Jotkut ovat tunteneet Anton Laurilan gospelmuusikkona, toiset rockmuusikkona. Tässä kirjassa hän kertoo kipeästä tiestään pimeydestä valoon ja siitä, että "toivottomallakin tapauksella" on toivoa, koska Jumalalle kukaan ei ole toivoton tapaus.
Alussa oli pieni poika nimeltä Niko. Hänen isänsä oli muusikko, jonka levottoman elämän seurauksena vanhempien avioliitto päättyi eroon. Kun Niko odotti hartaasti isänsä tapaamisia, tämä ei välttämättä edes ilmestynyt paikalle - vaikka oli luvannut. Merkittävä käännekohta elämässä oli se, kun isä osti musiikista kiinnostuneelle pojalle omat rummut. Näin sinetöitiin pojan lähteminen aikanaan isänsä jalanjäljille - muusikoksi.
Kipeän isäsuhteen ohella Niko koki koulussa todella rajua kiusaamista. Kun luin siitä, ajattelin, että miten kukaan voi selvitä järjissään noin pahasta kiusaamisesta. No, eipä ihme, että Nikokin - eli Anton - oireili myöhemmin rajusti.
Nuorena hän oli mukana seurakunnan nuorten toiminnassa ja soitti gospelbändissä. Vaikka hän oli uskonasioista innoissaan, henkilökohtaisen uskonelämän hoitaminen jäi uskovaisen kaveriporukan kanssa hengailun jalkoihin. Kuuluihan hän vihdoin joukkoon ja sai kaipaamaansa hyväksyntää ja ystäviä.
Nimi Niko vaihtui jossain vaiheessa Antoniksi ja sukunimikin muuttui, koska Anton ei halunnut olla missään tekemisissä isänsä henkisen perinnön kanssa. Myös seurakunta- ja gospelkuviot jäivät lopulta taakse, kun Anton lähti rytinällä rockmaailmaan, tavoittelemaan tähteyttä, julkisuutta, mainetta ja kunniaa. Sinne isänsä tielle hän sitten lopulta päätyi, koska siitä alkoivat pimeät ajat. Antonin isä oli juonut, ja alkoholisti tuli pojastakin. Hän täytti myös uskonelämän poisjäämisen jättämää tyhjiötä noituudella ja satanismilla. Elämä oli painajaisia, ahdistusta, ryyppäämistä. Siitä oli kaukana se glamour, jota rokkarin elämän ja julkisuuden piti olla.
Anton onnistui kuitenkin löytämään unelmiensa naisen ja perustamaan perheen. Paljon kipua ja tuskaa koettiin kuitenkin vuosien varrella myös parisuhteessa (joka vasta Antonin uskoontulon jälkeen muuttui avioliitoksi).
Kaikki huipentui lopulta itsemurhayritykseen, jonka jälkeen Anton vietiin hoidettavaksi psykiatriseen sairaalaan. Ihmeellisesti kuitenkin juuri siellä sairaalassa Jeesus puuttui Antonin elämään. Vaikka monet arvet jäävätkin rikkinäisen ihmisen elämään - eihän meistä kenestäkään täysin ehjää tule täällä maan päällä - Anton sai kuitenkin sen levon ja rauhan, jonka antaa syntien anteeksiantamus Jeesuksen veressä. Vaimoa epäilytti aluksi, mutta hänkin tuli myöhemmin huomaamaan, että hänen miehessään tapahtunut muutos oli syvällinen, aito ja todellinen.
Kirjan loppupuolella onkin hienoa nähdä, miten paljon Antonin elämä muuttui, kun alkoholi ja sekoilu jäivät taakse ja alkoi uusi elämä Jeesuksen seuraajana. Anton Laurila sanoo kirjassa jotenkin niin, että hänelle on kipeää puhua näistä menneistä asioista eikä hän tahdo tuosta rypemisestään mitään numeroa tehdäkään, mutta hän tahtoo kertoa tarinansa, että se voisi olla omalta osaltaan eheyttämässä tämän maan nuorisoa.
"Aina on toivoa, ja Jumalan rakkaus voi eheyttää ja hoitaa sellaisetkin sydämet, ruumiit ja mielet, joihin me ihmiset olemme jo aikoja sitten lyöneet 'toivoton tapaus' -leiman", Anton Laurila toteaa.
Hän haluaa varoittaa julkisuuden hakemisesta ja rock-elämästä, koska hän jos kuka on nähnyt sen pimeän puolen ja tyhjyyden. Siellä ei kukaan välittänyt, miten toisella meni. Kun Anton oli aivan sekaisin ennen itsemurhayritystään ja halusi purkaa tuskaansa bändikaverilleen, tämä ei jaksanut kuunnella, vaan tokaisi, että hyppää parvekkeelta. Sen verran lohtua niissä piireissä jaksettiin antaa toiselle.
"Suljetulla ja yksin pysähtyneessä maailmassa laahusti rock-unelmansa ja kipeytensä kanssa karille ajanut pieni poika, jonka surun juuret olivat kasvaneet sielun sisään niin monimutkaiseksi siksakiksi, että päivä päivältä suuren pysäyksen jälkeen tuntui, ettei mikään mahti maailmassa voi ongelmien vyyhtiä selvittää. Onneksi oli vielä yksi, hän, joka täydellisellä rakkaudellaan pystyy rikkomaan surun pisimmätkin juuret kokonaan ja läpikotaisin."
Kirjassa tehdään myös erittäin selväksi ihmisen syntisyys, itsekkyys ja armon tarve. Sekä se, että pelastus tulee meille Jeesuksen ristintyön kautta:
"'Rististä tekee kokonaisvaltaista Jeesuksen täydellinen teko. Hän osti kuolemallaan meille tien auki Jumalan luo. Risti on kokonaisvaltainen. Risti kokoaa särkyneen elämän repaleet kokoon, siksi risti on niin rakas minullekin', toteaa Anton. 'On siistiä, että Jeesus kutsuu ristin työn perusteella vihaan, kostoon ja sotaan tottuneet ihmiset rakkauteen, sovintoon ja armoon. Ristin totuus on musertavan ylivoimainen totuus kaiken muun keskellä.'"
Anton Laurilan tarina ei ole myöskään mikään "ennen minä olin niin paha ja nyt olen näin hyvä" -tyyppinen kertomus, vaan siinä sanotaan suoraan, ettei Antonista uskoon tultuaankaan tullut mitään synnitöntä pyhimystä, kuten ei meistä kenestäkään tule. Meidän pyhyytemme on Jeesuksen antamaa lahjavanhurskautta, ei meidän omaamme.
Koska en tunne Anton Laurilaa ja törmäsin tähän kirjaankin aivan sattumalta, en tiedä mitä hänelle nykyään kuuluu, mutta toivottavasti kuuluu hyvää!
Aurinko Kustannus 2010, 154 sivua
Kansi Lapine Oy
Kannen kuvat Sami Joensuu
