Tässä kirjassa Esa Santakari käsittelee kirkkoa eli seurakuntaa hyvin syvällisesti ja monipuolisesti. Hän toki tarkoittaa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa, ei vain tätä Suomen evankelis-luterilaista, mutta siellä täällä kirja käsittelee kyllä juuri meidän tuntemaamme kansankirkkoa. Santakari käyttää kirkko-sanaa, jonka käyttö oli kuulemma yleistymässä luterilaisilla tuolloin. Yritän nyt käyttää sitä itsekin tässä.
Joka tapauksessa Santakarilla on paljon hienoja ajatuksia kirkosta ja seurakunnasta yleensä - ei siis vain kansankirkosta. Hän jakaa myös runsain määrin pitkiäkin lainauksia monien muiden teksteistä, muun muassa kirkkoisiltä, Lutherilta ja Bonhoefferilta. Kuin myös monilta, joita itse en ennestään tuntenut. Syvällisiä ajatuksia kaikilla.
Santakari toteaa, että kirkon tunnusmerkkejä eivät ole ihmiset, vaan - tunnustuskirjojen mukaan - puhdas evankeliumin saarna ja sakramenttien jakaminen. Hän jatkaa:
Kirkko määritellään sen Päästä käsin eikä jäsenistä. Kun kiinnitetään huomio ihmisiin, näkyvät usein päällimmäisinä meidän syntimme ja puutteemme, ja niin Kristuksen kirkon todellinen olemus jää piiloon. Sen sijaan evankeliumissa - sanassa ja sakramenteissa - näkyy Kristus, hänen armonsa ja kunniansa. Vasta hänet tuntiessamme voimme oppia tuntemaan hänen kirkkonsa.
Santakarin sanoin kohtaamme Herran pyhien yhteytenä, mutta myös niin sanoakseni pahojen yhteytenä, lunastettujen Kristuksessa. Pietaristakin tuli kallio armon kirkossa juuri siksi, että hän jos kuka sai suurissa heikkouksissaan kokea, että valinta on armosta.
Kirja käsittelee Raamatun kuvia kirkosta esimerkiksi Jeesus-viinipuun oksina ja Kristuksen ruumiina. Kiinnostava huomio on esimerkiksi, että vaikka me ajattelemme Jeesusta viinipuun runkona, viinipuussa ei oikeasti ole runkoa, vaan vain oksia. Jeesus ei siis ole meistä erillään runkona, vaan hän on meissä kaikissa; hän on läsnä koko seurakunnassaan.
Santakari puhuu paljon myös siitä, että olemme kreikan ekklesia-sanan mukaan uloskutsuttuja. Me laulamme Jumala ompi linnamme, ja meillä olisi kiusaus jäädä sisälle sinne linnaan, eristäytyä maailmasta - ja vahtia tarkasti, millaisia ihmisiä päästämme sisälle. Kuitenkaan seurakunta ei ole olemassa rakentaakseen itseään, vaan kutsuakseen muita mukaan.
Santakari kirjoittaa myös armonvälineistä sekä kirkon neljästä perusominaisuudesta: yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen.
Tärkeä teema hänelle on kansankirkon merkitys: juuri se on se armon kirkko. Santakarin mielestä pienet kirkkokunnat eristäytyvät maailmasta ja ihmisistä. Tästä jokainen voi ajatella mitä haluaa. Kansankirkko ei ole kuitenkaan mikään Jumalan Raamatussa säätämä asia. Alkukirkkokaan ei ollut kansankirkko, ja maailmassa on paljon maita, joissa ei ole kansankirkkoa.
Mutta toki on myös niin kuin Santakari opettaa ja kuten jo Jeesus opetti, että valhevehnän nyhtäminen ei ole meidän tehtävämme, vaan Jumala itse sen tekee viimeisellä tuomiolla. Yksin hän tietää, ketkä ovat hänen omiaan ja ketkä eivät.
Armon kirkko pitää sisällään valtavat määrät hienoja ja syvällisiä ajatuksia Kristuksen kirkosta, vaikka täällä blogissa pystyin jakamaan vain jotain pientä.
Kirjassa on kuitenkin todella erikoinen taittoratkaisu: vasemmanpuoleisilla sivuilla mennään läpi omaa asiaansa, oikeanpuoleisilla omaansa. Lukija joutuu siis valitsemaan, lukeeko hän ensin kaikki vasemmanpuoleiset sivut alusta loppuun asti ja sitten oikeanpuoleiset - vai toisinpäin. Ilmeisesti ne oikeanpuoleiset olivat se pääasia; niissä fonttikin on normaalikokoinen (itse luinkin ne ensin). Vasemmanpuoleisten sivujen teksti on niin tiheää ja fontti pientä, että ikänäköä potevalle lukeminen on haasteellista lukulaseillakin. Olisi pitänyt siirtyä äitini konstiin eli käyttämään suurennuslasia, mutta ihan siihen pisteeseen en ole itse vielä päässyt.
SLEY 1966
158 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti