Irja Hiironniemi: Kädessä linnunlaulut

Tämä Irja Hiironniemen toinen runokirja on julkaistu vuonna 1976. Osa sen runoista on minulle tuttuja kokoelmasta Kävelyllä paratiisissa, joka sisältää valittuja runoja useasta Hiironniemen aikaisemmasta teoksesta. Osa oli kuitenkin uusia tuttavuuksia (tai olenhan voinut lukea niitäkin joskus nuorena, mutta en vain muista enää).

Irja Hiironniemellä oli silmää nähdä kauneutta ympärillään, niin luonnossa kuin arjen pienissä hetkissäkin, ja pukea se sanoiksi. Monet hänen runonsa ylistävät Luojan luomistyön kauneutta; ne kuvaavat hienosti ja herkästi luontoa eri vuodenaikoina.

On monia keväisiä ja kesäisiä runoja, mutta kun nyt luin tämän kirjan syksyllä, lainaan syyskuusta kertovaa runoa Multa täynnä, joka loppuu näin:

"Illoilla on uusi merkitys:
planeettamme asema
                         aurinkoon nähden
kerää meidät lähelle toisiamme
lampun alle."

Ihmissuhteet ja pienet yhteiset hetket tulevat runoissa esiin. Samoin avioliitto ja sen pienet ja isot onnenhetket: yhteinen loma, helpotus anteeksiannon hetkellä - tai vaikka leppoisa yhdessäolo sadepäivänä, kuten runossa Valinta:

"Ollaan nyt vain vaiti,
valitaan
olemisen onni,
yksinkertaisesti
levätään ja nautitaan
kun sataa:
Saadaan olla tässä
kodin hämärässä 
                     lähekkäin."

Myös tästä huomaa, että luin kirjan syksyllä, kun tämäkin runo niin kolahti (menneenä kesänähän ei juuri sadetta saatu).

Kauniisti, herkästi ja iloisesti Hiironniemi kuvaa myös jumalasuhdetta. Hän julistaa ilosanomaa kaikkiin osoitteisiin ja kertoo "lahjaelämästä / mikä sisältää kaiken / mitä tarvitsemme." Ehtoollisella on pyhien yhteys ja puhtaus - ja: "Hän on aamu."

Kirjan lopussa on pari runoa lapsen kuolemasta, sumein silmin itkemisestä, ajasta jolloin:

"Piti nojata Vapahtajaan
silmät sokeina."

Mutta kuitenkin marraskuisenkin haudan äärellä risti julistaa ylösnousemuksen aamua, josta toinen kuolema-aiheinen runo kauniisti ja lohdullisesti kertoo.

Herättäjä-Yhdistys 1976, 70 sivua
Kansi: Sakari Hiironniemi

Jukka Salminen: Tie, mies ja tähtitaivas. Pyhiinvaellus - Santiago de Compostela

Lauluntekijänä tunnettu Jukka Salminen kertoo kirjassaan kolme viikkoa kestäneestä pyhiinvaelluksestaan Santiago de Compostelaan. Hän lähti liikkeelle Pyreneiden vuoristossa sijaitsevasta ranskalaisesta Saint-Jean-Pied-de-Portin kylästä ja taivalsi Pohjois-Espanjan viiden maakunnan halki yhteensä noin 800 kilometrin matkan.

Tähtitaivas tulee kirjan nimeen siitä, että pyhiinvaeltajat lähtivät majapaikasta taipaleelle jo hyvin varhain aamulla, kun vielä oli pimeää, ja ensimmäiset tunnit vaellettiin otsalampun valossa tähtitaivaan alla.

Monesti Salminen taittoi matkaa yksin, jolloin ajatuksillakin oli tilaa vaeltaa. Hän mietiskeli, lauleskeli tai kuunteli nauhuristaan Uutta testamenttia, jonka saikin kuunneltua loppuun asti matkan aikana. Jännästi joskus matkan varrella tuli vastaan juuri niitä asioita, joista Uudessa testamentissa oli juuri puhuttu, esimerkiksi kerran paimen ison lammaslauman kanssa. Tällaiset kokemukset olivat puhuttelevia.

Toisaalta oli myös monia hienoja kohtaamisia toisten vaeltajien kanssa. Joskus kuljettiin yhdessä, tai sitten majapaikassa jaettiin elämää, käytiin yhdessä syömässä ja mitä milloinkin. Yhteinen pyhiinvaellus yhdisti tuntemattomat, eri maista tulevat ihmiset toisiinsa.

