David Adam: Arjen sydänääniä - Kelttiläisiä rukouksia

Suomentanut Anna-Mari Kaskinen 

Englantilainen pappi ja kelttiläisen perinteen tuntija David Adam on kirjoittanut kelttiläisessä hengessä uusia, nykyihmisen arjesta nousevia rukouksia. Kelttiläinen rukous oli enimmäkseen luonnollista puhetta Jumalalle arkityön keskellä; pyhää ja arkea ei erotettu toisistaan, vaan nähtiin, että Jumala oli läsnä kaikessa, myös meidän työssämme. 

Niinpä myös David Adamin rukouksissa on kaikkea, mitä ihmisen arkeen voi kuulua: työtä ja työttömyyttä, terveyttä ja sairautta, hiljaisuutta ja kaupungin hälyä, kiirettä ja väsymystä. Kaiken tuon arkisen keskeltä nousevat meidän pyyntömme Jumalan puoleen, että hän valaisisi pimeytemme, nostaisi ja lohduttaisi meitä, parantaisi, antaisi voimaa, siunaisi tekemämme työn, olisi läsnä kaikessa. 

Näissä rukouksissa Herraa ylistetään, tunnustetaan uskoa häneen ja hänen suuruuteensa, pyydetään että tuntisimme hänen tahtonsa, että hän hallitsisi meitä emmekä me itse, että hänen valtakuntansa tulisi kaikessa mitä teemme ja että hän muovaisi meitä ja täyttäisi kirkkaudellaan. Kuten tässä (osa rukouksesta Muovaa minua, oi Jumala): 

Herra, olen valunut kuiviin kuin vesi, 

olen tyhjä kuin ontto ämpäri. 

Viimeinen pisarani on otettu käyttöön. 

Nyt minussa on enemmän tilaa sinulle. 

Muovaa ja muotoile minua 

niin kuin tahdot. 

Ohjaa elämääni niin kuin hyväksi näet. 

Kirjassa on aamu- ja iltarukouksia, työhön ja sen tuloksiin liittyviä rukouksia, rukouksia myös siellä kaupungin hälyssä sekä rukouksia pettyneenä, voimattomana ja pimeässä. Sitten on vielä vuororukouksia ja aivan lopuksi toisten rukouksia, jotka ovat hyvinkin vanhoja. Niitä on esimerkiksi Augustinukselta, Clemens Roomalaiselta, Tuomas Akvinolaiselta, Pyhältä Franciscukselta  ja Ignatius Loyolalta. 

Osa rukouksista - ei kuitenkaan kaikki - on loppusoinnullista runoutta, joka Anna-Mari Kaskisen suomentamana vaikuttaakin aivan kuin hänen omilta runoiltaan. Tänne blogiin nyt valikoitui kuitenkin vain niitä loppusoinnuttomia. 

Tässä ote rukouksesta (Yli rajojen), joka puhuu työstämme tässä maailmassa: 

Anna meille näky, Herra, 

että ymmärtäisimme, mitä voimme saada 

aikaan, 

että voisimme kurkottaa itsemme 

ulkopuolelle, 

että voisimme jakaa elämämme 

toisten kanssa. 

Ja rukouksesta Kätke minut: 

Herra, kätke minut 

rakkautesi syvyyksiin 

ja pidä minua sylissäsi siellä. 

Uudista olemukseni. 

Puhdista, virkistä ja paranna minut. 

Tätä kirjaa en ollut koskaan ennen lukenut, mutta Raamattuni kansilehdellä on jo vuosia ollut jostain lehdestä leikattu David Adamin rukous, jonka kautta kirjakin on minua kiinnostanut. Näköjään siinä leikkeessä on alku- ja loppuosa rukouksesta Maailman valo. Jaan tässäkin sen alun ja lopun: 

Maailman valo, 

saavu elämämme syvyyksiin. 

Tule pimeisiin 

ja kätkettyihin paikkoihin. 

Ole läsnä 

hiljaisina hetkinä. 

Kanna meidät turvallisesti 

kirkkaaseen valoosi. 

Vielä kirjan loppupuolelta kirjailija Winifred Holtbyn (1898-1935) rukous: 

Herra, anna minulle työtä 

siihen asti kunnes elämäni päättyy 

ja elämää 

siihen asti kunnes työni on tehty. 

Tutustumisen arvoinen kirja, josta voi löytää kauniita ja koskettavia rukouksia mitä erilaisimpiin elämäntilanteisiin, niin iloihin kuin suruihin. Taskukokoisena tätä on helppo kuljettaa mukana siellä oman arkensa sydänäänien keskellä ja vaikka matkoilla. 

Kirjapaja 2003 

112 sivua 

Alkuteos: Power Lines - Celtic Prayers About Work (1992) 

Ulkoasu: Petri Kovács 

Esa Santakari: Armosta autuaat

Tämän kirjan alaotsikkona on Jälkikorjuuta evankelisen liikkeen "autuuden ajasta". Ennen vuotta 1938 käytetyssä raamatunkäännöksessä sana autuas tarkoitti pelastettua, ja evankelisessa herätysliikkeessä jos missä oltiin armosta autuaita - myös armosta onnellisia, kuten tämän kirjan muisteloista käy ilmi. Ihmiset iloitsivat autuudestaan ja kyselivät toisiltakin, oletko autuas. Löydettyä ilosanomaa haluttiin viedä eteenpäin. 

Kesällä 1965 Esa Santakari kierteli haastattelemassa vanhoja evankelisia, 1880-1890 -luvuilla syntyneitä. Nämä muistelivat nuoruuttaan: miten armo heille kirkastui ja millaisia herätyksen aikoja silloin elettiin. Kirjassa on siten paljon muistoja erityisesti 1900-luvun alkupuolelta, mutta hiukan jo 1800-luvun puoleltakin. 

