Juha Heinonen: Suurta elämää

Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen nuorisotyöntekijä Juha Heinonen haaveili lapsena tulevansa joko rumpaliksi tai huippu-urheilijaksi. Hän osoittautui kuitenkin "yhden kompin rumpaliksi", mutta yhdessä kompissa on ollut aivan tarpeeksi soitettavaa tämän kirjan kertoman mukaan. Ja niin hänestä tuli nuorisotyöntekijä - ja erittäin pidetty sellainen.

Tässä kirjassa Heinonen kertoo tuokiokuvia lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisuudestaankin sekä yleisemminkin tarinoita ja opetuksia elävästä elämästä. Luvut ovat lyhyitä, mutta niissä on suuri sanoma armollisesta Jeesuksesta.

Heinonen panee itsensä likoon kertoessaan avoimesti myös oman elämänsä kivuista ja kompuroinneista. Esimerkiksi miten hän ei nuorena koulussa uskaltanut tunnustaa uskoaan eikä hänestä suurta katuevankelistaa tullut myöhemminkään. Ja miten kipeä asia hänelle oli ja on varmaan vieläkin jo pikkulapsena alkanut puhevika. Miten hän rukoili Jumalaa parantamaan ja kyseli miksi-kysymyksiä, kun vastausta ei tullut. Ja kuinka lopulta hän kuitenkin kokee, että hänen on helpompi eläytyä toisten kipuihin, kun itselläkin on oma risti kannettavanaan.

Hän kertoo myös koskettavasti, kuinka hänen nuoruudessaan seurakuntaan tuli uusi nuorisotyöntekijä, ujo ja hiljainen nainen, ja ihmiset ajattelivat, että eihän Jumala voi tuollaista käyttää. Mutta käyttipä vain! Jumala käyttää meitä, jotka olemme heikkoja ja avuttomia emmekä pärjää ilman häntä.

Juuri kaikki nämä avoimet kuvaukset elävästä elämästä ovat kirjan parasta antia. Ne hoitavat ja rohkaisevat lukijaa, nuorta ja vanhempaakin. Tämä kirja on hyvin nuorekkaasti kirjoitettu ja voi olla, että se on nuorille tarkoitettu, mutta kyllä se minuun neljäkymppiseenkin kovasti kolahti. (Mutta eipä siitä nuoruudesta niin pitkä aika ole vieläkään...)

Parasta antia kirjassa on tietenkin myös ja ennen kaikkea sen julistama evankeliumi meille syntisille: armo riittää! Siitä armosta tähän ote Heinosen tekstistä. Hän kirjoittaa näin:

Huomasin, ettei uskossa ole kysymys hampaat irvessä yrittämisestä, vaan vapaudesta. Minun ei tarvitse pinnistellä ja ponnistella, koska Jeesus on tehnyt kovan työn voittamalla meidät synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Oli ihmeellinen kokemus, kun tajusin, että Jeesus on nähnyt minusta kaiken. Hän tietää kaiken pahuuteni. Hän tietää miten kadehdin kaveria. Hän tietää miten katson himoiten. Hän tietää salaiset paheeni. Hän tietää mitä ajattelen. Hän näkee, kun kiusaus käy liian suureksi ja lankean, ja silti hän hyväksyy.
  Kuinka usein me ajattelemme, että onneksi kukaan ei nää sydäntämme. Onneksi kukaan ei tiedä synkkiä salaisuuksiamme, mielemme pimeimpiä sopukoita. Yksi näkee, Jumala näkee kaiken. Hän tietää kaiken ja hyväksyy meidät silti. Olen alastomana Jumalani edessä ja hän sanoo: kuulut minulle. Et siksi mitä itse teet, vaan siksi mitä Jeesus teki. Hän teki sinusta minulle kelvollisen. Sitä sanotaan armoksi.

Tämä pieni kirja sisälsi suurta rohkaisua heikolle uskovaiselle. On aina ihanan vapauttavaa, kun joku (ja varsinkin joku hengellisen työn tekijä) avautuu omista kivuistaan; silloin sitä huomaa, että samassa veneessä on muitakin, eivät muutkaan ole sen parempia. Armoa me kaikki tarvitsemme ja sitä tässäkin kirjassa tarjotaan.

