Leena-Kaarina Kilpua: Sisimpäni hiljaisuuteen. Rukousmietiskelyjä masennuksen ajalta.

Heti aluksi on sanottava, että vaikka tämän kirjan tekstit on kirjoittanut vakavaa masennusta sairastanut henkilö, niillä on silti paljon annettavaa kenelle tahansa, joka haluaa lukea kristillisiä runoja ja mietteitä. Tekstit, joita kirjoittaja itse sanoo rukousmietiskelyiksi, mutta joita varmasti voi yhtä hyvin sanoa runoiksi, kertovat nimittäin paljosta muustakin kuin masennuksesta ja kärsimyksestä. Niissä on myös paljon elämää, valoa ja toivon näköaloja.

Runot käsittelevät masennuksen lisäksi yleensäkin ihmisenä olemista, uskonelämää ja jumalasuhdetta, joten kyllä niistä löytyy jokaiselle jotakin.

Kirjassa kerrotaan, että kirjoittaja (jota en muuten mitenkään tunne enkä ole hänestä kuullut tämän enempää) jossain sairautensa vaiheessa menetti jopa häntä kantaneen toivonsakin. Siitä huolimatta näissä teksteissä on todella ihmeen paljon sitä jo mainitsemaani toivoa ja valoa. En tiedä, olisiko synkimmät tekstit karsittu kirjasta pois vai eikö Kilpua ole sellaisia edes kirjoittanut. Mutta koska hän haluaa kirjansa kautta jakaa saamaansa Jumalan hoitoa ja lohdutusta muillekin, tekstit voivat siitäkin syystä painottua valoisammalle puolelle. Ja kertoohan takakansi senkin, että pimeyden keskellä Leena-Kaarina Kilpua on löytänyt uutta luottamusta Jumalan huolenpitoon ja armahtavaan rakkauteen.

Mutta kyllä kirjasta toki löytyy raskaidenkin hetkien tuntoja, joihin vaikeissa elämäntilanteissa olevat voivat samaistua. Esimerkkinä tästä vaikka erään runon loppu:

...Katson peiliin
kavahdan itseäni
pelon särkemät silmät

loppuun rääkätyn
piinattu katse

Kirja jakautuu kuuteen osaan, jotka ovat Tuskan isku, Lohdutuksen lähde, Uskon aarre, Toivon kasvu, Rakkauden aavistus ja Valtakunnan tuoksu. Näistä otsikoista jo voikin päätellä paljon, kuten sen, että tuskaisimmat runot ovat aivan kirjan alussa. Loppua kohti runoissa on koko ajan enemmän valoa, iloa ja keveyttä. Uskoa hyvään Jumalaan.

Olen taitellut kirjasta monia sivuja merkiksi kohdista, jotka puhuttelivat tavalla tai toisella, olivat lohdullisia tai kauniita. On vaikea valita, mitä niistä kaikista lainaisi tässä ja mitä jättäisi pois.

Turvallista uskoa on esimerkiksi näissä riveissä:

... Jeesus, matkakumppani
et moiti kompuroijaa
et syytä harhailijaa.

Ja tässä on kaunista rukousta:

... Tarvitsen paljon valohoitoa
uupumuksen 
sulaa pois.

Päivä päivältä
nojaudun lähemmäs Sinua
paina sinettisi syvemmälle

Eräässä runossa kysytään, miksi kerätä muistojen mustia helmiä, kun "olet kietonut kaulaani valkoisen helminauhan..." Ja toisaalla pohditaan rohkeutta olla päivänkakkara uhkeiden ruusujen keskellä.

Ehtoollisesta kertova runo on myös yksi suosikeistani. Se loppuu näin:

Pappi painaa
ehtoollisleivän käteeni
- se halkeaa kahtia

                          temppelin väliverho

Saako Kristuksen ruumis
murtua minussa

Ja loppuun vielä runo, joka minusta on kielellisesti kaikkein kaunein tässä kirjassa. Siinä on luonnon kauneutta ja levollisuutta:

Samettisen yön
hohtava kuu
valaisee puutarhani
joka kätkee suojiinsa
yön kukat.

Niiden tuoksu huumaa
pyörryttää
keinuttaa kauas
syleilemään tuhansia tähtiä...

