Syyllisyys liittyy tekoihin, häpeä sen sijaan menee syvälle meidän persoonaamme. Ihmiselle, joka ei ole lapsuudessaan saanut kokea riittävästi rakkautta ja hyväksyntää, on jäänyt tunne, että minussa itsessäni on jotain vikaa, ja siksi minut aina hylätään ja torjutaan; siksi olen ulkopuolinen. Blomsterin sanoin: Häpeä on hyvin vahva perustunne siitä, ettei kuulu mihinkään ja että on erilainen kuin kaikki muut.
Häpeäihminen pyrkii sitten salaamaan sen "häpeällisen" sisimpänsä ja häpeällisinä kokemansa tarpeet. Hän pakenee erilaisiin rooleihin ja pyrkii saamaan hyväksyntää miellyttämällä muita. Hän ei uskalla olla avoimesti sitä mitä on (eikä pahimmillaan ehkä edes tiedä, kuka hän oikeasti on), vaan ohjautuu ulkoapäin. Toiset taas reagoivat häpeään häpeämättömyydellä.
Häpeäihmisen erilaisista rooleista Blomster esittelee seuraavat: auttaja, suorittaja, älykkö, esiintyjä, peloton, johtaja ja uhri.
Vaikka kirja on ohut, se käy läpi monenlaista häpeään liittyvää, ja sen äärellä tunteet nousevat pintaan, jos aiheesta on omakohtaista kokemusta. On hyvä miettiä, mistä kaikki juontaa juurensa, ja myös miten haavoittavista menneisyyden kokemuksista voisi parantua. Häpeäihminen on uskonut itsestään paljon valheita; niistä olisi opittava pois ja korvattava ne totuudella. Terapiasta on monelle apua, mutta lopulta vain Jumalalla on se täydellinen rakkaus, joka voi hoitaa ja parantaa meitä.
Kristillinen näkökulma on tässä kirjassa muutenkin vahvasti esillä; onhan Blomster kristitty terapeutti (jos joku tänne blogiin eksynyt ei olisi hänestä kuullut).
Tässä eräs kirjan monista ajatuksia herättävistä kohdista:
Häpeäihmisen kynnyskysymys liittyy kykyyn luottaa ja antautua. Se merkitsee oman ylpeyden näkemistä ja tunnustamista. Keinotekoiset kulissit kielivät kyvyttömyydestä olla heikko ja tarvitseva, tunteva ja vajaa. Nehän olivat juuri niitä ominaisuuksia, joiden vuoksi lapsi oli avuton ja muitten armoilla ja tuli hylätyksi.
Ja toinen ajatus:
Kun häpeäihminen uskaltaa kohdata itsensä, hän kykenee läpikäymään kriisinsä. Näin hänen voimavaransa vapautuvat sen sijaan että hän eläisi jatkuvassa väsymyksessä ja pelossa. Kriisit ovat hänen uudessa ajattelussaan mahdollisuuksia muuttumiseen, eivät menetyksiä, joita vastaan on taisteltava kaikin tavoin.
Kun häpeäihminen valitsee mykkyyden sijasta puhumisen, hän avaa padon, ja elämä alkaa virrata hänessä. Kun häpeä nostetaan pöydälle, se menettää taianomaisen voimansa.
On myös tervettä häpeää; se on sitä kirjan nimessä mainittua valkoista häpeää. Sairas häpeä on mustaa, ja sitä tämä kirja käsittelee hyvin kohtikäyvästi. Hiukan Blomster kyllä kirjoittaa terveestäkin häpeästä ja syyllisyydestä. Onhan näiden asioiden ero hyvä tehdä selväksi.
Päivä Oy 2015
(Ilmestynyt aiemmin Karas-Sanan kustantamana 2001, 4.painos 2006)
93 sivua
Kansi: Marko Soini
Eilen aamulla juuri kirjoitin vihkoonikin ajatuksen siitä, kuinka oman kokemani häpeän juuret ovat varmasti myös lapsuudessa ihan. Ne tulee maasta kuin sitkeän rikkakasvin juuret.
VastaaPoistaKyllähän ne häpeän juuret monesti tulevat lapsuudesta asti. Ja sitkeitä ovat tosiaan. Jumalalla olisi siinä paljon parantamista, ja hänelle se onneksi on mahdollista.
Poista