C. F. W. Walther: Jumalan kyllä & Jumalan ei

Lain ja evankeliumin tehtävä 

Suomentanut Jarmo Heikkilä 

1800-luvulla elänyt C. F. W. Walther, luterilaisen Missouri-synodin merkittävin teologi, toimi Concordia-seminaarin teologian professorina St. Louisissa. Walther piti perjantai-iltaisin oppilailleen Luther-hetkien luentoja, ja tämä kirja on tiivistelmä siitä, mitä hän opetti Jumalan lain ja evankeliumin oikeasta erottamisesta - vanhurskauttamisopin jälkeen tärkeimmästä opista. 

Walther halusi oppilaittensa oppivan saarnaamaan lakia ja evankeliumia oikealla tavalla, ja tämä kirja kuuluukin homiletiikan eli saarnaopin klassikoihin. Todella hienosti Walther tässä ohjaa tulevia sananjulistajia kristinuskon keskeisten totuuksien oikeaan esittämiseen. 

Mutta muutkin kuin puheiden pitäjät voivat saada tästä teoksesta suurta siunausta elämäänsä. Itsekin iloitsin valtavasti tästä ihanasta armon sanomasta, joka oli todellista leipää nälkäiselle, kuitenkaan asian toista puolta eli lakia unohtamatta. Jos nimittäin Jumalan laki jätetään kokonaan julistamatta, mihin silloin armoakaan tarvitaan, ja miten kenenkään synnintunto voi herätä? Kaikkein ihaninta on armon julistus, joka nousee siitä tosiasiasta, että on myös laki, pyhän Jumalan tahto - jota me ihmiset emme pysty täyttämään. 

Kirjassa asia tuodaan esiin 25 väitteen avulla, joita Walther sitten selittää kuulijoilleen. Koska kyseessä on tiivistelmä, hänen on annettu puhua tässä omin sanoin, ja laajat lainaukset luterilaisista tunnustuskirjoista, Lutherilta ja dogmaatikoilta on jätetty pois. Useimmat Raamatun ulkopuoliset lainaukset ovat joka tapauksessa Lutherilta. 

Walther opettaa, ettei Jumalan sanaa jaeta oikein, jos ei saarnata lakia sen koko ankaruudessa eikä evankeliumia sen täydessä suloisuudessa. Lakia ja evankeliumia ei myöskään saa sekoittaa toisiinsa. Ja kun lakia on saarnattu, ei pidä odottaa, että joskus myöhemmin sitten kerron ilosanomaa, vaan vapauttava armon sanoma on julistettava heti perään. Evankeliumia ei kuitenkaan pidä julistaa huolettomina synneissään eläville - eikä lakia syntiensä vuoksi kauhistuneille. Näitähän molempia lähestymistapoja kyllä paljon näkee ja kuulee. 

Ihminen ei voi pelastua millään omilla teoillaan; edes uskosta ei pidä tehdä ihmisen omaa suoritusta, jolla pelastus "ansaitaan". Uskokin on Jumalan teko. Eikä edes uskovaa pidä ahdistaa lain saarnalla tekemään tekoja, vaan halu hyvän tekemiseen nousee evankeliumin vapaudesta ja ilosta. Lailla ei ole voimaa muuttaa ihmistä; se voima on vain evankeliumissa. Lain kautta tulee synnintunto, ja lain kautta synti sekä halu tehdä sitä tulee jopa suuremmaksi. 

Myöskään meidän aiemman kääntymyksemme ei pidä olla meille se "jumala", joka meidät pelastaa, vaan meidän on päivittäin palattava armoistuimelle, Walther opettaa. Eikä pidä odottaa, että ensin tulisi tunteita, vaan aivan mitään tuntematta saamme uskoa armon omaksemme. 

Walther lohduttaa murheellisia sieluja: 

Jos olen huolestunut, koska en koe armon tunnetta vaikka vilpittömästi sitä kaipaan, olen varmasti tosi kristitty. Joka näet tahtoo uskoa, on jo uskova. Kuinka kukaan voisikaan tahtoa uskoa sellaista, mitä ei pidä totena? 

Ja: 

Missä on kipinäkin armon kaipaamista, siellä on myös usko; sillä usko on juuri armon kaipaamista. 

Mikä vaikeinta saarnaajan kannalta, saarnan tai puheen pitäisi olla sellainen, josta syntejään kauhistuva saa lohdutuksen, ja siitä samasta saarnasta katumattoman pitäisi tajuta, että tämä ei koske häntä. 

Niin Missouri-synodilainen kuin onkin, Walther opettaa myös ihanasti, ettei edes luterilainen kirkko ole ainoa autuaaksitekevä. Mistään "oikeaan kirkkokuntaan" kuulumisesta ei saa tehdä pelastuksen ehtoa. Silloinhan pelastus tulisi jälleen kerran ihmisen omista teoista. Pelastavaa uskoa on kaikissa kirkkokunnissa. Jopa siellä, missä saatetaan opettaa monenlaista väärää, voi silti olla Jumalan lapsia. Eivätkä oikeaoppisimmankaan kirkkokunnan jäsenet automaattisesti pelastu, koska pelastus tulee yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. 

Samoin, vaikka sakramentit ovat luterilaisille tärkeitä, ei kukaan pelastu ilman uskoa, vaikka kuinka olisi kastettu ja kävisi ehtoollisella. 

Lopuksi Walther vielä muistuttaa, että Jumalan sanaa ei jaeta oikein, jos ei anneta evankeliumin olla opetuksessa etualalla. Jos evankeliumi ei saa olla julistuksessa vallitsevana, kuulijat jäävät hengellisesti aliravituiksi, sillä elämän leipä ei ole laki, vaan evankeliumi. 

Tästä kirjasta sitä elämän leipää todellakin sai! Oli erittäin ravitseva ja siunattu lukuelämys. 

SLEY-Kirjat 1994 

151 sivua 

Alkuteos: God's No and God's Yes - The Proper Distinction Between Law and Gospel 

Teos on Walter C. Pieperin laatima tiivistelmä laajemmasta alkuteoksesta Die rechte Unterscheidung von Gesetz unt Evangelium. St Louis 1897. 

Suomennoksessa on käytetty apuna Heikki Koskenniemen alkuperäiseen saksankieliseen laitokseen perustuvaa käännöstä. 

Elli-Marja Ilkka: Verellä merkitty tie

Tässä vuonna 1955 ilmestyneessä kristillisessä kirjassa on kertomuksia sota-ajasta ja lopuksi myös sen jälkeisistä vuosista. Näissä tarinoissa haavoitutaan, kuollaan, menetetään läheisiä ja kamppaillaan muiden vaikeiden elämäntilanteiden keskellä. Synti rikkoo ihmisiä, mutta onneksi on myös lääke, jonka antaa Vapahtajamme Jeesus Kristus. Mitä ikinä tarinoiden henkilöille tapahtuukin, moni heistä löytää elämäänsä hänen antamansa turvan ja pelastuksen. Ja jotkut toiset puolestaan toivovat läheistensä löytävän sen, kun ovat jo pitkään tehneet kylvötyötä ja rukoilleet. 

Yhden kertomuksen nimi on juuri Verellä merkitty tie. Siinä kaksi haavoittunutta harhailee erämaassa, ja verellä merkitty tie jää heidän jälkeensä. Miehet eivät tiedä, korjaako heidät pakkanen, nälkä, sudet vai vihollinen, mutta yhteen he saavat luottaa: että Jeesuksen verellä merkitty tie johtaa heidät perille taivaaseen. Yksin se veri puhdistaa heidät kaikesta synnistä. 

Kaikki kertomukset olivat puhuttelevia. Mieleen jäi esimerkiksi Lauri, joka oli kolmen pitkän sotavankeudessa vietetyn vuoden jälkeen päässyt takaisin kotiin. Kaikki ne kärsimyksen vuodet hän oli unelmoinut kodista ja siitä, miten hyvin kaikki sitten olisi. Mutta kotiväki ei ymmärrä hänen vankeudessa löytämäänsä uskoa, ja hän joutuu kokemaan itsensä ylimääräiseksi tunkeilijaksi omassa kodissaan. Lauri kulkee mietteissään pellolla ja suree omaa raskasta osaansa. Kunnes: 

Äkkiä hän säpsähti ajatuksiansa. Eikö hän sittenkin elämänsä vaiheissa ollut saanut kokea Jumalan ihmeellistä armoa ja johdatusta. Tähän asti Herra oli auttanut. Auttanut suurten ahdistusten lävitse. Ja jos Hän näin oli tehnyt pienelle, mitättömälle ihmiselle, eikö Hän voisi samaa kokonaisen kansan suhteen. 

  Hän avasi taas kirjansa ja luki erään alleviivaamansa paikan, joka oli tullut hänelle erikoisen rakkaaksi: 

  "Kun sinä vain omani olet, ei minua mikään maan päällä eikä taivaassa miellytä. 

  Vaikka vielä minun ruumiini ja sieluni vaipuisi, olet Sinä Jumala, kuitenkin aina sydämeni turva ja minun osani..." 

