Jouluna lähetystyössä

Tilasin tämän mielenkiintoisen Jouluna lähetystyössä -vihkosen https://www.palamaailmalta.fi/ -verkkokaupasta. Vihkosessa lähetystyöntekijät eri puolilta maailmaa kertovat, millaista on heidän itsensä ja paikallisten joulunvietto siellä jossain. Monet lähetit kirjoittavat omalla nimellään, mutta tietyillä alueilla työskentelevät kertovat tarinansa nimettömästi.

Lähetystyöntekijän jouluun ei välttämättä kuulu lumi ja pakkanen; sen sijaan joulutähdet kukkivat juuri joulun aikaan isoina puina esimerkiksi Nepalissa. Kaikkia suomalaisia jouluherkkuja ei pysty valmistamaan, joten täytyy soveltaa. Esimerkiksi siirappia joululeivontaa varten voi tehdä veteen sulatetusta tummasta sokerista.

Siperian lähetti kertoo piparkakkutalotehtailustaan yhdessä paikallisten ystävien kanssa. Israelin lähetti voi mennä jouluna Beetlehemiin. Mutta ei pyhässä maassakaan ole välttämättä aina hartaat tunnelmat. Jouluyön kirkosta palatessa joulumyrskyn riepottelemalla kadulla voi tulla aika raivoisaan mielentilaan, kun taksikuskit eivät suostu ottamaan seuruetta märän koiran kanssa kyytiin. Ukrainassa lähettiperheen lapset eivät jaksaneet innostua, kun joutuivat syömään jouluruuaksi pizzaa, jota sai aina muutenkin, ja kun vielä isovanhempien lähettämä joulupaketti katosi taas postissa...

Monissa maissa joulu ei ole perhejuhla, kuten Suomessa, vaan ennen kaikkea seurakunnan yhteinen juhla, mikä on tarkemmin ajateltuna aivan loogista. Onhan se kristillinen juhla. Silloin vain lähetitkään eivät aina ehdi viettää perhejoulua, kun seurakunnassa on kiirettä.

Joulu tarjoaa lähetyskentälläkin myös mahdollisuuden tavoittaa aivan erityisesti niitä, joita on muuten vaikea saada tulemaan kirkkoon. Esimerkiksi muslimimaissa on aivan tavallista, että muslimit kutsuvat kristittyjä omiin juhliinsa. Silloin on luontevaa pyytää heitäkin mukaan kristillisiin juhliin.

Näissä lähettien joulukertomuksissa on monia puhuttelevia ihmiskohtaloita ja kohtaamisia. Minun mieltäni naisena lämmitti erityisesti Israelissa prostituoitujen hyväksi tehtävä työ, josta Leena Honkakari kertoo kirjoituksessaan Jouluna Punaisella Matolla.

Jos kiinnostaa lukea näitä monia hyvin erilaisia joulutunnelmia, kannattaa hankkia tämä vihkonen joulun ajan lukemiseksi. Itse lainaan tähän vain pienen tuokiokuvan matkasta joulukirkkoon bangladeshilaisittain:

"Pääkaupunki Dhakan joulussa erityistä on kirkkomatka. Kirkkoon matkataan mopotaksilla... Pääkadulla liikenne kuhisee kadun täydeltä: auton torvet soivat, riksan kellot kilkattavat ja meteli on korviahuumaava. Tuhansittain ihmisiä, ruuhkaa ja roskia. Yhdellä kaistalla kulkee viisikin mopotaksia rinnakkain, pakokaasut sakeina tuprahdellen... Kerjäläiset pujottelevat käsi ojossa autojen välissä..." (ote Aili Maria Mannisen kirjoituksesta)

Lähettien kertomusten lisäksi vihkosessa on monta Lähetysyhdistys Kylväjän lähetysjohtaja Pekka Mäkipään puhuttelevaa hartauskirjoitusta erilaisista jouluun liittyvistä aiheista. Esimerkiksi eräässä niistä hän kertoo viettäneensä joulun pitkästä aikaa Etu-Aasiassa, jossa eräs muslimiystävä halusi tuoda perheensä ja kymmenen työtoveriaan joulupäivän jumalanpalvelukseen. Mäkipää kirjoittaa:

"Olo on kuin enkelillä, joka valmistautui yöllä kertomaan ilosanoman paimenille. He kuulisivat ensimmäistä kertaa! Ehkä myös viimeistä. Ehkä tämä olisi ainoa kerta, kun nämä ihmiset voisivat kuulla Jumalan pelastussuunnitelmasta. Mitä pitäisi tapahtua, että he palaisivat koteihinsa, kuten paimenet, 'kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä ovat kuulleet ja nähneet'?"

Mäkipään kirjoituksista itseäni jäi puhuttelemaan monen muun ohella teksti otsikolla Muukalaisten kotielämä, jossa hän haastaa meitä koteihimme ja yksityisyyteemme helposti eristäytyviä suomalaisia oppimaan kristillistä vastakulttuuria, osoittamaan vieraanvaraisuutta muukalaisille.

Lopussa on vielä kolme joululaulua nuotteineen. Laulujen sanat ovat Raija Hämysen käsialaa. Yhden niistä on sovittanut ja yhden säveltänyt Matti Mertanen.

Lämmin suositus tälle vihkoselle, jos kaipaat jouluaiheista luettavaa!

Lähetysyhdistys Kylväjä 2018, 55 sivua
Toimittanut Outi Rajala

Juho Sankamo: Alkukirkon salaisuus

Teologian tohtori Juho Sankamo selvittää uudessa kirjassaan Raamatun, kirkkoisien ja arkeologian valossa sitä, millainen kirkko oli aivan alussa. Millaista jumalanpalvelusta siellä vietettiin, millaisia virkoja kirkossa oli apostolien ajan jälkeen, millaisia olivat ensimmäiset kokoontumispaikat? Entä millaisia opillisia kysymyksiä ja harhaoppeja kirkko joutui tuolloin kohtaamaan?

Heti alkuun käydään läpi Kristuksen kirkon tunnuspiirteet: se on yksi, pyhä, yhteinen (katolinen) ja apostolinen. Seuraavassa luvussa puolestaan avautuvat yllättävän mielenkiintoiset näköalat kristinuskon juutalaisiin juuriin. Monilla Vanhan ja Uuden testamentin kertomilla asioilla on yllättäviä yhtymäkohtia. Esimerkiksi miten Baabelin torni ja helluntai liittyvät toisiinsa - vastakohtina toisilleen? Tai mitä tekemistä toistensa kanssa on sillä, kun Aadamin kyljestä luotiin Eeva ja kun Kristuksen kylki puhkaistiin ristillä?

Mitä juutalaisuuteen ja Israeliin tulee, sain myös kerrankin todella valaisevaa opetusta joistain asioista, joista olen joskus kuullut kaikenlaista sekavaa opetusta. Koin todellisia ahaa-elämyksiä kirjan äärellä. Eikä vain noihin juutalaisiin juuriin liittyen, vaan moneen muuhunkin asiaan.

Alkukirkon virkoja olivat piispat, paimenet ja diakonit. Harhaopeista Sankamo käsittelee doketismia, nikolaiittoja, judaismia ja markionilaisuutta. Yllättävän ajankohtaisilta ne kuulostavat nykyäänkin, kun niihin tarkemmin perehtyy.

Sankamon teoksessa minua kiinnostivat muun muassa lukuisat lainaukset kirkkoisiltä ja Didakhesta eli niin kutsutusta Apostolien opetuksesta (joka on yksi tärkeimmistä ja vanhimmista Uuden testamentin jälkeisistä kristillisistä kirjoituksista). Nehän kertovat paljon alkukirkon elämästä.

Itselleni Juho Sankamo oli ennestään tuntematon. Yllätyksekseni hän kertoo jo kirjan alkupuolella olevansa katolisen kirkon jäsen. Pieni googletus kertoi hänen liittyneen katoliseen kirkkoon ilmeisesti vasta viime kesänä. Tuo hänen katolisuutensa näkyy varsinkin kirjan alkupuolella luvussa Kristuksen kirkon tunnuspiirteet. Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää tekstiä sinänsä.

Etukäteen luulin, että Sankamon kirja Perussanoman kustantamana olisi luterilainen, ja toiseksi luulin sen käsittelevän alkukirkkoa. Käsittelihän se sitä, mutta oli siis myös varsinainen roomalaiskatolisen kirkon mainospuheenvuoro. 

Muutenhan Sankamon teos on hyvä ja syvällinen, ja avaa lukijalle monia uusia näköaloja. Alkukirkon elämästä ja katolisesta kirkosta kiinnostuneiden kannattaa siihen tutustua. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Perussanoma Oy 2018
224 sivua
Kansi Milla Aura-Tolonen / Milart

Ulla Dahlen: Silvottu sielu - Maailma maahanmuuttajaäidin silmin

Ulla Dahlen on opiskellut amerikkalaisessa kristillisessä yliopistossa ja tehnyt siellä väitöskirjan etiopialaisten maahanmuuttajaäitien ympärileikkauskokemuksista. Silvottu sielu tuo noiden urheiden etiopialaisnaisten kokemukset myös meidän tavallisten lukijoiden ulottuville.

Väitöskirjaa varten haastateltuja naisia oli yhteensä yhdeksän, joista kuuden tarinat kerrotaan tässä kirjassa. Tyttöjen ympärileikkaus on rankka aihe, mutta sielunhoitoterapeutiksi opiskellut Dahlen kertoo naisten tarinat kauniisti ja eläytyen. Naisista piirtyy kuva hienoina persoonina ja selviytyjinä, jotka ovat ympärileikkauksen lisäksi kokeneet myös Etiopian sodan ja nälänhädän ajan. Eikä uuteen kulttuuriin sopeutuminenkaan ole ollut kivutonta, niin kaukana kiireinen ja yksilökeskeinen amerikkalainen elämänmeno on Etiopian lämpimästä yhteisöllisyydestä.

Iloinen yllätys minulle oli, että naisten tarinoiden kautta tämä kirja kertoo paljon muutakin Etiopiasta kuin vain nuo tyttöjen ympärileikkauskokemukset. Vaikka naisten oli vaikea ymmärtää, miksi heidän omat rakkaat perheenjäsenensä olivat antaneet heidät silvottaviksi eivätkä olleet suojelleet heitä, muuten perheen ja kylän elämä muistuu mieleen lämpimänä. Koko kylä oli yhtä suurta perhettä, ihmiset kyläilivät toistensa luona ja söivät yhdessä, ja kun äiti synnytti lapsen, kyläläiset auttoivat häntä sen hoitamisessa.

Tätä taustaa vasten naisista tuntuikin järkyttävältä, kun Amerikassa kukaan ei soittanut heidän ovikelloaan eikä puhelintaan, ja synnyttänyt äiti joutui tulemaan kahdestaan miehensä kanssa tyhjään kotiin, jossa kukaan ei odottanut juhla-aterian kanssa. Yksinäisyyden kylmään viimaan naiset eivät olleet tottuneet vuosien saatossakaan.

Itse ympärileikkaukseen liittyen kirjassa on luonnollisesti joitain järkyttäviä kohtia: ne konkreettiset muistot siitä tilanteesta. Tytölle jäi elinikäinen trauma asiasta: ensin hänet vietiin väkisin silvottavaksi ties millä epähygieenisillä teräaseilla ilman puudutusta ja sitten sanottiin, että tästä ei saa koskaan puhua. Tällaisen kokenut tyttö ja nainen jää koko loppuiäkseen kyselemään, miksi tämä tehtiin minulle.

" - Kipuni on niin syvää - sisäisesti. En haluaisi kokea sitä. Mutta se vain on todellista, kun alan kertoa itsestäni ja mietin, kuinka kaikki tapahtui. Pelkään, että kerta toisensa jälkeen tuo kipu tulee takaisin, Almaz kuvaili sisimpänsä maisemaa.
  Telile ja Mulu yhtyivät Almazin sanoihin kivun kokemuksesta ja muistoista. Ympärileikkauksen aiheuttama henkinen kärsimys oli edelleenkin todellisuutta sisäisessä maailmassa. Kehon silpominen ilman puuduttavaa lääkitystä, tuskanhuutojen säestyksellä, oli poltinraudan tavoin jättänyt ikuisen leimansa. Leikkaustilanteessa koettu avuttomuuden tunne oli yksi raastavimmista pettymyksen kokemuksista naisten mielissä. Suojelun ja hoivan symbolit, äiti, isä ja muut läheiset, eivät vastanneet avuttoman huutoihin. Pieni ihminen jäi suurempien tallattavaksi."

Dahlenin haastattelemat naiset eivät olleet saaneet koskaan puhua asiasta kenellekään, ja aluksi he saattoivatkin olla varuillaan ja pelätä, miten uskaltavat kertoa jostain tällaisesta vieraalle ihmiselle. Dahlen itse puolestaan koki arkuutta, koska kukaan ei ollut tallannut tätä polkua valmiiks; ei ollut olemassa ohjeita, miten ympärileikkauksen kokenut nainen pitäisi sielunhoidollisessa mielessä kohdata. Mutta hän sai aroiksi ja hiljaisiksi kasvatetut etiopialaisnaiset rentoutumaan ja avautumaan kahdenkeskisissä tapaamisissa. Tapaamisethan luonnollisesti aloitettiin joko pehmeän makuisen etiopialaisen teen tai hienoimman etiopialaisen kahvin merkeissä.

Näistä kuudesta naisesta viisi oli Etiopian ortodoksikirkosta ja yksi oli muslimi. Uskonnolla ei siis niinkään tuntunut olevan tekemistä ympärileikkauksen kanssa, vaan se oli kulttuurikysymys. Tyttöjen ympärileikkaus onkin alkanut jo aikoina ennen kristinuskoa ja islamia; varhaisimmat arkeologiset todisteet siitä on löydetty muistaakseni Pohjois-Afrikasta.

Yhteisön paine on Etiopian tapaisissa maissa niin kova, ettei ympärileikkausta vain voi jättää tekemättä (niiden heimojen parissa, jotka sitä tekevät). Tai jos joku onnistuu sen välttämään, kuten eräs kirjan äideistä, hän ei välttämättä uskalla koskaan kertoa esimerkiksi miehelleen tai kenellekään, että on leikkaamaton. Ympärileikkaus kun on sen merkki, että on kunnon nainen ja neitsyt mennessään naimisiin. Leikkaamatonta naista ei kukaan halua vaimokseen.

Dahlenin haastattelemat naiset ovat helpottuneita siitä, että he asuvat nyt Amerikassa, jossa heidän ei tarvitse antaa tyttäriään ympärileikattaviksi. He tietävät, että Etiopiassa he joutuisivat melko varmasti sen tekemään, vaikka se on sielläkin nykyään laitonta.

Koska tyttöjen ympärileikkausta harjoittavissa maissa eletään niin voimakkaasti yhteisöllisessä kulttuurissa, tiedon ja asennemuutoksen pitäisi saavuttaa koko yhteisö. Muutos saattaa vaatia useamman sukupolven kuoleman, eräs kirjan äideistä huokaakin.

Kirja pohtii myös äitiyttä ja sen vaikeutta vieraassa kulttuurissa, jossa omat lapset eivät välttämättä juuri tunne omaa etiopialaista taustaansa ja saattavat hävetäkin sitä - ja vanhempiaan.

Aavistuksen verran toistoa kirjassa oli joistain asioista, kuten etiopialaisnaisten kiltteydestä ja hiljaisuudesta (johon heidät kasvatetaan) tai siitä, ettei pidä lähestyä tätä tunteita herättävää asiaa ja asianosaisia tuomiten. Muuten hyvä kirja, joka tutustuttaa monipuolisesti kauniiseen maahan nimeltä Etiopia.

Maahanmuuttajien yksinäisyys uudessa maassa pysäytti minua erityisesti tässä kirjassa. Suomessa he saattavat olla vielä yksinäisempiä. Sydämestäni kohoaa rukous, että jos joskus joku maahanmuuttaja osuu tielleni, osaisin olla ystävä hänelle.

Aikamedia Oy 2017, lähdeluetteloineen 208 sivua

Fredrik Wislöff: Surusta kirkkauteen

Aioin blogata tästä kirjasta ennen pyhäinpäivää, mutta en ihan ehtinyt lukea kirjaa loppuun. Nyt se on luettu - ja tykätty! Wislöff kirjoittaa valtavan lohdullisesti sekä niille, jotka surevat rakkaansa jo tapahtunutta tai lähestyvää kuolemaa, että niille, jotka pelkäävät omaa tulevaa kuolemaansa.

Myös jos mielessä pyörii kipeitä kysymyksiä siitä, missä kuollut läheiseni nyt on, oliko hän uskossa, pääsikö hän taivaaseen, niin myös tätä Wislöff käsittelee hyvin rohkaisevasti. Hän kertoo esimerkkinä tilanteen, jossa häntä itseään oli kuuntelemassa henkilö, joka sairastui kesken tilaisuuden äkillisesti ja oli pari tuntia tajuttomana. Ennen tajuttomuutta tämä henkilö ei ollut uskovainen, mutta tajuttomuudesta herätessään hän uskoi Jeesukseen. Jumala voi siis puhutella tajutontakin ihmistä. Tai vaikka joku kohtaisi äkkikuoleman, on Jumala meidän tietämättämme voinut puhutella häntä sitä ennen. Hän myös rakastaa meidän omaisiamme ja ystäviämme vielä paljon enemmän kuin me, joten saamme luottaa siihen, että rakkaamme ovat hyvissä käsissä.

Vaikka me emme täällä ajassa eläessämme pysty kuvittelemaan, millaista on iankaikkisuus ja millaista on taivaassa, Fredrik Wislöffillä näkyy kuitenkin olleen kyky kuvailla taivaan kirkkautta ja ihanuutta tavalla, joka lohduttaa sekä poisnukkuneita rakkaitaan surevaa että muuten taivaaseen kaipaavaa. Lukiessaan oikein syttyy ajatuksesta, että noinko ihanaa siellä on - ja tietysti todellisuudessa miljoona kertaa ihanampaa! Voi olla onnellinen niiden puolesta, jotka ovat jo päässeet perille, vaikka ikävä meillä täällä onkin heitä. Tietää kuitenkin, että heidän itkunsa on itketty, kivut, vaikeudet ja kysymykset loppuneet.

Wislöff kirjoittaa myös enkeleistä muun muassa näin:

"Jeesuksen hautaa vartioivat enkelit. Lapsenomaisella uskolla näemme, että Jumalan lasten hautoja vartioivat niin ikään enkelit yötä päivää. Kun sinä lähdet haudalta, sinne jäävät Jumalan enkelit. Moniin arkunkansiin ja moniin hautakiviin on kuvattu enkeli. Jumalan kiitos, että tämä kirkas parvi vartioi myös haudan pitkää, hiljaista unta.
  Älä siis enää sano, että vainaja makaa yksin ja että hauta on kova ja kylmä.
  Haudassa ei kärsitä.
  Samalla kun väsynyt ruumis saa virkistyä viimeisestä levostaan, iloitsee henki Jumalan luona autuaassa riemussa."

Kirjoittaja pohtii myös kysymystä siitä, voiko meillä olla vielä jokin yhteys poisnukkuneen kanssa (tosin ei hän tietenkään mitään keskusteluyhteyttä tarkoita). Hän sanoo, että vaikka emme tiedä, voivatko vainajat nähdä meitä, rakkauden yhteyttä ei voi mikään ottaa pois. Samoin kuin meidän rakkautemme on vainajan luona, voi hänenkin rakkautensa vielä olla olla meidän luonamme. Ja sitten surevilla on tietysti muistot, joista aika rakentaa lohdutuksen, kuten sanonta kuuluu.

Kaikki tämä ja paljon muuta tässä kirjassa, joka on ohut, mutta sisältää paljon syvällistä sanomaa.

Itseäni ärsytti kaikkien tuntemieni psyykkisesti sairaiden puolesta Wislöffin kommentti "mielisairaista", joilla ei hänen mukaansa tunnu olevan älyä, järkeä, kykyä tai juuri mitään inhimillistä. Mutta kirja on tietysti aikansa tuote; omistuskirjoituksen äidilleen Wislöff on päivännyt vuonna 1939. Itse olen tuntenut monia älykkäitä ja lahjakkaita psyykkisesti sairaita.

En viitsi edes lainata sitä, miten Wislöff kuvaa henkisesti sairaita, mutta toteaahan hän sentään:

"Niin, ehkä nämä sairaat saavat aivan erikoisen kirkkauden ennen meitä muita. He 'eivät saaneet hyväänsä eläessään' ja 'nyt heitä lohdutetaan erikoisella lohdutuksella.'"

Siihen voin kyllä sanoa aamenen.

Loppuun vielä yksi ote:

"Se vasta on oleva jälleennäkeminen!
  Kaikkien ruumiit ovat kirkastetut. Mutta ne ovat sittenkin samat ruumiit, jotka heillä oli täällä. Samat kädet, samat piirteet, sama käynti, sama hymy, sama ääni. 
  Poissa on vain kaikki se, mikä kertoi tuskasta. Ei mikään ole muistuttamassa kuolemasta ja sairaudesta. Väsymys on kadonnut, kasvoissa ei näy alakuloisuutta - ei tyytymättömyyden tai huolen häivettäkään. Nyt on ruumis kirkastettu, ja kasvot kertovat sanomattomasta autuudesta. 
  Muistele rakkaittesi kasvoilla näkemääsi onnellisinta ilmettä. Sellaisena olet näkevä jälleen rakkaasi, niin, vieläpä paljon, paljon onnellisempina.
  Eikä koskaan enää puhuta siitä, mikä oli vaikeaa ja pahaa. Se on unohdettu, se on poissa. Kaikki on pelkkää autuutta.
  Eikä koskaan enää erota."

Tämän kirjan lohdullisuus on juuri sen taivaskeskeisyydessä, Wislöffin kuvailemissa sanoinkuvaamattomissa taivasnäköaloissa. Ne tuovat meille toivoa. Sinne mekin saamme olla matkalla - siihen riemuitsevaan valkopukuisten joukkoon, josta Ilmestyskirja kertoo. Silloin kaikki on tehty uudeksi ja kaikki entinen on mennyt.


Suomen Raamattuopiston Kustannus Oy 1988, 118 sivua
Aune Krohnin suomennoksen (1945) nykyaikaistanut Reijo Huuskonen
Kannen kuvat Ari Hintukainen
Päällys Hannu Kaukonen

Ralph Ditlef Kolnes: Juuret kivessä

Juuret kivessä on romaani norjalaisesta teologian opiskelijasta, Janus Ankerista. Hän on itse matkasaarnaajan poika, mutta vanhemmat ovat jo kuolleet. Pienessä kotikaupungissaan hän on kokenut, että uskovaiset ovat yrittäneet puristaa häntä ahtaaseen muottiin ja "kristilliseen pakkopaitaan". Tästä syystä toisten odotukset ja vaatimukset ahdistavat häntä. Janus on kapinallinen epäilijä, joka haluaa taistella saadakseen säilyttää itsenäisyytensä, mutta toisaalta hän on kuitenkin uskon löytääkseen lähtenyt opiskelemaan teologiaa Oslossa, jossa hän nykyään asuu. Papiksi hän ei kuitenkaan halua.

"Tuuli puhalsi kaduilla puuskittaisena, ja lumipyry pöllysi joka suuntaan harmaassa joulukuun aamussa. Oli epämiellyttävän kylmää, ja Janus nosti hieman liian suuren takkinsa kauluksen pystyyn kaulansa suojaksi. 
  Matka tiedekunnan talolle ei ollut pitkä. Janus käveli niin nopeasti kuin pystyi ja koetti samalla muistaa jotakin luennoitavasta aiheesta. Hän tiesi, että se kuului teologisen etiikan piiriin, mutta ei jaksanut muistaa, mistä Hall oli viimeksi puhunut. 
  Kun hän ehti luentosaliin, professori oli jo täydessä vauhdissa. Heti kuivan äänen kuullessaan Janus muisti, että käsiteltävänä oli Tuomas Akvinolaisen moraalifilosofia."

Toisten teologian opiskelijoiden kanssa Janus käy väittelyitä uskonasioista. Toisaalta hän on ystävystynyt myös joidenkin psykologian opiskelijoiden kanssa, jotka vastustavat kristinuskoa. Hän on itsekin kiinnostunut psykologiasta ja muun muassa unista. Joskus Janus näkeekin hyvin pysäyttäviä unia omiin sisäisiin prosesseihinsa liittyen.

Januksella on tarve analysoida kaikkea viileän älyllisesti. Hän haluaa ymmärtää kaiken ennen kuin voi uskoa. Älystä ja järjestä on tullut hänelle suorastaan suojakuori, jonka takaa hän hyökkää toisten näkemyksiä vastaan ja jonka taakse hän toisaalta piilottaa oman epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa. Hän on myös kovin itsekeskeinen, mitä hänen ystävänsä ja tuttavansa eivät voi olla huomaamatta.

Suojakuori alkaa kuitenkin mureta, kun Janus rakastuu opiskelukaverinsa Jakobin taiteita opiskelevaan siskoon Leneen, joka on kirkkoherra Vellen tytär. Kyläillessään Velleillä Janus saa toisaalta aikaan melkoisia mullistuksia perheen sisäisissä ihmissuhteissa, mutta toisaalta hän myös itse alkaa muuttua.

Vähitellen Janus alkaa tehdä yllättäviä löytöjä siitä, mitä kristinusko todella on. Käännekohdaksi totuuden etsinnässä muodostuu hänen, Lenen ja muutaman muun yhteinen matka Hadelandiin kirkollisen uudistuksen kirkkopäiville. Sillä matkalla Januksen koko sisin - ja se suojakuori - järkkyy perinpohjin.

Vaikka pääpaino kirjassa on Januksen sisäisillä prosesseilla, onnistuu Ralph Ditlef Kolnes käsittelemään tässä 228-sivuisessa romaanissaan yllättävän monia aiheita - ja tekee sen syvällisesti. Esimerkiksi pappeutta pohditaan niin teologian opiskelijan, pitkään pappina toimineen kirkkoherran kuin papin vaimon ja lastenkin näkökulmasta.

Naisen asema nousee esiin, koska kirkkoherran vaimo Johanne on nuorena luopunut lääketieteen opinnoistaan "papinvaimon kutsumuksen" takia, mutta syvällä sisällään hän on tähän valintaansa tyytymätön. Tytär Lene puolestaan edustaa nuorta polvea, joka ei aio luopua omasta elämästään tulevan miehensä takia. Sitä samaa nuorta polvea edustaa tietysti myös Janus, joka ei hänkään ymmärrä kirkkoherran vanhanaikaisia ajatuksia naisen asemasta.

Papin perheen ihmissuhteita Kolnes käsittelee kiinnostavasti. Sisarukset Jakob ja Lene pyristelevät irti hallitsevan isänsä otteesta kohti itsenäistä elämää. Isällä on mielestään oikeus olla sekä isä että pappi perheelleen, mutta toimiiko se käytännössä?

Lisäksi kirja tarjoaa mielenkiintoinen katsauksen Norjan luterilaiseen kirkkoon. Norjan kristillisyydestä ja kirkollisista asioista en ole tiennyt käytännössä juuri mitään. En nytkään aivan täysin päässyt kärryille, mutta matala- ja korkeakirkollisuutta kirjassa sivutaan jatkuvasti.

Ne kirkkopäivät, joille nuoret lähtevät, ovat juuri korkeakirkollisten järjestämät. Sen verran pääsin käsitykseen, että korkeakirkollisille tärkeitä ovat sakramentit, jumalanpalvelus liturgioineen, ristisaatot, ristinmerkit ja polvistumiset. Kirkkoherra Velle syyttää heitä "hurmahenkisiksi" ja väittää heidän toisaalta lähestyvän käytännöissään paavinkirkkoa.

Matalakirkollisille ilmeisesti tärkeintä on Jumalan ja ihmisen välinen henkilökohtainen suhde - korkeakirkolliset korostavat kirkon merkitystä. Kirkon olemusta ja oikeaa yhteyden perustaa kirjassa myös pohditaan. Kirkkoon liittyen esimerkiksi näin:

  - Minun mieleeni on tullut, vastasi Janus, - että kenties täällä kohdattava kirkkokäsitys ei olekaan niin kovin poikkeuksellinen. Ehkä epämääräinen kansankirkollisuus on siinä määrin ponnistellut kohdatakseen ihmiset siellä, missä he ovat, että se on menettänyt tajun siitä, missä Jumala on. 
  Ehkä kirkon olemus Jumalan lähtökohdista käsin on unohdettu, kun on innokkaasti pyritty kohtaamaan ihmiset heidän lähtökohdistaan käsin.

Hieno romaani niille, joita kiinnostaa syvällinen kristinuskon, kirkon ja esimerkiksi pappeuden pohdiskelu. Tai tuo naisen asema, papin lapsen osa, norjalainen kristillisyys ym... Norjaan sijoittuvia romaaneja ainakaan minä en ole juuri lukenutkaan.

SLEY-Kirjat Oy 1981 

228 sivua
Alkuteos: Rötter i sten. Luther Forlag A/S, Oslo 1980
Suomentanut Samppa Asunta
Kansi: Osmo Omenamäki

Kati Pirttimaa: Jumalan oma maailmaa varten - Kristittynä elämisestä

Tässä syksyn uutuuskirjassa Kati Pirttimaa pohtii, miten elää Jumalan omana tässä ajassa ja maailmassa. Emme ole täällä vain taivasta varten, vaan maailmaa varten, rakastaaksemme ja palvellaksemme lähimmäistä. Jo alussa  Luoja antoi meille myös tehtävän viljellä ja varjella luomakuntaa.

Kirjaa varten Kati Pirttimaa on suomentanut skotlantilaisen Ionan yhteisön rukouksia. Käytännössä teos onkin aika pitkälti rukouskirja. Rukoukset on jaettu lukuihin aihepiireittäin, ja jokaisessa luvussa on aluksi Pirttimaan pohdintoja parin kolmen sivun verran.

Ionan yhteisö on Pirttimaalle tuttu, ja hän esittelee sitä kirjan johdantoluvussa. Yhteisö sai alkunsa, kun 1930-luvulla skotlantilainen presbyteeripappi koki, ettei kirkko tavoittanut eikä koskettanut tavallisten ihmisten elämää. Yhteisö etsii "uusia tapoja koskettaa kaikkien sydämiä". Rukouksen ja jumalanpalveluksen ohella tärkeäksi tuli toimiminen paremman maailman puolesta edistämällä esimerkiksi rauhaa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja luonnonsuojelua. Yhteisön jäsenet ovat sitoutuneet elämään arjessaan näiden periaatteiden mukaan.

Ionan rukouksia kirjassa on moneen tilanteeseen. On hiljaisuuden rukouksia, synnintunnustusrukouksia, parantumisen rukouksia, ehtoollisrukouksia, esirukouksia, uskontunnustuksia ja uskonvakuutuksia, luomakunnan rukouksia, rauhan ja oikeuden rukouksia, pyhiinvaellusrukouksia ja kutsumuksen rukouksia. En aivan kaikkia tässä edes luetellut.

Ionan yhteisön käytännönläheisestä asenteesta kertonee seuraava Pirttimaan kokemus:

"Yksi mieleen painuneimmista rukoushetkistä, joissa olen koskaan ollut, oli iltarukous Ionassa, jossa luettiin vuorotellen Jesajan kirjan tuhon julistuksia ja Hirosiman pommitukset kokeneen kertomusta. Lopuksi tuli hiljaisuus ja kehotus miettiä, mitä voi itse tehdä rauhan hyväksi. Pohdinnat kirjoitettiin pienille lapuille ja vietiin seinälle. Ajatuksen ja ehdotukset vaihtelivat aktiivisesta toiminnasta rukoukseen."

Kuten tuossa Pirttimaan kuvaamassa rukoushetkessä myös tässä kirjassa jää jokaisen itse mietittäväksi ja rukoiltavaksi, mikä on minun paikkani ja tehtäväni Jumalan omana tässä maailmassa. Mitä minä voin käytännössä tehdä? Valmiita vastauksia ei anneta. Jokaisellahan on oma kutsumus ja omat Jumalan antamat lahjat.

Rukouksista kuvastuu Ionan yhteisön pyrkimys toimia käytännön tasolla tässä maailmassa. Tärkeitä ovat rauha, oikeudenmukaisuus, lähimmäisestä ja luomakunnasta huolehtiminen.

Ionan yhteisön pyrkimyksenä lienee puhua nykykielellä nykyihmiselle. Mutta hiukan jää mietityttämään, kun synnintunnustuksissakin sana synti mainitaan ehkä kerran ja lähinnä tunnustetaan rikkinäisyyttä - tai korkeintaan sitä, millä olen "tuhonnut omaa, toisten ja luomakunnan elämää". Jeesus puolestaan mainitaan "köyhien palvelijana", joka tuli ihmiseksi "korjatakseen ja luodakseen uutta". Pelastus mainitaan eräässä rukouksessa: "sytytämme kynttilän Pojalle, joka pelasti maailman ja ojensi meille kätensä."

Muuten rukoukset ovat kyllä kauniita, koskettavia ja puhuttelevia; ne pysäyttävät hiljentymään ja miettimään omaa elämää, jumalasuhdetta, kutsumusta, suhdetta lähimmäiseen ja luomakuntaan. Jaankin tässä lopuksi muutamia otteita rukouksista:

"Jumala, jonka sydämessä on rakkaus
ja oikeudenmukaisuus,
näytä meille, keitä haluat meidän tänään
rakastavan ja mitä meidän pitää tehdä ja
mitä muuttaa, jotta Sinun tahtosi tapahtuisi.
Lisää toivoamme, 
karkota välinpitämättömyytemme,
herätä luovuutemme, 
syvennä sitoutumisemme,
niin että meistä tulee
Sinun valtakuntasi todistajia..."

Ehtoollisrukouksesta:

"Tulkaa pöytään,
te, joilla on paljon uskoa ja
te, jotka toivoisitte sitä enemmän;
te, jotka olette olleet tässä pöydässä usein ja
te, jotka ette ole olleet pitkään aikaan;
te, jotka olette yrittäneet seurata Jeesusta ja
te, jotka olette siinä epäonnistuneet; tulkaa.
Kristus itse kutsuu meidät luokseen."

Ja vielä eräs lyhyt pyhiinvaellusrukous:

"Olkoon Jumala palava liekki edessäsi,
johdattava tähti yläpuolellasi,
sujuva polku allasi,
lempeä paimen takanasi,
nyt, huomenna ja ikuisesti."

Kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua aivan itse ja ottaa se käyttöön omissa hiljaisissa hetkissä. Rukouksia on paljon ja joka lähtöön; ne eivät lopu kesken. Yhdeltä istumalta tällaista rukouskirjaa ei edes voi lukea, vaan vähän kerrallaan rukoillen, miettien ja hiljentyen.

Kirjan kirjoittanut Kati Pirttimaa on kanttori ja teologi, joka työskentelee jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin asiantuntijana Espoon hiippakunnassa.

Kirjapaja Oy 2018, 199 sivua
Teksti ja rukoustekstien käännökset Kati Pirttimaa
Rukoustekstien alkuteokset: Iona Abbey Worship Book (2001) ja Iona Abbey Worship Book (2017)
Kansi, ulkoasu ja taitto: Iiris Kallunki

Fredrik Gabriel Hedberg: Ainoa autuuden tie

Keskeiset kirjoitukset lehdestä Allmän Evangelisk Tidning 1845-1848

Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen olen lukenut pari kertaa, ja hänen kastekirjansa Pyhän kasteen puolustus löytyy tästä blogistakin. Sen sijaan Ainoan autuuden tien luin nyt ensimmäisen kerran. Siinä oli niin paljon hyviä ajatuksia, viisasta evankelista opetusta ja suoranaisia aarteita ja helmiä, että siihen täytyy palata myöhemmin uudestaan!

Nämä kirjoitukset ovat ilmestyneet aikoinaan Hedbergin toimittamassa lehdessä Allmän Evangelisk Tidning. Ankara sensuuri teki lehden julkaisemisen kuitenkin lähes mahdottomaksi, joten Hedberg päätyi lakkauttamaan sen. Tämän jälkeen heräsi pian hänen ystäviensä keskuudessa ajatus julkaista lehden keskeiset kirjoitukset kirjana, joka ilmestyi ensin ruotsiksi vuonna 1851 ja suomeksi vuonna 1859.

Lukemani kirja on seitsemäs suomenkielinen painos, ja siihen on uutena otettu synneistäpäästöä ja pyhitystä koskevat luvut. Viisi lukua on jätetty pois, mutta kuvassa näkyvässä kolmannessa painoksessa (1881), jonka löysin eräästä antikvariaatista, nekin ovat, joten joskus vielä voisi nekin lukea - kunhan jaksaa tavailla fraktuuratekstiä!

Hedbergin opetus on viisasta, luotettavaa, turvallista ja luterilaista. Lutheria hän paljon lainaakin (eikä aina edes mainitse, että kysymyksessä on lainaus, kertoo kirjan suomentaja Lauri Koskenniemi johdantoluvussa). Hedberg tekee hyvin selväksi, mitä on laki, mitä evankeliumi, mikä on niiden ero ja miten niitä kuuluu oikein käyttää. Hän opettaa muun muassa pelastuksesta, uudestisyntymisestä, kasteesta, ehtoollisesta ja ripistä.

Selväksi käy, ettemme me pelastuksen asiassa voi eikä meidän pidä luottaa omiin tekoihimme, omatekoiseen parannukseemme, katumukseemme, tunteisiimme tai mihinkään tällaiseen. Mikään sellainen ei voi meitä auttaa.

"Älä alunpitäenkään tutki, onko katumuksesi riittävä vai ei. Ole täysin vakuuttunut siitä, että katumuksesi on riittämätön, olet kuinka tosissasi hyvänsä", Hedberg julistaa vapauttavasti luvussa Katumus ja parannus ja jatkaa: "Pakene juuri siksi Jumalan armoon, kuuntele hänen kyllin varmoja sanojansa, ota ne vastaan uskossa vapaasti ja iloisesti. Älä lainkaan epäile armoa saaneesi. Hän julistaa, tarjoo ja antaa synnit anteeksi aivan ilmaiseksi, ei suinkaan totisen katumuksesi, vaan hänen armosta rikkaan jumalallisen laupeutensa tähden. Opi rohkeasti luottamaan synnin, omantunnon ja perkeleen kiusatessa yksin rakkaan taivaallisen Isäsi armoon ja laupeuteen eikä ollenkaan omiin tekemisiisi tai kärsimisiisi."

Lakia ja evankeliumia käsittelevässä luvussa hän kirjoittaa:

"Ei sovi kysyä neuvoa näkemisiltämme, aistimiltamme tai sydämemme tuntemuksilta. On yksinkertaisesti vakaasti uskossa pysyttävä yksinomaan Jumalan sanassa, joka ei milloinkaan petä."

Samassa luvussa Hedberg kiteyttää, mitä evankeliumi on: "Se ei meiltä mitään vaadi, vaan antaa meille kaiken ilmaiseksi, toisen ansion perusteella."

Syystä tai toisesta bloggaajan ajatus ei nyt kulje, mutta kirja on alusta loppuun ihanaa evankeliumia syntisyytensä kanssa kipuileville, armoa kaipaaville, suorituskristillisyyteen väsyneille ja lain vaatimusten alle kerta toisensa jälkeen uupuville. Mainittakoon esimerkiksi hieno opetus siitä, että niin kuin lapsella ei ole osaa eikä arpaa omaan syntymäänsä, niin ei ihminen myöskään uudestisynnytä itseään Jumalan lapseksi millään omilla ratkaisuilla. Tai toiseksi riemastuttava kommentti (joka saattoi olla kokonaan tai osittain lainaus Lutherilta) siitä, miten jotkut luulevat Jumalan kuulevan heidän rukouksensa vain koska ne ovat niin  pitkiä ja "korkeatasoisia"!

Ne ja paljon muuta siis tässä kirjassa. Koska Hedberg käyttää paljon toistoa - sanoo saman asian monta kertaa hiukan eri sanoin - jo siksikin nämä autuuden asiat tulevat kyllä selviksi! Ja tietysti ennen kaikkea siksi, että hänen opetuksensa on niin kirkkaan evankelista, raamatullista ja selkeää.

Otan loppuun vielä lainauksen luvusta Kirkko:

"Kohtaamasi vaikeudetkaan eivät sinua vahingoita. Muista kastettasi, pitäydy evankeliumiin, ota vastaan synneistäpäästö ja nauti ehtoollista. Sano näin: Sydämessäni on pahoja ajatuksia, olen kompastellut, olen tehnyt väärin, mutta olen yhtä kaikki kastettu, omanani on sana, synneistäpäästö ja pyhä ehtoollisen sakramentti; minulle nämä ovat suurempi pyhyys kuin koko maailma kaikkineen. Kristus Jeesus on parhain, laupias puolustajani. Vaikka kaikki perkeleet pyrkisivät säikyttämään minua, ne olisivat hänen rinnallaan vain pieni kipinäinen."


SLEY-Kirjat, 7. uudistettu painos 1987
Suomennos, johdanto ja selitykset Lauri Koskenniemi
Päällys Jouko Jäntti

Fredrik Wislöff: Raitis usko

Fredrik Wislöff valottaa kirjassaan tervettä uskoa, kultaista keskitietä rationalismin ja hurmahenkisyyden väliltä. Erityisesti hän vetää rajaa hurmahenkisyyteen, mikä on ymmärrettävää, koska tunnepitoisella haihattelulla mennään helpommin metsään kuin järkeä käyttämällä. Monille kristityille pitäisi erikseen opettaa, että järjen käyttö on täällä maan päällä ihan sallittua ja että Jumala sen järjenkin on meille luonut.

Mitä tulee hurmahenkisyyteen, sen uhreiksi päätyvät helposti "tasapainottomat luonteet, jotka toimivat usein vaistonvaraisesti ja harkitsematta." Ratkaisevaa on suhde Raamattuun. Otetaanko sieltä esimerkiksi joku yksittäinen sivuasia ja tehdään siitä pääasia unohtaen samalla sana rististä, jota ilman käy niin, että "yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki", kuten muistaakseni Paavo Ruotsalaiselle sanottiin.

Wislöffin määritelmä on, että "hurmahenkisyys on tunteenomaista sitoutumista, joka syrjäyttää hengellisen arvostelukyvyn ja uskollisuuden Raamatun perusajatuksia kohtaan kokonaan tai osittain. Sellainen uskonnollinen intomielisyys, jonka lähteenä ja voimana ei ole evankeliumi Jumalan ansaitsemattomasta armosta Kristuksessa, on jo hurmahenkisyyden kynnyksellä."

Eräs epäterve ajattelutapa voi olla, että Jeesuksen ristintyö ja syntien anteeksiantamus ovat "opin alkeita", joista täytyy päästä kasvamaan "eteenpäin". Kuitenkaan ei ole mitään enempää, eikä ole eteenpäin menemistä ilman ristiä. Todellinen kristillinen kasvu on kasvamista yhä syvemmälle synnin ja armon tuntemisessa. Pyhän Hengen täyteyskin on Kristuksen täyteyttä, jossa "näemme yhä syvemmälle Kristuksen sovitustyöhön", opettaa Wislöff.

On myös kiusaus ajatella, että joulu oli suuri alku, pitkäperjantai ja pääsiäinen ensimmäinen kohokohta - ja sitten kaikki huipentui helluntaihin. Mutta: 

"Huippuna on Jeesuksen voitto ristillä. Helluntai viittaa taaksepäin. Hengen työnä on selittää ja ylistää sitä, mikä tapahtui pitkäperjantaina. Evankeliumia ei määritellä seimen sanomaksi. Ei myöskään sanomaksi tulisista kielistä vaan sanaksi rististä."

Wislöff avaa kirjassa hienosti oikeaa, tervettä oppia ja käsittelee esimerkiksi Pyhää Henkeä, rukouksen kuulemista, kärsimystä (joka kuuluu kristityn elämään, toisin kuin jotkut väittävät!), kiusauksia, sairautta, ihmeitä ja ns."täydellistä antautumista".

Kaikkiin rukouksiin ei tule vastausta, ei ainakaan sellaista kuin haluaisimme, ja on täysin raamatullista oppia rukoilemaan: "Tapahtukoon sinun tahtosi." Sen sijaan Jumalan määräileminen ei ole raamatullista. Ihmeitä ei aina tapahdu eivätkä ne ole niin tärkeitä - eivätkä varsinkaan uskonelämän pääasia. Monesti saamme pitää sen "pistimen lihassa", joka pitää meidät pieninä ja armoa tarvitsevina.

Järki taas ei ole uskon vihollinen, paitsi jos se asettuu esteeksi Jumalan ja meidän välillemme, Wislöff toteaa. "Järjen käyttäminen ei siis ole uskon puutetta. On pikemminkin Jumalan, luojamme, halveksimista, jos emme arvosta järkeä", hän kirjoittaa ja jatkaa, että jos ihmiset, jotka pitävät kaikkia päässään kuuluvia "ääniä" Jumalan äänenä, käyttäisivät järkeään, he säästäisivät sekä itsensä että muut paljolta pahalta. Siitä ns. "Jumalan äänen kuulemisesta" hän siis myös opettaa hyvin tervehenkisesti.

Kirja on aivan loistava. Eikä ainakaan minulle tarvitse tulla sanomaan, että tämä ei olisi tervettä opetusta, koska minä olen itse se hullu, joka löi päätä kaikkiin seiniin ja oppi kantapään kautta kaiken sen, mistä Wislöff tässä kirjoittaa. Kaikki eivät kuitenkaan kestä kuulla tällaista opetusta, vaikka armolahjojen luettelossa on myös henkien arvostelemisen lahja, ja toisaalla Paavali kehottaa koettelemaan kaiken ja pitämään sen, mikä on hyvää - siis vain sen!

Vahva suositus tälle kirjalle!

Perussanoma Oy, 3. uudistettu paino 2003
Alkuteos Sunn tro 1973
Suomentanut Helinä Kuusiola
Kansi: Lumikuva design

Teuvo V. Riikonen: Armollinen erämaa

Kirjansa saatesanoissa Teuvo V. Riikonen toteaa: "... huomaa, että moni tuntee olevansa aivan lopussa. He kokevat olevansa henkisesti ja hengellisesti erämaan armoilla. Erämaan kasvot näyttävät pelottavilta ja luotaantyöntäviltä, mutta niiden lähempi tarkastelu paljastaa jotain muuta. Voimme oppia tuntemaan armollisen erämaan."

Kun sitten lukee tämän kirjan, huomaa, että erämaa voi todella olla armollinen paikka, vaikka ei se tietenkään helppo paikka ole. Riikonen lainaakin William Uotista, joka on sanonut: "Jumalan luokkahuone on usein pimeä. Mutta sen pimeydessä opimme tuntemaan itsemme."

Niissä kuivissa erämaissa, siinä Jumalan koulun pimeässä luokkahuoneessa, ahdistuksessa ja yksinäisyydessä opitaan monta arvokasta läksyä. Juuri tuo itsensä tunteminen, oman pimeytensä ja syntisyytensä näkeminen pohjaan asti, niin että hävettää, on yksi kaikkein tärkeimmistä läksyistä. Silloin ihmiselle alkaa armokin maistua.

Erämaassa ihminen voi olla syrjään sysättynä, tavalla tai toisella erossa ihmisistä, ihmisjoukoista tai tärkeistä tehtävistä. Hän tuntee olevansa tarpeeton ja näkee elämänsä merkityksettömänä. Jumala näyttää salatun puolensa ja vaikenee. Mutta juuri vaietessaan Jumala puhuu eniten, kirjoittaa Riikonen. Hän lainaa muun muassa Johannes Viiniköynnöstä, joka on sanonut: "Kun Hän on kätkeytynyt minulta, minut on kätketty Häneen."

Ruotsalainen Peter Nilsson puolestaan kirjoittaa: "Juuri laiminlyömällä minua, Hän pakottaa minut ajattelemaan itseään... Jumalan hiljaisuus on merkki, että hän näkee sinut, että hän on ystäväsi."

Tässä kohtaa mainittakoon, että kirjassa onkin paljon hienoja sitaatteja muun muassa autiomaan isiltä ja kelttiläisistä rukouksista. Kirjan lopussa on luettelo lähteenä käytetyistä ja muuten aiheeseen liittyvistä kirjoista; sieltä voi siis löytää lisää lukuvinkkejä.

Kirjassa pohditaan sitä, miten me nykyihmiset haluamme kaiken nyt tai heti; kaiken pitää olla pika-sitä ja pika-tätä. Meillä on kiire vaihtaa autoa, tapettia, työpaikkaa, seurakuntaa ja puolisoa; emme osaa pysähtyä mihinkään. Emme kestä odottamista ja hiljaisuutta. Kuitenkin juuri hiljaisuudessa, odottamisen, kärsimysten ja koetusten kautta Jumala voi tehdä työtään meissä - ja luoda uutta. Monesti se uusi vain voi tulla esiin vasta vuosien kuluttua, ja siksi ne pitkät erämaavuodet voivat tuntua niin hukkaanheitetyltä ja turhalta ajalta elämässämme.

Olin lukenut tämän kirjan kerran aikaisemmin - vuosia sitten. Siitä lukukerrasta en muista mitään ihmeempiä, mutta nyt kirja oli jo pitkään kuiskinut houkuttelevasti hyllystäni. Aivan järkytyin, kun nyt luin sen, niin kuin joskus järkyttyy, kun lukee kirjan, joka on alusta loppuun suoraa puhetta omaan elämään. Aikaisemmin en olisi ymmärtänyt enkä osannut ottaa vastaan tämän kirjan antia. Mutta kun nyt luin sen ja katsoin kuluneita vuosia taaksepäin, varsinkin neljää viime vuotta, ymmärsin ja kiitin. Sain paljon uutta näkulmaa ja pystyin hyväksymään menneitä ja nykyisiä kokemuksia eri tavalla. Näin, että kaikessa on koko ajan ollut siunaus.

Siis lämmin kiitos sinulle tästä kirjasta, Teuvo V. Riikonen! Toivottavasti luet tämän postaukseni täältä joskus...

"Jumala tekee uutta rikkomalla vanhaa, sillä on myös 'aika repäistä rikki' (Saarnaaja 3:7). Kun ihminen haluaa uutta, sekin tapahtuu usein rikkomalla vanhaa. Mutta me haluamme usein muutoksen tapahtuvan nopeammin kuin se todellisuudessa on mahdollista. 
  Et voi paistaa maittavaa munakasta, jos et halua rikkoa kananmunaa. Moni toivoo elämäänsä uutta ja pyytää samalla Jumalaa uudistamaan, mutta ei muuttamaan mitään. Jumalan salattu tapa on se, että erämaassa ihmiseltä otetaan pois, jotta voidaan jotain antaa tilalle."


Katharos Oy 2009, 116 sivua
Kannen kuva: Jake Bonsdorff
Graafinen asu: Johanneksenleipäpuu Oy

Irja Hiironniemi: Kädessä linnunlaulut

Tämä Irja Hiironniemen toinen runokirja on julkaistu vuonna 1976. Osa sen runoista on minulle tuttuja kokoelmasta Kävelyllä paratiisissa, joka sisältää valittuja runoja useasta Hiironniemen aikaisemmasta teoksesta. Osa oli kuitenkin uusia tuttavuuksia (tai olenhan voinut lukea niitäkin joskus nuorena, mutta en vain muista enää).

Irja Hiironniemellä oli silmää nähdä kauneutta ympärillään, niin luonnossa kuin arjen pienissä hetkissäkin, ja pukea se sanoiksi. Monet hänen runonsa ylistävät Luojan luomistyön kauneutta; ne kuvaavat hienosti ja herkästi luontoa eri vuodenaikoina.

On monia keväisiä ja kesäisiä runoja, mutta kun nyt luin tämän kirjan syksyllä, lainaan syyskuusta kertovaa runoa Multa täynnä, joka loppuu näin:

"Illoilla on uusi merkitys:
planeettamme asema
                         aurinkoon nähden
kerää meidät lähelle toisiamme
lampun alle."

Ihmissuhteet ja pienet yhteiset hetket tulevat runoissa esiin. Samoin avioliitto ja sen pienet ja isot onnenhetket: yhteinen loma, helpotus anteeksiannon hetkellä - tai vaikka leppoisa yhdessäolo sadepäivänä, kuten runossa Valinta:

"Ollaan nyt vain vaiti,
valitaan
olemisen onni,
yksinkertaisesti
levätään ja nautitaan
kun sataa:
Saadaan olla tässä
kodin hämärässä 
                     lähekkäin."

Myös tästä huomaa, että luin kirjan syksyllä, kun tämäkin runo niin kolahti (menneenä kesänähän ei juuri sadetta saatu).

Kauniisti, herkästi ja iloisesti Hiironniemi kuvaa myös jumalasuhdetta. Hän julistaa ilosanomaa kaikkiin osoitteisiin ja kertoo "lahjaelämästä / mikä sisältää kaiken / mitä tarvitsemme." Ehtoollisella on pyhien yhteys ja puhtaus - ja: "Hän on aamu."

Kirjan lopussa on pari runoa lapsen kuolemasta, sumein silmin itkemisestä, ajasta jolloin:

"Piti nojata Vapahtajaan
silmät sokeina."

Mutta kuitenkin marraskuisenkin haudan äärellä risti julistaa ylösnousemuksen aamua, josta toinen kuolema-aiheinen runo kauniisti ja lohdullisesti kertoo.

Herättäjä-Yhdistys 1976, 70 sivua
Kansi: Sakari Hiironniemi

Jukka Salminen: Tie, mies ja tähtitaivas. Pyhiinvaellus - Santiago de Compostela

Lauluntekijänä tunnettu Jukka Salminen kertoo kirjassaan kolme viikkoa kestäneestä pyhiinvaelluksestaan Santiago de Compostelaan. Hän lähti liikkeelle Pyreneiden vuoristossa sijaitsevasta ranskalaisesta Saint-Jean-Pied-de-Portin kylästä ja taivalsi Pohjois-Espanjan viiden maakunnan halki yhteensä noin 800 kilometrin matkan.

Tähtitaivas tulee kirjan nimeen siitä, että pyhiinvaeltajat lähtivät majapaikasta taipaleelle jo hyvin varhain aamulla, kun vielä oli pimeää, ja ensimmäiset tunnit vaellettiin otsalampun valossa tähtitaivaan alla.

Monesti Salminen taittoi matkaa yksin, jolloin ajatuksillakin oli tilaa vaeltaa. Hän mietiskeli, lauleskeli tai kuunteli nauhuristaan Uutta testamenttia, jonka saikin kuunneltua loppuun asti matkan aikana. Jännästi joskus matkan varrella tuli vastaan juuri niitä asioita, joista Uudessa testamentissa oli juuri puhuttu, esimerkiksi kerran paimen ison lammaslauman kanssa. Tällaiset kokemukset olivat puhuttelevia.

Toisaalta oli myös monia hienoja kohtaamisia toisten vaeltajien kanssa. Joskus kuljettiin yhdessä, tai sitten majapaikassa jaettiin elämää, käytiin yhdessä syömässä ja mitä milloinkin. Yhteinen pyhiinvaellus yhdisti tuntemattomat, eri maista tulevat ihmiset toisiinsa.

Ulkoisen matkanteon lisäksi pyhiinvaelluksella toteutui matka omaan sisimpään. Salminen osaa kuvata hienosti sekä upeita maisemia että omia mietteitään, ahaa-elämyksiään ja sisäistä prosessiaan.

Kirja onkin syvällistä ja antoisaa luettavaa. Aikaisemmin olin lukenut kyseisestä pyhiinvaelluksesta vain yhden kirjan, jonka on kirjoittanut ranskalainen ateisti Jean-Christophe Rufin. Näillä kahdella kirjalla oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Rufinin kirjasta minulle jäivät mieleen vain inhorealistiset kuvaukset rakoista, hiestä, kipeistä jaloista, moottoriteistä ja rumista teollisuusalueista (Saattoihan siellä olla muutakin, mutta ei vain jäänyt mieleen!). Salminen sen sijaan kirjoittaa kauniisti, ja lisäksi hänen kirjassaan on myös se hengellinen ulottuvuus, jota ateistin kirjassa ei tietenkään voi olla.

Tässä eräs itseäni puhutellut ote Salmisen pohdinnoista luonnon kauneuden keskellä:

"Kun astun ulos kuppilasta, hämmästyn todella. Sankka sumu täyttää koko tienoon. Näen vain muutaman metrin päähän. Hetki sitten katsoin avaraa maisemaa, ja nyt kaikki kauneus peittyy sankkaan sumuun. Hämmennyn lisää tästä kummallisesta ajoituksesta. Lähden kulkemaan sumussa tienvartta pitkin.
  Puolen tunnin kävelyn jälkeen taivas kirkastuu ja sumupilvi hälvenee. Kaikki se kauneus, joka oli kätkeytyneenä, avautuu jälleen silmieni eteen. Koskettavan kaunis vuoristopolku kulkee ylle kaareutuvan pensaikon alitse, ja jälleen avautuu edessä jylhä maisema. Kuvaan ja kuljen. Mietin sisäistä näkemistä ja sitä, kuinka joskus on itse aivan sokea sille, mitä ympärillä tapahtuu. Sitten jokin avaa sisäiset portit ja kas: kaikki on taas läsnä, ja elämä kirkastuu."

Harmi kyllä kirjassa ei ollut karttaa. Siitä olisi ollut kiva seurata reittiä. Rufinin kirjan perusteella tiedän nimittäin sen, että reittejä on kaksi, joista Rufin kulki sitä vähemmän käytettyä pohjoista reittiä. Kumpi reitti tämä sitten oli - ehkä se suositumpi? En tiedä, enkä jaksanut ottaa selvääkään.

Upeat valokuvat kuitenkin korvasivat kartan puutteen, ja näkeehän niistä enemmän kuin kartasta. Kuvien kautta sai itsekin olla hiukan mukana noissa maisemissa.

Lopussa on myös pari tyhjää sivua lukijan omia pohdintoja varten.

Kirja oli minulle virkistävää luettavaa tilanteessa, jossa en ole pariin kuukauteen jaksanut kovin paljon lukea. Pyhiinvaelluksesta kiinnostuneille kirjalla on myös paljon annettavaa.

Päivä Oy 2012, 144 sivua
Kansi: AD Studio Oy
Kuvat: Jukka Salminen

Maaria Perälä: Niille joiden on ikävä

Koskettavassa kirjassaan Maaria Perälä kertoo oman perheensä kokemasta suuresta surusta 1980-luvulla. Suru ei tullut vain kerran, vaan se tuli uudestaan - ja äkillisyydessään todella järkyttävänä.

Ensin Maarian veli Paavo sairastui 33-vuotiaana leukemiaan, johon hän kuoli reilun vuoden sairastettuaan. Suremaan jäivät vaimo, kaksi pientä poikaa, vanhemmat ja sisarukset.

Tämän jälkeen perheessä oli myös iloisia tapahtumia ja juhlia. Mutta sitten tuli aivan odottamaton ja järkyttävä suru-uutinen. Kaksi vielä paljon nuorempaa sisarusta kuoli auto-onnettomuudessa. Veljen kuolemasta oli tuolloin kulunut vasta vähän yli kaksi vuotta. Pelkkänä lukijana ja sivustaseuraajanakin järkyttyy ja kysyy: Miksi? Miksi joillekin annetaan noin ylivoimaisen paljon tuskaa?

Kuitenkaan kirja ei ole pelkästään traaginen, vaan siinä soi alusta loppuun uskon ja luottamuksen sävel. Maaria Perälä jakaa taivastoivon näköaloja ja saamaansa lohdutusta muille sureville. Jeesus todella on ylösnousemus ja elämä. Se, joka uskoo häneen, saa elää, vaikka kuoleekin. Kerran me tapaamme siellä, missä ei enää ole kipua eikä tuskaa.

Omista vanhemmistaan, jotka näin menettivät lyhyen ajan sisällä kolme lastaan, hän kertoo, miten he kokivat esirukousten kantavan heitä. Kahden tyttärensä muistotilaisuudessa puhuessaan isä sanoi: "Meillä on tunne, että meidän puolestamme on paljon rukoiltu, koska taivaallinen Isämme on antanut meille voimia aivan ihmeellisen paljon." Kävi jopa niin, että kun ihmiset tulivat murheen murtamina osanottokäynnille, he "saivat kuulla ihmeellisiä uskon ja lohdutuksen sanoja. Siinä tosiaan kävi niin, että sairaat paransivat terveitä ja saajat auttoivat antajaa..."

Ei jaksaminen kuitenkaan ollut sitä, ettei olisi itketty lohduttomasti ja kyselty: Miksi, miksi? Jaksaminen oli sitä, että saatiin navetta-askareet tehtyä, ruoka syötyä ja saatiin nukuttua. "Se ei ollut surun pakenemista eikä sen voittamista. Jaksaminen oli selviytymistä eteenpäin. Voitto kaaoksesta."

Sureva ihminen kyllä kapinoi. Maaria Perälä kirjoittaa veljensä kuolemasta:

"Jotakin lohdutonta ja vähän katkeraa jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Miksi Jumala ei tehnyt ihmettä? Se olisi kirkastanut hänen nimeään. Hänen tahtoonsa ei ollut helppo taipua.
 --
Kapinoin, ja samalla tiesin, että Jeesus, meidän veljemme, ymmärtää ihmisen tuskaa. Hänkin kysyi ristillä: 'Miksi?'"

Kirjassa lainataan myös virsiä ja runoja, esimerkiksi Irja Hiironniemen kuolema- ja suruaiheisia runoja. Pysäyttävä ja koskettava on Hilkka-Helinä Lappalaisen runo Onnellinen laulu, jonka Maaria Perälän sisko oli kirjoittanut viimeiseksi jääneeseen äitienpäiväkorttiinsa. Runossa sanotaan muun muassa näin:

"Ja jos aurinko ja tähdet sammuvat
ja tulee talvi ja kuolema
eikä lapsen nauru enää soi,
silloinkin onnella on sata laulua
kaikesta siitä, mikä oli."

Tämän hoitavan kirjan äärellä sureva voi sekä kysellä miksi-kysymyksiään että saada lempeää lohdutusta itseltään kuoleman voittajalta, Jeesukselta. Suosittelen lämpimästi.

SLEY-Kirjat 1999 (1. painos 1992), 100 sivua
Kansi: Minna Valtonen
Valokuva: Seija Suurinkeroinen

Marti Sinclair & Marilyn Cram Donahue: Saat unohtaa eilisen - erään huumekuriirin tie

Pitkähkön hiljaiselon jälkeen sain peräti luettua kirjan! Kiinnostuin tästä kirjasta, joka tuli vastaan kirpputorilla vähän aikaa sitten. Taas täytyi todeta, että maailmassa on näköjään loputtomat määrät kirjoja, joista ei ole koskaan kuullutkaan. Hyvä niin! Eipä lopu luettava kesken.

Kirja on tositarina amerikkalaisen Marti Sinclairin omasta elämästä. 1970-luvulla hän oli nuori nainen, joka oli kristitystä kodista lähtöisin, mutta oli luopunut uskostaan. Lomamatkalla Euroopassa hän rakastui hurmaavaan kreikkalaiseen Dimitriin, ja rakkaus oli tietenkin sokea, eikä Marti välittänyt siitä, että Dimitri ei lopulta vaikuttanut olevan mikään kunnon mies.

Dimitri sai sitten taivuteltua Martin mukaansa Libanoniin. Eräs henkilö kustansi heille siellä unelmaloman sillä ehdolla, että he salakuljettaisivat sieltä hasista palatessaan Lontooseen. Marti ei olisi halunnut sekaantua moiseen, mutta jotenkin hän tuli lähteneeksi "unelmamiehensä" matkaan. Ja kuinka ollakaan: hasis oli tarkoitus piilottaa juuri hänen matkalaukkuunsa.

