torstai 26. heinäkuuta 2018

Aatos Vesamäki: Vielä tämä vuosi

Näillä helteillä tuntui ajankohtaiselta eläytyä tähän SLEY:n Kenian lähettinä toimineen Aatos Vesamäen hartauskirjaan. Kirjoitukset ovat osittain syntyneet juuri siellä Kenian lämmössä. Oli kuitenkin hyvästien aika, mikä käy ilmi heti ensimmäisestä luvusta: "Luopumista tämä on, juuriltaan irti repimistä. Edessä jälleen kivulias juurtuminen takaisin karuun ja kovaan maahan siellä kaukana Suomessa." 

Kenialainen elämänmeno sävyttää näitä kirjoituksia. Sairastetaan malaria. Turhaudutaan tuntikausien odottelusta tai muista kulttuurieroista, kuten siitä, että on kohteliaampaa valehdella kuin sanoa suoraan ei. Liikenteessä riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Siellä saa kokea konkreettista varjelusta esimerkiksi rankkasateen kuravelliksi tekemillä teillä.

Eräs taksimatka Sambiassa on erityisen monivaiheinen. Kuski ajoi sata metriä, sitten pysähdyttiin ostamaan bensaa, joka kyydissä olijan piti maksaa (kuten kertoo myös Sambiassa lähetystyössä ollut Lasse Marjokorpi kirjassaan Luuloista puhdistava Lusaka). Puolen kilometrin ajon jälkeen vaihdekeppi jäi taksikuskin käteen. Ja niin edelleen! Lopulta oltiin kuitenkin perillä Zairessa, jonne oltiin matkalla:

"Matkan vaivat unohtuivat täysin mahtavaan vastaanottoon. Olimme odotettuja, rakkaita vieraita. Sen näimme, kuulimme ja koimme. 
  Matkaa on tämä elämä. Olemme safarilla. Reissussa rähjääntyy. Matka uuvuttaa, usein myös pelottaa. 
  Perillä kuitenkin matkan vaivat unohtuvat. Olen perillä, odotettuna, rakastettuna. Olen kotona."

Kirjoituksissa näkyykin rohkaisevasti Jumalan konkreettinen huolenpito ja varjelus. Turvallisuutta huokuu myös uudenvuodenyöstä kertova luku. Ollaan leirinuotiolla, hyeena tulee lähelle ja leijona karjuu kauempana. Aatos Vesamäki kirjoittaa:

"Jeesuksen seurassa on turvallista - kuin nuotion loisteessa pimeässä yössä keskellä villiä Afrikkaa leijonien karjuessa. Perkele saa käydä - ja totisesti myös käy - ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien, kenet saisi niellä.
  Turhaan käy. Herramme on hänet jo voittanut, eikä apuaan koskaan kiellä."

Myös kenialaisen joulun herättämiä ajatuksia Vesamäki jakaa eräässä luvussa.

Tärkeimpänä kirjassa on Jumalan armo Jeesuksessa, taivastoivo ja kutsu tulla mukaan Karitsan häihin.

Olen kirjoittanut tässä blogissa aikaisemmin Aatos Vesamäen hartauskirjasta Hänkö hylkäisi omansa.  Näissä molemmissa kirjoissa yhdistyvät hienosti rohkaiseva evankeliumin julistus, lähetystyö ja Afrikka. Koska ainakin minua kiinnostavat nuo kaikki kolme asiaa, oli kiva saada ne kaikki samassa paketissa.

SLEY-Kirjat Oy 1989, 116 sivua
Kannen suunnittelu: Pertti Judin
Kuvat (myös kannen kuva): Aatos Vesamäki

Tämän blogitekstin kirjakuvassa hiukan Suomen kuivaa kesää. Afrikassa kuivuus on tavallisempaa (kuten massiiviset rankkasateetkin), mutta tässäpä kesän 2018 helteiden ja kuivuuden polttamaa ruohikkoa suomalaisittain...

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Helvi Kuoppala: Miriam Hilkian tytär

Tämä romaani kuvaa juutalaisten pakkosiirtolaisuuden aikaa Babyloniassa. Sen pääkaupungissa Baabelissa elää Hilkian ja Vedidan perhe. Raskaalla matkalla kotoa Babyloniaan heille syntyy tytär Miriam, jonka vaiheista kirja kertoo, mutta ei vain hänen, vaan koko perheen. 