  Sitten hän sulki kirjan ja pisti sen poveensa. Hänen silmiinsä oli syttynyt kirkas loiste. Kaikissa vaiheissansa hän tiesi olevansa Herran käsissä. Sentähden jaksoi tämänkin päivän iltaan. 

  Ja huomenna oli taas uusi päivä, mutta myös uusi armo. 

Kirja kertoo siitä, miten sota-aikana monet etsivät Jumalaa, mutta silloinkin oli monia, jotka pitivät kristillistä uskoa vanhanaikaisena ja aikansa eläneenä. He halusivat ottaa ilon irti elämästä. Ja entistä enemmän huviteltiin sitten, kun sota oli ohi. Uskonasiat kuuluivat silloinkin monen mielestä vanhoille tai muuten kuolemaa lähestyville ihmisille. 

Jo tuohon aikaan myös avioliitot hajosivat. Tässäkin kirjassa jotkut tulevat petetyiksi ja pettävät itse. 

Monenlaisia ihmiskohtaloita tuli näillä sivuilla vastaan. Mieltä lämmittävää oli se, miten kautta koko kirjan tärkeimmällä sijalla loisti Kristuksen risti, johon moni sai panna toivonsa. On sykähdyttävää lukea tällaisia kertomuksia, joissa on mukana tuo vanhanaikainen ja kuitenkin aina yhtä uusi ja tuore evankeliumin sanoma. 

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1955 

78 sivua 

Eero Junkkaala: Matkalla Emmaukseen

Matkalla Emmaukseen on kolmas ja tulevan pääsiäisen osalta varmaankin viimeinen pääsiäisen ajan lukuvinkkini. Emmauksen tien kulkijoista kertoo Luukkaan evankeliumi, ja se on yksi koskettavimmista ylösnousemuskertomuksista. Siinä kaksi Emmaukseen matkalla olevaa, Mestarinsa kuoleman musertamaa opetuslasta saa yllättäen kohdata Jeesuksen ylösnousseena. 

Eero Junkkaala kertoo Emmauksesta sekä Raamatun että arkeologian pohjalta. Olihan hän ollut kymmenenä kesänä mukana arkeologisissa kaivauksissa Emmaus-Nikopoliksen raunioilla. Erilaisia Emmaus-kandidaatteja kuuluu olevan ainakin yhdeksän, mutta Emmaus-Nikopolis on niistä kaikkein todennäköisin. 

Arkeologiasta onkin kiinnostavaa lukea, mutta suurin osa Junkkaalan kirjasta on kuitenkin syvällistä Raamatun opetusta. Hän kuvaa noiden kahden opetuslapsen kokemaa pettymystä ja sitä, miten hoitavasti Jeesus heidät kohtasi. Miksi hän leikki kuuropiiloa eikä heti paljastanut itseään? Koska hän ymmärsi, että Emmauksen tien kulkijoiden oli saatava ensin purkaa surunsa jollekulle. Jeesus oli hyvä kuuntelija. 

Mutta kuuntelemisen jälkeen hän oli myös paras mahdollinen raamatunopettaja. Jeesus kävi läpi, mitä hänestä oli kirjoituksissa sanottu, ja niinpä myös Eero Junkkaala käy kirjassaan läpi, mitä kaikkea Vanha testamentti tosiaan kertoo Jeesuksesta. 

Hoitavasti Junkkaala kirjoittaa siitä, miten Jeesus oli kulkevinaan ohi - mutta ei sitten kulkenutkaan. Ja miten hän meidänkin kohdallamme on joskus kulkevinaan ohi: 

Rukouksen syvin olemus on juuri siinä, että pyydämme Jeesusta tulemaan luoksemme. Joskus hän on ikään kuin kulkevinaan ohitsemme. On aikoja, jolloin Jeesus tuntuu olevan kaukana. Tuntuu, että hän pysähtyy muiden luo mutta ei minun. Uskonelämäni on kylmää ja heikkoa, eikä Jeesusta ole missään. Mutta ei hän ole kaukana. Hän on vain kulkevinaan ohi mutta ei kuitenkaan kulje. Hän on lähellä ja odottaa, että kutsuisin hänet luokseni. Kun kutsun, hän ilomielin tulee. 

Lopulta kaikki huipentuu siihen, kun Jeesus murtaa leivän, ja opetuslapset tunnistavat hänet vihdoin. Surun tilalle tulee ilo ja kiire lähteä kertomaan muillekin. 

Kirjan lopulla Eero Junkkaala kiteyttää hienosti Emmauksen matkan merkityksen: 

Kirjoitusten avaaminen oli tämän matkan päätarkoitus. Se ikään kuin siirsi Jeesuksen kohtaamisen paikaksi Jumalan sanan. Historiallinen Jeesus lähtisi pois mutta hänen Sanansa jäisi. Tästä eteenpäin hänet kohdattaisiin Sanassa. 

Entä Vanhan testamentin merkitys, sen ainoan Raamatun, joka Jeesuksen aikana oli olemassa: 

Jeesus nosti tässä myös Vanhan testamentin sellaiseen asemaan, että sen syrjäyttäminen on Jumalan sanan syrjäyttämistä. Vanha testamentti puhuu kaikkialla Kristuksesta, ja se on kauttaaltaan Jumalan sanaa. Jeesuksen tultua sitä kuitenkin luetaan uudessa valossa. 

Kiinnostavaa uutta tietoakin kirjasta avautuu. Junkkaala pohtii esimerkiksi noiden kahden opetuslapsen henkilöllisyyttä. Kun Raamatun mukaan Jeesuksen ristin juurella seisoi muiden mukana "Klopaksen vaimo", hän oli hyvin todennäköisesti nimeltä mainitun Emmauksen tien matkalaisen puoliso. Juutalaiskristillinen kirjailija Hegesip (180-luvulla jKr.) kertoo puolestaan, että Kleopas olisi ollut Jeesuksen kasvatti-isän Joosefin veli. Kun Jeesuksen ajasta ei ollut tuolloin kulunut vielä kovin monta sukupolvea, Hegesipillä saattoi hyvinkin olla oikeaa tietoa asiasta. 

Entä sitten se toinen kulkija, jonka nimeä Luukas ei mainitse? Siitä ja monesta muusta voit lukea lisää Junkkaalan kirjasta.  

Puhutteleva teos taas tämäkin. Kannattaa ehdottomasti ottaa lukulistalle! 

Kirjapaja 2006 

112 sivua 

Kansi: Jenny Haapimaa 

Kannen kuva: Valtteri Kantanen 

Eero Huovinen: Uusi ilo - Pääsiäisen evankeliumi

Tässä toinen pääsiäisen ajan lukuvinkki. Edellinen lukemani kirja, Lauri Huovisen Katso ihmistä, keskittyi Kristuksen kärsimyshistoriaan. Nyt puolestaan Laurin poika Eero Huovinen (Helsingin emerituspiispa ja teologian tohtori) käsittelee - kuten jo hänen teoksensa nimestä Uusi ilo voi päätellä - lähinnä ylösnousemusta. Mutta aluksi hiukan myös sitä aikaa, kun Jeesus oli haudassa ja "astui alas tuonelaan". 

Kirjan mietteet ovat syntyneet pääsiäisyön messuihin valmistautumisesta ja niiden viettämisestä. 

Aivan aluksi pääsemme lukemaan pääsiäisen evankeliumit Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen mukaan. Sitten Huovinen käy läpi pääsiäisen tapahtumia avaten sieltä sieltä paljon kiinnostavia yksityiskohtia ja uusia näköaloja lukijan pohdittavaksi. Mitä oli se tuonelaan astuminen, miksi juuri naiset pääsivät niin keskeiseen rooliin ylösnousemuksen todistajina, entä mitä kaikkea meille avautuu vaikkapa kivestä hautakammion suulla? 

Puhuttelevia ajatuksia Huovisella on muun muassa siitä, että ylösnousemuksen edessä Jeesuksen seuraajilla ei ollutkaan suurta, voitonvarmaa uskoa, vaan aluksi he säikähtivät ja olivat ymmällä. Ja kun Johannes katsoi tyhjään hautaan, toisaalta kerrotaan, että hän näki ja uskoi, mutta sitten kuitenkin: vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet. Mitä oli se usko, joka "ei vielä ymmärrä"? Huikea näkökulma siihen, että voi uskoa, vaikka ei aina kaikkea ymmärtäisikään. 

Toisaalta seuraavaksi kerrotaan, että viestiä ylösnousemuksesta lähdettiin viemään juoksujalkaa. Alkuhämmennyksen jälkeen sydämet syttyivät niin, että tuli kiire lähteä kertomaan ilouutista muillekin. 

Huoviselle on avautunut pääsiäisen sanomasta monia syvällisiä näkökulmia. Jaan tässä lopuksi vielä joitakin otteita kirjasta: 

Kristuksen tuonelaan astuminen vakuuttaa siitä, ettei niin synkkää paikkaa voi olla, ettei Kristus voisi tulla sinne. Jos hän kerran on laskeutunut keskelle kaikkein pahinta, niin eikö hän voisi tulla myös kaikkien niiden kauheuksien keskelle, joiden ahdistamina ihmiset maan päällä elävät. 

