Väitöskirjaa varten haastateltuja naisia oli yhteensä yhdeksän, joista kuuden tarinat kerrotaan tässä kirjassa. Tyttöjen ympärileikkaus on rankka aihe, mutta sielunhoitoterapeutiksi opiskellut Dahlen kertoo naisten tarinat kauniisti ja eläytyen. Naisista piirtyy kuva hienoina persoonina ja selviytyjinä, jotka ovat ympärileikkauksen lisäksi kokeneet myös Etiopian sodan ja nälänhädän ajan. Eikä uuteen kulttuuriin sopeutuminenkaan ole ollut kivutonta, niin kaukana kiireinen ja yksilökeskeinen amerikkalainen elämänmeno on Etiopian lämpimästä yhteisöllisyydestä.
Iloinen yllätys minulle oli, että naisten tarinoiden kautta tämä kirja kertoo paljon muutakin Etiopiasta kuin vain nuo tyttöjen ympärileikkauskokemukset. Vaikka naisten oli vaikea ymmärtää, miksi heidän omat rakkaat perheenjäsenensä olivat antaneet heidät silvottaviksi eivätkä olleet suojelleet heitä, muuten perheen ja kylän elämä muistuu mieleen lämpimänä. Koko kylä oli yhtä suurta perhettä, ihmiset kyläilivät toistensa luona ja söivät yhdessä, ja kun äiti synnytti lapsen, kyläläiset auttoivat häntä sen hoitamisessa.
Tätä taustaa vasten naisista tuntuikin järkyttävältä, kun Amerikassa kukaan ei soittanut heidän ovikelloaan eikä puhelintaan, ja synnyttänyt äiti joutui tulemaan kahdestaan miehensä kanssa tyhjään kotiin, jossa kukaan ei odottanut juhla-aterian kanssa. Yksinäisyyden kylmään viimaan naiset eivät olleet tottuneet vuosien saatossakaan.
Itse ympärileikkaukseen liittyen kirjassa on luonnollisesti joitain järkyttäviä kohtia: ne konkreettiset muistot siitä tilanteesta. Tytölle jäi elinikäinen trauma asiasta: ensin hänet vietiin väkisin silvottavaksi ties millä epähygieenisillä teräaseilla ilman puudutusta ja sitten sanottiin, että tästä ei saa koskaan puhua. Tällaisen kokenut tyttö ja nainen jää koko loppuiäkseen kyselemään, miksi tämä tehtiin minulle.
" - Kipuni on niin syvää - sisäisesti. En haluaisi kokea sitä. Mutta se vain on todellista, kun alan kertoa itsestäni ja mietin, kuinka kaikki tapahtui. Pelkään, että kerta toisensa jälkeen tuo kipu tulee takaisin, Almaz kuvaili sisimpänsä maisemaa.
Telile ja Mulu yhtyivät Almazin sanoihin kivun kokemuksesta ja muistoista. Ympärileikkauksen aiheuttama henkinen kärsimys oli edelleenkin todellisuutta sisäisessä maailmassa. Kehon silpominen ilman puuduttavaa lääkitystä, tuskanhuutojen säestyksellä, oli poltinraudan tavoin jättänyt ikuisen leimansa. Leikkaustilanteessa koettu avuttomuuden tunne oli yksi raastavimmista pettymyksen kokemuksista naisten mielissä. Suojelun ja hoivan symbolit, äiti, isä ja muut läheiset, eivät vastanneet avuttoman huutoihin. Pieni ihminen jäi suurempien tallattavaksi."
Dahlenin haastattelemat naiset eivät olleet saaneet koskaan puhua asiasta kenellekään, ja aluksi he saattoivatkin olla varuillaan ja pelätä, miten uskaltavat kertoa jostain tällaisesta vieraalle ihmiselle. Dahlen itse puolestaan koki arkuutta, koska kukaan ei ollut tallannut tätä polkua valmiiks; ei ollut olemassa ohjeita, miten ympärileikkauksen kokenut nainen pitäisi sielunhoidollisessa mielessä kohdata. Mutta hän sai aroiksi ja hiljaisiksi kasvatetut etiopialaisnaiset rentoutumaan ja avautumaan kahdenkeskisissä tapaamisissa. Tapaamisethan luonnollisesti aloitettiin joko pehmeän makuisen etiopialaisen teen tai hienoimman etiopialaisen kahvin merkeissä.
Näistä kuudesta naisesta viisi oli Etiopian ortodoksikirkosta ja yksi oli muslimi. Uskonnolla ei siis niinkään tuntunut olevan tekemistä ympärileikkauksen kanssa, vaan se oli kulttuurikysymys. Tyttöjen ympärileikkaus onkin alkanut jo aikoina ennen kristinuskoa ja islamia; varhaisimmat arkeologiset todisteet siitä on löydetty muistaakseni Pohjois-Afrikasta.
Yhteisön paine on Etiopian tapaisissa maissa niin kova, ettei ympärileikkausta vain voi jättää tekemättä (niiden heimojen parissa, jotka sitä tekevät). Tai jos joku onnistuu sen välttämään, kuten eräs kirjan äideistä, hän ei välttämättä uskalla koskaan kertoa esimerkiksi miehelleen tai kenellekään, että on leikkaamaton. Ympärileikkaus kun on sen merkki, että on kunnon nainen ja neitsyt mennessään naimisiin. Leikkaamatonta naista ei kukaan halua vaimokseen.
Dahlenin haastattelemat naiset ovat helpottuneita siitä, että he asuvat nyt Amerikassa, jossa heidän ei tarvitse antaa tyttäriään ympärileikattaviksi. He tietävät, että Etiopiassa he joutuisivat melko varmasti sen tekemään, vaikka se on sielläkin nykyään laitonta.
Koska tyttöjen ympärileikkausta harjoittavissa maissa eletään niin voimakkaasti yhteisöllisessä kulttuurissa, tiedon ja asennemuutoksen pitäisi saavuttaa koko yhteisö. Muutos saattaa vaatia useamman sukupolven kuoleman, eräs kirjan äideistä huokaakin.
Kirja pohtii myös äitiyttä ja sen vaikeutta vieraassa kulttuurissa, jossa omat lapset eivät välttämättä juuri tunne omaa etiopialaista taustaansa ja saattavat hävetäkin sitä - ja vanhempiaan.
Aavistuksen verran toistoa kirjassa oli joistain asioista, kuten etiopialaisnaisten kiltteydestä ja hiljaisuudesta (johon heidät kasvatetaan) tai siitä, ettei pidä lähestyä tätä tunteita herättävää asiaa ja asianosaisia tuomiten. Muuten hyvä kirja, joka tutustuttaa monipuolisesti kauniiseen maahan nimeltä Etiopia.
Maahanmuuttajien yksinäisyys uudessa maassa pysäytti minua erityisesti tässä kirjassa. Suomessa he saattavat olla vielä yksinäisempiä. Sydämestäni kohoaa rukous, että jos joskus joku maahanmuuttaja osuu tielleni, osaisin olla ystävä hänelle.
Aikamedia Oy 2017, lähdeluetteloineen 208 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti