Ulla Dahlen: Silvottu sielu - Maailma maahanmuuttajaäidin silmin

Ulla Dahlen on opiskellut amerikkalaisessa kristillisessä yliopistossa ja tehnyt siellä väitöskirjan etiopialaisten maahanmuuttajaäitien ympärileikkauskokemuksista. Silvottu sielu tuo noiden urheiden etiopialaisnaisten kokemukset myös meidän tavallisten lukijoiden ulottuville.

Väitöskirjaa varten haastateltuja naisia oli yhteensä yhdeksän, joista kuuden tarinat kerrotaan tässä kirjassa. Tyttöjen ympärileikkaus on rankka aihe, mutta sielunhoitoterapeutiksi opiskellut Dahlen kertoo naisten tarinat kauniisti ja eläytyen. Naisista piirtyy kuva hienoina persoonina ja selviytyjinä, jotka ovat ympärileikkauksen lisäksi kokeneet myös Etiopian sodan ja nälänhädän ajan. Eikä uuteen kulttuuriin sopeutuminenkaan ole ollut kivutonta, niin kaukana kiireinen ja yksilökeskeinen amerikkalainen elämänmeno on Etiopian lämpimästä yhteisöllisyydestä.

Iloinen yllätys minulle oli, että naisten tarinoiden kautta tämä kirja kertoo paljon muutakin Etiopiasta kuin vain nuo tyttöjen ympärileikkauskokemukset. Vaikka naisten oli vaikea ymmärtää, miksi heidän omat rakkaat perheenjäsenensä olivat antaneet heidät silvottaviksi eivätkä olleet suojelleet heitä, muuten perheen ja kylän elämä muistuu mieleen lämpimänä. Koko kylä oli yhtä suurta perhettä, ihmiset kyläilivät toistensa luona ja söivät yhdessä, ja kun äiti synnytti lapsen, kyläläiset auttoivat häntä sen hoitamisessa.

Tätä taustaa vasten naisista tuntuikin järkyttävältä, kun Amerikassa kukaan ei soittanut heidän ovikelloaan eikä puhelintaan, ja synnyttänyt äiti joutui tulemaan kahdestaan miehensä kanssa tyhjään kotiin, jossa kukaan ei odottanut juhla-aterian kanssa. Yksinäisyyden kylmään viimaan naiset eivät olleet tottuneet vuosien saatossakaan.

Itse ympärileikkaukseen liittyen kirjassa on luonnollisesti joitain järkyttäviä kohtia: ne konkreettiset muistot siitä tilanteesta. Tytölle jäi elinikäinen trauma asiasta: ensin hänet vietiin väkisin silvottavaksi ties millä epähygieenisillä teräaseilla ilman puudutusta ja sitten sanottiin, että tästä ei saa koskaan puhua. Tällaisen kokenut tyttö ja nainen jää koko loppuiäkseen kyselemään, miksi tämä tehtiin minulle.

" - Kipuni on niin syvää - sisäisesti. En haluaisi kokea sitä. Mutta se vain on todellista, kun alan kertoa itsestäni ja mietin, kuinka kaikki tapahtui. Pelkään, että kerta toisensa jälkeen tuo kipu tulee takaisin, Almaz kuvaili sisimpänsä maisemaa.
  Telile ja Mulu yhtyivät Almazin sanoihin kivun kokemuksesta ja muistoista. Ympärileikkauksen aiheuttama henkinen kärsimys oli edelleenkin todellisuutta sisäisessä maailmassa. Kehon silpominen ilman puuduttavaa lääkitystä, tuskanhuutojen säestyksellä, oli poltinraudan tavoin jättänyt ikuisen leimansa. Leikkaustilanteessa koettu avuttomuuden tunne oli yksi raastavimmista pettymyksen kokemuksista naisten mielissä. Suojelun ja hoivan symbolit, äiti, isä ja muut läheiset, eivät vastanneet avuttoman huutoihin. Pieni ihminen jäi suurempien tallattavaksi."

Dahlenin haastattelemat naiset eivät olleet saaneet koskaan puhua asiasta kenellekään, ja aluksi he saattoivatkin olla varuillaan ja pelätä, miten uskaltavat kertoa jostain tällaisesta vieraalle ihmiselle. Dahlen itse puolestaan koki arkuutta, koska kukaan ei ollut tallannut tätä polkua valmiiks; ei ollut olemassa ohjeita, miten ympärileikkauksen kokenut nainen pitäisi sielunhoidollisessa mielessä kohdata. Mutta hän sai aroiksi ja hiljaisiksi kasvatetut etiopialaisnaiset rentoutumaan ja avautumaan kahdenkeskisissä tapaamisissa. Tapaamisethan luonnollisesti aloitettiin joko pehmeän makuisen etiopialaisen teen tai hienoimman etiopialaisen kahvin merkeissä.