No, en lainaa sitä aivan kokonaan, koska kokonaista teosta ei kuulemma saa lainata ja runo on kokonainen teos... Sääli, mutta jos kirja kiinnostaa, toivottavasti se löytyy jostain luettavaksi! Kauniita ja lohdullisia ajatuksia tässä kirjassa todella on.

Niin, kirjan kannessa on muuten myös yhden toivorikkaan runon tekstiä, jota voi lukea tuosta ottamastani kuvasta.

Kiitos tämän kirjan kirjoittajalle, kuka ikinä hän onkin. En voi tietää hänen vaiheitaan, mutta toivon, että hänen masennuksensa on helpottanut.

Sley-Kirjat Oy 2000, 93 sivua

Mikael Sundkvist: Varhaiset kristityt

Tämä kirja on ilmestynyt osana "Tätä on kristinusko" -kirjasarjaa, jossa käsitellään kristinuskon alkuaikoja tutkimuksen valossa. Sarjan kirjat ovat eri kirjoittajien käsialaa. En ollut näihin kirjoihin itse ennen törmännyt, mutta kiinnostuin heti, kun löysin tämän "Varhaiset kristityt" -teoksen. Onhan todella mielenkiintoista saada tietää, mitä historialliset lähteet kertovat ensimmäisen vuosisadan kristityistä ja heidän elämästään.

Teos osoittautuikin sarjaan "pienet suuret kirjat" kuuluvaksi; nimittäin kooltaan se on pieni, mutta sisältää paljon tietoa. Alkukirkkoa käsitellään eri näkökulmista. Mikä oli sen suhde juutalaisuuteen? Entä kreikkalais-roomalaiseen maailmaan, jossa ensimmäiset kristityt elivät? Millainen oli heidän yhteiskunnallinen asemansa? Millaista oli kristittyjen perhe-elämä? Kirja käsittelee myös sinä aikana hyvin yleistä orjuutta ja kristittyjen suhdetta siihen, samoin naisen asemaa, ja tähän liittyen sivutaan myös virkakysymystä.

Kirjasta saikin paljon uutta tietoa ja näkökulmaa. Esimerkiksi alkuaikojen kristitythän kävivät vielä sekä synagogassa että kristillisessä seurakunnassa. Synagogassa kävijöitäkin oli monenlaisia: juutalaisia, kristityksi kääntyneitä juutalaisia, Jumalaa pelkääviä pakanoita jne... Kirjassa esitetään fiktiivisten henkilöiden kautta, millaisia eri henkilöitä diasporasynagogassa saattoi käydä.

Järisyttävää kristinusko oli orjille. Paavali kirjoitti eräässä kirjeessään, että Jeesus otti orjan muodon - mikä oli ennenkuulumatonta. Näin orjat saivat samastumiskohteen itsestään Jeesuksesta. Jeesus itse taas sanoi, että joka tahtoo teidän joukossanne tulla ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja.

Sen ajan ihmisten statukseen vaikuttivat monet eri asiat. Kristillisessä seurakunnassa oli mukana eniten keskiluokkaisia ihmisiä. Paavalikin teltantekijänä oli käsityöläinen eli keskiluokkaa - ei mikään kovin hohdokas ammatti. Mutta toisaalta hänellä oli Rooman kansalaisuus, mikä paransi hänen asemaansa.

Kiinnostavinta antia kirjassa olivat minusta kaikki ne kohdat, joissa viitattiin tuolta ajalta säilyneisiin kirjallisiin lähteisiin. Näitä ovat muun muassa jotkut historioitsijat ja kristillisistä lähteistä Apostolisten isien tekstit. Tällaisiin lähteisiin kun en ole aiemmin päässyt tutustumaan.

Otan lainauksen luvusta Yhteiskunnallinen asema:

"100-luvulla kirjoittanut kristinuskon arvostelija Celsus väitti kristittyjen koostuneen villakankaita tekevistä käsityöläisistä, suutareista ja pesulan työntekijöistä, naisista ja lapsista, orjista ja muista arvottomista. Myös kristilliset kirjoittajat 100-luvulla kuten Justinus ja Tatianus antavat samankaltaisen kuvan. Useimmat kristityt olivat heidän mukaansa niin sanottuja tavallisia ihmisiä.