Romaanin nimi voikin huijata ajattelemaan, että tämä on pelkästään naisten kirja, mutta kyllä Helvi Kuoppala kertoo myös joistain miehistä, eikä kaikki ole pelkkää rakkautta ja romantiikkaa, vaan raakoja ja julmiakin tilanteita tulee vastaan. Jännittäviä juonenkäänteitä on myös kiitettävästi, eli aika ei pääse tulemaan pitkäksi tätä tarinaa lukiessa. Tarina ei jää polkemaan paikallaan.

Monet juutalaiset ovat luopuneet Jumalastaan ja palvovat epäjumalia, mistä syystä kansa joutuikin Jeremian ennustamaan pakkosiirtolaisuuteen. Perillä Babyloniassa moni muukin innostuu maan vapaista oloista ja houkuttelevista epäjumalista.

Eräs kirjan henkilö puolestaan elää kaukana Egyptissä ja törmää siellä paikalliseen epäjumalanpalvelukseen.

Hurskaille juutalaisille, kuten Hilkian perheelle, oma usko yhteen, näkymättömään Jumalaan, Jahveen, tulee vieraalla maalla entistä tärkeämmiksi. He lohduttavat itseään profeettojen lupauksilla siitä, että vielä täältä päästään palaamaan omaan maahan. Kirjassa tuleekin vastaan sekä Jeremian että Jesajan profetioita, ja Raamatun henkilöistä myös Daniel on kuvassa mukana.

Miriam kasvaa nuoreksi, kauniiksi neidoksi tuossa kultajumalien kaupungissa, missä monet kiusaukset ja syntinen elämä ympäröivät juutalaisia. Miriam luottaa kuitenkin vanhempiensa lailla elävään Jumalaan ja saa kokea hänen huolenpitoaan ja johdatustaan. Miriam kokee myös ensirakkautensa, ja kirja saakoon kertoa lukijalle, miten hänelle siinä käy.

Monien vaikeiden vaiheiden jälkeen kirjan lopussa Hilkian perhe saa todeta, että Jumala pystyy kääntämään pahankin hyväksi ja kärsimyksen siunaukseksi. Herra oli heidän kanssaan kaikki ne pitkät koti-ikävän vuodet pakkosiirtolaisuudessa. Hänen omansa saavat lopulta todeta, miten Jumalan johdatus todella näkyy sekä kansojen että yksittäisten ihmisten vaiheissa.

Hienointa antia kirjassa olikin nähdä juuri tuo johdatus ja huolenpito. Samoin se, miten tarinan henkilöt pysyivät lujina ja pitivät kiinni uskostaan epäjumalien palvonnan ja kiusausten keskellä. Myös ympäristön ja sen ajan tapojen kuvausta oli kiva lukea ja antaa mielikuvituksen laukata: ehkä jotain tällaistakin olisi voinut siihen aikaan olla ja tapahtua. Sitä en tiedä, missä määrin kirjailija on ottanut selvää tuon ajan oloista ja mikä kaikki oli mielikuvituksen tuotetta.

Osa tapahtuneista käänteistä oli toki melko mielikuvituksellisia, mutta eipä romaanin ole pakko niin todenperäistä ollakaan! Lisäksi kieltämättä tuosta ajasta kerrotut tapahtumat ovat Vanhassa testamentissakin aivan yhtä ihmeellisiä - ja kyllähän Jumala voi.

Hieno ja antoisa lukuelämys historiallisten romaanien ystäville!