Sley-Kirjat Oy 1999, 140 sivua.

Danielle Miettinen: Rashid, Jumalan taistelija

Maailma on jo täynnä kirjoja. Miksi uskon, että tämäkin tarina on kirjan arvoinen? Rashidin elämänvaiheet ovat jännittäviä, mutta se ei ole riittävä syy niiden kertomiseen.
  Rashid on rehellisyydellään houkutellut monia ihmisiä hyväksymään omaa murtuneisuuttaan ja elämänsä surullisia vaiheita. Hän on auttanut kuulijoitaan luottamaan siihen, että Jumala on ollut heidän kanssaan silloinkin kun he ovat kokeneet olevansa aivan yksin.

Näin kirjoittaa Danielle Miettinen tämän kirjan esipuheessa. Tämä sai minut kiinnostumaan kirjasta, vaikka toki muutenkin nämä muslimien uskoontulokertomukset kiinnostavat.

Rashid syntyi Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa vuonna 1964. Hänen lapsuudessaan maassa oli vielä rauha, mutta jo pienenä poika joutui kokemaan kovia omassa henkilökohtaisessa elämässään. Välissä oli onnellisempi aika, kun perhe asui joitakin vuosia Pakistanissa. Rashid opiskeli kristillisessä koulussa ja siellä hän ensimmäisen kerran tuli uteliaaksi tietämään kristinuskosta enemmän, vaikka häntä ei kristittyjen uskontotunneille päästettykään.

Lopullisesti kaikki muuttui, kun perhe asui taas Afganistanissa ja maa ajautui sotaan. Rashid lähti mukaan vastarintaliikkeeseen ja erilaisten vaiheiden jälkeen hän joutui pakenemaan kotimaastaan. Hän päätyi pakolaisena Hollantiin, jossa asuu ilmeisesti edelleen. Hollannissa hänellä oli vihdoin tilaisuus tutustua kristinuskoon lähemmin, ja se muutti hänen elämänsä. Mutta vasta monien vaiheiden kautta.

Rashid todella kertoo rehellisesti vaiheistaan ja kivuistaan tässä kirjassa. Jeesuksen löytäminenkin toi hänen elämäänsä uusia vaikeuksia. Mutta silti hän tahtoo pitää uskostaan kiinni.

Tämä kirja on kooltaan pieni, mutta siihen mahtuu todella monenlaisia käänteitä. Ne vain on kerrottu hyvin tiiviissä muodossa. Luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia. Lyhyytensä ansiosta tämä kirja sopii sellaisenkin henkilön luettavaksi, joka ei muuten jaksa paljon lukea. Tai sellaisen, joka lukee paljon, mutta ei juuri nyt jaksa lukea mitään pitkää tekstiä.

Puhutteleva kirja.

Kustannus Oy Uusi Tie 2011, 79 sivua.

Jorma Kalajoki: Johdatuksen maamerkkejä

Muistan, kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran sen ilmestymisvuonna. Silloisessa elämäntilanteessani en edes ollut kiinnostunut aiheesta johdatus, vaan aivan muut kriisit olivat päällä, mutta olin kiinnostunut lukemaan tuntemani Kansan Raamattuseuran pastorin Jorma Kalajoen kirjan. Tiesin, että hänellä varmasti olisi hyvää sanottavaa tästäkin aiheesta. Ja aivan yllättäen sain kirjasta paljon rohkaisua juuri siihen tilanteeseeni, vaikka en sitä ollut osannut johdatusaiheiselta kirjalta odottaa!

Nyt kun luin kirjan toisen kerran, kokemus ei ollut niin järisyttävä kuin silloin, mutta teksti on hyvää edelleen. Kalajoen kirja ei ole tyypillinen johdatuskirja. Siinä ei esitellä konsteja, askeleita ja merkkejä varmaan johdatuksen löytämiseen, vaan Kalajoen maanläheiseen tyyliin käydään läpi monia uskonelämän perusasioita. Kuten että Raamatun lukeminen on tärkeää ja että Jumala puhuu meille mieluummin sen kohdan kautta, joka on lukuvuorossa tänään kuin jonkin "peukalopaikan" kautta. Peukalopaikoista kirjassa varoitetaankin. Niitä ottamalla on varmaankin perusteltu monia tyhmiä ratkaisuja uskovien elämässä.