Vaikka evankelinen herätysliike on minulle tuttu lapsuudestani asti, noista vanhoista ajoista en ole tällaista kuvausta koskaan ennen lukenut. Tuolloin elämä on ollut niin erilaista; siitä oli ihanaa lukea. Kansa oli todella liikkeellä ja innoissaan: esimerkiksi Tyrväällä pidettiin suuria juhlia, joilla saattoi olla mukana jopa 14 000 ihmistä, ja kansa oli juhlamielellä yötä myöten: 

Ja juhlilla laulettiin! Ei vain juhlapaikalla, vaan majapaikoissa myös. Navetanparret, riihet, heinäsuulit, mitä vaan oli puoteja ja semmoisia, kaikki oli täynnä iloista juhlaväkeä, ja joka puolella laulettiin. Lauluhyrinä loppui aamuyöstä vasta kello neljän aikaan... 

Elias Sarkia muutti Helsinkiin nuorena miehenä vuonna 1899. Hän löysi tiensä evankelisten pariin ja kuvaa tuota aikaa: 

Monta kertaa kokoonnuttiin yksityiskodeissa, ahtaissakin asunnoissa, mutta aina viihdyttiin. Kun laulettiin "Mun kotini taivaassa ihana on", se lämmitti ja sai unohtumaan sekä ajan aarteet että sen puutteet. Välillä kysyttiin: "Oletko autuas Jumalan lapsi? Onko kotisi taivas vai maa?" Monille kirkastui kallein asia. 

Santakarin haastettelemat henkilöt ovat aivan tavallisia kansanihmisiä, esimerkiksi monia maanviljelijöitä ja maatilan emäntiä on joukossa mukana. Onkin ihanaa lukea, millaista heidän uskonelämänsä on ollut. Autuuden asia on ollut heille rakas, kirkas ja selvä. Ei mitään omaa, vain se, minkä Kristus on jo valmiiksi tehnyt. Pelastus on jo valmis ja tapahtunut tosiasia, jonka saa vain uskoa omallekin kohdalleen. Mutta siinäkään ei pidä uskoa omaan uskoonsa, vaan yksin Jeesukseen. 

Eräällekin uskonsa puutetta surevalle emännälle autuus kirkastui, kun hän kuuli saarnaajan opettavan: 

Älä hae uskoa itsestäsi, älä katso niin paljon itseesi. Katso Jeesukseen! Katso Jeesukseen - ja siinä on sinun uskosi. 

Osa haastatelluista on kyllä myös maallikkosaarnaajia, esimerkiksi maanviljelijä Mikko Ahonen Kurikasta. Hän oli lukenut Lutherinsa, Pieperinsä ja Waltherinsa huolella ja moneen kertaan ja siteerasi heitä sujuvasti. Santakari toteaakin, ettei ole tavannut, ehkä jotain pappia lukuunottamatta, toista, joka niin olisi elänyt Sidotun ratkaisuvallan uskonmaailmassa kuin tuo vanha kurikkalainen saarnaaja.  

1800-luvulla eläneestä saarnamies Johan Westerbackista kertoo Hilda Länsimäki innostuneena muun muassa näin: 

Westerback huusi kaikille ihmisille: "Autuaat olette!" Hän sanoi: "Minä autuas, sinä autuas, hän autuas, me autuaat, te autuaat, he autuaat, kaikki autuaat!" 

  -- Kerran yksi mies makasi ojassa juovuksissa Myrkyn tiellä pyhäaamuna. "Sielläkin makaa autuas mies!" Westerback hänelle huusi. Siitä se mies tuli uskon käsitykseen. 

Luonnollisesti haastatellut mainitsevat siellä täällä myös koko maailman autuuden, josta evankelinen liike aikoinaan tunnettiin. Heti kirjan alkupuolella on Esa Santakarin kirjoittama luku tästä aiheesta; siinä hän selittää, mitä tuo koko maailman autuus tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. 

Nykyhetkestä käsin luettuna tuntuu uskomattomalta, että evankelisuutta pidettiin tuolloin harhaoppina, vaikka evankelinen herätysliike on erityisen paljon pitänyt esillä Lutherin opetuksia. Mutta pelastusta ei olisi saanut uskoa omakseen niin helposti ja kevyesti; olisi pitänyt ennemmin murehtia kuin iloita autuudestaan. 

1900-luvun alussa evankelisten rukoushuoneiden rakentaminenkin yleistyi ihan siitä syystä, että monin paikoin kirkot suljettiin evankelisilta maallikkopuhujilta. 

Itselleni kirja on ollut rakas, koska siinä myös mummoni veli muistelee omaa nuoruuttaan ja kertoo mummoni evankelisesta isästä ja tämän körttiläisestä isoisästä. Tuo isoäitini isoisä arvosteli evankelisen Julius Engströmin saarnoja, ja kun Engström tilasi hänelle Sanansaattajan, hän vei sen puulatoon ja hakkasi kirveellä kappaleiksi. Hänen pojastaan tuli innokas evankelinen, joka luki Hedbergiä ja jonka kuultiinkin usein sanovan: "Heippäri sanoo." 

Tähän mennessä en ollut kuitenkaan saanut luettua kirjaa kokonaan, joten oli ilo tutustua nyt kaikkiin noihin muihinkin henkilöihin ja siihen, mitä he kertovat menneiden aikojen evankelisuudesta. Tämän kirjan äärellä tuntuu kuin olisi päässyt hiukan omille juurilleen. 

SLEY 1968 

142 sivua 

Päällys: Martti Mykkänen 

Erkki Leminen (koonnut): Kaksi vaeltajaa

Niilo Tuomenoksan ja William Uotisen keskeisiä ajatuksia 

Niilo Tuomenoksa ja William Uotinen olivat aikoinaan tunnettuja Kansan Raamattuseuran julistajia ja ystävyksiä, joita yhdisti kirkas armon evankeliumi. Itsekin tunnettu ja rakastettu KRS:n julistaja Erkki Leminen jakaa tässä kirjassa heidän henkilökuvansa sekä otteita heidän julistuksestaan. Esipuheessaan Leminen tiivistää Tuomenoksan ja Uotisen vaikutuksen näin: 

Sain heidän julistuksensa kautta Jumalan evankeliumista syvällisemmän ja kirkkaamman käsityksen kuin mistään muualta tai keneltäkään muulta lukuunottamatta Paavalia ja Martti Lutheria. 

Tuomenoksaa ja Uotista yhdisti sekin, että molemmat liittyivät luterilaiseen kirkkoon jo reilusti keski-iän ylittäneinä ja pitkän uran vapaitten suuntien piirissä tehneinä: Niilo Tuomenoksa metodisti- ja vapaakirkossa, William Uotinen helluntaiherätyksessä. Myöhemmin kumpikin oli muuttanut Amerikkaan, jossa he ystävystyivät ja josta käsin alkoi heidän työyhteytensä kotimaan luterilaisen kirkon kanssa. Molemmat suorittivat teologisen loppututkinnon, ja Tuomenoksa myös vihittiin luterilaisen kirkon papiksi. 

Molemmille kirkastui ja tuli tärkeäksi uskon kautta saatava ja yksin Kristuksen sovituksen ansiosta ihmiselle luettava lahjavanhurskaus. Kaikki omat yritykset oli lyöty romuksi, omat ansiot oli riisuttu pois, eikä mitään muuta toivoa jäänyt kuin Kristus. Hänen ristintyönsä oli näille miehille niin rakas, että mikään muu ei heille riittänyt, ja sitä armon ihmettä he tahtoivat aina pitää esillä. Heidän mukaansa julistaja, joka todella löytää evankeliumin, ei voi muuta enää julistaa. Joskin tällainen julistaja voi jäädä yksinäiseksi, kun ihmiset hetkeksi evankeliumista ilahduttuaan haluavatkin jo kuulla lakia, kuten William Uotinen totesi.  

Niilo Tuomenoksan opetuksista jäi mieleeni muun muassa se, ettei meidän tule puhua vain lahjavanhurskaudesta, vaan myös lahjapyhityksestä. Meidän vanha ihmisemme on toivottomasti parantumaton, emmekä pysty sitä pyhittämään. Sen hurskaaksi tekemisestä tehtiin Golgatalla loppu. Kristillisyys, joka perustuu ihmisen omiin yrityksiin tulla paremmaksi, on akanoitakin heppoisempaa, Tuomenoksa toteaa. Synti kun riippuu meissä kiinni, ja niin oman sydämensä maastoissa voi pyhäkin kahlailla loassa. 

Jos eivät omat teot meitä pelasta, niin eivät kokemuksetkaan. Tuomenoksa muistuttaa: 

Autuuden lähde ei ole valtavinkaan kokemus, vaan yksin Kristus. Älä yritä elää kokemuksestasi: se on ehkä jo huomenna syöty loppuun. 

Mihinkään omaan ei pelastuksen asiassa pidä luottaa. Sen Tuomenoksa sanoittaa näinkin: 

Autuaita ne, jotka ovat kokonaan menettäneet oman kristillisyytensä ja joiden ainoa hengellisyys on Herra itse. 

Tuomenoksalta kirjassa on ajatuksia muistakin aiheista, kuten yksinäisyydestä, avioliitosta ja ystävyydestä. 

William Uotisen teksteissä käydään läpi keskeisiä asioita, kuten mitä synti on, mikä on Jumalan lain merkitys sekä mikä meidät vanhurskauttaa ja mikä ei. Ja mitä vanhurskauttaminen on: syyllisen syyttömäksi julistamista. Siinä meitä ei tehdä vanhurskaiksi, vaan Jeesuksen sovitustyön tähden Jumala pitää meitä vanhurskaina ja julistaa meidät sellaiksi, Uotinen kirjoittaa. 

Synnistä Uotinen opettaa ytimekkään luterilaisesti: 

Mehän emme ensi sijassa ole syntisiä siksi, että teemme syntiä, vaan teemme syntiä siksi, että olemme syntisiä. 

Lakia hän vertaa mittapuuhun, joka näyttää, mihin meidän pitäisi pystyä - mittapuu vain on kymmenen metrin korkuinen ja syntinen siinä vieressä täysin alamittainen: 

Mittapuu osoitti miten pitkäksi on kasvettava, jotta täydellisyys saavutettaisiin, mutta se ei auttanut syntistä kasvamaan milliäkään. Mahdotonta hänen oli täyttää mittaa. D. L. Moody sanoo, että laki on Jumalan peili, jonka Jumala heitti maan päälle, että ihminen siitä näkisi oman likaisuutensa. Mutta peilihän ei pysty likaa poistamaan. 

Hieno vertaus. 

Syvällistä sanomaa on todella ollut näillä kahdella julistajalla. Molemmat kirjoittivat myös kirjoja, joista minullakin on hyllyssäni muutamia. Tuomenoksan Paavali-kirjan olen joskus lukenutkin. Nyt varsinkin William Uotisen Sinäkin olet perillinen kuulostaa kiinnostavalta. 

Niilo Tuomenoksa tunnetaan erityisesti monille rakkaasta Vaellusvirrestään: Näin syntisenä, Herra, mun täytyy vaeltaa. 

Kaksi vaeltajaa on lukemisen arvoinen kirja, josta tässä vain muutamia poimintoja. Kannattaa tutustua näiden miesten julistukseen, ellei se vielä ole tuttua. 

Karas-Sana Oy 1985 

155 sivua 

Kansi: Maija Sohlman 

Riitta Lemmetyinen: Anna sydän avara

Toivon ja rohkaisun tarinoita 

Lukemiseen tuli pitkä tauko, kun kesällä on joskus niin monenlaista menoa ja meininkiä. Kesälukemiseksi sopii tällainen kaunis teos, jossa on joka aukeamalla valokuva ja lyhyt, mutta sitäkin rohkaisevampi hartauskirjoitus. Pitempiä ja enemmän ajattelua vaativia tekstejä ehtii lukea sitten, kun on taas aikaa. 

Riitta Lemmetyistähän luin viimeksikin ja ihastuin niin, että halusin heti jatkaa hänen kirjojensa parissa. Taas sain valtavan paljon näistä teksteistä, vaikka kirja onkin hyvin ohut ja tekstit tosiaan lyhyitä. Mutta ei se määrä, vaan laatu. Miten Lemmetyisellä onkin taito sanoa muutamalla sanalla niin paljon? Ja niin koskettavasti - hänen kirjoituksensa menevät suoraan sydämeen. Niiden äärellä saa kokea vapauttavia ahaa-elämyksiä. 

Yksi sellainen hyvin koskettava kirjoitus on otsikoitu Nimi hukassa. Siinä Lemmetyinen kertoo ensin eräästä Lempistä, jonka nimi oli lapsilta hukassa, ja sitten naisesta, jonka hänen puolisonsa oli hylännyt, kun vaimon ulkonäkö muuttui tulipalossa saatujen palovammojen seurauksensa. Tällaista on meidän ihmisten lempi, se voi loppua. Mutta entä Jumalan rakkaus? Lemmetyinen kirjoittaa: 

Opetuslapsi Johanneksella oli myös omakohtainen kokemus asiasta. Hän näki, kuinka Jeesusta hakattiin, pilkattiin ja nöyryytettiin. Runnellun rinnalle ei jäänyt yhtään ystävää, sillä opetuslapsetkin hylkäsivät hänet. Jeesus oli muuttunut. Hän ei ole enää se sama, jota he kerran lähtivät seuraamaan. 

  Entä Jeesus? Nyt hänellä olisi ollut aihetta muuttaa omaa asennettaan opetuslapsiaan kohtaan. Koskaan aikaisemmin Johannes ei ollut kokenut sellaista mitä hän nyt koki: Löytyi joku, jonka lempi ei koskaan lopu. "Jeesus oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti." 

Lohdullinen on myös esimerkiksi luku Kiertotie, jossa Lemmetyinen kirjoittaa siitä, miten elämän kiertotiet, vaikeuksien vuoret ja ahdistusten rotkot voivat sittenkin olla meille siunauksen teitä. Mooseskin kertoi apelleen vaivoista, joita he olivat kokeneet matkalla, mutta myös siitä, miten Herra oli heitä auttanut. Vaivojen keskellä saamme samalla kokea Jumalan apua. 

Kipujen siunauksesta kertoo hyvin koskettavasti myös luku Kampurajalka. Se kertoo lähettiperheen pojasta, jolla oli syntyessään kampurajalka. Leikkauksen jälkeen vanhempien piti vääntää pojan jalkaa joka päivä. Poika huusi sydäntäsärkevästi: Rakas isä, älä enää, älä enää! Isän sydämeen sattui, mutta pakko oli jatkaa vääntämistä. Myöhemmin poika oli kuitenkin onnellinen, kun jalka oli terve ja hän sai pelata jalkapalloa. Lemmetyinen kysyykin: 

Eikö meidänkin elämässämme ole asioita, joista haluaisimme kiihkeästi vapautua? Olemme rukoilleet hartaasti, mutta mitään ei ole tapahtunut. Voisiko olla, että Taivaallinen Isämme vääntää kampurajalkaamme meidän parhaaksemme? Voisiko olla, että me kerran kiitämme Jumalaa siitä, ettei hän päästänyt irti liian aikaisin? Muuten emme ehkä pääsisi maaliin. 

Vapauttava on erään luvun ajatus, ettei Jumalan siunauksia ja rukousvastauksia tarvitse ansaita onnistuneella hengellisyydellä (kuten ei pelastustakaan). Saamme rukoilla kirjan sanoin: 

Elävä Jumala, kiitos siitä, että lahjoihisi ei liity ehtoja. Vapauta minut taivaan lahjojen ansaitsemisyrityksistä ja anna minulle rohkeutta omistaa ne tällaisena kuin olen. 

Kuten tavallista, Riitta Lemmetyisen teksteissä armo tulee alas. Se on lahja, jonka saa vain ottaa vastaan. Juuri tällaisina kuin olemme. 

Kirja käsittelee monia eri aiheita. Nimi Anna sydän avara tulee luvusta, jossa puhutaan ystävyydestä. Samaa aihepiiriä on myös luvussa Sydämen laajennus. Saakoon meidän sydämemme avartua niin, että siellä olisi tilaa toisille ihmisille. 

Ennen kaikkea avara on Jumalan sydän ja Jumalan armo. Sitä ilosanomaa tämäkin kirja jakaa lukijalle runsain määrin. 