"Kerrankin kun oltiin kokoontuneina eräs luopio alkoi voimakkaasti esittää vakaumustaan että Herra on hylännyt israelilaiset ja ettei kannata enää yrittää tehdä parannusta, on parempi elää maassa maan tavalla ja kantaa mukanaan omia jumaliaan, kultaisia tai puusta tehtyjä, ja elää Baabelin esteetöntä, vapaata elämää.
  Silloin muuan vanhimmista huusi:
  - Puhun teille, kuulkaa tai olkaa kuulematta! Kärsimyksemme on tullut meille juuri noiden jumalien tähden joita täytyy kantaa kuin sylivauvoja - mutta meidän elävä Jumalamme kantaa meitä. Kuka on tehnyt taivaat ja meret ja metsät? Nuoko teidän jumalanne joiden ruumis on hakattu Jumalan kasvattamista puista! Ne ovat sepän tekemiä naurettavia, kömpelöitä patsaita. Kuka johdatti esi-isiämme erämaassa ja kuka kuivatti valtameren, että he kävelivät sen yli? Kuka? Käsin tehty sarvipäinen kultajumalako? Tietäkää se, niin kauan Jumalan kirous on päällämme, kun sydämet ovat kivettyneet Jumalalle, palvellaan epäjumalia ja tehdään kaikenlaista syntiä!"


Kirjapaja 1983, 210 sivua
Kansi Nuuska Varjus

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Aarre Kiveinen: Sovinnon suuri salaisuus - Hartauksia Siionin Kanteleen laulujen pohjalta

Tämän kirjan idea on minusta hyvä: hartauskirjoitukset pohjautuvat Siionin Kanteleen lauluihin. Heti kirjan nimi tekikin tehtävänsä ja aiheutti minulle korvamadon; laulu Sovinnon suuri salaisuus soi mielessäni melkein koko lukemisen ajan! Mutta soivat välillä muutkin laulut, silloin kun tuli tuttuja vastaan.

Siionin Kannel on itselleni tuttu ja rakas kirja lapsuudesta asti, joten tällaista kirjaa oli kiva lukea.

Aarre Kiveisen hartauksissa tärkein asia pysyy ykkösenä: se, että meillä on lunastus Jeesuksen veressä ja että olemme armosta autuaita. Moneen kertaan kirjassa toistuu jae: "Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan" (2. Kor. 5:19). Jakeen yhteydessä Kiveinen muistuttaa:

"Sana 'maailma' koskee aivan jokaista. Jumala hyväksyi Jeesuksen sovitustyön. Kaikkien ihmisten kaikki synnit tulivat sovitetuiksi kerran Golgatan suurena päivänä. Saastaisesta tuli puhdasta."

Kirjan hartauksissa on paljon sanomaa havainnollistavia tarinoita, sekä tosielämästä otettuja että legendoja tai vastaavia. Itselleni yksi mieleenpainuvimmista oli F. G. Hedbergiin liittyvä tapaus. Häntä tultiin kuuntelemaan kaukaakin - ja kävellen. Eräskin nuori tyttö oli tullut Pöytyälle Huittisista asti. Tyttö ei saanut kuitenkaan sillä kertaa lohtua murheelliselle sydämelleen Hedbergin saarnasta eikä edes henkilökohtaisesta keskustelusta:

"Raskain mielin pitkämatkainen vieras sanoi hyvästit pastorille. Hän oli jo eteisessä, kun Hedberg häntä saatellessaan vielä kerran ojensi kätensä ja sanoi:
  - Ellet voi olla iloinen, niin ole sitten surullinen. Jumalan lapsi sinä olet joka tapauksessa!
  Niine eväineen kaukaa tullut sanankuulija lähti. Koko se kuorma, jonka painon alla hän oli ollut - se jäi pappilan portaille! Ei tuntunut väsymystä koko matkalla, niin teki sielun ilo askelet keveiksi!"

Mitkä viisaat ja vapauttavat sanat Hedbergiltä!

Myös Aarre Kiveinen julistaa vapauttavaa evankeliumia, kuten tässä:

"Heikkokin usko on kuitenkin pelastavaa uskoa silloin, kun se on uskoa Jeesukseen. Tärkeintä ei ole uskon määrä, vaan uskon kohde. Raamattu ei aseta uskolle määrää. Se sanoo vain: 'Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut' (Apt. 16:31)."

Kirja käsittelee uskonelämää muutenkin. Siinä kehotetaan muun muassa kokoamaan aarteita taivaaseen, ei maan päälle, rakastamaan Raamattua ja rukousta, jättämään turhat taakat ja murehtimiset ja etsimään ensin Jumalan valtakuntaa.

