Maija-Leena Rova (toim.): Uskonsota keittiössä - Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia

Suomessa on muistaakseni noin satatuhatta vanhoillislestadiolaista. He kuuluvat evankelisluterilaisen kirkon suurimpaan herätysliikkeeseen, joka kuitenkin on kuin kirkko kirkossa. He eivät alistu kirkon oppeihin eivätkä piispojen paimennettaviksi, vaan heillä on omat oppinsa ja sääntönsä, hyvinkin tiukat sellaiset, joiden puristuksessa monet ovat joutuneet kärsimään.

Tässä kirjassa entiset lestadiolaiset kertovat kokemuksistaan liikkeen sisällä ja siitä erkaantumisestaan. Sekä liikkeessä pysyminen että sieltä pois lähteminen on ollut monille hyvin traumaattista. Moni on kärsinyt masennuksesta ja joutunut käymään terapiassa, moni on myös jättänyt kristillisen uskon kokonaan ahtaasta uskosta pois päästyään. Mutta ovatpa jotkut myös säilyttäneet uskonsa ja löytäneet uuden, avaramman uskon.

Kirjan alkuosassa kerrotaan pitkästi taustatietoa vanhoillislestadiolaisuudesta. Loppuosassa kokemusasiantuntijoiden kertomusten jälkeen puolestaan terapeutti ja teologi Janne Villa käsittelee näitä kokemuksia hengellisestä ja psykologisesta näkökulmasta ja ihmisoikeusnäkökulmaa avaa professori Elina Pirjatanniemi.

Itseäni kiinnostivat kuitenkin eniten liikkeestä erkaantuneiden elämäntarinat. Useimmat kirjoittavat omalla nimellään, mutta ymmärrettävästi jotkut ovat halunneet kirjoittaa myös nimimerkillä. Kertomuksissa toistuvat usein samat kipukohdat: lestadiolaisen perheen lapset olivat ulkopuolisia ja erilaisia toisten keskellä, he saattoivat hävetä taustaansa; elokuviin joutui lähtemään salaa tai sitten ei päässyt ollenkaan (ei edes lapsille sallittua elokuvaa katsomaan); kun laittoi korvakorut, heti pidettiin syvälle syntiin vajonneena; kotona omassa keittiössä joutui kuuntelemaan, kun perheenjäsenet kävivät loputtomia riitoja uskonasioista; suurperheessä elämä oli pelkkää työtä ja työtä niin aikuisille kuin lapsille.

Ja sitten kun kasvoi vanhemmaksi, joutui pelkäämään avioliittoa, joka tiesi vain ehkäisykieltoa, synnytyspakkoa ja suurperhettä. Tuskin oli edellinen lapsi syntynyt, kun toiset liikkeen jäsenet jo kyttäsivät, että oletko raskaana, kyllä nyt jo pitäisi olla. Teini-ikäisellä ei olisi saanut olla seksuaalisuutta edes sen vertaa, että haaveilisi vastakkaisen sukupuolen edustajista. Sellainenkin kuului kuulemma avioliittoon. Mutta kuinka voi mennä naimisiin, jos ei ole koskaan haaveillut vastakkaisen sukupuolen edustajista?

Kun taas lähti pois liikkeestä, ihmiset eivät enää tervehtineet Jumalan terveellä ja yhteydenpito joko loppui kokonaan tai sitten painostettiin tulemaan takaisin, syyllistettiin ja uhattiin helvetillä. Kadulla vastaantulijat saattoivat katsoa muualle tai lähteä pakoon, ettei tarvitsisi kohdata.

Lähtijällä ei ollut mitään kokemusta ulkopuolisesta yhteiskunnasta ja miten siellä eletään; hän joutui rakentamaan identiteettinsä aivan alusta alkaen uudestaan. Samoin kuin etsimään uusia ihmissuhteita. Ihmissuhdepuolella onneksi monet ovat löytäneet netistä ja Uskontojen uhreista tai vastaavista vertaistukea.

Jotkut lähtivät pois niin ovet paukkuen, että menivät toiseen äärilaitaan kaikessa: eräs kirjoittaja inhosi niin lestadiolaisten suosimaa kepulaisuutta, että ryhtyi vihreäksi, ja synnytyspakon vastapainoksi hän lähti Vapaaehtoisesti lapsettomien toimintaan mukaan.

Onneksi tosiaan osa kirjoittajista on löytänyt uuden, vapaamman uskon. Iloitsin Vuokko Ilolan kirjoituksesta, jossa hän kertoo näin:

Sain käsiini vanhempieni Galatalaiskirjeen selitykset -kirjan. Sen alkulehdillä luki isäni käsialalla: "Sun ristis olkoon ainoa, mun matkallain tienviittana." Kirjan pääsisältönä oli usko Kristukseen ilman lain tekoja. Näihin kahteen asiaan, tuohon alkulehtien lauseeseen ja Lutherin pääajatukseen kirjassa takerruin epätoivon vimmalla, kuin hukkuva oljenkorteen ja sain helpotusta hengelliseen hätääni sekä sydämeeni uskon, jossa oli iloa ja vapautta.
  Elämäni muuttui kertaheitolla noiden oivallusten myötä. Uskomisen ei tarvinnutkaan olla vastenmielistä kieltäymysten ja puurtamisen vuorottelua, vaan iloa ilman kuormia.

Ilola kuitenkin jatkaa, että vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksyneet hänen löytöjään Lutherin kirjoituksista:

Kirjoittelin palstoille runsaasti ja usein siteerasin Lutheria vastineeksi vanhoillislestadiolaisille käsityksille. Siitä varsinkaan ei tykätty liikkeen parissa. Se koettiin erittäin vaarallisena jäsenten eksyttämisenä. Sain yhteydenottoja, joissa koetettiin mitätöidä Lutherin epäuskossaan kirjoittamiksi sellaisia kirjoituksia, jotka olivat liikkeen käsitysten vastaisia. Havaitsin, että - kas kummaa - on kuin onkin poimittu Lutherin kirjoituksista ne kohdat, jotka tukevat liikkeen opetusta ja käsityksiä ja laitettu roskakoppaan sellaiset, jotka eivät tue niitä. Tämä havainto sai mielessäni liikkeen toimintamallit entistä oudompaan valoon.

Ilolalle jopa eräs lestadiolaispuhuja sanoi toivottavansa hänet saatanan haltuun, niin uskossa kuin hän olikin - mutta lestadiolaisten mielestä väärässä uskossa.

Kirjan toimittanut Maija-Leena Rova kertoo kirjassa myös omia kokemuksiaan vanhoillislestadiolaisuudesta ja liikkeen jättämisestä.

Uskonsota keittiössä on mielenkiintoinen kirja, joka avaa näitä asioita ulkopuolelta katselevallekin vähän vanhoillislestadiolaisten kokemaa todellisuutta. Toki heidänkin piireissään varmasti jotkut ovat aivan tyytyväisiä elämäänsä. On myös paikkakunta- ja perhekohtaisia eroja siinä, miten tiukkoja tai vapaamielisiä näissä asioissa ollaan. Kuitenkin, kuten kokemusasiantuntijoiden teksteistäkin käy ilmi, tässä liikkeessä on lahkon piirteitä, niin kirkon sisällä toimiva liike kuin se onkin.

Gummerus 2016, 331 sivua.