Elli-Marja Ilkka: Verellä merkitty tie

Tässä vuonna 1955 ilmestyneessä kristillisessä kirjassa on kertomuksia sota-ajasta ja lopuksi myös sen jälkeisistä vuosista. Näissä tarinoissa haavoitutaan, kuollaan, menetetään läheisiä ja kamppaillaan muiden vaikeiden elämäntilanteiden keskellä. Synti rikkoo ihmisiä, mutta onneksi on myös lääke, jonka antaa Vapahtajamme Jeesus Kristus. Mitä ikinä tarinoiden henkilöille tapahtuukin, moni heistä löytää elämäänsä hänen antamansa turvan ja pelastuksen. Ja jotkut toiset puolestaan toivovat läheistensä löytävän sen, kun ovat jo pitkään tehneet kylvötyötä ja rukoilleet. 

Yhden kertomuksen nimi on juuri Verellä merkitty tie. Siinä kaksi haavoittunutta harhailee erämaassa, ja verellä merkitty tie jää heidän jälkeensä. Miehet eivät tiedä, korjaako heidät pakkanen, nälkä, sudet vai vihollinen, mutta yhteen he saavat luottaa: että Jeesuksen verellä merkitty tie johtaa heidät perille taivaaseen. Yksin se veri puhdistaa heidät kaikesta synnistä. 

Kaikki kertomukset olivat puhuttelevia. Mieleen jäi esimerkiksi Lauri, joka oli kolmen pitkän sotavankeudessa vietetyn vuoden jälkeen päässyt takaisin kotiin. Kaikki ne kärsimyksen vuodet hän oli unelmoinut kodista ja siitä, miten hyvin kaikki sitten olisi. Mutta kotiväki ei ymmärrä hänen vankeudessa löytämäänsä uskoa, ja hän joutuu kokemaan itsensä ylimääräiseksi tunkeilijaksi omassa kodissaan. Lauri kulkee mietteissään pellolla ja suree omaa raskasta osaansa. Kunnes: 

Äkkiä hän säpsähti ajatuksiansa. Eikö hän sittenkin elämänsä vaiheissa ollut saanut kokea Jumalan ihmeellistä armoa ja johdatusta. Tähän asti Herra oli auttanut. Auttanut suurten ahdistusten lävitse. Ja jos Hän näin oli tehnyt pienelle, mitättömälle ihmiselle, eikö Hän voisi samaa kokonaisen kansan suhteen. 

  Hän avasi taas kirjansa ja luki erään alleviivaamansa paikan, joka oli tullut hänelle erikoisen rakkaaksi: 

  "Kun sinä vain omani olet, ei minua mikään maan päällä eikä taivaassa miellytä. 

  Vaikka vielä minun ruumiini ja sieluni vaipuisi, olet Sinä Jumala, kuitenkin aina sydämeni turva ja minun osani..." 

  Sitten hän sulki kirjan ja pisti sen poveensa. Hänen silmiinsä oli syttynyt kirkas loiste. Kaikissa vaiheissansa hän tiesi olevansa Herran käsissä. Sentähden jaksoi tämänkin päivän iltaan. 

  Ja huomenna oli taas uusi päivä, mutta myös uusi armo. 

Kirja kertoo siitä, miten sota-aikana monet etsivät Jumalaa, mutta silloinkin oli monia, jotka pitivät kristillistä uskoa vanhanaikaisena ja aikansa eläneenä. He halusivat ottaa ilon irti elämästä. Ja entistä enemmän huviteltiin sitten, kun sota oli ohi. Uskonasiat kuuluivat silloinkin monen mielestä vanhoille tai muuten kuolemaa lähestyville ihmisille. 

Jo tuohon aikaan myös avioliitot hajosivat. Tässäkin kirjassa jotkut tulevat petetyiksi ja pettävät itse. 

Monenlaisia ihmiskohtaloita tuli näillä sivuilla vastaan. Mieltä lämmittävää oli se, miten kautta koko kirjan tärkeimmällä sijalla loisti Kristuksen risti, johon moni sai panna toivonsa. On sykähdyttävää lukea tällaisia kertomuksia, joissa on mukana tuo vanhanaikainen ja kuitenkin aina yhtä uusi ja tuore evankeliumin sanoma. 

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1955 

78 sivua