasti rohkaisua. Niinpä Bubna suosittelee lämpimästi rohkaisevien korttien ja kirjeiden kirjoittamista. Nykyään rohkaista voi tietysti vaikka WhatsApp-viestillä. Mutta jos joku vielä nytkin vaivautuisi lähettämään kauniin kortin tai kirjeen, sen ilahduttava vaikutus voisi kyllä olla moninkertainen. 

Kirja käsittelee erikseen esimerkiksi surevan ja kuolevan ihmisen kohtaamista. Tilanteita, joissa emme tiedä, mitä pitäisi tehdä. Surusta Bubnallakin oli raskas, omakohtainen kokemus, kun hänen puolivuotias lapsenlapsensa koki äkillisen kätkytkuoleman. Vasta edellisenä iltana Bubna oli pidellyt tervettä vauvaa sylissään. 

Oli tässä muutama luku, jotka eivät itseäni niin paljon kiinnostaneet, ja amerikkalaisena Bubnalla on tietysti välillä omat amerikkalaisuutensa. Hän kertoo myös niin paljon eri ihmisten tarinoita, että välillä väsytti hypätä koko ajan uuden ihmisen tilanteeseen. 

Paljon hyvää tässä kuitenkin oli, ja loppua kohti oma keskittymiskykynikin parani, mikä tietysti helpotti lukemista kummasti. Tärkeä aihe. Odotan mielenkiinnolla, millainen se toinen rohkaisukirja on - ja onko se edelleen minusta parempi kuin tämä. 

Päivä Oy 1989 

211 sivua 

Alkuteos: Encouraging People (1988) 

Kansi: Jyri Taipale 

Petri Tuunainen: Mira Kunnasluoto - Riisuttu kuningatar

Mira Kunnasluodon suuri unelma toteutui, kun hänet valittiin vuoden 2000 tangokuningattareksi. Tässä kirjassa hän kertoo koskettavan elämäntarinansa lapsuudesta tähän päivään asti. Se on tarina, joka varmasti rohkaisee monia muita elämän kolhimia lukijoita. 

Unelman toteutuminen ei nimittäin tuonut onnea tullessaan. Jostain käsittämättömästä syystä keltainen lehdistö otti heti alusta asti Kunnasluodon hampaisiinsa ja kirjoitteli hänestä negatiivisesti. Tämä rikkoi syvästi herkän nuoren naisen sielua. Tuore tangokuningatar olisi halunnut tehdä rauhassa keikkoja ja kasvaa sisälle työhönsä, mutta tuo mahdollisuus vietiin häneltä. Ja vaikka hän sai laulajana toteuttaa unelmaansa, ei se elämä ollut niin hohdokasta kuin olisi luullut. Paljon vastoinkäymisiä ja kaltoinkohtelua Kunnasluoto joutui siinä maailmassa kokemaan. Ura ei lähtenyt urkenemaan niin kuin hän olisi toivonut, ja taloudellisesti oli vaikeaa. 

Mira Kunnasluoto oli ollut nuorena uskossa, eikä usko hänestä täysin lähtenyt iskelmävuosinakaan, vaikka hän kulki kahta tietä. Hän joutui näkemään, miten tyhjää viihdemaailmassa on, ja miten pettävää sen tarjoama onni voi olla. Se elämä oli pinnallista ja repivää. Lopulta Kunnasluoto saikin uudistua uskossaan, ja ajan mittaan hän pystyi jättämään myös keikkailun. Hän siirtyi muihin töihin sekä gospelmusiikin pariin. Seurakuntakuvioista löytyi hänen kaipaamaansa rauhaa ja turvallisuutta repivien iskelmävuosien jälkeen. 

Jokin syvä vapaus tuli sisälleni päästäessäni siitä kaikesta lopulta irti. Olin kokenut jo riittävästi huonoa kohtelua. Kaiken tämän Jumala oli sallinut. Kun tein vihdoin päätöksen lopettaa tanssikeikat, olin yksinomaan helpottunut. Jatkossa en tekisi enää yhtään enempää Jumalan tahdon vastaisia ratkaisuja! Halusin antaa nyt koko loppuelämäni Jeesukselle ja olla enää yksinomaan Jumalan käytössä. 

Kirjassa Mira Kunnasluoto kertoo avoimesti haavoistaan, epävarmuudestaan, erityisherkkyydestään ja kipeistä kokemuksistaan. Eräs hyvin kipeä asia oli se, että hän joutui kasvamaan äidittömänä. Meistä useimmat emme ole joutuneet julkisuuden riepoteltaviksi, mutta monissa muissa asioissa lukija voi löytää kirjan sivuilta vertaistukea. Mira Kunnasluoto haluaakin rohkaista lukijoita omalla elämäntarinallaan. 

