Päivi Rinne: Rakastit vaikenemalla

Päivi Rinne alkoi kirjoittaa runoja vuonna 1992 sairastuttuaan lääketieteellisesti parantumattomaan reumasairauteen, dermatomyosiittiin. Alun perin Rinteellä ei ollut aikomusta julkaista näin kipeitä ja henkilökohtaisia kokemuksia, mutta vuosien jälkeen hän oli siihen valmis. 

Ajan mittaan kärsimyksen keskelle tuli nimittäin myös lohdutuksen, valon ja toivon näköaloja, joihin tämä runokokoelma päättyy. Ja onhan monia, joille ne epätoivon hetkinä kirjoitetut runot tarjoavat hyvää vertaistukea. Samalla myös toivottomuuden keskellä elävä lukija pääsee näkemään, miten pimeyden keskelle voi sittenkin vielä tulla valoa. 

Runot avaavat monia erilaisia sairastavan ihmisen kokemuksia, mutta kyllä niissä kuvataan kärsimystä yleisemmälläkin tasolla. Ja vaikka itsellä ei olisi samaa sairautta, kyllä muidenkin sairaiden on helppo eläytyä ja samaistua Päivi Rinteen tunteisiin ja kokemuksiin. 

Millaista on esimerkiksi, kun ensin diagnoosia ei ala löytyä, ja potilasta pidetään luulosairaana? Entä kun diagnoosin lopulta saa, ja kaikelle on sittenkin syy ja nimi. Miltä tuntuu, kun vuosien ajan sosiaalityötä opiskellut joutuukin itse olemaan sosiaalityön kohteena ja hakemaan vammaistukea 28-vuotiaana? Tai kun joutuu selittelemään, ettei käsien vapina johdu kahvikuppineuroosista, vaan kortisonista, ja kun ihmiset ihmettelevät lääkityksen muuttamaa ulkonäköä. 

Kirjassa on myös runoja siitä, miten sairaus vaikuttaa perheessä suhteeseen puolison ja lasten kanssa. Lapsi saattaa sanoa, että äiti älä lähde mukaan luistelemaan, kun et kuitenkaan jaksa olla kauan. Tai saattaa pelätä äidin kuolemaa. Ja miltä se tuntuu, kun kaverin äiti jaksoi ottaa lapsen syliin monta kertaa, kun itse lapsen omana äitinä et siihen pysty. 

Runoilija pohtii, miksi juuri nämä kivet juuri minun kengissäni. Hiertääkseenkö jalkani rikki - vai ehkä siksi, etten kulkisi toisen kärsivän ohi. Miten kipu on uskollinen ystävä, joka ei käännä selkäänsä, vaikka sitä kuinka haukkuisi. Miten vaikeimpia ja parantumattomimpia ovat sittenkin hengen reumakyhmyt ja sielun makuuhaavat. 

Entä sitten Jumala? Missä hän on, miksi hän rakastaa vaikenemalla? 

Eikä ihmisellä sairauden keskellä ole suurta uskoa: 

edes sinapinsiemenen verran 

mutta kun ei sitäkään 

silti istun vuoreni viereen 

odottamaan 

Suurten julistajien suuret sanat eivät lohduta, vaan kasaavat lisää vaatimuksia sairaan päälle, joka ei parane. Koskettava ja puhutteleva on tämä(kin) runo: 

mitä ikinä te anotte 

minun nimessäni 

karismaattinen 

julistajan ruoska 

yrittää vielä sivaltaa 

eikä tiedä 

että minulle saarnaavat 

eläkeläismummon 

reumaiset kädet 

taivaalle kohotettuina 

kiittämässä 

Jumalaa 

Kirjan edetessä runoissa näkyy sisäistä paranemista. Miten Jumala koskettaa sisintä lempeästi ja sulattaa muistojen kuuraa. Miten fyysisen paranemisen sijasta Jumala vapauttaakin katkeruudesta ja vihasta niin, ettei siinä kirkkaudessa osaa murehtia ontuvaa jalkaa. Saa olla niin kuin tuo mummokin, joka reumaisilla käsillään ylisti Jumalaa. Rinne toteaa erään runonsa päätteeksi: Sydän oli noussut kuolleista. Oli taas toivo; hän sai havahtua aamunkoittoon. 

armo 

kuin aamuyön 

ensimmäinen 

hento valojuova 

tulossa 

Rakastit vaikenemalla on todella koskettava ja hoitava lukuelämys. Näiden runojen äärellä saa käydä läpi omia kipeitä kysymyksiään ja tunteitaan - ja sitten lopuksi nähdä, että sieltä se aamuyön ensimmäinen hento valojuova voi sittenkin vielä tulla. Vaikka joskus Jumala voi vuosien ajan rakastaa vaikenemalla, lopulta hän pystyy kääntämään pimeimmänkin yön siunaukseksi. Kivun kautta hän vetää meitä lähelleen ja tekee meissä uutta. 

Aika Oy 2001 

94 sivua 

Kannen ulkoasu: Markus Paajala 

Kannen kuva: Aulis Lehikoinen 

P. S. Kirjakuvani enkeli sopii ehkä tämän runokokoelman seuraksi parhaiten värinsä ja enkeliytensä puolesta. Mutta kyllähän se enkelin toivottama aurinkokin näissä runoissa lopulta nousee. 

Kuinka sain kutsun lähetystyöhön?

Kirpputoreilta voi löytää mitä mielenkiintoisimpia vanhoja kirjoja, jollaisista ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Sellainen löytö oli tämäkin Suomen Lähetysseuran kirja vuodelta 1945. Tässä neljä eri lähetystyöntekijää kertoo siitä, miten lähetyskutsu heidän kohdallaan avautui. 

Kyseiset lähetit ovat Ambomaalla työskennelleet Liina Lindström ja Walde Kivinen sekä Portugalin Angolassa työskennelleet Tuure Vapaavuori ja Matti Peltola. Heitä kaikkia kutsui siis työ Afrikassa. Ehkä se on tuohon aikaan ollutkin ensisijainen lähetyskohde? 

Lindström toimi Suomen Lähetysseuran opettaja- ja pappisseminaarin opettajana Oniipassa; Kivinen taas oli ollut saman seminaarin johtajana. Peltola ja Vapaavuori olivat pastoreita, kuten Kivinenkin. 

Kirjassa on kiehtovaa 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien ajankuvaa, mutta toisaalta lähetyskutsuun liittyvät haasteet, kipuilut, kysymykset ja unelmat ovat ajattomia. Kutsumus voi tulla monin eri tavoin, eikä sen tarvitse tulla suurina ilmestyksinä, vaan sen voi saada aivan arkisesti. Joku hyväksyy sen helpommin, toinen tappelee vastaan ja yrittää paetakin kutsuaan. Tai jopa Jumalaa itseään. 

Walde Kivinen toteaakin omaan kokemukseensa viitaten: 

Tämä kertomus on paremminkin todistusta siitä, miten suurta vaivaa Jumalalla on voidaksensa pitää käsissään sellaista kierovartista työkalua, joka aina pyrkii menemään kaikkialle muualle, mutta ei sinne, minne Jumala tahtoisi ajaa. 

Mutkia ovat tuolloin tuoneet matkaan sodatkin. Walde Kivisen lähetyskoulutus kesti pitempään kuin tavallisesti, koska väliin tuli vuoden 1918 sota. Kun kirjoittajat ovat sitten kertoneet tarinaansa toisen maailmansodan loppuvaiheissa, he ovat kipeästi kyselleet, vieläkö kaiken jälkeen heille avautuu mahdollisuus palata takaisin rakastamaansa Afrikkaan. 

Ajankuvaa on siinäkin, että Walde Kivistä puhutteli nuorena oppikoululaisena kaksi lähetysaiheista kirjaa, joista toisen nimi oli Ihmissyöjien keskellä. Nyt tuollainen kirjan nimi hymyilyttää, ja ainakin minulle tulee mieleen, että jos lukisin tuollaisen kirjan, ja jos ihmissyöjiä tosiaan vielä jossain olisi, itselleni voisi kyllä tulla mieleen ennemmin kutsumus pysyä kotimaassa. 

Liina Lindström kiinnostui lähetystyöstä ensimmäisen kerran jo lapsena. Hän nokesi nukkiensa naamat mustiksi ja lauloi niille mustasta Saarasta. Ajankuvaa sekin, vaikka olen minäkin laulanut tuota laulua vielä 1970-luvun lapsena. 

Lindström ei kuitenkaan nuorena kokenut sopivansa "oikeaksi lähetyssaarnaajaksi". Kunnes 23-vuotiaana hän oli ensimmäisessä ylioppilaskokouksessaan, jossa kerrottiin muun muassa Akateemisten Vapaaehtoisten Lähetysliitosta: 

Tämän liiton jäsenet eivät kysy: miksi juuri minä lähtisin lähetystyöhön, vaikka muut eivät lähde, vaan he kysyvät: kun Jeesus kerran on antanut selvän käskyn lähetystyön tekemisestä, niin miksi minä sitten en lähde. Täytyy olla jokin syy, joka omantuntoni ja Jumalan edessä kelpaa selitykseksi siihen, miksi ei kuitenkaan juuri minun asiani ole lähteä. Siinä tuli lähetyskutsumus niin matalalle ja käytännölliselle pohjalle, että aivan tavallisenkin ihmisen ajatus siihen ulottui. 

Puhutteleva ajatus. 

Walde Kivisen kertomuksessa puolestaan puhutteli sekin, miten kentälle lähdön viivästyessä kaikki turhankin tuntuiset vaiheet osoittautuivat perillä tarpeellisiksi. Hänelle oli siellä hyötyä kaikista odotusaikana oppimistaan tiedoista ja taidoista. Toisaalta kentällä olisi tarvittu monen muunkin ammatin osaamista. Vuosien varrella hän sai harmitella, ettei ollut kaiken muun lisäksi vielä koneenkäyttäjä, mekaanikko, koneinsinööri ja kirjanpainaja. Monenlaiset taidot olisivat Afrikassa olleet tarpeellisia. 

Matti Peltola kertoo oman tarinansa hyvin lyhyesti, ja kirjan päättää Tuure Vapaavuori, jonka kertomus on kaikkein pisin. Hän, papin poika, ehtikin pitkään pakoilla Jumalaa ja kutsumusta. Vapaavuori ei nuorena halunnut jatkaa opintojaan, vaan työskenteli tehtaissa, mutta lopulta Jumala otti hänet kiinni, ja niin hän lähti sittenkin opiskelemaan teologiaa. 

Kun Vapaavuoren lähtöpäiväksi oli määrätty 25.4.1931, hän katsoi Päivän Tunnussanasta, minkä sanan Herra antaisi hänelle matkaevääksi. Siellä oli jae: 

Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. (1. Moos. 12:1) 

Tämä on hyvin ohut kirja, mutta samalla todella antoisa ja puhutteleva lukuelämys. Koska teos keskittyy lähetyskutsun saamiseen ja työhön valmistautumiseen, perillä Afrikassa siinä ei juurikaan olla. Olikin kiinnostavaa lukea lähetystyöstä tällä kertaa vähän eri näkökulmasta. 

Suomen Lähetysseura 1945 

52 sivua