Jokaisen luvun alussa on siis jonkin Siionin Kanteleen laulun säkeistö. Kiva olisi ollut, jos kyseisen laulun sanojen tekijäkin olisi kerrottu, vaikka "Siikkaristahan" ne löytyvät.

Kirjan lopusta löytyy hartauksissa käytettyjen laulujen ja Raamatun kohtien hakemisto.

Hyvä, aidon evankelinen hartauskirja, joka muistuttaa meitä siitä, mikä on tärkeintä!

SLEY-Kirjat 2000, 127 sivua
Kansi: Ritva Kaijasilta

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Aili Kyrönlahti: Täysihoidossa Jumalan

Käsiini osui tällainen pieni kaunis runoteos, josta takakannen teksti sanoo: "Aili Kyrönlahden (s. 1930) herkkiä runoja elämästä, luonnosta, Jumalan lapsen turvallisuudesta." Teos on SLEY-Kirjojen kustantama.

Runot on jaettu aihepiireittäin kolmen otsikon alle: Muistoista ei tarvitse luopua, Armo kuuluu sulle juuri ja Kuule kukkien hiljainen puhe.

Ensimmäisessä osassa Kyrönlahti kirjoittaa muistoja elämän varrelta, lapsuudesta ja aikuisuudesta. Siellä hän muistelee muun muassa mummon tupaa, rintamalta lomalle tullutta isää, arjen pieniä hetkiä, elämän iloja ja suruja. On sairautta ja kuolemaa (esimerkiksi eräässä runossa ollaan isän ja äidin haudalla). Eräänä ahdistavana päivänä ystävä piristää puhelinsoitollaan.

Tämän osion runoista lainaan tähän kauniin ja herkän Soittorasia-runon alkua:

Himmeitä ajatuksia
pirtin pehmeässä ilmassa.
Olen yksin
radio soi juhlallisesti
Merikannon tunnelmia,
tunnen itseni soittorasiaksi
soin hiljaa
minäkin
jokin minussa soi

on hyvä olla

soittajani on Suuri  ...

Armo kuuluu sulle juuri -otsikon alla on runoja Jumalasta ja uskonelämästä. Ne ovat hyvin valoisia ja niissä on turvallista luottamusta Jeesukseen. Evankeliumi tulee näissä teksteissä selvästi esiin. Siellä on esimerkiksi runo Ristin luona ankkurissa, josta tulee myös kirjan nimi Täysihoidossa Jumalan. Siinä runossa todetaan:

Ristin luona ankkurissa
armon luona 
armon alla
on niin turvallista olla.
Siihen jättää kaiken saan
syntikuorman kokonaan
armo kuuluu kaikille.
Täysihoidossa Jumalan.

Itse pidin eniten tästä lohdullisesta runosta, jonka nimi on Epäilevä:

Onko taivas leikattu
minulta pois?
Usko laulaa sisimmässäni,
toivo nostaa päätään:

ei mitään

ole leikattu pois.

Viimeinen osa sisältää hyvin kauniita luontoaiheisia runoja, joista näkee, että kirjoittajalla on herkkyyttä luonnon kauneudelle ja kykyä pukea se sanoiksi. Hän ihailee Luojan luomistyötä "mielessäni kesän kiitos / syyssunnuntain kiitos."

Tässä ote Lumikukkaset-nimisestä runosta, joka on myös hyvin herkkä ja syvällinen:

... Olen kukka
Luojani luoma
talven taiteilijan muotoilema,
tuoksuton, hento ja hauras
enkä kestä maljakkoosi iloksesi tulla.
Vain talvinen lumikukka,
hento ja valkoinen,
hauraampi
kesäisiä sisariani.

Oli ilo tutustua näihin runoihin.

SLEY-Kirjat 2002, 67 sivua

Heli Karjalainen: Huoneessani hiljaisuus

Eiliselle kahvilareissulle tarttui mukaan tällainen ohut runokirja, jonka löysin viime viikolla kirpputorilta.