  Aina kun tunnustan uskoni siihen, että Kristus "astui alas tuonelaan", saarnaan itselleni ja muille siitä Jumalan armosta ja rakkaudesta, joka yltää helvetin porttien yli, sen perimmäisiin komeroihin saakka. 

*** 

Olisiko pääsiäisen ihme siinä, että Jumala "vierittää pois" kaikki ne suuret kivet, jopa "hyvin suuret kivet", jotka estävät pääsemästä armon ja anteeksiantamuksen vaikutuspiiriin. Jumala itse poistaa kaikki esteet ja avaa pääsiäisen todellisuuden ja ilon. Kun Jumala vierittää kivet pois, silloin valo pääsee sydämemme hautoihin ja silloin me pääsemme vapauteen ja uuteen elämään. 

*** 

Miten usein Jumala ja Kristus näyttäytyvätkään oudossa ja tuntemattomassa hahmossa. Monasti voi olla työlästä tunnistaa yllättävällä tavalla vastaantulevaa Kristusta. Christus incognito, tuntematon Kristus. 

  Mutta olennaisinta ei ehkä olekaan, huomaako ihminen Kristuksen, vaan se, näkeekö Kristus ihmisen. Kun Jumala katsoo ja muistaa, silloin ihmisen käy hyvin. 

Kuvituksena kirjassa on eri taiteilijoiden pääsiäisaiheisia maalauksia. Monet niistä ovat hyvin vanhoja, mutta on mukana hiukan uudempaakin tuotantoa, kuten eräs Kuutti Lavosen maalaus Tyrvään Pyhän Olavin kirkosta. 

Uusi ilo - Pääsiäisen evankeliumi tarjoaa siunattuja lukuhetkiä pääsiäisen aikaan. Kuten tarjosi joulun alla myös Eero Huovisen Pitkä ilo - joulun evankeliumi. 

WSOY 2014 

136 sivua 

Päällys ja graafinen suunnittelu: Marjaana Virta 

Kuvatoimittaja: Laura Arvela 

Lauri Huovinen: Katso ihmistä

Siirryn blogissani melkein suoraan joulusta pääsiäiseen, koska edellisen postauksen jälkeen ehti olla parin kuukauden tauko. Nyt ainakin toivon, että saisin tämän kirjan lisäksi tuotua blogiin pari muutakin pääsiäisaiheista kirjaa - jos vain ehdin lukea vielä nekin. 

Tästä Lauri Huovisen kirjasta oli luontevaa aloittaa, koska Huovinen keskittyy tässä Kristuksen kärsimiseen ja kuolemaan. Teoksen alaotsikkona onkin Kristuksen kärsimisen ja kuoleman historia. Seuraavassa kirjassa, jonka lukemista olen suunnitellut, ollaan sitten varmasti enemmän myös ylösnousemuksessa. Jos tai kun toivottavasti saan sen luettua, koska todella kiinnostava sekin ehdottomasti on. 

Lauri Huovinen käy yksityiskohtaisesti läpi Jeesuksen kärsimystien eri vaiheet, ja kirja on hieno yhdistelmä historiallista tietoa sekä hengellistä sanomaa. Sain tästä todella paljon uutta taustatietoa aiheeseen liittyen ja hengellistä ravintoa. Siis niitä siunattuja lukuhetkiä! 

Kirja esittelee meille Kristuksen kärsimystien tapahtumat ja niihin liittyvät henkilöt sekä paikat. Näistä kaikista avautuu monia uusia näköaloja ja uutta ajateltavaa. 

Huovinen kiinnittää huomiota siihen, että kun evankeliumit kertovat Jeesuksen kärsimyshistoriaa, ne eivät mässäile julmilla ja verisillä yksityiskohdilla. Tarkoituksena ei ollut saada lukijaa järkyttymään niinkään Jeesuksen tuskia kuin omaa syntisyyttään. Niinpä Jeesus itse sanoi häntä itkeneille naisille, ettei näiden pitäisi itkeä häntä, vaan itseään. Huovinen toteaa: 

Tämä on evankeliumien lyhyiden ja yksinkertaisten Kristuksen kärsimyskertomusten oikea vaikutus: ne saavat meitä tutkimaan itseämme, näkemään syntimme ja kauhistumaan niitä. 

Toisaalta Juudaksen ja Pietarin esimerkki opettaa meille, että kun kauhistumme syntejämme, 

meidän tulee mennä synteinemme, ei pois Herran luota, kuten Juudas, vaan Herran tykö, kuten Pietari. Siten löydämme niitä vastaan oikean lääkkeen. 