Hänestä tuli kipeiden kokemustensa kautta riisuttu kuningatar. Kirjan alkusanoissa evankelista Sointu Thakur sanoittaa tämän kauniisti: 

Risti riisuu ihmisen kaikesta omastaan, sen juurelle polvistutaan armon kerjäläisenä, ei kuningattarena. 

Kirjassa on myös paljon Mira Kunnasluodon elämästä kertovia värikuvia, jotka elävöittävät kerrontaa. Kirjan alussa Kunnasluoto muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joista oli kiinnostavaa lukea, koska olen itsekin ollut lapsi ja nuori 1970- ja 1980-luvuilla. Sen ajan kerronnassa ja valokuvissa oli mukavaa ajankuvaa noilta minullekin tutuilta ajoilta. 

Kirjan kirjoittanut Petri Tuunainen on laukaalainen freelancetoimittaja, jolta on aikaisemmin ilmestynyt muun muassa elämäkerrat Armi Aavikosta, Helinä Ilkasta ja Jamppa Tuomisesta. Tuunainen on toiminut vuosia sanomalehti Keskisuomalaisen vakituisena avustajana. 

Kustantaja: Petri Tuunainen 2023 

190 sivua 

Kannen kuva: Seinäjoen Tangomarkkinat Oy 

Niilo Rauhala: Hän ei väisty viereltäsi

Pientä puhetta sairaille 

Kirjassa Hän ei väisty viereltäsi pitkään sairaalapappina toiminut Niilo Rauhala jakaa rohkaisua ja lohdutusta sairaille. Mukana on lyhyitä hartauskirjoituksia sairauteen ja kärsimykseen liittyen sekä Rauhalan omia runoja. Osa runoista on hänen aikaisemmista teoksistaan, osa on juuri tätä kirjaa varten kirjoitettuja. 

Lisäksi hartauskirjoitusten yhteydessä on usein säkeistö tai pari jostakin virrestä. Paljon sairaille sopivaa rukousta ja lohdutusta virsistä löytyykin. 

Rauhala osaa eläytyä sairastavan moniin kipeisiin tuntoihin. Hän kulkee niissä rinnalla. Tärkeimpänä hän muistaa aina nostaa esiin Jumalan armon, sen, jossa oli tarpeeksi Paavalillekin, kun kärsimyksen pistävää piikkiä ei otettu pois hänen ruumiistaan. Tuli mitä tuli, meidän turvamme on syntien anteeksiantamuksessa. Ja armon valo loistaa, vaikka miten olisi pimeää. Rauhala kirjoittaa: 

Valo on siis läsnä ja aurinko loistaa, vaikka emme sitä aina jaksa nähdä. Jumala on salattu Jumala, joka kätkeytyy joskus silmiltämme, niin ettemme tunne hänen läsnäoloaan. Hän on kääriytynyt ikään kuin pimeään pilveen. Hän kätkeytyy joskus vastakohtaansa, mutta ei silti ole kaukana meistä, sillä "hänessä me elämme, liikumme ja olemme" (Ap.t. 17:28). Hän kätkeytyi myös siihen pimeään pilveen, joka ympäröi Jeesusta Golgatan raskaan taivaan alla. Pimeys kääntyi voitoksi, pääsiäisaamun kirkkaudeksi. 

  Jumala on aurinkona läsnä kärsimyksemme pimeässä pilvessä. Silloinkin elämämme lepää hänen valoisassa armossaan. 

Eikä pimeys tai hämärä koskaan peitä meitä Jumalalta. Runossa Lähellä taivaittesi aamu Rauhala toteaa: 

Tiedän, ettei mikään hämärä 

peitä minua sinun katseeltasi. 

Tässä olen ja niin lähellä 

taivaittesi aamu. 

Kirjan tekstit on jaettu viiden otsikon alle: Herra, tässä me olemme, Muista minua, Hän kantoi meidän sairautemme, Tyydy minun armooni ja Varjoissakin on valoisaa. Kirjoituksissaan Niilo Rauhala lähestyy sairaan ja kärsivän ihmisen kipeitä kysymyksiä ja tilanteita monesta eri näkökulmasta. 

Kirjapaja 2009 

Julkaisija: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry 

159 sivua 

Kansi: Tiina Haavistola  

Esa Santakari: Armon kirkko

Tässä kirjassa Esa Santakari käsittelee kirkkoa eli seurakuntaa hyvin syvällisesti ja monipuolisesti. Hän toki tarkoittaa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa, ei vain tätä Suomen evankelis-luterilaista, mutta siellä täällä kirja käsittelee kyllä juuri meidän tuntemaamme kansankirkkoa. Santakari käyttää kirkko-sanaa, jonka käyttö oli kuulemma yleistymässä luterilaisilla tuolloin. Yritän nyt käyttää sitä itsekin tässä. 

Joka tapauksessa Santakarilla on paljon hienoja ajatuksia kirkosta ja seurakunnasta yleensä - ei siis vain kansankirkosta. Hän jakaa myös runsain määrin pitkiäkin lainauksia monien muiden teksteistä, muun muassa kirkkoisiltä, Lutherilta ja Bonhoefferilta. Kuin myös monilta, joita itse en ennestään tuntenut. Syvällisiä ajatuksia kaikilla. 

Santakari toteaa, että kirkon tunnusmerkkejä eivät ole ihmiset, vaan - tunnustuskirjojen mukaan - puhdas evankeliumin saarna ja sakramenttien jakaminen. Hän jatkaa: 

Kirkko määritellään sen Päästä käsin eikä jäsenistä. Kun kiinnitetään huomio ihmisiin, näkyvät usein päällimmäisinä meidän syntimme ja puutteemme, ja niin Kristuksen kirkon todellinen olemus jää piiloon. Sen sijaan evankeliumissa - sanassa ja sakramenteissa - näkyy Kristus, hänen armonsa ja kunniansa. Vasta hänet tuntiessamme voimme oppia tuntemaan hänen kirkkonsa. 

Santakarin sanoin kohtaamme Herran pyhien yhteytenä, mutta myös niin sanoakseni pahojen yhteytenä, lunastettujen Kristuksessa. Pietaristakin tuli kallio armon kirkossa juuri siksi, että hän jos kuka sai suurissa heikkouksissaan kokea, että valinta on armosta. 

Kirja käsittelee Raamatun kuvia kirkosta esimerkiksi Jeesus-viinipuun oksina ja Kristuksen ruumiina. Kiinnostava huomio on esimerkiksi, että vaikka me ajattelemme Jeesusta viinipuun runkona, viinipuussa ei oikeasti ole runkoa, vaan vain oksia. Jeesus ei siis ole meistä erillään runkona, vaan hän on meissä kaikissa; hän on läsnä koko seurakunnassaan. 

Santakari puhuu paljon myös siitä, että olemme kreikan ekklesia-sanan mukaan uloskutsuttuja. Me laulamme Jumala ompi linnamme, ja meillä olisi kiusaus jäädä sisälle sinne linnaan, eristäytyä maailmasta - ja vahtia tarkasti, millaisia ihmisiä päästämme sisälle. Kuitenkaan seurakunta ei ole olemassa rakentaakseen itseään, vaan kutsuakseen muita mukaan. 

Santakari kirjoittaa myös armonvälineistä sekä kirkon neljästä perusominaisuudesta: yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen. 

Tärkeä teema hänelle on kansankirkon merkitys: juuri se on se armon kirkko. Santakarin mielestä pienet kirkkokunnat eristäytyvät maailmasta ja ihmisistä. Tästä jokainen voi ajatella mitä haluaa. Kansankirkko ei ole kuitenkaan mikään Jumalan Raamatussa säätämä asia. Alkukirkkokaan ei ollut kansankirkko, ja maailmassa on paljon maita, joissa ei ole kansankirkkoa. 

Mutta toki on myös niin kuin Santakari opettaa ja kuten jo Jeesus opetti, että valhevehnän nyhtäminen ei ole meidän tehtävämme, vaan Jumala itse sen tekee viimeisellä tuomiolla. Yksin hän tietää, ketkä ovat hänen omiaan ja ketkä eivät. 

Armon kirkko pitää sisällään valtavat määrät hienoja ja syvällisiä ajatuksia Kristuksen kirkosta, vaikka täällä blogissa pystyin jakamaan vain jotain pientä. 

Kirjassa on kuitenkin todella erikoinen taittoratkaisu: vasemmanpuoleisilla sivuilla mennään läpi omaa asiaansa, oikeanpuoleisilla omaansa. Lukija joutuu siis valitsemaan, lukeeko hän ensin kaikki vasemmanpuoleiset sivut alusta loppuun asti ja sitten oikeanpuoleiset - vai toisinpäin. Ilmeisesti ne oikeanpuoleiset olivat se pääasia; niissä fonttikin on normaalikokoinen (itse luinkin ne ensin). Vasemmanpuoleisten sivujen teksti on niin tiheää ja fontti pientä, että ikänäköä potevalle lukeminen on haasteellista lukulaseillakin. Olisi pitänyt siirtyä äitini konstiin eli käyttämään suurennuslasia, mutta ihan siihen pisteeseen en ole itse vielä päässyt.

SLEY 1966 

158 sivua