Tähtitaivas tulee kirjan nimeen siitä, että pyhiinvaeltajat lähtivät majapaikasta taipaleelle jo hyvin varhain aamulla, kun vielä oli pimeää, ja ensimmäiset tunnit vaellettiin otsalampun valossa tähtitaivaan alla.
Monesti Salminen taittoi matkaa yksin, jolloin ajatuksillakin oli tilaa vaeltaa. Hän mietiskeli, lauleskeli tai kuunteli nauhuristaan Uutta testamenttia, jonka saikin kuunneltua loppuun asti matkan aikana. Jännästi joskus matkan varrella tuli vastaan juuri niitä asioita, joista Uudessa testamentissa oli juuri puhuttu, esimerkiksi kerran paimen ison lammaslauman kanssa. Tällaiset kokemukset olivat puhuttelevia.
Toisaalta oli myös monia hienoja kohtaamisia toisten vaeltajien kanssa. Joskus kuljettiin yhdessä, tai sitten majapaikassa jaettiin elämää, käytiin yhdessä syömässä ja mitä milloinkin. Yhteinen pyhiinvaellus yhdisti tuntemattomat, eri maista tulevat ihmiset toisiinsa.
Ulkoisen matkanteon lisäksi pyhiinvaelluksella toteutui matka omaan sisimpään. Salminen osaa kuvata hienosti sekä upeita maisemia että omia mietteitään, ahaa-elämyksiään ja sisäistä prosessiaan.
Kirja onkin syvällistä ja antoisaa luettavaa. Aikaisemmin olin lukenut kyseisestä pyhiinvaelluksesta vain yhden kirjan, jonka on kirjoittanut ranskalainen ateisti Jean-Christophe Rufin. Näillä kahdella kirjalla oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Rufinin kirjasta minulle jäivät mieleen vain inhorealistiset kuvaukset rakoista, hiestä, kipeistä jaloista, moottoriteistä ja rumista teollisuusalueista (Saattoihan siellä olla muutakin, mutta ei vain jäänyt mieleen!). Salminen sen sijaan kirjoittaa kauniisti, ja lisäksi hänen kirjassaan on myös se hengellinen ulottuvuus, jota ateistin kirjassa ei tietenkään voi olla.
Tässä eräs itseäni puhutellut ote Salmisen pohdinnoista luonnon kauneuden keskellä:
"Kun astun ulos kuppilasta, hämmästyn todella. Sankka sumu täyttää koko tienoon. Näen vain muutaman metrin päähän. Hetki sitten katsoin avaraa maisemaa, ja nyt kaikki kauneus peittyy sankkaan sumuun. Hämmennyn lisää tästä kummallisesta ajoituksesta. Lähden kulkemaan sumussa tienvartta pitkin.
Puolen tunnin kävelyn jälkeen taivas kirkastuu ja sumupilvi hälvenee. Kaikki se kauneus, joka oli kätkeytyneenä, avautuu jälleen silmieni eteen. Koskettavan kaunis vuoristopolku kulkee ylle kaareutuvan pensaikon alitse, ja jälleen avautuu edessä jylhä maisema. Kuvaan ja kuljen. Mietin sisäistä näkemistä ja sitä, kuinka joskus on itse aivan sokea sille, mitä ympärillä tapahtuu. Sitten jokin avaa sisäiset portit ja kas: kaikki on taas läsnä, ja elämä kirkastuu."
Harmi kyllä kirjassa ei ollut karttaa. Siitä olisi ollut kiva seurata reittiä. Rufinin kirjan perusteella tiedän nimittäin sen, että reittejä on kaksi, joista Rufin kulki sitä vähemmän käytettyä pohjoista reittiä. Kumpi reitti tämä sitten oli - ehkä se suositumpi? En tiedä, enkä jaksanut ottaa selvääkään.
Upeat valokuvat kuitenkin korvasivat kartan puutteen, ja näkeehän niistä enemmän kuin kartasta. Kuvien kautta sai itsekin olla hiukan mukana noissa maisemissa.
Lopussa on myös pari tyhjää sivua lukijan omia pohdintoja varten.
Kirja oli minulle virkistävää luettavaa tilanteessa, jossa en ole pariin kuukauteen jaksanut kovin paljon lukea. Pyhiinvaelluksesta kiinnostuneille kirjalla on myös paljon annettavaa.
Päivä Oy 2012, 144 sivua
Kansi: AD Studio Oy
Kuvat: Jukka Salminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti