Kirjoittaja Möller on ilmeisesti ollut tanskalainen pastori. Tämä lukemani viides painos on vuodelta 1942, mutta esipuheen on kirjoittanut Julius Engström Helsingissä vuonna 1896. (Lienee sama Engström, joka oli apulaispappina omassa kotipitäjässäni 1880-luvun lopulla ja tilasi isoäitini isoisälle Sanansaattajan, mutta tämä oli innokas körttiläinen ja hakkasi puuladossa lehden kirveellä palasiksi! Hänen pojastaan eteenpäin suvussamme on kuitenkin oltu evankelisia. Tuon hauskan tarinan kertoo mummoni veli Esa Santakarin kirjassa Armosta autuaat. Tuli vain Engströmistä mieleen...)
Kirjan aiheesta voi helposti tulla mieleen, kuten Möllerkin kirjoituksensa aloittaa, että nämähän ovat itsestäänselviä asioita ja ketä enää kiinnostaa pohtia tällaisia. Mutta kuten jo Luther on sanonut, vain kokemattomat luulevat evankeliumin käsittämisen olevan helppoa. Kokeneimmat kristityt tunnustavat yhdessä Lutherin kanssa ymmärtävänsä evankeliumista hyvin vähän ja saavansa aina olla vasta-alkavina oppilaina.
Möllerin mukaan puhdas evankeliumin julistus on "yksinomaan itse armon eli sen olemuksen ja sisällön julistamista ilman, että siihen sekoitetaan armon vastaanottamista tahi sen vaikutuksia. Tämä on tarpeellista huomata."
Minua kiinnosti erityisesti kirjan jälkimmäinen (ja pitempi) osa, jossa kysytään, kenelle evankeliumin aarteet kuuluvat. Lahjoitetaanko ne meille, kun me käännymme ja uskomme, vai onko ne lahjoitettu meille jo ovatko ne olleet meidän jo ennen, ja onko kääntyminen kääntymistä uskomaan sitä? Tässä osassa kirjaa Möller jakaa todellisia helmiä ja aarteita!
Hän lainaa Raamattua, joka sanoo selvästi, että mehän tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta, kun vielä olimme hänen vihollisiaan. Siis "tulimme", ei "tulemme" sitten kun uskomme ja otamme armon vastaan. Lahja on jo annettu meille ja se on meidän, vaikkakaan siitä ei ole meille hyötyä, jos emme ota sitä käyttöön ja nautintaamme.
Hieno vertaus tästä Möllerillä oli seuraava: voihan henkilö olla vaikka kuinka rikas, hänellä voi olla rahaa ja omaisuutta, mutta jos hän ei käytä niitä, hän voi vaikka nähdä nälkää ja kuolla viluun rikkauksiensa äärellä. "Ja silloin sanovat kaikki, jotka kuulevat puhuttavan jostakin semmoisesta: 'Mikä hullu, vaikka hänellä kuitenkin oli niin paljo!' Ja me voisimme melkein sanoa perkeleellä olevan syytä väittää sitä samaa ihmisistä, jotka joutuvat iankaikkiseen kadotukseen, vaikka heillä on tahi voisi olla Kristuksen evankeliumi."
Autuuden aarteet ovat meidän, ei tarvitse kuin alkaa nauttia niistä! Mutta meidän oma uskossa vastaanottamisemme, kääntymisemme, maailmasta luopumisemme ja itsensä kieltämisemme eivät ole mitään pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen perusteita eikä niillä muuteta Jumalan sydäntä, joka on jo antanut meille anteeksi. Muutosta tarvitsee vain oma sydämemme, että se näkisi Jumalan lahjan Jeesuksessa Kristuksessa ja suostuisi ottamaan valmiin sovituksen vastaan.
Tätä Möller ei väsy korostamasta:
"Ei yksikään sielu tule uskovaiseksi raamatullisessa mielessä, jollei hänelle selvästi ja ilman mitään ehtoja julisteta, että hänellä uskottomana, jumalattomana, kuolleena ja kadotettuna jo ennen on Kristuksessa anteeksiantamus ja vanhurskaus. Sentähden on sielun murhaa saarnata ihmisille, että jos he uskovat, niin antaa Jumala heidän syntinsä anteeksi, tahi että itsensäkieltäminen ja usko ovat ehtoina Jumalan armon saamiselle."
Möller julistaa siis armoa ehdoitta ja romuttaa kaikki vaatimukset, jotka pitäisi täyttää armon saadakseen. Hän lainaa myös Lutheria ja Roseniusta, jotka ovat kirjoittaneet aivan samassa hengessä. Kirja huokuu suorastaan sitä vanhan ajan evankelisten "koko maailman autuutta", josta ei enää taideta paljon puhua ainakaan ihan tuota termiä käyttäen. Ja jos lukijaa alkaa epäilyttää näin vapaa armo, ne epäilykset kyllä kumotaan.
Kyllä kääntymys ja uskokin ovat tarpeen, mutta ne eivät ole pelastuksen perustus. Eli kuten nykyään sanottaisiin: ne ovat vain tyhjä käsi, joka ottaa lahjan vastaan.
Kirjoittaja toteaa myös, että vaikka jotkut käyttävätkin evankeliumin julistusta väärin hyväkseen ja saavat siitä mielestään luvan tehdä syntiä mielin määrin, armon evankeliumia on silti julistettava juuri niin kirkkaana kuin se on. Siitä ei saa tinkiä yhtään.
Myös pyhityksestä Möller kirjoittaa ja toteaa: "Valheellinen ja petollinen on kaikki se pyhyys, joka ei tule siitä, että omatunto on tullut vapautetuksi laista sekä iloiseksi ja onnelliseksi tuon suuren, vapaasti lahjoitetun armon kautta." Kristus on myös meidän pyhityksemme, ja "mitä enemmän syntisen sydän juo siitä siunatusta (evankeliumin) lähteestä, sitä enemmän totista pyhyyttä on syntisellä."
Kristitystä, joka ei usko omaan uskoonsa, vaan on nähnyt, että Kristuksessa hänellä on täysi anteeksiantamus ja vanhurskaus, Möller kirjoittaa:
"Semmoinen kristitty uskoo joka päivä jumalattomana Jumalan sanan ja sakramenttien perustuksella, että hänellä, hän kun on osa maailmasta, on Kristuksessa lahjoitettu armo, eikä kukaan ole totinen kristitty hetkeäkään kauemmin kuin hänen sydämensä niin uskoo, vaikka usko usein voi olla heikko, ja sen katseleminen ei anna mitään lohdutusta. Mutta se usko ei katso itseänsä eikä kerskaa itsestänsä, vaan katsoo lakkaamatta ulkopuolella itseään olevaan aarteeseen."
SLEY 1942 (5. painos), 39 sivua