--- Celsuksen parjaamat kristittyjen ammatit eivät olleet yläluokan eivätkä toisaalta aivan köyhimpienkään toimia. Ne vastaavat pikemmin kaupunkien niitä käsityöläisiä ja pienkauppiaita, joihin myös teltantekijä Paavali lukeutui. Yhteiskunnan ehdottomaan eliittiin kuuluvia ei näytä löytyneen varhaisesta kirkosta. Samaten maaseudun köyhät maanviljelijät tai kaupunkien kerjäläiset ja muut köyhimmät näyttävät puuttuneen kuvasta."

Kristinusko oli alkuaikoinaan lähinnä kaupunkiliike, ja juuri kaupungeista löytyivät nuo eliitin ja kaikkein köyhimpien väliin jäävät yhteiskuntaluokat. Toki seurakunnissa oli myös varakkaampia ihmisiä, jotka antoivat kotinsa seurakunnan käyttöön ja tukivat apostolien matkoja taloudellisesti.

Kirjan kirjoittaja Mikael Sundkvist on Uuden testamentin eksegetiikan tohtori, jonka tutkimusalaan kuuluu myös patristiikka. Hänen väitöskirjansa käsitteli Paavalin lakikäsitystä ja sen tulkintaa varhaiskristillisyydessä. Kirja onkin kirjoitettu tiedemiehen otteella ja on hyvin asiapitoinen.

Vähän hätkähdin siinä vaiheessa, kun Sundkvist totesi, että jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että Jeesuksen neitseestäsyntyminen on myöhempi rakennelma, joka on kehitetty Jeesuksen ainutlaatuisuuden korostamiseksi. Sundkvist vain totesi tämän ottamatta siihen itse kantaa (ainakaan muistaakseni). Mutta se on tietenkin tiedemiehen tyyli: esitellä vain, mitä näkemyksiä on olemassa.

Toisaalta naisen aseman ja virkakysymyksen kohdalla hän ottaa selkeämmin kantaa asioihin.

Kirjan lopussa Sundkvist toteaa:

"Kristillisen kirkon myöhempää mahtipontista historiaa ajatellen tuntuu joskus vaikealta aidosti tajuta, miten pienestä joukosta kristityissä vielä ensimmäisellä vuosisadalla oli kyse - muutamista tuhansista lähinnä Rooman valtakunnan suurkaupunkeja asettuneista ihmisistä. Tämä pieni joukko eli kuitenkin uskoaan sellaisella uskottavalla tavalla todeksi .... että näiden ensimmäisten kristittyjen voidaan katsoa muodostaneen perustan kaikelle heitä seuranneelle kristillisyydelle."

Suosittelen kirjaa: se todella avaa uusia näkökulmia varhaisten kristittyjen elämään. Lisäksi "jo silloin kristityt kohtasivat monet niistä kysymyksistä, joiden parissa kirkot tänään kamppailevat. Myös Rooman valtakunnan monikansallinen ja moniarvoinen ympäristö muistuttaa omaa, globalisoituvaa maailmaamme", Sundkvist kirjoittaa.

Kristittyjen vainot olivat muuten vielä ensimmäisellä vuosisadalla satunnaisia, mutta oheisessa takakannen kuvassa on kuitenkin ikthys Pyhän Sebastianin katakombeista Roomasta. Olisikin kiinnostavaa tietää enemmän siitä, miltä ajalta nämä katakombit sitten ovat, ja vainoista yleensäkin. Ehkä niistäkin on kirjallisuutta olemassa? Tosin kyllä tässäkin kirjassa myös vainoja sivuttiin jossain kohtaa.

Perussanoma Oy 2011, 180 sivua

Mirjami Lähteenkorva: Kuin kukat ja linnut

Nuorena lukiolaisena pidin Mirjami Lähteenkorvan ja Irja Hiironniemen kristillisestä runoudesta. Viime aikoina olen ostanut kirpputorilta joitain heidän runokirjojaan ihan omaksi, ja nyt vuosien jälkeen luin näitä Lähteenkorvan runoja.

