Irja Aro-Heinilä: Kun emme mitään muuta voi

Tämä uutuusromaani kertoo suomalaisesta Maijasta, joka palaa hänelle ennestään tuttuun Tansanian Morogoroon. Hän on asunut siellä perheineen, työskennellyt luterilaisen kirkon piirissä ja avustanut paikallisia naisia. Tällä kertaa Maija saapuu maahan yksin. Hän aikoo tehdä tutkimusta tyttöjen ympärileikkauksesta sairaanhoitajan tutkintoaan varten. 

Perillä Maija tutustuu pian Roseen, joka on nuori masainainen. He ystävystyvät ja voivat pian molemmat olla avuksi toisilleen. Yhteistä heille on se, että kumpikin pakenee jotakin vaikeaa ihmissuhdekuviota. Maija on paennut kotimaasta Tansaniaan asti; Rose piileskelee Morogorossa - mutta miksi? Aikanaan se selviää, ja molempien naisten tilanteet avautuvat lukijalle vähän kerrallaan. Yllätyksiä on luvassa. Niin Maijan kuin Rosenkin on tehtävä oma ratkaisunsa, niin vaikeaa kuin se onkin. 

Yhdessä luterilaisen seurakunnan Parish Worker Mama Mlyukan kokoaman ryhmän kanssa Maija ja Rose panevat tuulemaan ja kehittävät oman projektinsa paikallisten naisten auttamiseksi. Ympärileikkauksen lisäksi Tansanian naisilla on monia muitakin kipeitä ongelmia, joita nämä naiset yhdessä pohtivat. Käsiteltävät aiheet ovat rankkoja, vaikka sivullinen tarkkailija ei heidän kipujaan välttämättä näe: 

Naiset nauravat taas. He nauravat vaikeille asioille, nauravat kipua pois kehostaan, nauravat surua pois mielestään, ja turistit luulevat, että nämä ihmiset ovat huolettomia, iloisia, sydämellisiä ja vieraanvaraisia. Ovat he. Mutta ovat he naurussaan paljon muutakin. 

Toiset naiset ihmettelevät, kun Maija silloin tällöin itkeskelee ikäväänsä. Miksi hän itkee, hänellähän on asiat niin hyvin, hänen murheensa ovat sikäläisten näkökulmasta kovin pieniä. 

Ajan mittaan Tansania opettaa Maijalle, mikä elämässä on tärkeää. Kirjan lopussa hänkin vihdoin tekee oman ratkaisunsa.  

Mitä paikallisten tyttöjen ja naisten elämään tulee, jotkut saavat avun. Mutta isot käytännöt kuten tyttöjen ympärileikkaus eivät niin vain muutu. Avustus- ja lähetystyöntekijöille tämä on raskasta ja turhauttavaa. Kirja näyttää tuon todellisuuden realistisesti. 

Irja Aro-Heinilä on itse ollut lähetystyössä Tansaniassa, joten hän tuntee maan ja sen olot. Eletty ja koettu näkyy tässä upeassa romaanissa. Tarina on fiktiivinen, mutta Irja Aro-Heinilä on kirjoittanut siihen Tansaniassa näkemäänsä, kokemaansa ja kuulemaansa. Ympäristön, ihmisten, kulttuurin ja tapojen kuvaus vie lukijan mennessään täydelliselle nojatuolimatkalle Tansaniaan. 

Tyttöjen ympärileikkaus on tärkeä aihe. On hyvä, että siitä puhutaan ja kirjoitetaan. 

Kaiken lisäksi tälle kirjalle on tulossa jatkoa. Odotan sitä innolla. Vaikka Aro-Heinilä käsittelee kirjassa vaikeita asioita, Kun emme mitään muuta voi oli täydellinen lukuelämys ja flunssapotilaan mielen piristys. Ihana Tansania!  