Huonostihan siinä kävi. Kirja alkaa niin rennoissa katukahvilatunnelmissa, että on aivan sääli tietää, että Marti jää kohta kiinni ja joutuu vankilaan:

"Istuin yksin beirutilaisessa katukahvilassa juomassa makeaa, vahvaa kahvia.
  Ihmiset tungeksivat katukäytävällä kahvilan läpi ja heidän kovaääninen puheensa ja meluisa arabialainen musiikki sekoittuivat ympärilläni äänten sekamelskaksi. Autot pujottelivat liikenteen kaaoksessa ja ajajat huudattivat moottoria säästelemättä. Jarrut kirskuivat ja autojen äänitorvet kiljuivat, kun kukin yritti luovia hevosrattaiden, pakettiautojen ja muun liikenteen joukossa omaan päämääräänsä.
  Vaikka oli vasta aamupäivä, kesäkuun helle oli jo vallannut Beirutin."

Siitä Marti lähti lentokentälle, jossa jäi kiinni. Alkoi pitkä ahdistuksen aika hänen elämässään, kun hän joutui pahamaineiseen Sanayehin naistenvankilaan. Tutuiksi tulivat torakat, lika, pahat hajut, tylyt vartijat ja ärsyttävät sellitoverit. Erityisesti muutama nainen ajoi rasittavuudellaan Martin aivan epätoivon partaalle. Hänessä kasvoi viha, ilkeys ja pahansuopuus. Eikä hän muutenkaan ollut puhdas pulmunen, koska yritti vakuutella kaikille syyttömyyttään - ettei hän ollut muka tiennyt mitään matkalaukussaan olevasta hasiksesta. Hän siis valehteli.

Lopulta epätoivo kasvoi niin suureksi, että Marti etsi apua ja anteeksiantoa Jeesukselta ja sai rauhan sydämeensä. Ei se silti vihaa poistanut; sen kanssa joutui tekemään töitä vielä pitkään. Miten oppia rakastamaan lähimmäisiä, jotka tuntuivat aivan sietämättömiltä? Ajan mittaan hän sai Jumalan avulla voimaa siihenkin ja oppi pyytämään toisilta anteeksi.

Kirja on todella pysäyttävä ja puhutteleva kuvaus naisten kärsimyksestä vankilan ahdistavissa oloissa, mutta myös ja ennen kaikkea Jumalan armosta, hänen muuttavasta voimastaan sekä rauhasta ja sisäisestä vapaudesta, jota voi kokea jopa vankilan seinien sisällä. Tosin ei uskoontulokaan tehnyt Martista mitään pyhimystä, eipä tietenkään. Kyllä hän vielä sen rauhan saatuaankin monesti räjähteli toisille, ja pinna oli kireällä vaikeissa tilanteissa.

Libanonin sotakin riehui vankilan ulkopuolella, ja taistelut olivat joskus hyvinkin lähellä. Monet dramaattiset vaiheet Marti vankitovereineen joutui käymään läpi ennen kuin kauan kaivattu vapaus koitti.

Loppuun ote kohdasta, jossa Marti saapuu vankilaan:

"Huoneissa näin arabinaisia, jotka kävelivät edestakaisin tai nojailivat seinään apaattisina. Joillakin oli yllään beduiinien kaavut, toisilla taas pelkkiä ryysyjä. Naiset vaikuttivat passiivisilta ja heidän liikkeensä olivat veltot. Käytävän seinällä oli siellä täällä kovaäänisiä, joista korviasärkevä arabialainen musiikki virtasi huoneisiin. Siihen sekoittuivat naisten alakuloiset äänet. Vaikutelma oli masentava. 
  Käytävässä haisivat jätteet ja ruoantähteet, joita oli jokaisen huoneen edessä lattialla. Suuria kiiltäviä torakoita kipitti jätteiden seassa ja pujahteli sisään ja ulos seinän halkeamista. Minua puistatti. Miten täällä voi kukaan asua? Puristin tavarasäkkiäni tiukasti itseäni vasten ja yritin hillitä käsieni tärinän. En kestä tätä enää, ajattelin tuskastuneena. En kestä enää enempää!"

Mielenkiintoinen kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea, jos vain saa sen käsiinsä jostain!

Karas-Sana Oy 1985, 264 sivua
Alkuteos Sunrise over Sanayeh
Suomentanut Päivi Lankinen
Kansi: Osmo Omenamäki

Miina Viitanen: Matkalippu Mordvaan

Tämä kirja kertoo mielenkiintoisesti vähemmän tunnetusta lähetyskohteesta, Mordvasta. Se sijaitsee Volgan länsipuolella Venäjällä, ja siellä puhutaan suomen sukukieliä ersää ja moksaa. Kirjan kirjoittaja Miina Viitanen on itse ollut Mordvassa lähetystyössä ja kertoo kirjassa kokemuksistaan tuolta ajalta.

Kielisukulaisuuteen liittyen hän kertoo esimerkkejä: "Opin, että 'tuli palaa' on ersäksi tol pali, 'minä näen' on mon nejan ja 'kala ui' on kal uj." Helpolta kuulostaa - ainakin nämä esimerkit!

Mitä lähetystyöhön tulee, se ei tietenkään ole koskaan helppoa, oli lähetyskenttä sitten lähellä tai kaukana. Ensin on luopumisen kipu kotimaasta lähdettäessä, sitten on kielen ja uuden kulttuurin oppimisen vaikeuksia - ja vaikka kielen oppiminen helpottaakin käytännön elämää, joutuu lähetti huomaamaan, ettei kielitaitokaan helpota paikallisten ihmisten ajattelun ja tapojen ymmärtämistä. Ihmisten kanssa työtä tehtäessä tulee muutenkin aina omat hankaluutensa: on erimielisyyksiä, riitojen ratkaisemista, kuuntelijana toimimista väsyksiin asti ja monenlaisten haasteellisten ihmisten kohtaamista. Kotimaahan palatessa tulee sitten paluushokki, ja lähetti huomaakin olevansa ulkopuolinen omassa maassaan, jossa tuollainen kokemus tuntuu paljon vaikeammalta kuin maailmalla.

Mutta vaikka Miina Viitanen jakaa avoimesti näitäkin kokemuksia, enemmän on kuitenkin sitä hyvää. Hän kertoo kiinnostavasti venäläisestä kulttuurista, elämästä paikallisten ihmisten ja toisten lähetystyöntekijöiden kanssa, Saranskin luterilaisista seurakunnista ja tekemästään lapsi- ja nuorisotyöstä.

Viitanen lähti Mordvaan vuonna 1998 ja odotti, että siellä olisi Neuvostoliiton jäljiltä ateismi voimissaan. Mutta venäläiset ja mordvalaiset olivatkin yllättävän uskonnollisia. Siellä oli esimerkiksi tavallista pitää ristiä kaulassa - joskin sen piti olla vaatteiden alla, ei näkyvissä! - ja oli luontevaa toivottaa siunausta tai ottaa uskonasiat puheeksi.

Esimerkiksi junissa ihmiset olivat hyvin avoimia keskustelemaan:

"Monet venäläiset ovat syvällisiä pohdiskelijoita, jotka saattavat heittäytyä syvälliseen keskusteluun elämän peruskysymyksistä ventovieraankin kanssa. Juutalainen ateisti, Albert, jonka kanssa matkustin kerran Pietarista Moskovaan, selitti asiaa näin:
  - Ihmiset ovat junassa avomielisiä. On helppo poiketa totutuista sovinnaisuuksista, kun tietää, ettet todennäköisesti enää koskaan tapaa näitä ihmisiä."

Kyseinen Albert oli kaiken lisäksi niitä harvoja Miina Viitasen Venäjällä tapaamia ihmisiä, jotka tunnustautuivat ateistiksi. Hänellekin Viitanen sai kuitenkin kertoa uskonasioista:

"Ennen eroamistamme Moskovan rautatieasemalla selitin Albertille, kuka pääsee taivaaseen ja millainen paikka helvetti Raamatun mukaan on. Albert harmitteli, ettei ehtinyt mukaani Moskovan luterilaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Hyvästelimme tietäen, että tuskin tapaisimme enää koskaan. Tosin rukoilin, että Jumalan armo avautuisi hänelle ja saisin kohdata hänet kerran taivaassa."

Kristillisen kirkon synonyymi Venäjällä oli (ja varmasti on edelleen) ortodoksikirkko; kaikki muut kristilliset kirkot olivat lahkoja, luterilaisuus mukaan lukien. Luterilaiset seurakunnat olivatkin pieniä ja siksi yhteisöllisiä, kuin perheitä. Kun seurakunnan nuoret pääsivät leireille Marin tasavaltaan, heille oli tärkeää nähdä, että luterilaisia oli muuallakin.

Seikkailuja olivat nuo leirimatkat, esimerkiksi eräs kahdeksan tunnin bussimatka, kun ulkona pakkasta oli lähemmäs 30 astetta, ja bussissa oli sisälläkin pakkasta. Taatusti jäätävä kokemus! Juuri sellainen, josta on hauska lukea, mutta jota ei haluaisi itse joutua kokemaan...

Kirjan lopussa Miina Viitanen kertoo siitä, kuinka hän sai lähetyskutsun ja miten Jumala häntä johdatti jo lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien. On aina rohkaisevaa kuulla Jumalan johdatuksista uskovien elämässä, joten tämäkin osa kirjasta oli mukavaa luettavaa.

Tässä jotain pientä maistiaista tästä kirjasta, joka oli oikein antoisa lukuelämys. Toivottavasti tällaisten kirjojen kautta Jumala johdattaa muitakin lähtemään lähetyskentille!

Kustannus Oy Uusi Tie 2007, 111 sivua
Kansi: Mainostoimisto Aada

Jukka Mäkinen: Veteen haudattu

Hellekesän jälkeistä lukujumia pääsin purkamaan mukavasti tällaisen kristillisen dekkarin parissa. Se kertoo kesällä 1973 hämärissä oloissa kuolleesta 18-vuotiaasta Antti Koivulasta. Tapausta epäillään itsemurhaksi ja toisaalta rikostakin epäillään, mutta lopulta asia haudataan ja unohdetaan.

Vuonna 2013 serkukset ovat koolla vanhan setänsä Toivo Koivulan hautajaisissa. Aki-nimiselle serkulle, joka on kirjan päähenkilö, Toivo on kaikkien yllätykseksi testamentannut talonsa, johon Aki muuttaakin heti asumaan. Hän on ammatiltaan toimittaja ja kirjailija.

Serkkunsa Antin kuollessa Aki oli vielä pikkupoika, eikä hän muista Antista juuri mitään. Hän kuitenkin kiinnostuu tämän tarinasta, alkaa ottaa selvää asioista ja huomaa, että tapaukseen liittyy yhtä ja toista epäilyttävää. Motiivina tutkimuksilleen hänellä on idea kirjoittaa kirja, jonka juoni perustuisi jollain tavalla Antin elämään. Yksityiskohtia muutellen tietysti.

Jukka Mäkinen vie romaaniaan eteenpäin vuosien 1973 ja 2013 sekä Antin ja Akin vaiheiden vuorotellessa. Minusta on aina erityisen hauskaa lukea 70-luvusta, koska itse olin harmikseni silloin vielä lapsi, enkä muista tuosta ajasta kovin paljoa.

Antin kuolema tapahtuu eräiden festarien yhteydessä. Hän ja hänen kaverinsa ovat pitkätukkaisia hippejä, joiden mottona on "rock, ruoho ja rakkaus". Esimerkkinä ajankuvasta ote festareilta, jossa Antti kulkee erään satunnaisesti tapaamansa tytön kanssa:

"Nuoret jatkoivat matkaansa, tyttö paljain jaloin lasinsirpaleita uhmaten. Jos joku olisi kysynyt häneltä, miksi hän ei käyttänyt jalkineita, vastaus olisi saattanut olla, että hän vastusti 'systeemiä'. Tai ehkä tyttö, joka oli poikaa paremmin perehtynyt muodissa olevaan itämaiseen ajattelutapaan, olisi huomauttanut, että näin oli mahdollista tuntea Äiti maa jalkojensa alla. Kukapa heiltä toisaalta olisi sellaista kysynyt, moni muukin kulki paljain jaloin, jos kohta väkijoukossa vilahteli sandaaleja ja perinteisempiäkin jalkineita. Yhdellä kaverilla oli jaloissaan rehelliset suomalaiset hiihtokengät, jotka hän oli koristellut huulipunalla."

 Kirjan 70-lukulaiset nuoret, sekä Antin ystävät että viholliset, tuntuvatkin yksissä tuumin vastustavan sitä "systeemiä". Vaikka esimerkiksi Antti kantaa rauhankorua kaulassaan, väkivalta on kaveripiirissä tuttua. Hänen kaverinsa ovat myös sekaantuneet huumebisneksiin, joissa sille, joka aiheuttaa toisille ongelmia, kostetaan väkivaltaisesti. Tapahtuneen murhan lisäksi kirjassa onkin aika paljon myös muunlaista väkivaltaa, mikä kannattaa ottaa huomioon, kun tekee päätöstä, lukeeko tämän kirjan vai ei.

Kirja on kuitenkin siis myös kristillinen. Sekä Antti 1970-luvulla että Aki 2010-luvulla törmäävät kristinuskoon ja uskovaisiin. Paikkakunnalla on Antin kuolinvuonna hengellistä herätystä, ja myös Antin suuri rakkaus, ex-tyttöystävä Tiina tulee uskoon ja liikkuu nuorten porukalla laulamassa ja kertomassa Jeesuksesta kaduilla ja myös siellä festareilla. Käy ilmi, että jotain kosketusta Antillakin on ollut tähän herätykseen ennen kuolemaansa.

Takakannessa loppuratkaisua sanotaan yllättäväksi. No, olihan siinä jotain yllättävääkin, mutta ei sillä tavalla kuin oletin. Muuten kirja on kyllä alusta asti hyvin mukaansatempaava, se on kirjoitettu kiinnostavasti ja tarina etenee sujuvasti. Jos kaipaa viihdyttävää lukemista ja 70-luvun nuorten elämä kiinnostaa, Veteen haudattu on hyvä valinta. Antin lisäksi se kertoo myös Akin elämästä, ihmissuhteista ja vaikeasta suhteesta alkoholiin. Lisäksi kirja käsittelee molempien serkusten rakkausasioita.

Aikamedia Oy 2014, 315 sivua
Kansi: Aikamedia Oy / Antti Kamppinen
Kannen kuva: www.shutterstock.com

Lämpöuupumuksesta ja lukujumista syksyä kohti

Bloggaajan ovat helteet hyydyttäneet kuin kuvan kissan. Monena päivänä eivät kirjat kiinnostaneet ollenkaan - eikä kyllä mikään muukaan. Alkoi olla lämpöuupumuksen oireita mennen tullen, joten energiaa ei riittänyt edes lukemiseen, muusta puhumattakaan. Ja silloin on kirjaihminen pahasti epäkunnossa, kun kirjat eivät kiinnosta!

Niinpä on vaihteeksi ollut tavallista pitempi hiljaisuus täällä blogissa. Instagramissa kyllä jaan silloin tällöin yhtä ja toista (sekä kirjajuttuja että vähän muutakin); siellä minua voi seurata nimellä @vanhavirsi. Sen tilinhän poistin instasta kerran, joten tämä on aivan uusi tili (eli en ollut estänyt ketään seuraajiani tai mitään sellaista, vaan poistuin itse, mutta nyt olen siellä taas...).

Nyt alkaa vihdoin olla ihmeen pirteä olo, kun sää on hiukan viilentynyt. Kirjatkin alkavat pikkuhiljaa kiinnostaa. Joten ehkä se tästä lähtee taas?! Syksyä kohti uudella innolla!

P. S. Kissakuva on otettu jo pari vuotta sitten, mutta lämmin päivä sekin taisi olla. Ei toki mitään tähän kesään verrattuna! Itselläni ei ole kissaa, mutta kuvan kissa poseerasi (söpöili) eräässä ihanassa kahvilassa, jota ei enää ole...

Aatos Vesamäki: Vielä tämä vuosi

Näillä helteillä tuntui ajankohtaiselta eläytyä tähän SLEY:n Kenian lähettinä toimineen Aatos Vesamäen hartauskirjaan. Kirjoitukset ovat osittain syntyneet juuri siellä Kenian lämmössä. Oli kuitenkin hyvästien aika, mikä käy ilmi heti ensimmäisestä luvusta: "Luopumista tämä on, juuriltaan irti repimistä. Edessä jälleen kivulias juurtuminen takaisin karuun ja kovaan maahan siellä kaukana Suomessa." 

Kenialainen elämänmeno sävyttää näitä kirjoituksia. Sairastetaan malaria. Turhaudutaan tuntikausien odottelusta tai muista kulttuurieroista, kuten siitä, että on kohteliaampaa valehdella kuin sanoa suoraan ei. Liikenteessä riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Siellä saa kokea konkreettista varjelusta esimerkiksi rankkasateen kuravelliksi tekemillä teillä.

Eräs taksimatka Sambiassa on erityisen monivaiheinen. Kuski ajoi sata metriä, sitten pysähdyttiin ostamaan bensaa, joka kyydissä olijan piti maksaa (kuten kertoo myös Sambiassa lähetystyössä ollut Lasse Marjokorpi kirjassaan Luuloista puhdistava Lusaka). Puolen kilometrin ajon jälkeen vaihdekeppi jäi taksikuskin käteen. Ja niin edelleen! Lopulta oltiin kuitenkin perillä Zairessa, jonne oltiin matkalla:

"Matkan vaivat unohtuivat täysin mahtavaan vastaanottoon. Olimme odotettuja, rakkaita vieraita. Sen näimme, kuulimme ja koimme. 
  Matkaa on tämä elämä. Olemme safarilla. Reissussa rähjääntyy. Matka uuvuttaa, usein myös pelottaa. 
  Perillä kuitenkin matkan vaivat unohtuvat. Olen perillä, odotettuna, rakastettuna. Olen kotona."

Kirjoituksissa näkyykin rohkaisevasti Jumalan konkreettinen huolenpito ja varjelus. Turvallisuutta huokuu myös uudenvuodenyöstä kertova luku. Ollaan leirinuotiolla, hyeena tulee lähelle ja leijona karjuu kauempana. Aatos Vesamäki kirjoittaa:

"Jeesuksen seurassa on turvallista - kuin nuotion loisteessa pimeässä yössä keskellä villiä Afrikkaa leijonien karjuessa. Perkele saa käydä - ja totisesti myös käy - ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien, kenet saisi niellä.
  Turhaan käy. Herramme on hänet jo voittanut, eikä apuaan koskaan kiellä."

Myös kenialaisen joulun herättämiä ajatuksia Vesamäki jakaa eräässä luvussa.

Tärkeimpänä kirjassa on Jumalan armo Jeesuksessa, taivastoivo ja kutsu tulla mukaan Karitsan häihin.

Olen kirjoittanut tässä blogissa aikaisemmin Aatos Vesamäen hartauskirjasta Hänkö hylkäisi omansa.  Näissä molemmissa kirjoissa yhdistyvät hienosti rohkaiseva evankeliumin julistus, lähetystyö ja Afrikka. Koska ainakin minua kiinnostavat nuo kaikki kolme asiaa, oli kiva saada ne kaikki samassa paketissa.

SLEY-Kirjat Oy 1989, 116 sivua
Kannen suunnittelu: Pertti Judin
Kuvat (myös kannen kuva): Aatos Vesamäki

Tämän blogitekstin kirjakuvassa hiukan Suomen kuivaa kesää. Afrikassa kuivuus on tavallisempaa (kuten massiiviset rankkasateetkin), mutta tässäpä kesän 2018 helteiden ja kuivuuden polttamaa ruohikkoa suomalaisittain...

Helvi Kuoppala: Miriam Hilkian tytär

Tämä romaani kuvaa juutalaisten pakkosiirtolaisuuden aikaa Babyloniassa. Sen pääkaupungissa Baabelissa elää Hilkian ja Vedidan perhe. Raskaalla matkalla kotoa Babyloniaan heille syntyy tytär Miriam, jonka vaiheista kirja kertoo, mutta ei vain hänen, vaan koko perheen. 

Romaanin nimi voikin huijata ajattelemaan, että tämä on pelkästään naisten kirja, mutta kyllä Helvi Kuoppala kertoo myös joistain miehistä, eikä kaikki ole pelkkää rakkautta ja romantiikkaa, vaan raakoja ja julmiakin tilanteita tulee vastaan. Jännittäviä juonenkäänteitä on myös kiitettävästi, eli aika ei pääse tulemaan pitkäksi tätä tarinaa lukiessa. Tarina ei jää polkemaan paikallaan.

Monet juutalaiset ovat luopuneet Jumalastaan ja palvovat epäjumalia, mistä syystä kansa joutuikin Jeremian ennustamaan pakkosiirtolaisuuteen. Perillä Babyloniassa moni muukin innostuu maan vapaista oloista ja houkuttelevista epäjumalista.

Eräs kirjan henkilö puolestaan elää kaukana Egyptissä ja törmää siellä paikalliseen epäjumalanpalvelukseen.

Hurskaille juutalaisille, kuten Hilkian perheelle, oma usko yhteen, näkymättömään Jumalaan, Jahveen, tulee vieraalla maalla entistä tärkeämmiksi. He lohduttavat itseään profeettojen lupauksilla siitä, että vielä täältä päästään palaamaan omaan maahan. Kirjassa tuleekin vastaan sekä Jeremian että Jesajan profetioita, ja Raamatun henkilöistä myös Daniel on kuvassa mukana.

Miriam kasvaa nuoreksi, kauniiksi neidoksi tuossa kultajumalien kaupungissa, missä monet kiusaukset ja syntinen elämä ympäröivät juutalaisia. Miriam luottaa kuitenkin vanhempiensa lailla elävään Jumalaan ja saa kokea hänen huolenpitoaan ja johdatustaan. Miriam kokee myös ensirakkautensa, ja kirja saakoon kertoa lukijalle, miten hänelle siinä käy.

Monien vaikeiden vaiheiden jälkeen kirjan lopussa Hilkian perhe saa todeta, että Jumala pystyy kääntämään pahankin hyväksi ja kärsimyksen siunaukseksi. Herra oli heidän kanssaan kaikki ne pitkät koti-ikävän vuodet pakkosiirtolaisuudessa. Hänen omansa saavat lopulta todeta, miten Jumalan johdatus todella näkyy sekä kansojen että yksittäisten ihmisten vaiheissa.

Hienointa antia kirjassa olikin nähdä juuri tuo johdatus ja huolenpito. Samoin se, miten tarinan henkilöt pysyivät lujina ja pitivät kiinni uskostaan epäjumalien palvonnan ja kiusausten keskellä. Myös ympäristön ja sen ajan tapojen kuvausta oli kiva lukea ja antaa mielikuvituksen laukata: ehkä jotain tällaistakin olisi voinut siihen aikaan olla ja tapahtua. Sitä en tiedä, missä määrin kirjailija on ottanut selvää tuon ajan oloista ja mikä kaikki oli mielikuvituksen tuotetta.

Osa tapahtuneista käänteistä oli toki melko mielikuvituksellisia, mutta eipä romaanin ole pakko niin todenperäistä ollakaan! Lisäksi kieltämättä tuosta ajasta kerrotut tapahtumat ovat Vanhassa testamentissakin aivan yhtä ihmeellisiä - ja kyllähän Jumala voi.

Hieno ja antoisa lukuelämys historiallisten romaanien ystäville!

"Kerrankin kun oltiin kokoontuneina eräs luopio alkoi voimakkaasti esittää vakaumustaan että Herra on hylännyt israelilaiset ja ettei kannata enää yrittää tehdä parannusta, on parempi elää maassa maan tavalla ja kantaa mukanaan omia jumaliaan, kultaisia tai puusta tehtyjä, ja elää Baabelin esteetöntä, vapaata elämää.
  Silloin muuan vanhimmista huusi:
  - Puhun teille, kuulkaa tai olkaa kuulematta! Kärsimyksemme on tullut meille juuri noiden jumalien tähden joita täytyy kantaa kuin sylivauvoja - mutta meidän elävä Jumalamme kantaa meitä. Kuka on tehnyt taivaat ja meret ja metsät? Nuoko teidän jumalanne joiden ruumis on hakattu Jumalan kasvattamista puista! Ne ovat sepän tekemiä naurettavia, kömpelöitä patsaita. Kuka johdatti esi-isiämme erämaassa ja kuka kuivatti valtameren, että he kävelivät sen yli? Kuka? Käsin tehty sarvipäinen kultajumalako? Tietäkää se, niin kauan Jumalan kirous on päällämme, kun sydämet ovat kivettyneet Jumalalle, palvellaan epäjumalia ja tehdään kaikenlaista syntiä!"


Kirjapaja 1983, 210 sivua
Kansi Nuuska Varjus

Aarre Kiveinen: Sovinnon suuri salaisuus - Hartauksia Siionin Kanteleen laulujen pohjalta

Tämän kirjan idea on minusta hyvä: hartauskirjoitukset pohjautuvat Siionin Kanteleen lauluihin. Heti kirjan nimi tekikin tehtävänsä ja aiheutti minulle korvamadon; laulu Sovinnon suuri salaisuus soi mielessäni melkein koko lukemisen ajan! Mutta soivat välillä muutkin laulut, silloin kun tuli tuttuja vastaan.

Siionin Kannel on itselleni tuttu ja rakas kirja lapsuudesta asti, joten tällaista kirjaa oli kiva lukea.

Aarre Kiveisen hartauksissa tärkein asia pysyy ykkösenä: se, että meillä on lunastus Jeesuksen veressä ja että olemme armosta autuaita. Moneen kertaan kirjassa toistuu jae: "Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan" (2. Kor. 5:19). Jakeen yhteydessä Kiveinen muistuttaa:

"Sana 'maailma' koskee aivan jokaista. Jumala hyväksyi Jeesuksen sovitustyön. Kaikkien ihmisten kaikki synnit tulivat sovitetuiksi kerran Golgatan suurena päivänä. Saastaisesta tuli puhdasta."

Kirjan hartauksissa on paljon sanomaa havainnollistavia tarinoita, sekä tosielämästä otettuja että legendoja tai vastaavia. Itselleni yksi mieleenpainuvimmista oli F. G. Hedbergiin liittyvä tapaus. Häntä tultiin kuuntelemaan kaukaakin - ja kävellen. Eräskin nuori tyttö oli tullut Pöytyälle Huittisista asti. Tyttö ei saanut kuitenkaan sillä kertaa lohtua murheelliselle sydämelleen Hedbergin saarnasta eikä edes henkilökohtaisesta keskustelusta:

"Raskain mielin pitkämatkainen vieras sanoi hyvästit pastorille. Hän oli jo eteisessä, kun Hedberg häntä saatellessaan vielä kerran ojensi kätensä ja sanoi:
  - Ellet voi olla iloinen, niin ole sitten surullinen. Jumalan lapsi sinä olet joka tapauksessa!
  Niine eväineen kaukaa tullut sanankuulija lähti. Koko se kuorma, jonka painon alla hän oli ollut - se jäi pappilan portaille! Ei tuntunut väsymystä koko matkalla, niin teki sielun ilo askelet keveiksi!"

Mitkä viisaat ja vapauttavat sanat Hedbergiltä!

Myös Aarre Kiveinen julistaa vapauttavaa evankeliumia, kuten tässä:

"Heikkokin usko on kuitenkin pelastavaa uskoa silloin, kun se on uskoa Jeesukseen. Tärkeintä ei ole uskon määrä, vaan uskon kohde. Raamattu ei aseta uskolle määrää. Se sanoo vain: 'Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut' (Apt. 16:31)."

Kirja käsittelee uskonelämää muutenkin. Siinä kehotetaan muun muassa kokoamaan aarteita taivaaseen, ei maan päälle, rakastamaan Raamattua ja rukousta, jättämään turhat taakat ja murehtimiset ja etsimään ensin Jumalan valtakuntaa.

Jokaisen luvun alussa on siis jonkin Siionin Kanteleen laulun säkeistö. Kiva olisi ollut, jos kyseisen laulun sanojen tekijäkin olisi kerrottu, vaikka "Siikkaristahan" ne löytyvät.

Kirjan lopusta löytyy hartauksissa käytettyjen laulujen ja Raamatun kohtien hakemisto.

Hyvä, aidon evankelinen hartauskirja, joka muistuttaa meitä siitä, mikä on tärkeintä!

SLEY-Kirjat 2000, 127 sivua
Kansi: Ritva Kaijasilta

Aili Kyrönlahti: Täysihoidossa Jumalan

Käsiini osui tällainen pieni kaunis runoteos, josta takakannen teksti sanoo: "Aili Kyrönlahden (s. 1930) herkkiä runoja elämästä, luonnosta, Jumalan lapsen turvallisuudesta." Teos on SLEY-Kirjojen kustantama.

Runot on jaettu aihepiireittäin kolmen otsikon alle: Muistoista ei tarvitse luopua, Armo kuuluu sulle juuri ja Kuule kukkien hiljainen puhe.

Ensimmäisessä osassa Kyrönlahti kirjoittaa muistoja elämän varrelta, lapsuudesta ja aikuisuudesta. Siellä hän muistelee muun muassa mummon tupaa, rintamalta lomalle tullutta isää, arjen pieniä hetkiä, elämän iloja ja suruja. On sairautta ja kuolemaa (esimerkiksi eräässä runossa ollaan isän ja äidin haudalla). Eräänä ahdistavana päivänä ystävä piristää puhelinsoitollaan.

Tämän osion runoista lainaan tähän kauniin ja herkän Soittorasia-runon alkua:

Himmeitä ajatuksia
pirtin pehmeässä ilmassa.
Olen yksin
radio soi juhlallisesti
Merikannon tunnelmia,
tunnen itseni soittorasiaksi
soin hiljaa
minäkin
jokin minussa soi

on hyvä olla
soittajani on Suuri  ...

Armo kuuluu sulle juuri -otsikon alla on runoja Jumalasta ja uskonelämästä. Ne ovat hyvin valoisia ja niissä on turvallista luottamusta Jeesukseen. Evankeliumi tulee näissä teksteissä selvästi esiin. Siellä on esimerkiksi runo Ristin luona ankkurissa, josta tulee myös kirjan nimi Täysihoidossa Jumalan. Siinä runossa todetaan:

Ristin luona ankkurissa
armon luona 
armon alla
on niin turvallista olla.
Siihen jättää kaiken saan
syntikuorman kokonaan
armo kuuluu kaikille.
Täysihoidossa Jumalan.

Itse pidin eniten tästä lohdullisesta runosta, jonka nimi on Epäilevä:

Onko taivas leikattu
minulta pois?
Usko laulaa sisimmässäni,
toivo nostaa päätään:

ei mitään
ole leikattu pois.

Viimeinen osa sisältää hyvin kauniita luontoaiheisia runoja, joista näkee, että kirjoittajalla on herkkyyttä luonnon kauneudelle ja kykyä pukea se sanoiksi. Hän ihailee Luojan luomistyötä "mielessäni kesän kiitos / syyssunnuntain kiitos."

Tässä ote Lumikukkaset-nimisestä runosta, joka on myös hyvin herkkä ja syvällinen:

... Olen kukka
Luojani luoma
talven taiteilijan muotoilema,
tuoksuton, hento ja hauras
enkä kestä maljakkoosi iloksesi tulla.
Vain talvinen lumikukka,
hento ja valkoinen,
hauraampi
kesäisiä sisariani.

Oli ilo tutustua näihin runoihin.

SLEY-Kirjat 2002, 67 sivua

Heli Karjalainen: Huoneessani hiljaisuus

Eiliselle kahvilareissulle tarttui mukaan tällainen ohut runokirja, jonka löysin viime viikolla kirpputorilta.

Kirjoittaja on minulle ennestään tuntematon, vaikka nimi kuulostaakin hämärästi tutulta. Tämän kirjan runoissa hän käsittelee ihmissuhteita, rakkautta, eroa, yksinäisyyttä, kaipausta, läheisyyden pelkoa, pelkoa siitä että jotain pahaa tapahtuu eikä taaskaan hyvää. Suuri osa runoista on kirjoitettu rukouksen muotoon.

Syvimmät tunteet ovat meille ihmisille yhteisiä; siksi näistäkin runoista voi löytää helposti itsensä, vaikka ei olisi aivan samoja kokenut kuin kirjoittaja. Ihminen pelkää läheisyyttä ja toiselle ihmiselle avautumista, koska siinä voi haavoittua. Varsinkin jos on jo ennenkin haavoittunut, tullut torjutuksi tai jopa hylätyksi. Kuitenkin aina pysyy myös ihmisen ikävä toisen luo.

Karjalainen pohtii luottamisen vaikeutta, vaikeutta olla aito ja avoin pettymysten jälkeen. Kaiken jälkeen hän toteaa:

"Ja kuitenkin Herra
mitä me ihmiset toisillemme annamme
jos emme itseämme
jos minä itse en ole sanoissani
kenen sanoja ne ovat
Näytelmää
roolihahmojen vuorosanoja
En minä näytelmiä halua
Herra
elämää minä tahdon..."

Sitä näytelmää on tässäkin runossa, jossa on samaa ajatusta kuin viimeksi lukemissani Erkki Lemisen runoissa:

"Minun silmäni ovat itkua tulvillaan
minun sydämeni surua täynnä
mutta kasvoni peilissä
vääntyvät hymyyn
minun sanani kaikki
                       iloa
                       iloa
kukaan ei tiedä Herra
kukaan ei saa nähdä
kun itkuni hukkuu naurun sekaan
kun kyyneleni vuotavat sisäänpäin..."

Elämään pettynyttä pessimistiä puhutteleva on tämä runo, josta vielä lainaan vähän alkua:

"Herra
poista minusta pelko
tämä jatkuva varautuneisuus
koko elämäni pohjana on valmiustila
siltä varalta
että jotain pahaa tapahtuisi
miksen odota
että tapahtuu hyvää
miksi en luota
myönteiseen vaihtoehtoon..."

Vaikka runoissa olikin paljon kipeitä tuntoja, niin runohetki kahvilassa oli oikein virkistävä. Tuli mieleen "vanhat hyvät ajat", jolloin tuollaistakin tuli vielä harrastettua - kauan sitten...

En tunne kustantajaa, mutta minusta on hassua, että tämän kirjan on kustantanut Lasten Keskus, vaikka nämä eivät tosiaan ole mitään lasten runoja...

Lasten Keskus 1988, 63 sivua
Kannen kuva: Jyri Nousiainen
Piirrokset: Hannu Hyrske

Erkki Leminen: Valitut runot

Koonnut Sisko Latvus

Ilahduin, kun löysin tämän Erkki Lemisen runokokoelman Kalajoen evankeliumijuhlilta viikonloppuna. Olen lukenut hänen runojaan jo nuorena ja saanut niistä suurta lohtua joskus hyvinkin vaikeissa vaiheissa.

Nämä runot koonnut Sisko Latvus sanookin esipuheessaan:

"Monista Erkki Lemisen runoista on tullut vuosien myötä hengellisen runouden klassikoita, joita siteerataan saarnoissa ja luetaan kuin psalmeja lohduksi omien vaikeuksien keskellä... Hän on vanginnut niihin kokemuksia, jotka ovat monille yhteisiä. Tunnemme hänen taistelunsa omiksemme. Kaipaus, suru ja pettymys ovat jokaiselle tuttuja yhtä hyvin kuin rakkaus, toivo ja ilo."

Kokoelmassa runot on ryhmitelty seuraavien otsikoitten alle: Matkaan lähtenyt, Ihmisen ikävä, Rakkauden läksy, Antaa tuulen tulla, Käymiseen väsynyt, Erämaassa, Lähellä sinua, Syvällä ilo ja Näin kesästä unta.

Kiertävänä evankelistana toiminut Leminen kuvaa monissa runoissaan sananjulistajan työn kipuja. Mitä se on, kun sekä järki, vaimo että piru sanovat, että olet kelvoton julistamaan, kun olet tuollainen. Tai kun "on lähdettävä kun on lähtemään pantu", vaikka olisi niin mielellään mennyt omien poikiensa kanssa saunaan.

Minuunkin nämä hänen työhönsä liittyvät runot kolahtivat aikoinaan, kun pidin paljon puheita ja jopa valmistuin tiettyyn julistustyöhön liittyvään ammattiin, vaikka se ei sitten sen pitemmälle koskaan johtanut. Tiedän tämänkin tunteen runosta, jossa Leminen vertaa toisiinsa linnunpelätintä ja saarnamiestä (josta tässä runon loppu, se saarnamiehestä kertova osa):

"Turmeluksen vioittama
pirun pieksemä
elämän repimä saarnamies
seisoo pöntössään ihmisten keskellä
suorittaen tehtäväänsä,
kutsumista.

Repaleisia molemmat.
Suorina seisovat paikallaan

kun on ryysyjen sisällä risti."

Lohdullista on meille kaikille, että siellä ryysyjemme sisällä on se risti.

Leminen on ollut väsymyksen ja masennuksen tuttu. Hän tiesi, mitä se on, kun naamion takana onkin jotain muuta kuin hymyä:

"Ehyttä yllä, sisällä repaleet.
Hymyilyllä peitetään kyyneleet,
salassa syntyneet."

Tai mitä on, kun:

"Tämä on liian vaikea yö.
Tänä yönä on liian monta
riivaajaa luonani."

Erkki Leminen kirjoittaa monenlaisesta ikävästä: ihmisen ikävästä, kuoleman kaipauksesta, taivasikävästä. Mutta kirjoittaa hän myös ilosta. Ja levosta, jota hän sai kokea Lapin erämaissa, luonnon rauhan keskellä. Ja tietysti siitä tärkeimmästä: puhtaasta vanhurskauden vaatteesta, joka puetaan meidän yllemme ilman omia ansioita. Armosta, joka riittää kurjimmallekin, niin että vaikka viimeisenä pääsisin perille, niin minä pääsen.

Jotkut Lemisen runoista ovat rakastettuja myös lauluina. Yksi minunkin mielestäni kaikkein ihanimmista hengellisistä lauluista on tehty hänen runonsa sanoihin: "Ristin luona kiusatulla, langenneella, vaivatulla, paras paikka on..." Se laulu on niin lohdullinen ja menee suoraan sydämeen asti. Sekin runo löytyy tästä kokoelmasta.

Kirjan loppupuolella on yksi nuoruuteni tärkeistä runoista, jonka voimalla jaksoin silloin eteenpäin. En malta olla lainaamatta vielä sitä tähän loppuun:

"Ei tuskalla
kuolemalla
ole viimeistä sanaa.

Sanan voittoisan
viimeisimmän
sanoo Elämä."

Mitä ihania runoja! Kyllä tämä on minulle kaikista hengellisistä runokirjoista ehdottomasti rakkain!

Karas-Sana 1998, 187 sivua
Kansi: Jukka Valtonen