Näistä kuudesta naisesta viisi oli Etiopian ortodoksikirkosta ja yksi oli muslimi. Uskonnolla ei siis niinkään tuntunut olevan tekemistä ympärileikkauksen kanssa, vaan se oli kulttuurikysymys. Tyttöjen ympärileikkaus onkin alkanut jo aikoina ennen kristinuskoa ja islamia; varhaisimmat arkeologiset todisteet siitä on löydetty muistaakseni Pohjois-Afrikasta.

Yhteisön paine on Etiopian tapaisissa maissa niin kova, ettei ympärileikkausta vain voi jättää tekemättä (niiden heimojen parissa, jotka sitä tekevät). Tai jos joku onnistuu sen välttämään, kuten eräs kirjan äideistä, hän ei välttämättä uskalla koskaan kertoa esimerkiksi miehelleen tai kenellekään, että on leikkaamaton. Ympärileikkaus kun on sen merkki, että on kunnon nainen ja neitsyt mennessään naimisiin. Leikkaamatonta naista ei kukaan halua vaimokseen.

Dahlenin haastattelemat naiset ovat helpottuneita siitä, että he asuvat nyt Amerikassa, jossa heidän ei tarvitse antaa tyttäriään ympärileikattaviksi. He tietävät, että Etiopiassa he joutuisivat melko varmasti sen tekemään, vaikka se on sielläkin nykyään laitonta.

Koska tyttöjen ympärileikkausta harjoittavissa maissa eletään niin voimakkaasti yhteisöllisessä kulttuurissa, tiedon ja asennemuutoksen pitäisi saavuttaa koko yhteisö. Muutos saattaa vaatia useamman sukupolven kuoleman, eräs kirjan äideistä huokaakin.

Kirja pohtii myös äitiyttä ja sen vaikeutta vieraassa kulttuurissa, jossa omat lapset eivät välttämättä juuri tunne omaa etiopialaista taustaansa ja saattavat hävetäkin sitä - ja vanhempiaan.

Aavistuksen verran toistoa kirjassa oli joistain asioista, kuten etiopialaisnaisten kiltteydestä ja hiljaisuudesta (johon heidät kasvatetaan) tai siitä, ettei pidä lähestyä tätä tunteita herättävää asiaa ja asianosaisia tuomiten. Muuten hyvä kirja, joka tutustuttaa monipuolisesti kauniiseen maahan nimeltä Etiopia.

Maahanmuuttajien yksinäisyys uudessa maassa pysäytti minua erityisesti tässä kirjassa. Suomessa he saattavat olla vielä yksinäisempiä. Sydämestäni kohoaa rukous, että jos joskus joku maahanmuuttaja osuu tielleni, osaisin olla ystävä hänelle.

Aikamedia Oy 2017, lähdeluetteloineen 208 sivua

Fredrik Wislöff: Surusta kirkkauteen

Aioin blogata tästä kirjasta ennen pyhäinpäivää, mutta en ihan ehtinyt lukea kirjaa loppuun. Nyt se on luettu - ja tykätty! Wislöff kirjoittaa valtavan lohdullisesti sekä niille, jotka surevat rakkaansa jo tapahtunutta tai lähestyvää kuolemaa, että niille, jotka pelkäävät omaa tulevaa kuolemaansa.

Myös jos mielessä pyörii kipeitä kysymyksiä siitä, missä kuollut läheiseni nyt on, oliko hän uskossa, pääsikö hän taivaaseen, niin myös tätä Wislöff käsittelee hyvin rohkaisevasti. Hän kertoo esimerkkinä tilanteen, jossa häntä itseään oli kuuntelemassa henkilö, joka sairastui kesken tilaisuuden äkillisesti ja oli pari tuntia tajuttomana. Ennen tajuttomuutta tämä henkilö ei ollut uskovainen, mutta tajuttomuudesta herätessään hän uskoi Jeesukseen. Jumala voi siis puhutella tajutontakin ihmistä. Tai vaikka joku kohtaisi äkkikuoleman, on Jumala meidän tietämättämme voinut puhutella häntä sitä ennen. Hän myös rakastaa meidän omaisiamme ja ystäviämme vielä paljon enemmän kuin me, joten saamme luottaa siihen, että rakkaamme ovat hyvissä käsissä.

Vaikka me emme täällä ajassa eläessämme pysty kuvittelemaan, millaista on iankaikkisuus ja millaista on taivaassa, Fredrik Wislöffillä näkyy kuitenkin olleen kyky kuvailla taivaan kirkkautta ja ihanuutta tavalla, joka lohduttaa sekä poisnukkuneita rakkaitaan surevaa että muuten taivaaseen kaipaavaa. Lukiessaan oikein syttyy ajatuksesta, että noinko ihanaa siellä on - ja tietysti todellisuudessa miljoona kertaa ihanampaa! Voi olla onnellinen niiden puolesta, jotka ovat jo päässeet perille, vaikka ikävä meillä täällä onkin heitä. Tietää kuitenkin, että heidän itkunsa on itketty, kivut, vaikeudet ja kysymykset loppuneet.

Wislöff kirjoittaa myös enkeleistä muun muassa näin:

"Jeesuksen hautaa vartioivat enkelit. Lapsenomaisella uskolla näemme, että Jumalan lasten hautoja vartioivat niin ikään enkelit yötä päivää. Kun sinä lähdet haudalta, sinne jäävät Jumalan enkelit. Moniin arkunkansiin ja moniin hautakiviin on kuvattu enkeli. Jumalan kiitos, että tämä kirkas parvi vartioi myös haudan pitkää, hiljaista unta.
  Älä siis enää sano, että vainaja makaa yksin ja että hauta on kova ja kylmä.
  Haudassa ei kärsitä.
  Samalla kun väsynyt ruumis saa virkistyä viimeisestä levostaan, iloitsee henki Jumalan luona autuaassa riemussa."

Kirjoittaja pohtii myös kysymystä siitä, voiko meillä olla vielä jokin yhteys poisnukkuneen kanssa (tosin ei hän tietenkään mitään keskusteluyhteyttä tarkoita). Hän sanoo, että vaikka emme tiedä, voivatko vainajat nähdä meitä, rakkauden yhteyttä ei voi mikään ottaa pois. Samoin kuin meidän rakkautemme on vainajan luona, voi hänenkin rakkautensa vielä olla olla meidän luonamme. Ja sitten surevilla on tietysti muistot, joista aika rakentaa lohdutuksen, kuten sanonta kuuluu.

Kaikki tämä ja paljon muuta tässä kirjassa, joka on ohut, mutta sisältää paljon syvällistä sanomaa.

Itseäni ärsytti kaikkien tuntemieni psyykkisesti sairaiden puolesta Wislöffin kommentti "mielisairaista", joilla ei hänen mukaansa tunnu olevan älyä, järkeä, kykyä tai juuri mitään inhimillistä. Mutta kirja on tietysti aikansa tuote; omistuskirjoituksen äidilleen Wislöff on päivännyt vuonna 1939. Itse olen tuntenut monia älykkäitä ja lahjakkaita psyykkisesti sairaita.

En viitsi edes lainata sitä, miten Wislöff kuvaa henkisesti sairaita, mutta toteaahan hän sentään:

"Niin, ehkä nämä sairaat saavat aivan erikoisen kirkkauden ennen meitä muita. He 'eivät saaneet hyväänsä eläessään' ja 'nyt heitä lohdutetaan erikoisella lohdutuksella.'"

Siihen voin kyllä sanoa aamenen.

Loppuun vielä yksi ote:

"Se vasta on oleva jälleennäkeminen!
  Kaikkien ruumiit ovat kirkastetut. Mutta ne ovat sittenkin samat ruumiit, jotka heillä oli täällä. Samat kädet, samat piirteet, sama käynti, sama hymy, sama ääni. 
  Poissa on vain kaikki se, mikä kertoi tuskasta. Ei mikään ole muistuttamassa kuolemasta ja sairaudesta. Väsymys on kadonnut, kasvoissa ei näy alakuloisuutta - ei tyytymättömyyden tai huolen häivettäkään. Nyt on ruumis kirkastettu, ja kasvot kertovat sanomattomasta autuudesta. 
  Muistele rakkaittesi kasvoilla näkemääsi onnellisinta ilmettä. Sellaisena olet näkevä jälleen rakkaasi, niin, vieläpä paljon, paljon onnellisempina.
  Eikä koskaan enää puhuta siitä, mikä oli vaikeaa ja pahaa. Se on unohdettu, se on poissa. Kaikki on pelkkää autuutta.
  Eikä koskaan enää erota."

Tämän kirjan lohdullisuus on juuri sen taivaskeskeisyydessä, Wislöffin kuvailemissa sanoinkuvaamattomissa taivasnäköaloissa. Ne tuovat meille toivoa. Sinne mekin saamme olla matkalla - siihen riemuitsevaan valkopukuisten joukkoon, josta Ilmestyskirja kertoo. Silloin kaikki on tehty uudeksi ja kaikki entinen on mennyt.


Suomen Raamattuopiston Kustannus Oy 1988, 118 sivua
Aune Krohnin suomennoksen (1945) nykyaikaistanut Reijo Huuskonen
Kannen kuvat Ari Hintukainen
Päällys Hannu Kaukonen