Liisa Vuorinen: Todellinen rakkaus

Tässä vanhassa, vuonna 1947 ilmestyneessä kirjassa, on Liisa Vuorisen kertomuksia. Niissä on keskeisenä Jumalan armo, Jeesuksen lunastustyö, joka kirkastuu eri ihmisille eri tavalla ja erilaisissa elämäntilanteissa, joko ensimmäistä kertaa tai uudestaan. Niin julkisyntiset kuin omavanhurskaatkin huomaavat tarvitsevansa armoa; ja kiusauksiin sortuneille, omille teilleen eksyneille Jumalan lapsille on tie auki takaisin Jeesuksen luo. 

Tarinoiden päähenkilöt ovat erilaisia jo iältäänkin: on lapsia, nuoria ja aikuisia. Toiset ovat terveitä, toiset sairaita tai kehitysvammaisia ("vajaamielisiä"). On rikkaita ja köyhiä. Hyvin monenlaisia elämänkohtaloita Liisa Vuorinen on heille kirjoittanut. Mutta köyhin, sairain ja kurjinkin saa olla onnellinen, kun saa omistaa omakseen Jeesuksen täytetyn työn. Niin myös se terve, joka ei luullut mitään Jumalalta tarvitsevansa. 

"Mitä sinä yrität täyttää omin voimin sitä, mikä sinun edestäsi on täytetty? Miksi katselet omaa kurjuuttasi sinä, jolle Jeesus on ansainnut täydellisyyden!" - Rovastin sana kaikui kirkon holvikaarteissa. Jeesuksen sanana kohtaa se Helkan tuskantäyteisen sydämen. Tytön silmät aukenevat. Että hän onkin ollut noin sokea! Ei ole hän voinut omaksua sitä kertakaikkista sovitusta, joka tapahtui Golgatalla hänen - koko maailman syntien edestä. Korkeammalta hän oli kuroitellut armoa ja se olikin niin alhaalla, ettei kenenkään tarvitse epäillä yltääkö siihen. 

Joskus juuri se pienin ja heikoin saa olla voimakkaimmin Jumalan käytössä levittämässä löytämäänsä ilosanomaa muillekin. Näin esimerkiksi vajaamielinen, hidasälyinen Eila, joka kuulee ja ymmärtää nuorisojuhlilla, että hänkin on Jumalan lapsi. Eila riemuitsee löydöstään ja kuuluttaa sitä muillekin. 

Jumalan käytössä olemista pohditaan muissakin kertomuksissa. Nuorena onnettomuudessa rampautunut Raija suree sitä, ettei hän voisi millään tavalla olla laulun sanoin "ylentämässä ristin lippua", kun ei pääse liikkumaan. Mutta sitten hänelle valkenee se asia, mihin hänkin pystyy, ja hän saa riemuita tästä löydöstään. Sittenkin myös Raija saa olla viemässä evankeliumia eteenpäin. 

Myös esimerkiksi ystävykset Aila ja Tuulikki pohtivat jälkimmäisen nimipäiväkahveja juodessaan, miten he voisivat olla viemässä armon sanomaa kadulla hoippuville onnettomille ihmisille. Köyhällä viisivuotiaalla Raila Annelilla taas ei ole koskaan ollut edes omaa nukkea, mutta kuitenkin lähetystyö on tullut jo pienenä hänelle rakkaaksi, ja tyttö miettii kuumeisesti, mitä hän voisi antaa lähetykselle. 

Nämä kertomukset, niin fiktiivisiä kuin ovatkin, ovat samalla aikamatka evankelisen herätysliikkeen historiaan. Siionin Kanteleen laulut raikuvat, iloitaan lunastusarmosta ja koko maailman autuudesta. Muistaakseni kolmessa kertomuksessa myös opiskellaan evankelisessa kansanopistossa, jossa monelle armo kirkastuu. 

Aika on ollut tuolloin aivan erilaista kuin nykyään. Jo meikkaaminen tai elokuvissa käyminen oli syntiä ja maailmallisuutta - tai pienviljelijäyhdistyksen iltamaan meneminen (siellä piti oleman juhlapuhe ja musiikkia; tanssista ei puhuta, mutta ehkä sitäkin oli?). Nykyään on menty toiseen äärilaitaan, jossa monen omatunto ei kolkuta isommistakaan asioista. Juuri mikään ei ole syntiä, eikä synnistä saisi edes puhua. 

Mennyttä aikaa oli kaikessa muussakin: asuttiin töllissä, leini vaivasi ja matkat mitattiin peninkulmissa. 

Mutta niin nostalgista kuin onkin lukea vanhoista ajoista, niin ennen kaikkea kirkkaan ristin sanoman ansiosta Todellinen rakkaus on antoisa ja siunattu lukuelämys. Tuntui hyvältä lukea tällaisia vanhan ajan kertomuksia, joissa synti oli syntiä ja armo jotain suurta ja ihmeellistä, mistä ihmiset riemuitsivat sydämensä pohjasta.  

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1947 

140 sivua