Ryöväri puolestaan uskoi ensimmäisenä ristiinnaulittuun Jeesukseen - ja sai armon. Hän, kelvoton, kuolemaantuomittu rikollinen, voi olla lohtuna monelle muulle: 

Kaikille niille, jotka eivät ole osanneet eivätkä osaa valmistaa itseään oikealla tavalla lähtemään ajasta iäisyyteen - kaikille kelvottomille ja ihmisten hylkäämille, omasta syystään kärsiville ja kuritetuille - kaikille Jumalan vihaa ja tuomiota pelkääville, kadotetuille rikollisille - kaikille heille ristin ryöväri on sanomattomaksi lohdutukseksi. 

Lauri Huovinen kuvailee tuon ajan ruoskimis- ja ristiinnaulitsemiskäytäntöjä yksityiskohtaisemmin kuin evankeliumit, joten hänen kirjansa äärellä pääsee kyllä kauhistumaan myös Jeesuksen kärsimystä, ei vain omaa syntisyyttään. (Toki ne evankeliumien koruttomat kertomuksetkin esittävät Jeesuksen tuskalliset kokemukset aivan tarpeeksi järkyttävinä.) Ja vaikka vasta Golgatalla Jeesuksen ruumis naulittiin ristille, jo Getsemanessa hänen tahtonsa naulittiin ristille. Hän koki sielussaankin suunnattomat kärsimykset. 

Sanomaton on kuitenkin se lohdutus, minkä me sielullemme Getsemanen tuskaa ajatellessamme saamme. Tästä Kristuksen ahdistuksesta meidän syntiemme tähden lähtee se loputon ja ääretön autuuden virta, joka antaa kristilliselle seurakunnalle sen elämän ja voiman. 

Koen taas kerran, etten osannut sanoa paljoakaan tästä hyvästä kirjasta, mutta itse lukemalla sieltä voi ammentaa paljon hengellisiä rikkauksia. Katso ihmistä on sellainen teos, jonka äärellä hiljaisen viikon sanoma alkaa elää ja puhutella uudella tavalla. 

SLEY 1965 

158 sivua 

Oi rakkain Jeesukseni, 

piinattu, verinen, 

jo särkyy sydämeni, 

kun tuskaas muistelen. 

Sua taivaan kunnialla 

ylhäällä palveltiin, 

nyt orjantappuralla 

pää pyhä kruunattiin. 

VK 63:1 

Päivi Rinne: Rakastit vaikenemalla

Päivi Rinne alkoi kirjoittaa runoja vuonna 1992 sairastuttuaan lääketieteellisesti parantumattomaan reumasairauteen, dermatomyosiittiin. Alun perin Rinteellä ei ollut aikomusta julkaista näin kipeitä ja henkilökohtaisia kokemuksia, mutta vuosien jälkeen hän oli siihen valmis. 

Ajan mittaan kärsimyksen keskelle tuli nimittäin myös lohdutuksen, valon ja toivon näköaloja, joihin tämä runokokoelma päättyy. Ja onhan monia, joille ne epätoivon hetkinä kirjoitetut runot tarjoavat hyvää vertaistukea. Samalla myös toivottomuuden keskellä elävä lukija pääsee näkemään, miten pimeyden keskelle voi sittenkin vielä tulla valoa. 

Runot avaavat monia erilaisia sairastavan ihmisen kokemuksia, mutta kyllä niissä kuvataan kärsimystä yleisemmälläkin tasolla. Ja vaikka itsellä ei olisi samaa sairautta, kyllä muidenkin sairaiden on helppo eläytyä ja samaistua Päivi Rinteen tunteisiin ja kokemuksiin. 

Millaista on esimerkiksi, kun ensin diagnoosia ei ala löytyä, ja potilasta pidetään luulosairaana? Entä kun diagnoosin lopulta saa, ja kaikelle on sittenkin syy ja nimi. Miltä tuntuu, kun vuosien ajan sosiaalityötä opiskellut joutuukin itse olemaan sosiaalityön kohteena ja hakemaan vammaistukea 28-vuotiaana? Tai kun joutuu selittelemään, ettei käsien vapina johdu kahvikuppineuroosista, vaan kortisonista, ja kun ihmiset ihmettelevät lääkityksen muuttamaa ulkonäköä. 

Kirjassa on myös runoja siitä, miten sairaus vaikuttaa perheessä suhteeseen puolison ja lasten kanssa. Lapsi saattaa sanoa, että äiti älä lähde mukaan luistelemaan, kun et kuitenkaan jaksa olla kauan. Tai saattaa pelätä äidin kuolemaa. Ja miltä se tuntuu, kun kaverin äiti jaksoi ottaa lapsen syliin monta kertaa, kun itse lapsen omana äitinä et siihen pysty. 

Runoilija pohtii, miksi juuri nämä kivet juuri minun kengissäni. Hiertääkseenkö jalkani rikki - vai ehkä siksi, etten kulkisi toisen kärsivän ohi. Miten kipu on uskollinen ystävä, joka ei käännä selkäänsä, vaikka sitä kuinka haukkuisi. Miten vaikeimpia ja parantumattomimpia ovat sittenkin hengen reumakyhmyt ja sielun makuuhaavat. 

Entä sitten Jumala? Missä hän on, miksi hän rakastaa vaikenemalla? 

Eikä ihmisellä sairauden keskellä ole suurta uskoa: 

edes sinapinsiemenen verran 

mutta kun ei sitäkään 

silti istun vuoreni viereen 

odottamaan 

Suurten julistajien suuret sanat eivät lohduta, vaan kasaavat lisää vaatimuksia sairaan päälle, joka ei parane. Koskettava ja puhutteleva on tämä(kin) runo: 

mitä ikinä te anotte 

minun nimessäni 

karismaattinen 

julistajan ruoska 

yrittää vielä sivaltaa 

eikä tiedä 

että minulle saarnaavat 

eläkeläismummon 

reumaiset kädet 

taivaalle kohotettuina 

kiittämässä 

Jumalaa 

Kirjan edetessä runoissa näkyy sisäistä paranemista. Miten Jumala koskettaa sisintä lempeästi ja sulattaa muistojen kuuraa. Miten fyysisen paranemisen sijasta Jumala vapauttaakin katkeruudesta ja vihasta niin, ettei siinä kirkkaudessa osaa murehtia ontuvaa jalkaa. Saa olla niin kuin tuo mummokin, joka reumaisilla käsillään ylisti Jumalaa. Rinne toteaa erään runonsa päätteeksi: Sydän oli noussut kuolleista. Oli taas toivo; hän sai havahtua aamunkoittoon. 

armo 

kuin aamuyön 

ensimmäinen 

hento valojuova 

tulossa 

Rakastit vaikenemalla on todella koskettava ja hoitava lukuelämys. Näiden runojen äärellä saa käydä läpi omia kipeitä kysymyksiään ja tunteitaan - ja sitten lopuksi nähdä, että sieltä se aamuyön ensimmäinen hento valojuova voi sittenkin vielä tulla. Vaikka joskus Jumala voi vuosien ajan rakastaa vaikenemalla, lopulta hän pystyy kääntämään pimeimmänkin yön siunaukseksi. Kivun kautta hän vetää meitä lähelleen ja tekee meissä uutta. 

Aika Oy 2001 

94 sivua 

Kannen ulkoasu: Markus Paajala 

Kannen kuva: Aulis Lehikoinen 

P. S. Kirjakuvani enkeli sopii ehkä tämän runokokoelman seuraksi parhaiten värinsä ja enkeliytensä puolesta. Mutta kyllähän se enkelin toivottama aurinkokin näissä runoissa lopulta nousee. 

Kuinka sain kutsun lähetystyöhön?

Kirpputoreilta voi löytää mitä mielenkiintoisimpia vanhoja kirjoja, jollaisista ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Sellainen löytö oli tämäkin Suomen Lähetysseuran kirja vuodelta 1945. Tässä neljä eri lähetystyöntekijää kertoo siitä, miten lähetyskutsu heidän kohdallaan avautui. 

Kyseiset lähetit ovat Ambomaalla työskennelleet Liina Lindström ja Walde Kivinen sekä Portugalin Angolassa työskennelleet Tuure Vapaavuori ja Matti Peltola. Heitä kaikkia kutsui siis työ Afrikassa. Ehkä se on tuohon aikaan ollutkin ensisijainen lähetyskohde? 

Lindström toimi Suomen Lähetysseuran opettaja- ja pappisseminaarin opettajana Oniipassa; Kivinen taas oli ollut saman seminaarin johtajana. Peltola ja Vapaavuori olivat pastoreita, kuten Kivinenkin. 

Kirjassa on kiehtovaa 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien ajankuvaa, mutta toisaalta lähetyskutsuun liittyvät haasteet, kipuilut, kysymykset ja unelmat ovat ajattomia. Kutsumus voi tulla monin eri tavoin, eikä sen tarvitse tulla suurina ilmestyksinä, vaan sen voi saada aivan arkisesti. Joku hyväksyy sen helpommin, toinen tappelee vastaan ja yrittää paetakin kutsuaan. Tai jopa Jumalaa itseään. 