Kauniiden värikuvien ja hoitavien tekstien ansiosta Lemmetyisen teos sopii hyvin lahjakirjaksi. 

Minerva Kustannus Oy 2009 

55 sivua 

Kansi: Kalevi Nurmela 

Valokuvat: Aarne ja Taneli Laasonen, Juutiprint ja Marianne Jansson 

Riitta Lemmetyinen: Pieniä ihmeitä

Riitta Lemmetyinen kasvoi pappilassa, jossa myös majoitettiin puhujavieraita. He kertoivat paljon tarinoita omista ja toisten kokemuksista. Myös saarnoista ja hengellisistä puheista Lemmetyiselle jäivät mieleen erityisesti esimerkit - ja näinhän se on minunkin kohdallani, kuten varmasti monen muunkin sanankuulijan. 

Tässä hienossa hartauskirjassa Riitta Lemmetyinen jakaa vuosien varrella kuulemiaan tarinoita elävästä elämästä. Osa tarinoista kertoo hänen omista kokemuksistaan. Mukaan on päässyt myös muutama Raamatun kertomus. Muutama tapaus saattoi ehkä olla lähinnä tarina kertoo -osastoa, mutta ainakin useimmat ovat oikeasti tapahtuneita. 

Eivätkä kysymyksessä ole pelkät tarinat tarinankertomisen ilosta, vaan upeasti Lemmetyinen liittää niihin aina jonkin hengellisen sanoman. Tällaiset hartauskirjoitukset, joissa on mukana jokin tosielämän tapaus, ovat erityisen mieleenpainuvia, puhuttelevia ja ajatuksia herättäviä. Moni kirjoitus koskettaa syvästi, ja onpa mukana monta hyvin humorististakin tapausta. 

Aikoinaan sain Akasia-säätiön rukouskirjeitä, ja jo silloin ihastelin Riitta Lemmetyisen puhuttelevia kirjoituksia. Onkin yllättävää, etten ole saanut aikaisemmin luettua tätä kirjaa, joka on sentään ilmestynyt jo vuonna 2004. Lemmetyisellä on lahja tehdä Raamatun sanoma eläväksi nykyihmiselle nykykielellä. Hän kirjoittaa selkeästi, niin ettei tarvitse osata kaanaankieltä ymmärtääkseen, mistä on kysymys. 

Kirjan luvut puhuttelivat toinen toisensa jälkeen. Esimerkiksi hauska tapaus rukoukseen liittyen: Lemmetyinen kertoo pienestä pojasta, joka ei onnistunut kaupassa saamaan äitiään ostamaan keksipakettia. Kunnes kassajonossa poika tajusi viimeisen mahdollisuutensa tulleen ja parkaisi anovalla äänellä kuuluvasti: Äiti, Jeesuksen nimessä, osta yksi keksipaketti! Kassajonossa tuli aivan hiljaista, ja äiti meni vaikeaksi, mutta sitten joku tuntematon lähti jonosta ja haki pojalle keksipaketin. Tästä Lemmetyinen pääseekin käsittelemään rukoilemista Jeesuksen nimessä. 

Rukoukseen liittyen minua puhutteli syvästi sekin nainen, joka aivokasvaimestaan huolimatta pystyi sanomaan: 

- On aika ihmeellistä, että olemme tähän asti kaikki saaneet olla terveitä. Emmekä ole edes rukoilleet sitä! Jumala on antanut rukousvastauksia ilman meidän pyyntöjämmekin. 

Muistammeko me ajatella, mitä kaikkea hyvää Jumala on antanut meille, vaikka emme ole edes pyytäneet? Rukousvastauksia, joita emme ole edes huomanneet, emmekä ehkä ole muistaneet kiittää, kun olemme keskittyneet miettimään sitä kaikkea, mitä meillä ei ole. 

Monesta muustakin aiheesta Lemmetyinen kirjoittaa. Armo tulee alas heikon ihmisen tasolle. Uskon kohde on tärkeämpi kuin uskon määrä. Heikkokin usko riittää, kun ihminen panee toivonsa Kristukseen. Ja täysin ansioton saa armon osakseen, kuten petturi Jaakob. Hän oli pakomatkalla petoksensa jälkeen, kun Jumala kohtasi hänet - eikä perunut Jaakobin saamaa siunausta, vaikka tämä olisi sen ansainnut: 

Tapahtui kuitenkin päinvastoin. Jumala vahvisti isän siunauksen. 

  Mutta eikö se ollut väärin? 

  Petturin ylle avattu taivas kertoo, että Jumala siunaa ansiottomia. Armosta. 

Itse koin blogini nimen mukaisesti siunattuja lukuhetkiä tämän kirjan äärellä. Sain paljon rohkaisua, virvoitusta ja uskon vahvistusta moniin oman elämän tilanteisiin liittyen. Uskon, että niin voit saada sinäkin, koska tässä kirjassa on niin paljon kaikkea, että sieltä jokainen löytää tuttuja tilanteita. 

Kirjapaja 2004 

144 sivua 

Ulkoasu: Petri Kovács 

Thomas Wilcox: Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta

 

Tämä kirja on vanha kristillinen klassikko, joka on ilmeisesti käännetty lukuisille kielille. Suomeksikin siitä on ilmestynyt eri kustantajien kautta kymmeniä painoksia, ja se on ollut jo heränneen kansan isille Paavo Ruotsalaisesta Aku Rätyyn rakkain kirja Raamatun jälkeen. 