Aluksi minun oli hiukan vaikea päästä tähän kirjaan sisälle, koska Lähteenkorvan (1904-1968) runot ovat hänen aikalaistensa tyyliin "vanhanaikaisen" juhlavia ja loppusoinnullisia - jollaisia runoja en itse juuri lue. Mutta kun pääsin vauhtiin lukemisessa, nautin kuitenkin näistä runoista suuresti, koska niissä on joka tapauksessa sellaista kauneutta ja herkkyyttä, joka kolahtaa minuun. Ja tietenkin niissä on myös kristillistä sanomaa. Joskaan ei tämä mikään julistava kirja ole, vaan ennemminkin pohdiskeleva, kuten runoilijan tyyliin sopiikin.

Runoissa on paljon luontoaiheita, Luojan luonnon ihmettelyä. Myös ollaan kirkossa, jonne joskus tulee lapsia ja heidän koetaan häiritsevän, tai sitten lapset supattelevat, että opettaja tuli kirkkoon (Lähteenkorva kun oli opettaja), mutta hän itse kokee olevansa vain avuton lapsi. Kirkkorunoissa veisataan myös virsiä. Mukana kirjassa on lisäksi yksi Lähteenkorvan tunnetuimmista runoista (ellei tunnetuin), joka alkaa: "Tuli kirkkoon mies ja lapsi..." - eli se tuttu laulu.

On myös runoja Raamatun henkilöistä, kuten Pietarista, Martasta ja Mariasta, Johanneksesta.

Jännä oli huomata, että nuoruuden lempirunoni tuntuivat kolahtavan eniten vielä nytkin. Esimerkiksi runo nimeltään Vanha virsi, mikä oli hauska löytö. Kun aloin blogata nimellä Vanha virsi, en todellakaan muistanut tätä vanhaa lempirunoani. Toinen syvälle sydämeen menevä runo on Rukous, joka alkaa:

Minä lepään heikkoudessani ja ahdistuksessani
ja ajelehdin pimeässä.
Minun pitäisi varmaan rukoilla,
mutta minussa ei ole ainoatakaan sanaa...

Koska kokonaista taideteosta ei kuulemma saa lainata ja runo on kokonainen teos, en laita sitä runoa kokonaan tänne.

Sen sijaan pari otetta muista runoista. Tässä Martasta ja Mariasta kertovan sikermän loppupuolelta:

Ei pyydä Herra työtäs niin
kuin itseäs.
Hän katsoo sielusi syvyyksiin
sun sydäntäs.
Kun kukka valossa aukeaa,
se tuoksuen
ja tietämättäänkin kaunistaa
tien tomuisen.

Runossa Rauniokirkko Lähteenkorva kertoo menevänsä unessa tuttuun rauniokirkkoon, jossa kaikki onkin (unessa) ehjää. Hän oli kasvanut, käynyt koulua, tullut ylioppilaaksi ja vielä toiminut opettajanakin Käkisalmessa talvisodan päiviin asti, joten muistelisiko hän runossa menetettyyn Karjalaan jäänyttä kotikirkkoaan? Tässä sen runon kaunista kuvausta:

... Kuori on valoisa. Ristiinnaulitun kuva
kutsuu. Nousen ja alttarin portaalle jään.
Niinkuin taivas avoin ja kirkastuva
sininen, tähtinen katto on ylitse pään.
Jumalan siunaus sieluun taivaasta sataa.
Sydän on harras, nöyrä ja turvallinen.
Hänellä kyllä, ken ohjaa tähtien rataa
kaikki on muistossa kohtalot ihmisien...

Ja vielä alkua runosta Juhannustaivas, joka on minusta yksi kirjan kauneimmista runoista:

Valo lainehtii ylitseni 
ja ympärilläni.
Kaikki varjot ovat liuenneet valoon.

Valo lainehtii minussa.
Valo on huuhtonut kaikki surut käsistäni.
Niissä on vain rauha
ja pääskysen viserrys.

Tuuli on nukkunut piennarkukkiin.
Päivän levottomuus on väistynyt minusta.
Kaikki on hiljennyt minussa
ja ympärilläni.
Vain valo lainehtii...

Tämä runo on lisäksi esimerkki Lähteenkorvan loppusoinnuttomista runoista eli taisi niitäkin olla muutama.

Kyllä lopulta tämä oli ehdottomasti hyvä, kaunis ja taitavasti kirjoitettu runokirja, johon tulen varmasti myöhemminkin palaamaan. Tämän kokoelman toimitti Kastehelmi Karjalainen vähän Lähteenkorvan kuoleman jälkeen.

Gummerus 1969, toinen painos, 170 sivua

P. S. Nyt minulla on ainakin aikomuksena alkaa päivittää taas tätäkin blogia ahkerammin. Toivotaan parasta! :)

Christian Braw: Muistoa kunnioittaen

Kerronpa jotain tästäkin kirjasta, vaikka vaikuttaa vähän siltä, että en jaksa lukea sitä kovin pitkälle.

Kirjan idea on minusta erittäin mielenkiintoinen: sen päähenkilö on jo kuollut ja hänestä kerrotaan häntä muistelevien henkilöiden kautta. Itse en päässyt hautajaisiin asti, mutta ilmeisesti siellä hautajaisissa häntä sitten vielä enemmän muistellaan.

Takakannen tekstissä sanotaan:

"Kirjan päähenkilö, lehtori Sven-Åke Sandman, on kertomuksen alkaessa jo kuollut. Hän on menehtynyt liikenneonnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Romaani on kuvaus tapahtumista hänen hautajaisissaan. Läsnäolijoiden ajatusten, muistumien ja reaktioiden kautta kirjailija muovaa päähenkilöstä elävän kuvan jännittävästi kuin palapeliä kooten. Kuvaus kasvaa samalla poikkileikkaukseksi koko nykyisestä yhteiskunnasta hyvine ja pahoine puolineen."

Takakansi kertoo tämän romaanin olevan myös "monitasoinen ja syvälle luotaava ihmissuhderomaani, joka jää askarruttamaan mieltä".

Aivan alussa, josta luin muutaman luvun, kyseistä vainajaa muistellaan hänen työpaikallaan, jossa pidetään muistopuheita. Samalla työkaverit hyvin tietävät, että kyseisissä muistopuheissa valehdellaan ja asioita kaunistellaan. He eivät olleet oikeasti arvostaneet Sven-Åkea, vaan olivat kiusanneet häntä. Eräs opettaja, joka oli ollut Sven-Åken ystävä, oli myös pettänyt hänet eräässä tilanteessa, kun ei ollut noussut puolustamaan häntä muiden kritiikkiä vastaan. Tämä ystävä - tai entinen ystävä - kokee nyt syyllisyyttä. Hän miettii, uskaltaisiko mennä käymään vainajan perheen luona, mutta tulee uudestaan ja uudestaan samaan lopputulokseen: minä petin hänet.

Tähän minun tietämykseni kirjasta sitten jääkin, koska entisenä koulukiusattuna ja eräässä ahdistavassa työpaikassakin aikoinaan olleena minua ei yhtään kiinnosta lukea työpaikan ihmissuhdeongelmista ja työpaikkakiusaamisesta. Kuten ei koulukiusaamisestakaan.

Ehkä kirjassa myöhemmin kerrottaisiin sukulaistenkin näkökulmia. Ja kirjan idea on kyllä mielenkiintoinen: se, että pidetään kauniita muistopuheita henkilöstä, josta ei oikeasti pidetty. Ja ties mitä kirja vielä paljastaisikaan? Mutta itse totean, että kiitti mulle riitti tässä kohtaa.

Joka tapauksessa kerron tästä kirjasta, jos joku muu olisi tarpeeksi urhea lukeakseen kirjan kokonaan (mikäli löytää tämän jostain käsiinsä). Kirja sinänsä ei ole edes kovin paksu ja luvut ovat lyhyitä, joten siinä mielessä se on helppolukuinen - tai ainakin nopealukuinen (jos ei muuten ala tökkiä, niin kuin minulla). Jos nämä aiheet kiinnostavat, esimerkiksi kuolema, ihmissuhteet, syyllisyys ja vastaavat, kirja kannattaa lukea.

Kirjan kirjoittanut Christian Braw on (tai oli, en tiedä elääkö hän vielä) teologian tohtori, tiedemies ja luennoitsija, kirjailija ja Ruotsin kirkon pappi. Hän on kirjoittanut lukuisia romaaneja ja esseekokoelmia. En ole itse ennen kuullut hänestä enkä tiedä, onko hänen muita teoksiaan suomennettu. Kaunokirjailijana hän on käyttänyt myös salanimeä F. J. Norstedt.