Walde Kivinen toteaakin omaan kokemukseensa viitaten: 

Tämä kertomus on paremminkin todistusta siitä, miten suurta vaivaa Jumalalla on voidaksensa pitää käsissään sellaista kierovartista työkalua, joka aina pyrkii menemään kaikkialle muualle, mutta ei sinne, minne Jumala tahtoisi ajaa. 

Mutkia ovat tuolloin tuoneet matkaan sodatkin. Walde Kivisen lähetyskoulutus kesti pitempään kuin tavallisesti, koska väliin tuli vuoden 1918 sota. Kun kirjoittajat ovat sitten kertoneet tarinaansa toisen maailmansodan loppuvaiheissa, he ovat kipeästi kyselleet, vieläkö kaiken jälkeen heille avautuu mahdollisuus palata takaisin rakastamaansa Afrikkaan. 

Ajankuvaa on siinäkin, että Walde Kivistä puhutteli nuorena oppikoululaisena kaksi lähetysaiheista kirjaa, joista toisen nimi oli Ihmissyöjien keskellä. Nyt tuollainen kirjan nimi hymyilyttää, ja ainakin minulle tulee mieleen, että jos lukisin tuollaisen kirjan, ja jos ihmissyöjiä tosiaan vielä jossain olisi, itselleni voisi kyllä tulla mieleen ennemmin kutsumus pysyä kotimaassa. 

Liina Lindström kiinnostui lähetystyöstä ensimmäisen kerran jo lapsena. Hän nokesi nukkiensa naamat mustiksi ja lauloi niille mustasta Saarasta. Ajankuvaa sekin, vaikka olen minäkin laulanut tuota laulua vielä 1970-luvun lapsena. 

Lindström ei kuitenkaan nuorena kokenut sopivansa "oikeaksi lähetyssaarnaajaksi". Kunnes 23-vuotiaana hän oli ensimmäisessä ylioppilaskokouksessaan, jossa kerrottiin muun muassa Akateemisten Vapaaehtoisten Lähetysliitosta: 

Tämän liiton jäsenet eivät kysy: miksi juuri minä lähtisin lähetystyöhön, vaikka muut eivät lähde, vaan he kysyvät: kun Jeesus kerran on antanut selvän käskyn lähetystyön tekemisestä, niin miksi minä sitten en lähde. Täytyy olla jokin syy, joka omantuntoni ja Jumalan edessä kelpaa selitykseksi siihen, miksi ei kuitenkaan juuri minun asiani ole lähteä. Siinä tuli lähetyskutsumus niin matalalle ja käytännölliselle pohjalle, että aivan tavallisenkin ihmisen ajatus siihen ulottui. 

Puhutteleva ajatus. 

Walde Kivisen kertomuksessa puolestaan puhutteli sekin, miten kentälle lähdön viivästyessä kaikki turhankin tuntuiset vaiheet osoittautuivat perillä tarpeellisiksi. Hänelle oli siellä hyötyä kaikista odotusaikana oppimistaan tiedoista ja taidoista. Toisaalta kentällä olisi tarvittu monen muunkin ammatin osaamista. Vuosien varrella hän sai harmitella, ettei ollut kaiken muun lisäksi vielä koneenkäyttäjä, mekaanikko, koneinsinööri ja kirjanpainaja. Monenlaiset taidot olisivat Afrikassa olleet tarpeellisia. 

Matti Peltola kertoo oman tarinansa hyvin lyhyesti, ja kirjan päättää Tuure Vapaavuori, jonka kertomus on kaikkein pisin. Hän, papin poika, ehtikin pitkään pakoilla Jumalaa ja kutsumusta. Vapaavuori ei nuorena halunnut jatkaa opintojaan, vaan työskenteli tehtaissa, mutta lopulta Jumala otti hänet kiinni, ja niin hän lähti sittenkin opiskelemaan teologiaa. 

Kun Vapaavuoren lähtöpäiväksi oli määrätty 25.4.1931, hän katsoi Päivän Tunnussanasta, minkä sanan Herra antaisi hänelle matkaevääksi. Siellä oli jae: 

Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. (1. Moos. 12:1) 

Tämä on hyvin ohut kirja, mutta samalla todella antoisa ja puhutteleva lukuelämys. Koska teos keskittyy lähetyskutsun saamiseen ja työhön valmistautumiseen, perillä Afrikassa siinä ei juurikaan olla. Olikin kiinnostavaa lukea lähetystyöstä tällä kertaa vähän eri näkökulmasta. 

Suomen Lähetysseura 1945 

52 sivua