Aurinko on värjännyt taivaan loistavan punaiseksi. Väri heijastuu vuorille vain hetken, väreilee raskaan pölyisessä ilmassa oranssin villinä tanssina, muuttuu violetiksi ja laskeutuu lopulta sinertävänä massana kaiken ylle. Yö peittää laaksoon avautuvan maiseman tummaan pimeyteensä. Alhaalla kaupungissa sytytellään öljytuikkuja. 

  Korkealla vuorella asuva tuttu kilimbin soittaja aloittaa villin musisoinnin. Hän on ilmiselvästi saanut sanan, että minä, hänen soittonsa rakastaja, olen tullut. Itsetehty kilimbi helisee hänen käsissään iloa. 

Warelia 2023 

312 sivua 

Päällys: Markku Yli-Erkkilä 

Corrie ten Boom: Hän huolehtii, hän lohduttaa

 

Suomentanut Tellervo Ihalainen 

Tämä pieni kirjanen on Corrie ten Boomin kirje kaikille sairaille, joita hän ei pääse henkilökohtaisesti tapaamaan, mutta haluaa jollain tavalla lohduttaa heitä. Lohdullisia tekstejä siinä onkin. Corrie ten Boom jakaa kohtaamisiaan monien sairaiden ja kuolevienkin kanssa. Hän kertoo, mistä he saivat apua ja lohtua tilanteisiinsa. 

Koska ten Boom oli itse kärsinyt keskitysleirillä, hän oli oikea henkilö lohduttamaan kärsiviä ihmisiä. Hän tiesi mitä se on. Eräskin onnettomuuden jälkeen sietämättömiä tuskia kärsinyt mies sai lohtua Corrien keskitysleirikokemuksista. Siellä oli ollut tuskallista joutua riisumaan kaikki vaatteensa ja seisomaan alasti. Mutta sitten Corrie muisti, että kun Jeesus ristiinnaulittiin, Raamatussa sanotaan, että häneltä otettiin kaikki vaatteetkin. Se antoi hänelle voimia. Myös tuo hänen ystävänsä Bob alkoi ajatella Jeesusta ja hänen tuskiaan aina, kun hänen tuskansa kävivät niin koviksi, ettei hän ollut kestää niitä. 

Jotkut kirjan henkilöistä olivat vajaamielisiä, niin kuin ennen sanottiin, mutta löysivät ihanasti Jeesuksen rakkauden. Oli kyttyräselkäinen tyttö, väsynyt äiti joka sai kerrankin levätä kun joutui sairaalaan, toinen äiti joka pelkäsi miten hänen perheensä kävisi jos hän kuolisi, sairas nainen joka kärsi myös katkeruudesta mutta pystyi lopulta antamaan anteeksi miehelleen, äiti jonka pieni lapsi oli juuri kuollut. Ja monia muita. 

Yhdessä luvussa ten Boom kirjoittaa siitä, miten heikkona ja sairaanakin voimme olla Jumalan käytössä. Sen hän sai itse kokea keskitysleirin sairaalassa. Sen hän myös näki myöhemmin jossain sairaalassa, kun hoitaja, jolla oli vaikea päivä, kertoi saaneensa voimia Corrien vieruskaverin hymyistä ja ystävällisistä sanoista. 

Huolistakin kirja kertoo: murehtiminen ei poista huomisen huolia, vaan se vain kuluttaa tämän päivän voiman. Niinpä Corrie ten Boom sanoi murehtivalle äidille: 

Minä en usko, että murehtiminen on Herrasta. Se on sielunvihollisen työtä. Maan päällä on ollut yksi ihminen, jota saatanakin pelkää, jota se ei pysty vahingoittamaan eikä vastustamaan - Jeesus Kristus. Häneltä me voimme pyytää apua. Sinä et kykene itse vapautumaan huolistasi, mutta Herra Jeesus voi ne poistaa. Ja Hän tekee sen - Pyhän Henkensä avulla. 

Eräs uskova ystävä puolestaan pelkäsi kuolemaa. Hän sanoi pelkäävänsä, koska ei ollut koskaan ennen kuollut eikä tiennyt, millaista se on. Corrie lohdutti häntä, ettei Jeesuskaan ollut ennen ristille menoaan kuollut - mutta nyt hän on kokenut sen ja tietää, millaista kuoleminen on, eikä hän hylkää meitä koskaan. Ei kuolinpäivänämmekään. 

Kirjassa oli myös ihana runo Jeesus kuuli: 

Jeesus kuuli viimeöisen rukouksesi. 

Hän puhui sinusta Jumalalle. 

Jeesus oli vieressä, kun taistelit, 

Hän kyllä vie sinut voittoon. 

Jeesus näki kyyneleesi, 

et itkenyt yksin. 

Kun olit uupua taakkasi alle 

Hän otti sen kantaakseen. 

Jeesus kärsi nekin vaivasi, 

joita et ymmärtänyt. 

Hän tarttui hellästi käteesi, 

kun melkein lankesit. 

Jeesus näki tuskasi, 

se koski Häneenkin. 

Hän tunsi sydämesi kivut, 

sillä Hän rakasti sinua niin. 

Jeesus on aina lähellä, 

älä pelkää ollenkaan. 

Hän, rakkaus, ei väisty, 

eikä hylkää milloinkaan. 

Päivä Oy 1979 

60 sivua 

Alkuteos: He cares, He comforts (1977) 

Vuokko Vänskä: Puikoilla poimittua

Tunteita ja tarinoita Japanista 

Vuokko ja Seppo Vänskä olivat työuransa aikana lähetystyössä Japanissa kuusi kautta, yhteensä kaksikymmentä vuotta. Tähän kirjaan on koottu Vuokko Vänskän kirjoituksia, jotka on julkaistu Uusi Tie -lehden Päätteellä Nipponissa -palstalla vuosina 2003-2009. Niissä hän kertoo monenlaisesta Japanissa näkemästään ja kokemastaan. 

Vänskä kirjoittaa lähetystyöntekijän arjesta, maan tavoista, ihmisten elämästä ja joskus kovistakin kohtaloista sekä Japanin erilaisista uskonnoista. Monet tilanteet ovat omien työkausien ajalta, mutta on myös historiaa: toisen maailmansodan ajan tapahtumia ja 1600-luvulla alkanutta kristittyjen vainoa. 

Japanilaisen kulttuurin monet puolet tulevat kirjassa esiin. Toisaalta ollaan hymyileviä ja kohteliaita, mutta se ei ole pelkästään ongelmatonta, koska Japanissa eriäviä mielipiteitä ei voi esittää, vaan täytyy kuulostella, mitä toiset ajattelevat, ja olla sitten samaa mieltä heidän kanssaan. Tällaisessa ilmapiirissä avoin keskusteleminen tai esimerkiksi evankeliumin julistaminen voi olla haasteellista. Ihmiset voivat myös kohteliaisuudesta vaikuttaa kiinnostuneilta kristinuskosta, vaikka oikeasti heitä ei asia kiinnostaisikaan. 

Japanilaiset myös opiskelevat ja tekevät työtä juurikaan lepäämättä tai lomailematta. Koulujen kesäloma on paljon lyhyempi kuin Suomessa, ja senkin aikana täytyy tehdä valtavat määrät kesäläksyjä. Eräs perheenäiti puolestaan kertoo heräävänsä kolmen ja neljän välillä kirjoittamaan tietokoneella raportteja seitsemään asti. Sitten hän herättää lapsensa, laittaa tämän kouluun ja menee töihin. 

Suorittaminen ja kilpailuhenkisyys tuntui alkavan jo vauvojen konttauskilpailusta, jollaista Vänskät joutuivat kerran seuraamaan. Lieneekö se yleinenkin huvitus Japanissa? 

Johtuisiko ainakin tuosta suorituskeskeisestä elämäntavasta, että Japani on itsemurhatilastojen kärkimaita. Myös näitä itsemurhia eräs kirjoitus pohtii. Tulee esiin jopa sellainenkin moderni ilmiö kuin netti-itsemurhat. 