Ulkoisen matkanteon lisäksi pyhiinvaelluksella toteutui matka omaan sisimpään. Salminen osaa kuvata hienosti sekä upeita maisemia että omia mietteitään, ahaa-elämyksiään ja sisäistä prosessiaan.

Kirja onkin syvällistä ja antoisaa luettavaa. Aikaisemmin olin lukenut kyseisestä pyhiinvaelluksesta vain yhden kirjan, jonka on kirjoittanut ranskalainen ateisti Jean-Christophe Rufin. Näillä kahdella kirjalla oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Rufinin kirjasta minulle jäivät mieleen vain inhorealistiset kuvaukset rakoista, hiestä, kipeistä jaloista, moottoriteistä ja rumista teollisuusalueista (Saattoihan siellä olla muutakin, mutta ei vain jäänyt mieleen!). Salminen sen sijaan kirjoittaa kauniisti, ja lisäksi hänen kirjassaan on myös se hengellinen ulottuvuus, jota ateistin kirjassa ei tietenkään voi olla.

Tässä eräs itseäni puhutellut ote Salmisen pohdinnoista luonnon kauneuden keskellä:

"Kun astun ulos kuppilasta, hämmästyn todella. Sankka sumu täyttää koko tienoon. Näen vain muutaman metrin päähän. Hetki sitten katsoin avaraa maisemaa, ja nyt kaikki kauneus peittyy sankkaan sumuun. Hämmennyn lisää tästä kummallisesta ajoituksesta. Lähden kulkemaan sumussa tienvartta pitkin.
  Puolen tunnin kävelyn jälkeen taivas kirkastuu ja sumupilvi hälvenee. Kaikki se kauneus, joka oli kätkeytyneenä, avautuu jälleen silmieni eteen. Koskettavan kaunis vuoristopolku kulkee ylle kaareutuvan pensaikon alitse, ja jälleen avautuu edessä jylhä maisema. Kuvaan ja kuljen. Mietin sisäistä näkemistä ja sitä, kuinka joskus on itse aivan sokea sille, mitä ympärillä tapahtuu. Sitten jokin avaa sisäiset portit ja kas: kaikki on taas läsnä, ja elämä kirkastuu."

Harmi kyllä kirjassa ei ollut karttaa. Siitä olisi ollut kiva seurata reittiä. Rufinin kirjan perusteella tiedän nimittäin sen, että reittejä on kaksi, joista Rufin kulki sitä vähemmän käytettyä pohjoista reittiä. Kumpi reitti tämä sitten oli - ehkä se suositumpi? En tiedä, enkä jaksanut ottaa selvääkään.

Upeat valokuvat kuitenkin korvasivat kartan puutteen, ja näkeehän niistä enemmän kuin kartasta. Kuvien kautta sai itsekin olla hiukan mukana noissa maisemissa.

Lopussa on myös pari tyhjää sivua lukijan omia pohdintoja varten.

Kirja oli minulle virkistävää luettavaa tilanteessa, jossa en ole pariin kuukauteen jaksanut kovin paljon lukea. Pyhiinvaelluksesta kiinnostuneille kirjalla on myös paljon annettavaa.

Päivä Oy 2012, 144 sivua
Kansi: AD Studio Oy
Kuvat: Jukka Salminen

Maaria Perälä: Niille joiden on ikävä

Koskettavassa kirjassaan Maaria Perälä kertoo oman perheensä kokemasta suuresta surusta 1980-luvulla. Suru ei tullut vain kerran, vaan se tuli uudestaan - ja äkillisyydessään todella järkyttävänä.

Ensin Maarian veli Paavo sairastui 33-vuotiaana leukemiaan, johon hän kuoli reilun vuoden sairastettuaan. Suremaan jäivät vaimo, kaksi pientä poikaa, vanhemmat ja sisarukset.

Tämän jälkeen perheessä oli myös iloisia tapahtumia ja juhlia. Mutta sitten tuli aivan odottamaton ja järkyttävä suru-uutinen. Kaksi vielä paljon nuorempaa sisarusta kuoli auto-onnettomuudessa. Veljen kuolemasta oli tuolloin kulunut vasta vähän yli kaksi vuotta. Pelkkänä lukijana ja sivustaseuraajanakin järkyttyy ja kysyy: Miksi? Miksi joillekin annetaan noin ylivoimaisen paljon tuskaa?

Kuitenkaan kirja ei ole pelkästään traaginen, vaan siinä soi alusta loppuun uskon ja luottamuksen sävel. Maaria Perälä jakaa taivastoivon näköaloja ja saamaansa lohdutusta muille sureville. Jeesus todella on ylösnousemus ja elämä. Se, joka uskoo häneen, saa elää, vaikka kuoleekin. Kerran me tapaamme siellä, missä ei enää ole kipua eikä tuskaa.

Omista vanhemmistaan, jotka näin menettivät lyhyen ajan sisällä kolme lastaan, hän kertoo, miten he kokivat esirukousten kantavan heitä. Kahden tyttärensä muistotilaisuudessa puhuessaan isä sanoi: "Meillä on tunne, että meidän puolestamme on paljon rukoiltu, koska taivaallinen Isämme on antanut meille voimia aivan ihmeellisen paljon." Kävi jopa niin, että kun ihmiset tulivat murheen murtamina osanottokäynnille, he "saivat kuulla ihmeellisiä uskon ja lohdutuksen sanoja. Siinä tosiaan kävi niin, että sairaat paransivat terveitä ja saajat auttoivat antajaa..."

Ei jaksaminen kuitenkaan ollut sitä, ettei olisi itketty lohduttomasti ja kyselty: Miksi, miksi? Jaksaminen oli sitä, että saatiin navetta-askareet tehtyä, ruoka syötyä ja saatiin nukuttua. "Se ei ollut surun pakenemista eikä sen voittamista. Jaksaminen oli selviytymistä eteenpäin. Voitto kaaoksesta."

Sureva ihminen kyllä kapinoi. Maaria Perälä kirjoittaa veljensä kuolemasta:

"Jotakin lohdutonta ja vähän katkeraa jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Miksi Jumala ei tehnyt ihmettä? Se olisi kirkastanut hänen nimeään. Hänen tahtoonsa ei ollut helppo taipua.
 --
Kapinoin, ja samalla tiesin, että Jeesus, meidän veljemme, ymmärtää ihmisen tuskaa. Hänkin kysyi ristillä: 'Miksi?'"

Kirjassa lainataan myös virsiä ja runoja, esimerkiksi Irja Hiironniemen kuolema- ja suruaiheisia runoja. Pysäyttävä ja koskettava on Hilkka-Helinä Lappalaisen runo Onnellinen laulu, jonka Maaria Perälän sisko oli kirjoittanut viimeiseksi jääneeseen äitienpäiväkorttiinsa. Runossa sanotaan muun muassa näin:

"Ja jos aurinko ja tähdet sammuvat
ja tulee talvi ja kuolema
eikä lapsen nauru enää soi,
silloinkin onnella on sata laulua
kaikesta siitä, mikä oli."

Tämän hoitavan kirjan äärellä sureva voi sekä kysellä miksi-kysymyksiään että saada lempeää lohdutusta itseltään kuoleman voittajalta, Jeesukselta. Suosittelen lämpimästi.

SLEY-Kirjat 1999 (1. painos 1992), 100 sivua
Kansi: Minna Valtonen
Valokuva: Seija Suurinkeroinen

Marti Sinclair & Marilyn Cram Donahue: Saat unohtaa eilisen - erään huumekuriirin tie

Pitkähkön hiljaiselon jälkeen sain peräti luettua kirjan! Kiinnostuin tästä kirjasta, joka tuli vastaan kirpputorilla vähän aikaa sitten. Taas täytyi todeta, että maailmassa on näköjään loputtomat määrät kirjoja, joista ei ole koskaan kuullutkaan. Hyvä niin! Eipä lopu luettava kesken.

Kirja on tositarina amerikkalaisen Marti Sinclairin omasta elämästä. 1970-luvulla hän oli nuori nainen, joka oli kristitystä kodista lähtöisin, mutta oli luopunut uskostaan. Lomamatkalla Euroopassa hän rakastui hurmaavaan kreikkalaiseen Dimitriin, ja rakkaus oli tietenkin sokea, eikä Marti välittänyt siitä, että Dimitri ei lopulta vaikuttanut olevan mikään kunnon mies.

Dimitri sai sitten taivuteltua Martin mukaansa Libanoniin. Eräs henkilö kustansi heille siellä unelmaloman sillä ehdolla, että he salakuljettaisivat sieltä hasista palatessaan Lontooseen. Marti ei olisi halunnut sekaantua moiseen, mutta jotenkin hän tuli lähteneeksi "unelmamiehensä" matkaan. Ja kuinka ollakaan: hasis oli tarkoitus piilottaa juuri hänen matkalaukkuunsa.

Huonostihan siinä kävi. Kirja alkaa niin rennoissa katukahvilatunnelmissa, että on aivan sääli tietää, että Marti jää kohta kiinni ja joutuu vankilaan:

"Istuin yksin beirutilaisessa katukahvilassa juomassa makeaa, vahvaa kahvia.
  Ihmiset tungeksivat katukäytävällä kahvilan läpi ja heidän kovaääninen puheensa ja meluisa arabialainen musiikki sekoittuivat ympärilläni äänten sekamelskaksi. Autot pujottelivat liikenteen kaaoksessa ja ajajat huudattivat moottoria säästelemättä. Jarrut kirskuivat ja autojen äänitorvet kiljuivat, kun kukin yritti luovia hevosrattaiden, pakettiautojen ja muun liikenteen joukossa omaan päämääräänsä.
  Vaikka oli vasta aamupäivä, kesäkuun helle oli jo vallannut Beirutin."

Siitä Marti lähti lentokentälle, jossa jäi kiinni. Alkoi pitkä ahdistuksen aika hänen elämässään, kun hän joutui pahamaineiseen Sanayehin naistenvankilaan. Tutuiksi tulivat torakat, lika, pahat hajut, tylyt vartijat ja ärsyttävät sellitoverit. Erityisesti muutama nainen ajoi rasittavuudellaan Martin aivan epätoivon partaalle. Hänessä kasvoi viha, ilkeys ja pahansuopuus. Eikä hän muutenkaan ollut puhdas pulmunen, koska yritti vakuutella kaikille syyttömyyttään - ettei hän ollut muka tiennyt mitään matkalaukussaan olevasta hasiksesta. Hän siis valehteli.

Lopulta epätoivo kasvoi niin suureksi, että Marti etsi apua ja anteeksiantoa Jeesukselta ja sai rauhan sydämeensä. Ei se silti vihaa poistanut; sen kanssa joutui tekemään töitä vielä pitkään. Miten oppia rakastamaan lähimmäisiä, jotka tuntuivat aivan sietämättömiltä? Ajan mittaan hän sai Jumalan avulla voimaa siihenkin ja oppi pyytämään toisilta anteeksi.

Kirja on todella pysäyttävä ja puhutteleva kuvaus naisten kärsimyksestä vankilan ahdistavissa oloissa, mutta myös ja ennen kaikkea Jumalan armosta, hänen muuttavasta voimastaan sekä rauhasta ja sisäisestä vapaudesta, jota voi kokea jopa vankilan seinien sisällä. Tosin ei uskoontulokaan tehnyt Martista mitään pyhimystä, eipä tietenkään. Kyllä hän vielä sen rauhan saatuaankin monesti räjähteli toisille, ja pinna oli kireällä vaikeissa tilanteissa.

Libanonin sotakin riehui vankilan ulkopuolella, ja taistelut olivat joskus hyvinkin lähellä. Monet dramaattiset vaiheet Marti vankitovereineen joutui käymään läpi ennen kuin kauan kaivattu vapaus koitti.

Loppuun ote kohdasta, jossa Marti saapuu vankilaan:

"Huoneissa näin arabinaisia, jotka kävelivät edestakaisin tai nojailivat seinään apaattisina. Joillakin oli yllään beduiinien kaavut, toisilla taas pelkkiä ryysyjä. Naiset vaikuttivat passiivisilta ja heidän liikkeensä olivat veltot. Käytävän seinällä oli siellä täällä kovaäänisiä, joista korviasärkevä arabialainen musiikki virtasi huoneisiin. Siihen sekoittuivat naisten alakuloiset äänet. Vaikutelma oli masentava. 
  Käytävässä haisivat jätteet ja ruoantähteet, joita oli jokaisen huoneen edessä lattialla. Suuria kiiltäviä torakoita kipitti jätteiden seassa ja pujahteli sisään ja ulos seinän halkeamista. Minua puistatti. Miten täällä voi kukaan asua? Puristin tavarasäkkiäni tiukasti itseäni vasten ja yritin hillitä käsieni tärinän. En kestä tätä enää, ajattelin tuskastuneena. En kestä enää enempää!"

Mielenkiintoinen kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea, jos vain saa sen käsiinsä jostain!

Karas-Sana Oy 1985, 264 sivua
Alkuteos Sunrise over Sanayeh
Suomentanut Päivi Lankinen
Kansi: Osmo Omenamäki