Wilcox opettaa, että meidän ei pidä Jumalan edessä katsoa itseemme, vaan vain Kristukseen. Kaikki omavanhurskaus ja omat teot on pantava pois. Hyvätkin tekomme muuttuvat synniksi, jos alamme luottaa niihin eikä Kristukseen. Lisäksi hyvät teot tekevät meidät helposti ylpeiksi, kun taas oman syntisyyden näkeminen tekee nöyräksi. Sen sijaan omaan nöyrtymiseen, katumuksen kyyneliin tai armon kokemuksiin ei ole luottamista, vaan yksin Kristukseen. Vain hänessä on pelastus. 

Alusta loppuun tämän pienen kirjan sanoma onkin Kristus yksin. Lopuksi Wilcox jakaa vielä ohjeita terveellistä uskon harjoitusta varten. Niissäkin keskeistä on Kristukseen katsominen. 

Wilcox osaa kirjoittaa todella lohdullisesti kurjalle syntiselle. Muutama ote kirjasta: 

Koko Raamatussa ei ole yhtään ainoata kovaa sanaa köyhää, omasta vanhurskaudesta riisuttua syntistä vastaan. Ei, Raamattu osoittaa selvästi, että vain sellaiselle ihmiselle kuuluu evankeliumin armo.  

Älä masennu moninaisista kiusauksista, Jaak. 1:2. Niiden aaltojen tehtävänä ei ehkä olekaan hukuttaa sinua, vaan nostaa sinut pois itsestäsi Kristus-kalliolle. 

Suurinkaan synti ei milloinkaan ole Kristuksen armoa suurempi. Älä lankea epätoivoon. Toivo vain! Silloinkin, kun pilvet ovat pimeimmät, katso Kristukseen, Isän armon ja rakkauden pysyvään merkkiin, joka on taivaassa, jotta kaikki syntiset siihen alati katsoisivat. 

  Älä pidä ratkaisevana sitä, mitä saatana ja omatuntosi sanovat sinua vastaan. Viimeinen sana on Kristuksella. 

Ev.lut. Herätysseura ry 2011 

Kielellisesti uudistettu käännös 

63 sivua 

Eliina Heinonen: Väriä elämään

Kyynelsilmin luin eilen Facebookista uutisen, että rakastettu Kansan Raamattuseuran evankelista Eliina Heinonen on kuollut 81-vuotiaana. Kommenteissa toistui se, miten ihana ihminen hän oli ja miten paljon siunausta hänen kauttaan oli saatu. Lämmöllä jäämme kaipaamaan tuota valoisaa ja sydämellistä julistajaa, joka pääsi nyt perille Jeesuksen luo. 

Eliina Heinonen oli aito ja värikäs persoona. Väriä elämään tarjoaa myös tämä hänen pieni, räiskyvä kirjansa vuodelta 2003. Tekijänsä näköinen kirja on ollut jo pitkään hyllyssäni, ja nyt luin sen Eliinaa muistaen. 

Kirja alkaa pohdinnoilla siitä, miten ihmiset luulevat, että uskovaisen elämä on harmaata, ja mikä pahinta, Saatana saa myös monet uskovat nielemään tämän valheen. Jos on oltu ahdistuneita ennen uskoontuloa, niin ollaan vielä sen jälkeenkin, kun nyt pitäisi täyttää joku mitta ja olla tietynlainen. Näin ei kuitenkaan ole, ja niinpä Eliina Heinonen kannustaakin meitä jokaista olemaan oma aito itsemme. Ei ole pakko olla harmaa varis, vaan saa olla värikäs närhi. Eikä sen värin tarvitse olla vain ulkonaista, vaan värit ovat ihmisen sisällä, siinä millaisiksi Luoja on meidät luonut. 

Saamme nauttia elämästä sen kaikessa rikkaudessa. Läpi kirjan kulkee virsi Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta, jossa kiitetään niin valoisista kuin synkistä päivistä ja hetkistä. Saamme löytää hyvää kaikista vuodenajoista niin luonnossa kuin omassa elämässämmekin. Ja harmauskin kuuluu kyllä elämään, eikä Eliina Heinonen unohda sitäkään kaiken väri-ilotulituksensa keskellä. Hän kirjoittaa: 

Elämässä saattaa joutua yhtäkkiä keskellä kauneinta kesää syksyyn, sinne jossa taivas on harmaa, sataa, syksy on. Myös niitä päiviä kuuluu ihmisen elämään. Harmaatkin sävyt kuuluvat ihmisen elämään. Mutta Jumala ei ole tarkoittanut, että elämä olisi pelkästään harmaata, vaan me saamme löytää myös kastepisaran kauneuden. 

Harmaita päiviä tuli Eliinan omallekin kohdalle, kun tuli milloin mikäkin sairaus, oli syöpää ja ties mitä. Näitäkin kokemuksiaan hän jakaa kirjassa - myös sitä, kun joutui äkkiä sen eteen, että entä jos hänen aikansa oli tässä ja työ jo tehty. Paljon hän kyllä sai jatkoaikaa ja useamman kerran. 

Eliina muistuttaa kirjassaan, että vaikka aina emme näkisi valoa - edes hän ei aina nähyt - sittenkin valo voittaa:  

Huomasin, että siinä pimeydessä oli kätkettynä siunaus. Luullessani, että olin vaan taantunut, niin olinkin oppinut monta uutta asiaa, joita en olisi ilman tätä pimeyttä oppinut. Jonakin päivänä siemen pimeydessä itää ja puhkeaa taimelle. 

Kirja pohtii sitäkin, miten meillä suomalaisessa kristillisyydessä on aika paljon sellaista kiitos-puolikuppia -kristillisyyttä. Kun Aapeli kirjoittaa pakinassaan miehestä, jota pappi kehotti laittamaan pullamössöön kerman sijasta maitoa, ettei olisi niin syntisen hyvää, Eliina Heinonen toteaa: 

Tosiasiassahan on niin, että Jumala haluaisi antaa meille kukkurallisen kupin kuohukermaa. Jeesus sanoi: "Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän" (Joh. 10:10). 

Ei tarvitse ottaa "kiitos puolikuppia rasvatonta maitoa", ettei vaan elämä maistuisi elämältä. 

Mutta siihen yltäkylläiseen elämään kuuluvat kaikki tunteet, kielteisetkin. Myös surun, masennuksen, vihan, katkeruuden ja kaunan saamme elää läpi ja olla kaikkine tunteinemme Jumalan edessä. 

Vaikka kirja on ohut, ihmeen pitkästi siitä voisi kirjoittaa. Tässä nyt kuitenkin vain jotain. Kannattaa tutustua näihin Eliina Heinosen elämänmakuisiin mietteisiin ihan itse. 

Väriä elämään on hienosti taitettu ja sisältää kauniita, värikkäitä luontokuvia, enimmäkseen kukkia, mutta hiukan muutakin. Kirja on tosiaan värikäs ja sydämellinen kuin Eliina Heinonen itse. 

Lämmin kiitos sinulle, Eliina, kaikesta, ja siunattua taivasmatkaa! 

Karas-Sana 2003 

79 sivua 

Kuvat: Hannele Aulin-Linja-aho 

Kannen suunnittelu: LUMIKUVA design/Eeva Aaltio-Lumivuori

Ulkoasu ja toimitus: Maj-Lis Airio 

Taitto: Tekstisetteri Oy 

Eliina Heinonen pitämässä puhetta vuonna 2017.

Maija-Liisa Heiskanen: Savenvalajan pajassa

Maija-Liisa Heiskanen tutustui askartelunohjaajakoulutuksensa aikana saviruukun valmistamisen alkeisiin. Raamatussa meitä verrataan saviastiaan, josta savenvalaja voi tehdä uuden astian, jos valmistumassa oleva savi menee pilalle hänen käsissään. Kuten savenvalaja muovaa savea, niin myös Jumala muovaa meitä. Saviruukun valmistamisesta oppimiaan asioita Heiskanen soveltaa kirjassaan meidän kokemuksiimme taivaallisen Savenvalajan käsissä. 

Kirja käykin läpi monet eri vaiheet, joita saviastian tekemiseen liittyy, aina saven etsimisestä ja materiaalin puhdistamisesta alkaen. Välillä muokattu savi laitetaan sivuun muhimaan, tekeytymään. Sivussaoloaika voi tuntua pitkältä, mutta savi tarvitsee tuon muhimisajan, Heiskanen toteaa. Saviastian valmistaminen on hidasta; siinä tarvitaan paljon aikaa ja savenvalajan ammattitaitoa. Jumalalla jos kenellä on kärsivällisyyttä käyttää aikaa ja tehdä asiat kunnolla meitä valmistaessaan: 

Jumala antaa meidän joskus olla sivussa ajattelemassa asioita, muhimassa ja valmistautumassa kaikessa hiljaisuudessa uusiin haasteisiin. 

Kirja kertoo sitten astian suunnittelusta, siitä miten Jumala muovaa meitä persoonallisesti; hänellä on meille jokaiselle oma tehtävä. Emme ole toistemme kopioita. 

Saven muovailu on vaihe, joka tekee kipeää. Aina ei juuri tässä hetkessä vaikeiden vaiheiden keskellä pysty näkemään eteenpäin ja uskomaan, että tästä voisi vielä seurata jotain hyvää. Kuitenkin: 

Jos suostuisimme ajattelemaan elämäämme sen tämänhetkistä vaihetta pitemmälle, meidän olisi helpompi antaa myös kivulle sijaa. -- 

  Jumala kuitenkin tietää meidän elämämme ennalta ja jatkaa työtään. Hän tietää senkin, että olemme hänelle vielä kiitollisia siitä, että hän ei jättänyt työtään kesken. Voimme jopa oppia kiittämään kokemistamme kipua tuottaneista hetkistä. 

Saviastia pitää myös esimerkiksi kuivattaa, ja taas se joutuu olemaan sivussa. Meidät laitetaan nöyrtymisen kouluun. Vaaraa liian pitkään sivussa olemiseen ei ole, sen sijaan lyhyt ja liian nopea kuivuminen voi olla haitaksi, Maija-Liisa Heiskanen kertoo. Niinpä taas Jumala käyttää meidän kohdallamme reilusti aikaa. Hänellä sitä on, vaikka me haluaisimme päästä vaikeista vaiheista nopeasti ohi. Kasvu ja kypsyminen eivät kuitenkaan tapahdu nopeasti. 

Valmistettava astia voi myös rikkoutua, mutta silloinkin saamme olla Mestarin käsissä: 

Ihminen voi tuskansa keskellä valahtaa sirpaleina Mestarinsa käsiin. Sirpaleisuuden ei tarvitse lennättää häntä pois Jumalan käsistä. 

Mikä tärkeintä, kaikki ei lopu särkymiseen. Jumala ei paikkaile vanhaa, vaan tekee aivan uutta:  

Kun ruukku on kappaleina, sirpaleet kootaan ja jauhetaan hienoksi jauheeksi. Sitten tehdään uusi savimassa, johon sirpaleista jauhettu jauho lisätään. Siitä valmistetaan kokonaan uusi ruukku. Astian arvo vain kohoaa, mitä useammin ruukku on rikottu. Saviastian voi rikkoa jopa parikymmentä kertaa, ja ruukusta tulee aina vain kalliimpi ja arvokkaampi. 