Armoon japanilaisen onkin vaikea uskoa. Mistä kaikesta se sitten johtuukin, kristityt ovat Japanissa todella pieni vähemmistö. Protestanttisia kristittyjä oli tuohon aikaan 0,4 prosenttia väestöstä. Monet kristityt vaikuttivat häpeävän uskoaan ja saattoivat salata sen esimerkiksi työpaikallaan. Toisaalta joskus jopa eräät ei-kristityt sanoivat, että Japani tarvitsisi Raamatun sanomaa. 

Seurakunnat ovat pieniä, ja suuri osa työstä tehdään siellä vapaaehtoisvoimin. Vaikka haasteet ovat Japanissa suuret, ja tappioita tulee, on myös rohkaisevia tilanteita, joissa Jumala johdattaa jonkun kiinnostumaan uskonasioista ja kohtaamaan kristittyjä. Siihen liittyen Vuokko Vänskän kokemus Nishinomiyasta, jonne muutettuaan hän joutui ihmettelemään, miten tavoittaa uusia ihmisiä suurkaupungissa: 

Kerrostalossa tapaat naapureita vain hississä, missä tervehdystä lukuun ottamatta yleensä ollaan vaiti. Onneksi on sää, mistä voi kuitenkin aina puhua. Kun taifuuni numero 14 oli lähestymässä aluettamme ja antoi jo sadetta jonkin verran, odotin tavaroineni autokyytiä kerrostalomme edustalla. Siihen tuli samassa talossa asuva ikäiseni rouva. Aloimme yhdessä päivitellä surkeata säätä. Kerroin viimevuotisista taifuunikokemuksista Ananista ja mainitsin samalla olevani luterilaisen kirkon lähetystyöntekijä. 

  - Minä olen käynyt nuorena lähetyksen koulua. Ja Valoa sydämiin -luterilaista radio-ohjelmaa olen kuunnellut paljonkin, rouva jutteli. Se on muuten ohjelma, jota suomalaiset Japanin lähetystyön ystävät ovat tukeneet vuosikausia. Aloin uskoa johdatukseen myös suurkaupungissa. 

Puikoilla poimittua on kirja, joka tuo Japanin ja japanilaiset lähelle sydäntä. Lukija saa nähdä, miten paljon siellä on Jumalan armon, rakkauden ja toivon tarvetta, ja miten tärkeää siellä tehtävä työ on. 

Kustannus Oy Uusi Tie 2015 

119 sivua 

Graafinen suunnittelu ja taitto: Lari Kemiläinen 

Salme Blomster: Musta, valkoinen häpeä

Salme Blomster on terapeutti, kirjailija ja toimittaja, jolta on ilmestynyt useita kirjoja tunne-elämän ongelmiin liittyen. Esimerkiksi kolmen kirjan sarja häpeästä, pelosta ja vihasta. Tässä tulee nyt se häpeä. 

Syyllisyys liittyy tekoihin, häpeä sen sijaan menee syvälle meidän persoonaamme. Ihmiselle, joka ei ole lapsuudessaan saanut kokea riittävästi rakkautta ja hyväksyntää, on jäänyt tunne, että minussa itsessäni on jotain vikaa, ja siksi minut aina hylätään ja torjutaan; siksi olen ulkopuolinen. Blomsterin sanoin: Häpeä on hyvin vahva perustunne siitä, ettei kuulu mihinkään ja että on erilainen kuin kaikki muut. 

Häpeäihminen pyrkii sitten salaamaan sen "häpeällisen" sisimpänsä ja häpeällisinä kokemansa tarpeet. Hän pakenee erilaisiin rooleihin ja pyrkii saamaan hyväksyntää miellyttämällä muita. Hän ei uskalla olla avoimesti sitä mitä on (eikä pahimmillaan ehkä edes tiedä, kuka hän oikeasti on), vaan ohjautuu ulkoapäin. Toiset taas reagoivat häpeään häpeämättömyydellä. 

Häpeäihmisen erilaisista rooleista Blomster esittelee seuraavat: auttaja, suorittaja, älykkö, esiintyjä, peloton, johtaja ja uhri. 

Vaikka kirja on ohut, se käy läpi monenlaista häpeään liittyvää, ja sen äärellä tunteet nousevat pintaan, jos aiheesta on omakohtaista kokemusta. On hyvä miettiä, mistä kaikki juontaa juurensa, ja myös miten haavoittavista menneisyyden kokemuksista voisi parantua. Häpeäihminen on uskonut itsestään paljon valheita; niistä olisi opittava pois ja korvattava ne totuudella. Terapiasta on monelle apua, mutta lopulta vain Jumalalla on se täydellinen rakkaus, joka voi hoitaa ja parantaa meitä. 

Kristillinen näkökulma on tässä kirjassa muutenkin vahvasti esillä; onhan Blomster kristitty terapeutti (jos joku tänne blogiin eksynyt ei olisi hänestä kuullut).  

Tässä eräs kirjan monista ajatuksia herättävistä kohdista: 

Häpeäihmisen kynnyskysymys liittyy kykyyn luottaa ja antautua. Se merkitsee oman ylpeyden näkemistä ja tunnustamista. Keinotekoiset kulissit kielivät kyvyttömyydestä olla heikko ja tarvitseva, tunteva ja vajaa. Nehän olivat juuri niitä ominaisuuksia, joiden vuoksi lapsi oli avuton ja muitten armoilla ja tuli hylätyksi. 

Ja toinen ajatus: 

Kun häpeäihminen uskaltaa kohdata itsensä, hän kykenee läpikäymään kriisinsä. Näin hänen voimavaransa vapautuvat sen sijaan että hän eläisi jatkuvassa väsymyksessä ja pelossa. Kriisit ovat hänen uudessa ajattelussaan mahdollisuuksia muuttumiseen, eivät menetyksiä, joita vastaan on taisteltava kaikin tavoin. 

  Kun häpeäihminen valitsee mykkyyden sijasta puhumisen, hän avaa padon, ja elämä alkaa virrata hänessä. Kun häpeä nostetaan pöydälle, se menettää taianomaisen voimansa. 

On myös tervettä häpeää; se on sitä kirjan nimessä mainittua valkoista häpeää. Sairas häpeä on mustaa, ja sitä tämä kirja käsittelee hyvin kohtikäyvästi. Hiukan Blomster kyllä kirjoittaa terveestäkin häpeästä ja syyllisyydestä. Onhan näiden asioiden ero hyvä tehdä selväksi. 

Päivä Oy 2015 

(Ilmestynyt aiemmin Karas-Sanan kustantamana 2001, 4.painos 2006) 

93 sivua 

Kansi: Marko Soini  

Liisa Vuorinen: Todellinen rakkaus

Tässä vanhassa, vuonna 1947 ilmestyneessä kirjassa, on Liisa Vuorisen kertomuksia. Niissä on keskeisenä Jumalan armo, Jeesuksen lunastustyö, joka kirkastuu eri ihmisille eri tavalla ja erilaisissa elämäntilanteissa, joko ensimmäistä kertaa tai uudestaan. Niin julkisyntiset kuin omavanhurskaatkin huomaavat tarvitsevansa armoa; ja kiusauksiin sortuneille, omille teilleen eksyneille Jumalan lapsille on tie auki takaisin Jeesuksen luo. 

Tarinoiden päähenkilöt ovat erilaisia jo iältäänkin: on lapsia, nuoria ja aikuisia. Toiset ovat terveitä, toiset sairaita tai kehitysvammaisia ("vajaamielisiä"). On rikkaita ja köyhiä. Hyvin monenlaisia elämänkohtaloita Liisa Vuorinen on heille kirjoittanut. Mutta köyhin, sairain ja kurjinkin saa olla onnellinen, kun saa omistaa omakseen Jeesuksen täytetyn työn. Niin myös se terve, joka ei luullut mitään Jumalalta tarvitsevansa. 

