Päivi Rinne: Rakastit vaikenemalla

Päivi Rinne alkoi kirjoittaa runoja vuonna 1992 sairastuttuaan lääketieteellisesti parantumattomaan reumasairauteen, dermatomyosiittiin. Alun perin Rinteellä ei ollut aikomusta julkaista näin kipeitä ja henkilökohtaisia kokemuksia, mutta vuosien jälkeen hän oli siihen valmis. 

Ajan mittaan kärsimyksen keskelle tuli nimittäin myös lohdutuksen, valon ja toivon näköaloja, joihin tämä runokokoelma päättyy. Ja onhan monia, joille ne epätoivon hetkinä kirjoitetut runot tarjoavat hyvää vertaistukea. Samalla myös toivottomuuden keskellä elävä lukija pääsee näkemään, miten pimeyden keskelle voi sittenkin vielä tulla valoa. 

Runot avaavat monia erilaisia sairastavan ihmisen kokemuksia, mutta kyllä niissä kuvataan kärsimystä yleisemmälläkin tasolla. Ja vaikka itsellä ei olisi samaa sairautta, kyllä muidenkin sairaiden on helppo eläytyä ja samaistua Päivi Rinteen tunteisiin ja kokemuksiin. 

Millaista on esimerkiksi, kun ensin diagnoosia ei ala löytyä, ja potilasta pidetään luulosairaana? Entä kun diagnoosin lopulta saa, ja kaikelle on sittenkin syy ja nimi. Miltä tuntuu, kun vuosien ajan sosiaalityötä opiskellut joutuukin itse olemaan sosiaalityön kohteena ja hakemaan vammaistukea 28-vuotiaana? Tai kun joutuu selittelemään, ettei käsien vapina johdu kahvikuppineuroosista, vaan kortisonista, ja kun ihmiset ihmettelevät lääkityksen muuttamaa ulkonäköä. 

Kirjassa on myös runoja siitä, miten sairaus vaikuttaa perheessä suhteeseen puolison ja lasten kanssa. Lapsi saattaa sanoa, että äiti älä lähde mukaan luistelemaan, kun et kuitenkaan jaksa olla kauan. Tai saattaa pelätä äidin kuolemaa. Ja miltä se tuntuu, kun kaverin äiti jaksoi ottaa lapsen syliin monta kertaa, kun itse lapsen omana äitinä et siihen pysty. 

Runoilija pohtii, miksi juuri nämä kivet juuri minun kengissäni. Hiertääkseenkö jalkani rikki - vai ehkä siksi, etten kulkisi toisen kärsivän ohi. Miten kipu on uskollinen ystävä, joka ei käännä selkäänsä, vaikka sitä kuinka haukkuisi. Miten vaikeimpia ja parantumattomimpia ovat sittenkin hengen reumakyhmyt ja sielun makuuhaavat. 

Entä sitten Jumala? Missä hän on, miksi hän rakastaa vaikenemalla? 

Eikä ihmisellä sairauden keskellä ole suurta uskoa: 

edes sinapinsiemenen verran 

mutta kun ei sitäkään 

silti istun vuoreni viereen 

odottamaan 

Suurten julistajien suuret sanat eivät lohduta, vaan kasaavat lisää vaatimuksia sairaan päälle, joka ei parane. Koskettava ja puhutteleva on tämä(kin) runo: 

mitä ikinä te anotte 

minun nimessäni 

karismaattinen 

julistajan ruoska 

yrittää vielä sivaltaa 

eikä tiedä 

että minulle saarnaavat 

eläkeläismummon 

reumaiset kädet 

taivaalle kohotettuina 

kiittämässä 

Jumalaa 

Kirjan edetessä runoissa näkyy sisäistä paranemista. Miten Jumala koskettaa sisintä lempeästi ja sulattaa muistojen kuuraa. Miten fyysisen paranemisen sijasta Jumala vapauttaakin katkeruudesta ja vihasta niin, ettei siinä kirkkaudessa osaa murehtia ontuvaa jalkaa. Saa olla niin kuin tuo mummokin, joka reumaisilla käsillään ylisti Jumalaa. Rinne toteaa erään runonsa päätteeksi: Sydän oli noussut kuolleista. Oli taas toivo; hän sai havahtua aamunkoittoon. 

armo 

kuin aamuyön 

ensimmäinen 

hento valojuova 

tulossa 

Rakastit vaikenemalla on todella koskettava ja hoitava lukuelämys. Näiden runojen äärellä saa käydä läpi omia kipeitä kysymyksiään ja tunteitaan - ja sitten lopuksi nähdä, että sieltä se aamuyön ensimmäinen hento valojuova voi sittenkin vielä tulla. Vaikka joskus Jumala voi vuosien ajan rakastaa vaikenemalla, lopulta hän pystyy kääntämään pimeimmänkin yön siunaukseksi. Kivun kautta hän vetää meitä lähelleen ja tekee meissä uutta. 

Aika Oy 2001 

94 sivua 

Kannen ulkoasu: Markus Paajala 

Kannen kuva: Aulis Lehikoinen 

P. S. Kirjakuvani enkeli sopii ehkä tämän runokokoelman seuraksi parhaiten värinsä ja enkeliytensä puolesta. Mutta kyllähän se enkelin toivottama aurinkokin näissä runoissa lopulta nousee.