Jarmo Sormunen: Heikoissa väkevä

Jarmo Sormunen käsittelee kirjassaan Paavalin toista kirjettä korinttilaisille - eli korinttolaisille, kuten Sormusen käyttämässä vuoden 1938 raamatunkäännöksessä sanotaan. Häneltä oli jo tätä ennen ilmestynyt kirja ensimmäisestäkin Korinttolaiskirjeestä, mutta sitä en ole vielä lukenut. Tässä toisessa kirjeessä on niin paljon sellaista, mihin halusin nyt syventyä. 

Kyseisessä kirjeessä Paavali kirjoittaa paljon ahdistuksista, kärsimyksistä ja heikkoudesta - ja samalla Jumalan lohdutuksesta, armosta ja siinä meidän heikkoudessamme täydelliseksi tulevasta Jumalan voimasta. Jarmo Sormunen toteaa, miten Paavalin kirjeestä näkee, että ahdistukset kuuluvat kristityn elämään. Positiivisuuskonsultti toisensa jälkeen opastaa meitä tsemppaamaan sekä kieltämään sairauden ja heikkouden. Ja ehkä jaksamme hetken aikaa pysytellä myönteisinä, mutta siihen se sitten jää. Mutta ei hätää. Sormusen sanoin: 

Paavalin teksti on vapauttava. Meidän ei tarvitse väkisin puristaa myönteisyyttä elämäämme. Saamme myöntää heikkoutemme ja väsymyksemme. Saamme tunnustaa syntimme ja juosta ahdistettuina Vapahtajamme lohdutettaviksi. Hän antaa anteeksi, puhdistaa ja synnyttää sisimpäämme uuden toivon. 

Sormunen palaa toistuvasti siihen, että ahdistusten kautta meitä pidetään pienellä paikalla, että Jumala saisi olla suuri. Ja että pysyisimme armoa tarvitsevina. 

Kirjeensä loppupuolella Paavali joutuu puolustautumaan valheapostoleja vastaan. Kun nämä ylpeilivät omasta erinomaisuudestaan, Paavali ei voinut ylpeillä kuin heikkoudestaan ja kärsimyksistään. Hän jopa mainitsee, kuinka joutui pakenemaan Damaskosta keskeltä lupaavasti alkanutta työtä. Tällainen pakoon pötkiminen ei näyttänyt kovinkaan suurelta hengelliseltä sankaruudelta, Jarmo Sormunen toteaa. Hän jatkaa, ettei Jumala haluakaan tehdä meistä oman voiman tuntoisia sankareita. Edes Paavali ei ollut sankari. Voidakseen käyttää meitä Jumala joutuu riisumaan meitä kaikesta omastamme - ja antamaan sellaisia nöyryyttäviä pistimiä lihaan, joista Paavali myös kirjoittaa tässä samassa kirjeessä. 

Sormusen sanoin: 

Meidänkin voimamme on yksin Jumalan armossa. Meidän ei tarvitse olla itsessämme voimakkaita uskon sankareita. Meidän sankarimme on Jeesus. Hänen armossaan on meillekin kyllin. 

Kirja käsittelee monia aiheita, kuten antamista, vääriä opettajia ja tietysti myös sitä, millaista oikea julistus on. Tärkeimpänä tulee aina olla ristiinnaulittu Kristus ja sanoma syntien anteeksiantamuksesta. Tämä sanoma tulee selkeästi esiin tässäkin kirjassa. 

Esimerkiksi pelastusvarmuuden Jarmo Sormunen kiteyttää hienosti: 

Kristityn pelastusvarmuus ei ole varmuutta omasta pelastusvarmuudesta. Se on varmuutta pelastavasta Jeesuksesta. Mitä varmempi olen Jeesuksen rakkaudesta koko maailmaa kohtaan, sitä varmempi voin olla siitä, että siitä riittää minullekin. 

Sormunen toteaa, että varmuus pelastuksesta kuuluu niillekin, joiden on kokemansa ehdollisen rakkauden takia vaikea uskoa, että Jumalakaan rakastaisi ilman ehtoja. Tuntui miltä tuntui, hänen ansaitsematon armonsa kuuluu sinullekin, jonka on vaikea sitä tajuta. 

Antamisesta Paavali kirjoittaa kirjeessään hyvin armollisesti, kun taas Jarmo Sormusella on tekstissään vaativampi sävy. Apostoli otti huomioon esimerkiksi sen, ettei ollut tarkoitus, että joku köyhä joutuisi taloudelliseen ahdinkoon antamisensa takia. Paavali ei myöskään halunnut näissä antamisasioissa käskeä ketään, vaan puhui vapaaehtoisesta, iloisesta antamisesta. Sormunen sen sijaan puhuu paljon kymmenyksistä ja edellyttää, että kaikki maksavat ne, vaikka sitten olisivatkin taloudellisesti tiukilla. 

Uusi Tie 2000 

239 sivua 

Kansi: Terttu Hauhia 

Vesa Savolainen: Turva- ja lepopaikka Kristuksessa

Tässä Vesa Savolaisen kirjassa on hartaus kuukauden jokaiselle päivälle. Turva- ja lepopaikka Kristuksessa on lukemaan houkutteleva otsikko. Näillä hartausteksteillään Savolainen tahtoo tarjota lohtua, rohkaisua ja toivoa kärsivälle, masentuneelle ja ahdistuneelle lukijalle. 

Aivan erityisesti teos on suunnattu kriisiin joutuneelle miehelle, mutta kyllä tästä näin naisenakin sai paljon rohkaisua ja uskon vahvistusta. Miehinen näkökulma tulee esiin lähinnä siinä, että useissa luvuissa Savolainen kertoo tapauksia ja tilanteita talvi- ja jatkosodan ajalta. Lisäksi erään päivän tekstinä on jae, jossa kuningas Daavid joutui kuulemaan sanat: Sinä olet se mies. Tuon luvun Savolainen aloittaa: Naiset ovat sinun heikkoutesi. Siinäkin puhutaan siis miehen kannalta. Muuten kirja puhuttelee kyllä myös naista. 

Savolainen ei kirjoita pelkästään meidän inhimillisistä kriiseistämme, vaan hän jakaa myös evankeliumia ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta. Jeesus on tehnyt pelastuksen meille niin valmiiksi, ettei meillä ole siihen mitään lisättävää. Edes omalla uskollamme emme voi Jeesuksen täytettyä työtä parannella. Tämä lohdutus on myös kärsivälle ihmiselle se kaikkein tärkein. 

Kirja onkin hyvin Kristus-keskeinen ja myös raamattukeskeinen. Vesa Savolainen ei jaa vain omia ajatuksiaan, vaan perustaa kaiken Jumalan sanaan. Raamatun jakeita on tekstissä runsaasti. Samoin lainauksia Lutherilta, luterilaisista tunnustuskirjoista ja vastaavista lähteistä. Kunkin päivän hartaustekstin päättää rukous, joita on myös otettu monilta sellaisilta henkilöiltä kuin Luther, Augustinus ja C. F. W. Walther. 

Tänään, kuukauden 29. päivänä, päivän luvun otsikkona on Herran omalla ei ole mitään hätää. Savolainen kertoo Joosefista ja Daavidista, jotka joutuivat pitkiin ahdistuksen kouluihin, mutta molemmat olivat saaneet sitä ennen Jumalalta rohkaisua, joka auttoi heitä näkemään tuleviin päiviin, jolloin Jumalan lupaukset toteutuisivat. 

Otan tähän loppuun tuosta luvusta otteen, jossa meitä rohkaisevat sekä Vesa Savolainen että Martti Luther: 

Jumalan tapa toimia on yhä sama. Hän tahtoo kirkastaa lupauksensa huolenpidostaan ennen kuin vie epätoivon partaalle. Ilman sanaa hän ei halua lähettää surun keskelle. Pitkä ja kammottava voi olla meistä tuskien tie, mutta aikanaan se on kuljettu loppuun. Daavid sanoo: "Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista." Uskonpuhdistajamme puhdistaa ja muuttaa epätoivoon kääntyvää ajatteluamme sanan mukaiseksi tutussa Mannaa Jumalan lapsille -teoksessa: "Hän on lähinnä siinä, missä luullaan perkeleen ja kuoleman olevan käsillä. -- Hän saattaa ensin häpeään sen, jota hän tahtoo kunnioittaa, ja hän täyttää surulla ja sydämen tuskalla sen, jota hän aikoo eniten ilahduttaa. -- Kuta syvemmälle hän alentaa heidät ja tekee mitättömiksi, sitä enemmän hän aikoo korottaa ja ylentää heidät." 

Kustantaja: Luther-Kirjat Oy 2024 

Julkaisija: Concordia ry 

96 sivua 

Kansikuva: Korpit ruokkivat profeetta Eliaa (koulun opetustaulu)

C. F. W. Walther: Jumalan kyllä & Jumalan ei

Lain ja evankeliumin tehtävä 

Suomentanut Jarmo Heikkilä 

1800-luvulla elänyt C. F. W. Walther, luterilaisen Missouri-synodin merkittävin teologi, toimi Concordia-seminaarin teologian professorina St. Louisissa. Walther piti perjantai-iltaisin oppilailleen Luther-hetkien luentoja, ja tämä kirja on tiivistelmä siitä, mitä hän opetti Jumalan lain ja evankeliumin oikeasta erottamisesta - vanhurskauttamisopin jälkeen tärkeimmästä opista. 

Walther halusi oppilaittensa oppivan saarnaamaan lakia ja evankeliumia oikealla tavalla, ja tämä kirja kuuluukin homiletiikan eli saarnaopin klassikoihin. Todella hienosti Walther tässä ohjaa tulevia sananjulistajia kristinuskon keskeisten totuuksien oikeaan esittämiseen. 

Mutta muutkin kuin puheiden pitäjät voivat saada tästä teoksesta suurta siunausta elämäänsä. Itsekin iloitsin valtavasti tästä ihanasta armon sanomasta, joka oli todellista leipää nälkäiselle, kuitenkaan asian toista puolta eli lakia unohtamatta. Jos nimittäin Jumalan laki jätetään kokonaan julistamatta, mihin silloin armoakaan tarvitaan, ja miten kenenkään synnintunto voi herätä? Kaikkein ihaninta on armon julistus, joka nousee siitä tosiasiasta, että on myös laki, pyhän Jumalan tahto - jota me ihmiset emme pysty täyttämään. 

Kirjassa asia tuodaan esiin 25 väitteen avulla, joita Walther sitten selittää kuulijoilleen. Koska kyseessä on tiivistelmä, hänen on annettu puhua tässä omin sanoin, ja laajat lainaukset luterilaisista tunnustuskirjoista, Lutherilta ja dogmaatikoilta on jätetty pois. Useimmat Raamatun ulkopuoliset lainaukset ovat joka tapauksessa Lutherilta. 

Walther opettaa, ettei Jumalan sanaa jaeta oikein, jos ei saarnata lakia sen koko ankaruudessa eikä evankeliumia sen täydessä suloisuudessa. Lakia ja evankeliumia ei myöskään saa sekoittaa toisiinsa. Ja kun lakia on saarnattu, ei pidä odottaa, että joskus myöhemmin sitten kerron ilosanomaa, vaan vapauttava armon sanoma on julistettava heti perään. Evankeliumia ei kuitenkaan pidä julistaa huolettomina synneissään eläville - eikä lakia syntiensä vuoksi kauhistuneille. Näitähän molempia lähestymistapoja kyllä paljon näkee ja kuulee. 

Ihminen ei voi pelastua millään omilla teoillaan; edes uskosta ei pidä tehdä ihmisen omaa suoritusta, jolla pelastus "ansaitaan". Uskokin on Jumalan teko. Eikä edes uskovaa pidä ahdistaa lain saarnalla tekemään tekoja, vaan halu hyvän tekemiseen nousee evankeliumin vapaudesta ja ilosta. Lailla ei ole voimaa muuttaa ihmistä; se voima on vain evankeliumissa. Lain kautta tulee synnintunto, ja lain kautta synti sekä halu tehdä sitä tulee jopa suuremmaksi. 

Myöskään meidän aiemman kääntymyksemme ei pidä olla meille se "jumala", joka meidät pelastaa, vaan meidän on päivittäin palattava armoistuimelle, Walther opettaa. Eikä pidä odottaa, että ensin tulisi tunteita, vaan aivan mitään tuntematta saamme uskoa armon omaksemme. 

Walther lohduttaa murheellisia sieluja: 

Jos olen huolestunut, koska en koe armon tunnetta vaikka vilpittömästi sitä kaipaan, olen varmasti tosi kristitty. Joka näet tahtoo uskoa, on jo uskova. Kuinka kukaan voisikaan tahtoa uskoa sellaista, mitä ei pidä totena? 

Ja: 

Missä on kipinäkin armon kaipaamista, siellä on myös usko; sillä usko on juuri armon kaipaamista. 

Mikä vaikeinta saarnaajan kannalta, saarnan tai puheen pitäisi olla sellainen, josta syntejään kauhistuva saa lohdutuksen, ja siitä samasta saarnasta katumattoman pitäisi tajuta, että tämä ei koske häntä. 

Niin Missouri-synodilainen kuin onkin, Walther opettaa myös ihanasti, ettei edes luterilainen kirkko ole ainoa autuaaksitekevä. Mistään "oikeaan kirkkokuntaan" kuulumisesta ei saa tehdä pelastuksen ehtoa. Silloinhan pelastus tulisi jälleen kerran ihmisen omista teoista. Pelastavaa uskoa on kaikissa kirkkokunnissa. Jopa siellä, missä saatetaan opettaa monenlaista väärää, voi silti olla Jumalan lapsia. Eivätkä oikeaoppisimmankaan kirkkokunnan jäsenet automaattisesti pelastu, koska pelastus tulee yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. 

Samoin, vaikka sakramentit ovat luterilaisille tärkeitä, ei kukaan pelastu ilman uskoa, vaikka kuinka olisi kastettu ja kävisi ehtoollisella. 

Lopuksi Walther vielä muistuttaa, että Jumalan sanaa ei jaeta oikein, jos ei anneta evankeliumin olla opetuksessa etualalla. Jos evankeliumi ei saa olla julistuksessa vallitsevana, kuulijat jäävät hengellisesti aliravituiksi, sillä elämän leipä ei ole laki, vaan evankeliumi. 

Tästä kirjasta sitä elämän leipää todellakin sai! Oli erittäin ravitseva ja siunattu lukuelämys. 

SLEY-Kirjat 1994 

151 sivua 

Alkuteos: God's No and God's Yes - The Proper Distinction Between Law and Gospel 

Teos on Walter C. Pieperin laatima tiivistelmä laajemmasta alkuteoksesta Die rechte Unterscheidung von Gesetz unt Evangelium. St Louis 1897. 

Suomennoksessa on käytetty apuna Heikki Koskenniemen alkuperäiseen saksankieliseen laitokseen perustuvaa käännöstä. 

Elli-Marja Ilkka: Verellä merkitty tie

Tässä vuonna 1955 ilmestyneessä kristillisessä kirjassa on kertomuksia sota-ajasta ja lopuksi myös sen jälkeisistä vuosista. Näissä tarinoissa haavoitutaan, kuollaan, menetetään läheisiä ja kamppaillaan muiden vaikeiden elämäntilanteiden keskellä. Synti rikkoo ihmisiä, mutta onneksi on myös lääke, jonka antaa Vapahtajamme Jeesus Kristus. Mitä ikinä tarinoiden henkilöille tapahtuukin, moni heistä löytää elämäänsä hänen antamansa turvan ja pelastuksen. Ja jotkut toiset puolestaan toivovat läheistensä löytävän sen, kun ovat jo pitkään tehneet kylvötyötä ja rukoilleet. 

Yhden kertomuksen nimi on juuri Verellä merkitty tie. Siinä kaksi haavoittunutta harhailee erämaassa, ja verellä merkitty tie jää heidän jälkeensä. Miehet eivät tiedä, korjaako heidät pakkanen, nälkä, sudet vai vihollinen, mutta yhteen he saavat luottaa: että Jeesuksen verellä merkitty tie johtaa heidät perille taivaaseen. Yksin se veri puhdistaa heidät kaikesta synnistä. 

Kaikki kertomukset olivat puhuttelevia. Mieleen jäi esimerkiksi Lauri, joka oli kolmen pitkän sotavankeudessa vietetyn vuoden jälkeen päässyt takaisin kotiin. Kaikki ne kärsimyksen vuodet hän oli unelmoinut kodista ja siitä, miten hyvin kaikki sitten olisi. Mutta kotiväki ei ymmärrä hänen vankeudessa löytämäänsä uskoa, ja hän joutuu kokemaan itsensä ylimääräiseksi tunkeilijaksi omassa kodissaan. Lauri kulkee mietteissään pellolla ja suree omaa raskasta osaansa. Kunnes: 

Äkkiä hän säpsähti ajatuksiansa. Eikö hän sittenkin elämänsä vaiheissa ollut saanut kokea Jumalan ihmeellistä armoa ja johdatusta. Tähän asti Herra oli auttanut. Auttanut suurten ahdistusten lävitse. Ja jos Hän näin oli tehnyt pienelle, mitättömälle ihmiselle, eikö Hän voisi samaa kokonaisen kansan suhteen. 

  Hän avasi taas kirjansa ja luki erään alleviivaamansa paikan, joka oli tullut hänelle erikoisen rakkaaksi: 

  "Kun sinä vain omani olet, ei minua mikään maan päällä eikä taivaassa miellytä. 

  Vaikka vielä minun ruumiini ja sieluni vaipuisi, olet Sinä Jumala, kuitenkin aina sydämeni turva ja minun osani..." 

  Sitten hän sulki kirjan ja pisti sen poveensa. Hänen silmiinsä oli syttynyt kirkas loiste. Kaikissa vaiheissansa hän tiesi olevansa Herran käsissä. Sentähden jaksoi tämänkin päivän iltaan. 

  Ja huomenna oli taas uusi päivä, mutta myös uusi armo. 

Kirja kertoo siitä, miten sota-aikana monet etsivät Jumalaa, mutta silloinkin oli monia, jotka pitivät kristillistä uskoa vanhanaikaisena ja aikansa eläneenä. He halusivat ottaa ilon irti elämästä. Ja entistä enemmän huviteltiin sitten, kun sota oli ohi. Uskonasiat kuuluivat silloinkin monen mielestä vanhoille tai muuten kuolemaa lähestyville ihmisille. 

Jo tuohon aikaan myös avioliitot hajosivat. Tässäkin kirjassa jotkut tulevat petetyiksi ja pettävät itse. 

Monenlaisia ihmiskohtaloita tuli näillä sivuilla vastaan. Mieltä lämmittävää oli se, miten kautta koko kirjan tärkeimmällä sijalla loisti Kristuksen risti, johon moni sai panna toivonsa. On sykähdyttävää lukea tällaisia kertomuksia, joissa on mukana tuo vanhanaikainen ja kuitenkin aina yhtä uusi ja tuore evankeliumin sanoma. 

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1955 

78 sivua