SLEY-Kirjat 1993, 160 sivua
Suomentanut Helinä Kuusiola

Leena Kaartinen: Pakolainen

Tämä ei ole aivan uutuuskirja, mutta sen aihe on ajankohtaisempi kuin koskaan ennen. Pakolaiset ovat kaikkien huulilla ja mielipiteitä on puolesta ja vastaan. Juuri tätä kirjoittaessani on puhuttu pakolaisten pakkokäännytyksistä takaisin Afganistaniin. Mutta millainen voi yksittäisen afgaanipakolaisen tie Eurooppaan olla? Mitä hän on kokenut ja miksi joutunut jättämään kotimaansa?

Tämän kirjan kirjoittaja Leena Kaartinen työskenteli pitkään lääkärinä Afganistanissa, joten hän tuntee maan olot, tilanteet ja ihmiset. Khudobakhsh eli Jumalanlahja joutui pakenemaan Eurooppaan jo vuosia sitten, kauan ennen tätä viimeisintä suurta pakolaisaaltoa. Kirjassa Kaartinen kertoo hänen ja hänen perheensä tarinan. Tarina on tosi, vain henkilöiden nimet on muutettu, kuten ymmärrettävää on turvallisuussyistä.

Jumalanlahja oli nuori poika Afganistanin Hasaramaassa, kun hän pääsi kristittyjen avustustyöntekijöiden apulaiseksi. Kun nämä joutuivat jossain vaiheessa lähtemään pois maasta, Jumalanlahjalle järjestyi kuitenkin työtä maan pääkaupungista Kabulista, jonne hän muutti vaimonsa kanssa. Perhekin siellä alkoi kasvaa.

Jumalanlahjan elämä muuttui hänen luettuaan eräänä yönä avustustyöntekijältä saamansa Markuksen evankeliumin. Myös hänen vaimostaan tuli kristitty. Tutut avustustyöntekijätkin palasivat jossain vaiheessa maahan ja yhteys heidän kanssaan jatkui. Perhettä kuitenkin vakoiltiin, kun heidän huomattiin olevan yhteyksissä ulkomaalaisten kanssa.

Monenlaista muutakin Jumalanlahjan perhe joutui kokemaan: oli sotaa, vaaroja ja vainoakin Jeesuksen takia. Kuten myös sen takia, että he olivat hasaroita; Afganistanissa kun on monia eri heimoja ja ilmeisesti hasarat eivät olleet suosiossa. Lopulta myös Talebanit aloittivat hirmutekonsa Afganistanissa. Aika järkyttäviäkin asioita tapahtui, vaikka kirjassa ne kerrotaan niin vähäeleisesti, ettei lukija ehkä oikein tajuakaan, miten kamalaa se kaikki oli. Esimerkiksi kun Jumalanlahjan perhe oli päässyt pakoon eräästä kaupungista, neljätuhatta hasaraa tapettiin siellä...

Enempää en kerrokaan, etten paljastaisi liikaa perheen elämästä, mutta pakolaisiksi he lopulta päätyivät, ensin oman maan sisällä, ja lopulta he pääsivät Eurooppaan. Ja aivan syystä he pakenivat, eivät olleet mitään "elintasopakolaisia", kuten nykyään haukutaan. (Tosin minun mielestäni jos jossain maassa on paljon köyhyyttä ja työttömyyttä, on aivan ymmärrettävää pyrkiä sieltä paremman elämän ja työn toivossa muualle. Suomen työttömyysluvuthan ovat aika pienet, jos vertaa joihinkin köyhiin maihin, joissa enemmistö asukkaista on nuoria.)

Kirja on siis hyvinkin ajankohtainen ja kannattaa lukea. Yleensäkin kannattaa lukea kirjoja, jotka avaavat silmiä tajuamaan pakolaisten tilannetta, esimerkiksi Fabio Gedan Krokotiilimeri ja Lotta Nuotion Modin pako Syyriasta, jotka ovat molemmat tositarinoita, kuten tämä Leena Kaartisenkin kirja.

Lue, niin ei tarvitse luulla!

Perussanoma Oy, toinen painos 2015, 118 sivua