Lisäksi kirja lähtee liikkeelle aivan perusasioista: siitä, että ihminen on syntinen, synti on rikkonut meidän yhteytemme Jumalan kanssa ja siksi tarvitsemme Välimiestä, Jeesusta. Uskonelämä ei myöskään saa olla mitään individualismia tyyliin "tarvitsen vain Jeesusta", vaan tarvitsemme myös yhteyttä toisiin uskoviin, seurakuntaa, sanan opetusta ja ehtoollista. Toiset uskovat voivat myös olla meitä neuvomassa elämämme ratkaisuissa.

Kalajoki kannustaa myös terveen järjen käyttöön ja oman tahdon vahvistamiseen. Ihmisen tahto on monissa maanpäällisissä eli arjen asioissa vapaa: voin päättää monia arkisia asioita melko vapaasti.

Kirja ei sorru minkäänlaiseen ylihengellisyyteen näissä asioissa, vaan korostaa olosuhteiden luonnollista vaikutusta ynnä muuta vastaavaa. Toki Kalajoki kirjoittaa myös Pyhän Hengen johdatuksesta, sisäisestä vakuuttuneisuudesta ja armolahjoista, mutta näillä alueilla hän varoittaa ylilyönneistä ja muistuttaa henkien erottamisen lahjan tarpeellisuudesta.

Tärkeä luku on myös "Omantunnon kompassi". Omastatunnosta kun ei ole muotia puhua nykyään, mutta Jumalan sanan valaisemaa omaatuntoa tarvitaan yhä tänäkin päivänä.

Kirjan viimeisessä luvussa Kalajoki kuvailee, miten Jumala kääntää pahankin palvelemaan omia tarkoituksiaan. Se on hyvin rohkaiseva ja lohdullinen luku.

Itselleni tämän lukukerran parasta antia olivat joidenkin kohtien rohkaisut toimia. Raamatun mukaan Jumala johdattaa niitä, jotka kulkevat rukoillen - siis kulkevat, eivät vain odottele toimettomina polvillaan. Itselläni on usein taipumusta harkita liikaa, pelätä ja lykätä päätösten tekemistä. Ehkäpä yritän tulla vähän päättäväisemmäksi.

Kirjan tervehenkistä opetusta kuvaa hyvin esimerkiksi tämä kohta, joka tuli vastaan tuossa kirjaa uudestaan selatessani:

Joskus kun ihminen kokee erityisen voimakkaasti Hengen vaikutuksia, hän saattaa kaventua uskossaan yksipuolisesti vain Pyhä Henki -keskeiseksi. Jumalan luomisteot, koko luomisen maailma ja Kristuksen sovitustyö jäävät sivuun. Uskova saattaa jopa ajatella, että ne kuuluvat uskon alkeisiin ja nyt porhalletaan Hengessä kohti ohutta yläpilveä.
  Tiedän, mistä kirjoitan. Olen niissä sfääreissä yrittänyt minäkin räpeltää, mutta onneksi Herra on pudotellut. Siksi on hyvä lukea koko Raamattua ja elää tiiviisti seurakuntayhteydessä. Sen myötä voi kasvaa tasapainoisemmaksi, avarammaksi ja nöyremmäksi.

Yksi Kalajoen julistuksen hieno piirre onkin se, miten hän laittaa itsensä likoon ja kertoo esimerkkejä myös omasta elämästään ja jopa omista kompuroinneistaan uskonelämänsä varrelta. Tällainen rohkaisee lukijaa (ja kuulijaa).

Vielä pieni maistiainen kirjasta armollisuuden näkökulmasta. Tässä Kalajoki kertoo Pietarin epäonnistumisesta:

Oletko kokenut jotain vastaavaa? Oma vilpitön yrityksesi, rukouksesi ja hengellisyytesi on mennyt romuksi. "Ei minusta ollutkaan tähän hommaan, antaa olla..."
  Silloin saamme muistaa: ei Jeesus alun alkaenkaan rakentanut minun varaani, ei uskoni eikä onnistumisieni varaan, ja ikään kuin luullut, että minusta tulee jotain valmista, ja sitten pettynyt: "Voi, noin heikko tapausko tuo Jorma olikin?" Ei, todellakaan, eikä hän rakentanut Pietarinkaan varaan, vaikka antoikin hänelle lisänimen, joka merkitsee kivenmurikkaa. Kalliona ei siis lopulta ollutkaan Pietari, vaan Jeesus Kristus itse on ainoa vahva ja kestävä kallio.

Päivä Oy 2013 

192 sivua.

Maija-Leena Rova (toim.): Uskonsota keittiössä - Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia

Suomessa on muistaakseni noin satatuhatta vanhoillislestadiolaista. He kuuluvat evankelisluterilaisen kirkon suurimpaan herätysliikkeeseen, joka kuitenkin on kuin kirkko kirkossa. He eivät alistu kirkon oppeihin eivätkä piispojen paimennettaviksi, vaan heillä on omat oppinsa ja sääntönsä, hyvinkin tiukat sellaiset, joiden puristuksessa monet ovat joutuneet kärsimään.

Tässä kirjassa entiset lestadiolaiset kertovat kokemuksistaan liikkeen sisällä ja siitä erkaantumisestaan. Sekä liikkeessä pysyminen että sieltä pois lähteminen on ollut monille hyvin traumaattista. Moni on kärsinyt masennuksesta ja joutunut käymään terapiassa, moni on myös jättänyt kristillisen uskon kokonaan ahtaasta uskosta pois päästyään. Mutta ovatpa jotkut myös säilyttäneet uskonsa ja löytäneet uuden, avaramman uskon.

Kirjan alkuosassa kerrotaan pitkästi taustatietoa vanhoillislestadiolaisuudesta. Loppuosassa kokemusasiantuntijoiden kertomusten jälkeen puolestaan terapeutti ja teologi Janne Villa käsittelee näitä kokemuksia hengellisestä ja psykologisesta näkökulmasta ja ihmisoikeusnäkökulmaa avaa professori Elina Pirjatanniemi.

Itseäni kiinnostivat kuitenkin eniten liikkeestä erkaantuneiden elämäntarinat. Useimmat kirjoittavat omalla nimellään, mutta ymmärrettävästi jotkut ovat halunneet kirjoittaa myös nimimerkillä. Kertomuksissa toistuvat usein samat kipukohdat: lestadiolaisen perheen lapset olivat ulkopuolisia ja erilaisia toisten keskellä, he saattoivat hävetä taustaansa; elokuviin joutui lähtemään salaa tai sitten ei päässyt ollenkaan (ei edes lapsille sallittua elokuvaa katsomaan); kun laittoi korvakorut, heti pidettiin syvälle syntiin vajonneena; kotona omassa keittiössä joutui kuuntelemaan, kun perheenjäsenet kävivät loputtomia riitoja uskonasioista; suurperheessä elämä oli pelkkää työtä ja työtä niin aikuisille kuin lapsille.

Ja sitten kun kasvoi vanhemmaksi, joutui pelkäämään avioliittoa, joka tiesi vain ehkäisykieltoa, synnytyspakkoa ja suurperhettä. Tuskin oli edellinen lapsi syntynyt, kun toiset liikkeen jäsenet jo kyttäsivät, että oletko raskaana, kyllä nyt jo pitäisi olla. Teini-ikäisellä ei olisi saanut olla seksuaalisuutta edes sen vertaa, että haaveilisi vastakkaisen sukupuolen edustajista. Sellainenkin kuului kuulemma avioliittoon. Mutta kuinka voi mennä naimisiin, jos ei ole koskaan haaveillut vastakkaisen sukupuolen edustajista?

Kun taas lähti pois liikkeestä, ihmiset eivät enää tervehtineet Jumalan terveellä ja yhteydenpito joko loppui kokonaan tai sitten painostettiin tulemaan takaisin, syyllistettiin ja uhattiin helvetillä. Kadulla vastaantulijat saattoivat katsoa muualle tai lähteä pakoon, ettei tarvitsisi kohdata.

Lähtijällä ei ollut mitään kokemusta ulkopuolisesta yhteiskunnasta ja miten siellä eletään; hän joutui rakentamaan identiteettinsä aivan alusta alkaen uudestaan. Samoin kuin etsimään uusia ihmissuhteita. Ihmissuhdepuolella onneksi monet ovat löytäneet netistä ja Uskontojen uhreista tai vastaavista vertaistukea.

Jotkut lähtivät pois niin ovet paukkuen, että menivät toiseen äärilaitaan kaikessa: eräs kirjoittaja inhosi niin lestadiolaisten suosimaa kepulaisuutta, että ryhtyi vihreäksi, ja synnytyspakon vastapainoksi hän lähti Vapaaehtoisesti lapsettomien toimintaan mukaan.

Onneksi tosiaan osa kirjoittajista on löytänyt uuden, vapaamman uskon. Iloitsin Vuokko Ilolan kirjoituksesta, jossa hän kertoo näin:

Sain käsiini vanhempieni Galatalaiskirjeen selitykset -kirjan. Sen alkulehdillä luki isäni käsialalla: "Sun ristis olkoon ainoa, mun matkallain tienviittana." Kirjan pääsisältönä oli usko Kristukseen ilman lain tekoja. Näihin kahteen asiaan, tuohon alkulehtien lauseeseen ja Lutherin pääajatukseen kirjassa takerruin epätoivon vimmalla, kuin hukkuva oljenkorteen ja sain helpotusta hengelliseen hätääni sekä sydämeeni uskon, jossa oli iloa ja vapautta.
  Elämäni muuttui kertaheitolla noiden oivallusten myötä. Uskomisen ei tarvinnutkaan olla vastenmielistä kieltäymysten ja puurtamisen vuorottelua, vaan iloa ilman kuormia.

Ilola kuitenkin jatkaa, että vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksyneet hänen löytöjään Lutherin kirjoituksista:

Kirjoittelin palstoille runsaasti ja usein siteerasin Lutheria vastineeksi vanhoillislestadiolaisille käsityksille. Siitä varsinkaan ei tykätty liikkeen parissa. Se koettiin erittäin vaarallisena jäsenten eksyttämisenä. Sain yhteydenottoja, joissa koetettiin mitätöidä Lutherin epäuskossaan kirjoittamiksi sellaisia kirjoituksia, jotka olivat liikkeen käsitysten vastaisia. Havaitsin, että - kas kummaa - on kuin onkin poimittu Lutherin kirjoituksista ne kohdat, jotka tukevat liikkeen opetusta ja käsityksiä ja laitettu roskakoppaan sellaiset, jotka eivät tue niitä. Tämä havainto sai mielessäni liikkeen toimintamallit entistä oudompaan valoon.

Ilolalle jopa eräs lestadiolaispuhuja sanoi toivottavansa hänet saatanan haltuun, niin uskossa kuin hän olikin - mutta lestadiolaisten mielestä väärässä uskossa.

Kirjan toimittanut Maija-Leena Rova kertoo kirjassa myös omia kokemuksiaan vanhoillislestadiolaisuudesta ja liikkeen jättämisestä.

Uskonsota keittiössä on mielenkiintoinen kirja, joka avaa näitä asioita ulkopuolelta katselevallekin vähän vanhoillislestadiolaisten kokemaa todellisuutta. Toki heidänkin piireissään varmasti jotkut ovat aivan tyytyväisiä elämäänsä. On myös paikkakunta- ja perhekohtaisia eroja siinä, miten tiukkoja tai vapaamielisiä näissä asioissa ollaan. Kuitenkin, kuten kokemusasiantuntijoiden teksteistäkin käy ilmi, tässä liikkeessä on lahkon piirteitä, niin kirkon sisällä toimiva liike kuin se onkin.

Gummerus 2016, 331 sivua.

Mailis Janatuinen: 10 matkaa Mongoliaan

Tässä kirjassa Japanissa lähetystyössä toiminut Mailis Janatuinen kertoo päiväkirjan muodossa kymmenestä matkastaan Mongoliaan. Hän sai vierailla siellä useita kertoja opettamassa mongolialaisille kristityille ilosanomapiirin pitämistä sekä luennoimassa Raamatusta ja luterilaisesta opista.

Kirja onkin antoisa sekä matkakirjana että kristillisen sanomansa kannalta. Siinä sivussa nimittäin lukijakin saa ammentaa oppia Janatuisen Mongoliassa pitämistä opetuksista. Mongolia maana tulee tutuksi: on puutonta aroa, jolla hevos-, lammas- ja jakkilaumat kuljeskelevat, kameleitakin tavataan sekä muita eksoottisia eläimiä, kyläpaikoissa juodaan aina suolaista maitoteetä, hotelleissa ja asunnoissa olosuhteet ovat alkeelliset (varsinkin kylmä on erittäin usein) - ja kerran kirjoittaja pääsi myös kokemaan ikimuistoisen yön jurtassa mongoliperheen vieraana. Hän ei väsy ihastelemaan Mongolian upeaa, villiä luontoa. Kerran Janatuiselle tarjottiin peräti murmelia ruuaksi. Se on ilmeisesti mongolialaisten suurta herkkua, mutta sillä kertaa se jäi syömättä syystä, joka selviää kirjasta...

Kirjassa kerrotaan myös Mongolian katulapsista ja päästään monet kerrat vierailemaan naisvankilassa kertomassa evankeliumia ja viemässä vangeille avustusta. Vankeja tulee uskoonkin. Janatuisella on maassa myös Orgil-niminen kummilapsi, josta hän huolehtii.

Tämä kirjahan ei Janatuisen omien sanojen mukaan ole historiikki Mongolian lähetystyöstä, vaan kertoo vain hänen omista matkoistaan siellä, mutta paljon niidenkin kautta selviää lukijalle maan tilanteesta. Kommunismin sorruttua maa on vapautunut ja siellä alkaa olla kristittyjä, mutta seurakuntatyö sisältää voittojen lisäksi myös tappioita. Sekä lähetystyöntekijöillä että mongolikristityillä on omat ongelmansa. Esimerkkinä kerrottakoon vaikka että hyvin kirjavat kristilliset ryhmät ovat rantautuneet myös Mongoliaan; kaikki eivät kuulu mihinkään tunnustuskuntaan.

Mutta ihanaa on nähdä, miten Mongoliassa Jumala toimii, ihmisiä tulee uskoon ja jopa ihmeitäkin tapahtuu - kuten usein siellä, mihin evankeliumi on vasta ensi kertaa tulossa. Kristityt ottavat myös innolla vastaan Janatuisen opetukset ja monet ovat kiinnostuneita luterilaisesta opista. Joskin silloin tällöin kirjoittaja huomaa kuulijoidensa ajattelevan kovin lakihenkisesti. 

Kirjaa lukiessa saa myös nähdä, miten kristinusko etenee Mongoliassa 1990-luvulta vuoteen 2013 asti, jolloin Janatuinen teki viimeisen matkansa.

Minusta kirja oli hieno ja antoisa sekä hengellisesti että nojatuolimatkana.

Loppuun lainaus, joka kertoo joistain traagisista ihmiskohtaloista Mongoliassa:

Aase näytti minulle valokuvaa 20-vuotiaasta tytöstä, jolla oli parkuva poika sylissään. Sain kuulla, että lapsen isä on myös lapsen äidin isä; siksi tuota pientä ihmistainta vihataan kuin ruttoa suvun parissa... 

 Nyt kuvan tytöllä on jo toinenkin lapsi. Ei enää isän, vaan jonkun muun sukulaisen kanssa. Ahtaissa jurtissa tapahtuu siis tuollaisiakin tragedioita... Eniten minua järkyttää se, että Mongoliassa lapsia pidetään jollakin tavalla syyllisinä omiin onnettomuuksiinsa. Minkä tuo pieni ihmistaimi sille mahtaa, että hän syntyi tähän maailmaan insestisuhteesta? Jumala on hänet silti luonut ja Jeesus on hänet lunastanut.

 Mongolit halveksivat katulapsia ja pitävät heitä syypäinä kurjaan kohtaloonsa. Buddhalaisen karman lain mukaan ihminen joutuu sovittamaan kärsimyksellä entisen elämänsä syntejä. Siksi kärsivää katsotaan kieroon. Oikea ihmisarvo on tullut tähän maailmaan kristinuskon myötä, ja Mongoliaan se tekee vasta tuloaan.

Onneksi nykyään Mongoliassakin evankeliumia saa julistaa ja se leviää.

Perussanoma 2016, 267 sivua.