Ensin Maarian veli Paavo sairastui 33-vuotiaana leukemiaan, johon hän kuoli reilun vuoden sairastettuaan. Suremaan jäivät vaimo, kaksi pientä poikaa, vanhemmat ja sisarukset.
Tämän jälkeen perheessä oli myös iloisia tapahtumia ja juhlia. Mutta sitten tuli aivan odottamaton ja järkyttävä suru-uutinen. Kaksi vielä paljon nuorempaa sisarusta kuoli auto-onnettomuudessa. Veljen kuolemasta oli tuolloin kulunut vasta vähän yli kaksi vuotta. Pelkkänä lukijana ja sivustaseuraajanakin järkyttyy ja kysyy: Miksi? Miksi joillekin annetaan noin ylivoimaisen paljon tuskaa?
Kuitenkaan kirja ei ole pelkästään traaginen, vaan siinä soi alusta loppuun uskon ja luottamuksen sävel. Maaria Perälä jakaa taivastoivon näköaloja ja saamaansa lohdutusta muille sureville. Jeesus todella on ylösnousemus ja elämä. Se, joka uskoo häneen, saa elää, vaikka kuoleekin. Kerran me tapaamme siellä, missä ei enää ole kipua eikä tuskaa.
Omista vanhemmistaan, jotka näin menettivät lyhyen ajan sisällä kolme lastaan, hän kertoo, miten he kokivat esirukousten kantavan heitä. Kahden tyttärensä muistotilaisuudessa puhuessaan isä sanoi: "Meillä on tunne, että meidän puolestamme on paljon rukoiltu, koska taivaallinen Isämme on antanut meille voimia aivan ihmeellisen paljon." Kävi jopa niin, että kun ihmiset tulivat murheen murtamina osanottokäynnille, he "saivat kuulla ihmeellisiä uskon ja lohdutuksen sanoja. Siinä tosiaan kävi niin, että sairaat paransivat terveitä ja saajat auttoivat antajaa..."
Ei jaksaminen kuitenkaan ollut sitä, ettei olisi itketty lohduttomasti ja kyselty: Miksi, miksi? Jaksaminen oli sitä, että saatiin navetta-askareet tehtyä, ruoka syötyä ja saatiin nukuttua. "Se ei ollut surun pakenemista eikä sen voittamista. Jaksaminen oli selviytymistä eteenpäin. Voitto kaaoksesta."
Sureva ihminen kyllä kapinoi. Maaria Perälä kirjoittaa veljensä kuolemasta:
"Jotakin lohdutonta ja vähän katkeraa jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Miksi Jumala ei tehnyt ihmettä? Se olisi kirkastanut hänen nimeään. Hänen tahtoonsa ei ollut helppo taipua.
--
Kapinoin, ja samalla tiesin, että Jeesus, meidän veljemme, ymmärtää ihmisen tuskaa. Hänkin kysyi ristillä: 'Miksi?'"
Kirjassa lainataan myös virsiä ja runoja, esimerkiksi Irja Hiironniemen kuolema- ja suruaiheisia runoja. Pysäyttävä ja koskettava on Hilkka-Helinä Lappalaisen runo Onnellinen laulu, jonka Maaria Perälän sisko oli kirjoittanut viimeiseksi jääneeseen äitienpäiväkorttiinsa. Runossa sanotaan muun muassa näin:
"Ja jos aurinko ja tähdet sammuvat
ja tulee talvi ja kuolema
eikä lapsen nauru enää soi,
silloinkin onnella on sata laulua
kaikesta siitä, mikä oli."
Tämän hoitavan kirjan äärellä sureva voi sekä kysellä miksi-kysymyksiään että saada lempeää lohdutusta itseltään kuoleman voittajalta, Jeesukselta. Suosittelen lämpimästi.
SLEY-Kirjat 1999 (1. painos 1992), 100 sivua
Kansi: Minna Valtonen
Valokuva: Seija Suurinkeroinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti