Fredrik Wislöff: Raitis usko

Fredrik Wislöff valottaa kirjassaan tervettä uskoa, kultaista keskitietä rationalismin ja hurmahenkisyyden väliltä. Erityisesti hän vetää rajaa hurmahenkisyyteen, mikä on ymmärrettävää, koska tunnepitoisella haihattelulla mennään helpommin metsään kuin järkeä käyttämällä. Monille kristityille pitäisi erikseen opettaa, että järjen käyttö on täällä maan päällä ihan sallittua ja että Jumala sen järjenkin on meille luonut.

Mitä tulee hurmahenkisyyteen, sen uhreiksi päätyvät helposti "tasapainottomat luonteet, jotka toimivat usein vaistonvaraisesti ja harkitsematta." Ratkaisevaa on suhde Raamattuun. Otetaanko sieltä esimerkiksi joku yksittäinen sivuasia ja tehdään siitä pääasia unohtaen samalla sana rististä, jota ilman käy niin, että "yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki", kuten muistaakseni Paavo Ruotsalaiselle sanottiin.

Wislöffin määritelmä on, että "hurmahenkisyys on tunteenomaista sitoutumista, joka syrjäyttää hengellisen arvostelukyvyn ja uskollisuuden Raamatun perusajatuksia kohtaan kokonaan tai osittain. Sellainen uskonnollinen intomielisyys, jonka lähteenä ja voimana ei ole evankeliumi Jumalan ansaitsemattomasta armosta Kristuksessa, on jo hurmahenkisyyden kynnyksellä."

Eräs epäterve ajattelutapa voi olla, että Jeesuksen ristintyö ja syntien anteeksiantamus ovat "opin alkeita", joista täytyy päästä kasvamaan "eteenpäin". Kuitenkaan ei ole mitään enempää, eikä ole eteenpäin menemistä ilman ristiä. Todellinen kristillinen kasvu on kasvamista yhä syvemmälle synnin ja armon tuntemisessa. Pyhän Hengen täyteyskin on Kristuksen täyteyttä, jossa "näemme yhä syvemmälle Kristuksen sovitustyöhön", opettaa Wislöff.

On myös kiusaus ajatella, että joulu oli suuri alku, pitkäperjantai ja pääsiäinen ensimmäinen kohokohta - ja sitten kaikki huipentui helluntaihin. Mutta: 

"Huippuna on Jeesuksen voitto ristillä. Helluntai viittaa taaksepäin. Hengen työnä on selittää ja ylistää sitä, mikä tapahtui pitkäperjantaina. Evankeliumia ei määritellä seimen sanomaksi. Ei myöskään sanomaksi tulisista kielistä vaan sanaksi rististä."

Wislöff avaa kirjassa hienosti oikeaa, tervettä oppia ja käsittelee esimerkiksi Pyhää Henkeä, rukouksen kuulemista, kärsimystä (joka kuuluu kristityn elämään, toisin kuin jotkut väittävät!), kiusauksia, sairautta, ihmeitä ja ns."täydellistä antautumista".

Kaikkiin rukouksiin ei tule vastausta, ei ainakaan sellaista kuin haluaisimme, ja on täysin raamatullista oppia rukoilemaan: "Tapahtukoon sinun tahtosi." Sen sijaan Jumalan määräileminen ei ole raamatullista. Ihmeitä ei aina tapahdu eivätkä ne ole niin tärkeitä - eivätkä varsinkaan uskonelämän pääasia. Monesti saamme pitää sen "pistimen lihassa", joka pitää meidät pieninä ja armoa tarvitsevina.

Järki taas ei ole uskon vihollinen, paitsi jos se asettuu esteeksi Jumalan ja meidän välillemme, Wislöff toteaa. "Järjen käyttäminen ei siis ole uskon puutetta. On pikemminkin Jumalan, luojamme, halveksimista, jos emme arvosta järkeä", hän kirjoittaa ja jatkaa, että jos ihmiset, jotka pitävät kaikkia päässään kuuluvia "ääniä" Jumalan äänenä, käyttäisivät järkeään, he säästäisivät sekä itsensä että muut paljolta pahalta. Siitä ns. "Jumalan äänen kuulemisesta" hän siis myös opettaa hyvin tervehenkisesti.

Kirja on aivan loistava. Eikä ainakaan minulle tarvitse tulla sanomaan, että tämä ei olisi tervettä opetusta, koska minä olen itse se hullu, joka löi päätä kaikkiin seiniin ja oppi kantapään kautta kaiken sen, mistä Wislöff tässä kirjoittaa. Kaikki eivät kuitenkaan kestä kuulla tällaista opetusta, vaikka armolahjojen luettelossa on myös henkien arvostelemisen lahja, ja toisaalla Paavali kehottaa koettelemaan kaiken ja pitämään sen, mikä on hyvää - siis vain sen!

Vahva suositus tälle kirjalle!

Perussanoma Oy, 3. uudistettu paino 2003
Alkuteos Sunn tro 1973
Suomentanut Helinä Kuusiola
Kansi: Lumikuva design