Sitten tulee vielä astian viimeistely, lujittava raakapoltto, lopullinen viimeistely ja viimeinen poltto. Luvussa Viimeinen poltto Heiskanen käsittelee sitä, kun siirrymme täältä elämästä iankaikkisuuteen. 

Kirjan jokaisessa luvussa on myös rukous aiheeseen liittyen. 

Oli kiinnostavaa tutustua saviastian valmistamisen eri vaiheisiin. Muuten juuri tämä kirja ei ollut minulle niin mieleenpainuva kuin odotin, vaikka siinä olikin monia hienoja kohtia, joita tässä hiukan jaoinkin. Puhutteleva aihe joka tapauksessa. 

Karas-Sana 1998 

123 sivua 

Etukannen kuva: Lehtikuva Oy 

Takakannen kuva ja piirrokset: Maija-Liisa Heiskanen 

Lauri Koskenniemi: Kohti sydänpäivää

Kohti sydänpäivää on vuonna 1988 ilmestynyt hartauskirja, jossa Lauri Koskenniemi julistaa evankeliumia heikoille ja huonoille. Itseensä kun ei tarvitse eikä voi pelastusta perustaa, vaan perusta on syntien anteeksiantamuksessa, jonka saamme lahjana sen perusteella, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt. 

Tämän Koskenniemi kiteyttää kauniisti esimerkiksi luvussa Autuas lähtö, jossa hän kertoo eräästä kuolemaansa lähestyvästä miehestä. Vaikean sairauden keskellä hänelle ei enää ollut keskeistä se, että kaikki sairaus poistuisi, kun vain hartaasti rukoillaan. Sen sijaan tärkeää oli siinä vaiheessa enää vain Jumalan armo. Koskenniemi kirjoittaa, että paranemista saa rukoilla, mutta ennen kaikkea sitä, että pysyisimme yksinkertaisessa armon opissa ja uskossa. Sillä: 

Oma hengellisyys on loppuun asti ja varsinkin lähdön ovella hyvin hatara perusta. Saa levätä sen varassa, mitä Jumala teki rakkaassa Pojassaan, kun otti syntisen omakseen. Tuskan alla ja lähdön edessä asiat saavat yksinkertaistua äärimmilleen. Saa olla siinä levätessään puettuna siihen vanhurskauden pukuun, jossa kelvottomina kuitenkin olemme taivaskelpoisia. 

Kirjan alussa eräs luku kertoo koskettavasti siitä, miten Jeesus huomasi aina yksittäisen ihmisen, jopa suurissa väkijoukoissa. Hän pysähtyi ja kääntyi monen sairaan, syntisen ja heikon puoleen, ei kulkenut heidän ohitseen: 

Mutta meidän Herramme kokosi kaikki huonot, heikot, sairaat, hylätyt, köyhät, työrajoitteiset, onnettomat. Hän kokosi heidät yksitellen, etsi yhden kerrallaan. 

  Eikö olekin ihmeitten ihme, että mies, joka kantaa koko maailman synnin, etsii valtavaan ihmismereen mitättömänä katoavaa yksinäistä, avutonta ihmistä. 

  Juuri sinä se olet. 

  Saat sulkea itsesi tämän etsivän rakkauden perusteella siihen maailmaan, joka lunastettu on. Koko maailman autuudessa sinäkin olet autuas. 

Ihana on myös esimerkiksi luku Armo on ensin, jossa Koskenniemi kirjoittaa siitä, ettei meidän tarvitse ensin kilvoitella, ponnistella ja tuntea jotain voidaksemme sitten vasta uskoa saaneemme syntimme anteeksi. Sillä armo on ensin: 

Armo on ensin ja usko sitten. Kristus ristiinnaulittuna ja kuolleista herätettynä on ensin. Hän on ensin, joka huusi: Se on täytetty. Hän on ensin, joka kumartui puoleemme pyhässä kasteessa ja otti armoliittoonsa. Hän on ensin. Minun uskoni, tämä mitätön ja heikko, tämä perustukseton ja häilyvä, rakentuu nyt lujalle pohjalle, Herramme ansaitsemaan ja meille lahjoittamaan armoon. 

Koskenniemellä on vahvaa ja hoitavaa julistusta ansaitsemattomasta armosta. Monia muitakin aiheita kirja käsittelee, esimerkiksi turhia murheita, toinen toisemme kuormien kantamista, totuuden näkemistä omasta itsestään, sitä ettei pidä puhua pahaa ja juoruta toisista, anteeksi antamista, Jumalan edessä hiljentymistä, vanhenemista ja kuoleman lähestymistä - ja paljon muuta. 

On myös puhuttelevia kirjoituksia, jotka ovat syntyneet lintulaudan elämää tarkkailtaessa tai kalastusreissulla. Loppuun vielä ote luvusta Hengenpitimiksi, jossa Koskenniemi pohtii sitä, miten linnut eivät talvella saa kylmästä maasta ravintoa, vaan saavat lintulaudalta ruokansa hengenpitimiksi. Hän toteaa: 

Emme mekään epäuskoisesta ja kylmästä maaperästämme, omasta sydämestämme mitään ravintoa saa. Iso käsi sen antaa. Se on hengenpitimiksi ja se riittää. 

  Ruokapöytään saa mennä. Se on Jumalan pyhä sana. Siinä on nääntyvien Vapahtaja. 

Ihanaa armon sanaa saa nääntyvä kuulla myös tämän hartauskirjan äärellä. 

SLEY-Kirjat 1988 

125 sivua 

Kansi: Jouko Jäntti