"Mitä sinä yrität täyttää omin voimin sitä, mikä sinun edestäsi on täytetty? Miksi katselet omaa kurjuuttasi sinä, jolle Jeesus on ansainnut täydellisyyden!" - Rovastin sana kaikui kirkon holvikaarteissa. Jeesuksen sanana kohtaa se Helkan tuskantäyteisen sydämen. Tytön silmät aukenevat. Että hän onkin ollut noin sokea! Ei ole hän voinut omaksua sitä kertakaikkista sovitusta, joka tapahtui Golgatalla hänen - koko maailman syntien edestä. Korkeammalta hän oli kuroitellut armoa ja se olikin niin alhaalla, ettei kenenkään tarvitse epäillä yltääkö siihen. 

Joskus juuri se pienin ja heikoin saa olla voimakkaimmin Jumalan käytössä levittämässä löytämäänsä ilosanomaa muillekin. Näin esimerkiksi vajaamielinen, hidasälyinen Eila, joka kuulee ja ymmärtää nuorisojuhlilla, että hänkin on Jumalan lapsi. Eila riemuitsee löydöstään ja kuuluttaa sitä muillekin. 

Jumalan käytössä olemista pohditaan muissakin kertomuksissa. Nuorena onnettomuudessa rampautunut Raija suree sitä, ettei hän voisi millään tavalla olla laulun sanoin "ylentämässä ristin lippua", kun ei pääse liikkumaan. Mutta sitten hänelle valkenee se asia, mihin hänkin pystyy, ja hän saa riemuita tästä löydöstään. Sittenkin myös Raija saa olla viemässä evankeliumia eteenpäin. 

Myös esimerkiksi ystävykset Aila ja Tuulikki pohtivat jälkimmäisen nimipäiväkahveja juodessaan, miten he voisivat olla viemässä armon sanomaa kadulla hoippuville onnettomille ihmisille. Köyhällä viisivuotiaalla Raila Annelilla taas ei ole koskaan ollut edes omaa nukkea, mutta kuitenkin lähetystyö on tullut jo pienenä hänelle rakkaaksi, ja tyttö miettii kuumeisesti, mitä hän voisi antaa lähetykselle. 

Nämä kertomukset, niin fiktiivisiä kuin ovatkin, ovat samalla aikamatka evankelisen herätysliikkeen historiaan. Siionin Kanteleen laulut raikuvat, iloitaan lunastusarmosta ja koko maailman autuudesta. Muistaakseni kolmessa kertomuksessa myös opiskellaan evankelisessa kansanopistossa, jossa monelle armo kirkastuu. 

Aika on ollut tuolloin aivan erilaista kuin nykyään. Jo meikkaaminen tai elokuvissa käyminen oli syntiä ja maailmallisuutta - tai pienviljelijäyhdistyksen iltamaan meneminen (siellä piti oleman juhlapuhe ja musiikkia; tanssista ei puhuta, mutta ehkä sitäkin oli?). Nykyään on menty toiseen äärilaitaan, jossa monen omatunto ei kolkuta isommistakaan asioista. Juuri mikään ei ole syntiä, eikä synnistä saisi edes puhua. 

Mennyttä aikaa oli kaikessa muussakin: asuttiin töllissä, leini vaivasi ja matkat mitattiin peninkulmissa. 

Mutta niin nostalgista kuin onkin lukea vanhoista ajoista, niin ennen kaikkea kirkkaan ristin sanoman ansiosta Todellinen rakkaus on antoisa ja siunattu lukuelämys. Tuntui hyvältä lukea tällaisia vanhan ajan kertomuksia, joissa synti oli syntiä ja armo jotain suurta ja ihmeellistä, mistä ihmiset riemuitsivat sydämensä pohjasta.  

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1947 

140 sivua