Kirjoittaja on minulle ennestään tuntematon, vaikka nimi kuulostaakin hämärästi tutulta. Tämän kirjan runoissa hän käsittelee ihmissuhteita, rakkautta, eroa, yksinäisyyttä, kaipausta, läheisyyden pelkoa, pelkoa siitä että jotain pahaa tapahtuu eikä taaskaan hyvää. Suuri osa runoista on kirjoitettu rukouksen muotoon.

Syvimmät tunteet ovat meille ihmisille yhteisiä; siksi näistäkin runoista voi löytää helposti itsensä, vaikka ei olisi aivan samoja kokenut kuin kirjoittaja. Ihminen pelkää läheisyyttä ja toiselle ihmiselle avautumista, koska siinä voi haavoittua. Varsinkin jos on jo ennenkin haavoittunut, tullut torjutuksi tai jopa hylätyksi. Kuitenkin aina pysyy myös ihmisen ikävä toisen luo.

Karjalainen pohtii luottamisen vaikeutta, vaikeutta olla aito ja avoin pettymysten jälkeen. Kaiken jälkeen hän toteaa:

"Ja kuitenkin Herra
mitä me ihmiset toisillemme annamme
jos emme itseämme
jos minä itse en ole sanoissani
kenen sanoja ne ovat
Näytelmää
roolihahmojen vuorosanoja
En minä näytelmiä halua
Herra
elämää minä tahdon..."

Sitä näytelmää on tässäkin runossa, jossa on samaa ajatusta kuin viimeksi lukemissani Erkki Lemisen runoissa:

"Minun silmäni ovat itkua tulvillaan
minun sydämeni surua täynnä
mutta kasvoni peilissä
vääntyvät hymyyn
minun sanani kaikki
                       iloa
                       iloa
kukaan ei tiedä Herra
kukaan ei saa nähdä
kun itkuni hukkuu naurun sekaan
kun kyyneleni vuotavat sisäänpäin..."

Elämään pettynyttä pessimistiä puhutteleva on tämä runo, josta vielä lainaan vähän alkua:

"Herra
poista minusta pelko
tämä jatkuva varautuneisuus
koko elämäni pohjana on valmiustila
siltä varalta
että jotain pahaa tapahtuisi
miksen odota
että tapahtuu hyvää
miksi en luota
myönteiseen vaihtoehtoon..."

Vaikka runoissa olikin paljon kipeitä tuntoja, niin runohetki kahvilassa oli oikein virkistävä. Tuli mieleen "vanhat hyvät ajat", jolloin tuollaistakin tuli vielä harrastettua - kauan sitten...

En tunne kustantajaa, mutta minusta on hassua, että tämän kirjan on kustantanut Lasten Keskus, vaikka nämä eivät tosiaan ole mitään lasten runoja...

Lasten Keskus 1988, 63 sivua
Kannen kuva: Jyri Nousiainen
Piirrokset: Hannu Hyrske

torstai 5. heinäkuuta 2018

Erkki Leminen: Valitut runot

Koonnut Sisko Latvus
Ilahduin, kun löysin tämän Erkki Lemisen runokokoelman Kalajoen evankeliumijuhlilta viikonloppuna. Olen lukenut hänen runojaan jo nuorena ja saanut niistä suurta lohtua joskus hyvinkin vaikeissa vaiheissa.

Nämä runot koonnut Sisko Latvus sanookin esipuheessaan:

"Monista Erkki Lemisen runoista on tullut vuosien myötä hengellisen runouden klassikoita, joita siteerataan saarnoissa ja luetaan kuin psalmeja lohduksi omien vaikeuksien keskellä... Hän on vanginnut niihin kokemuksia, jotka ovat monille yhteisiä. Tunnemme hänen taistelunsa omiksemme. Kaipaus, suru ja pettymys ovat jokaiselle tuttuja yhtä hyvin kuin rakkaus, toivo ja ilo."

Kokoelmassa runot on ryhmitelty seuraavien otsikoitten alle: Matkaan lähtenyt, Ihmisen ikävä, Rakkauden läksy, Antaa tuulen tulla, Käymiseen väsynyt, Erämaassa, Lähellä sinua, Syvällä ilo ja Näin kesästä unta.

Kiertävänä evankelistana toiminut Leminen kuvaa monissa runoissaan sananjulistajan työn kipuja. Mitä se on, kun sekä järki, vaimo että piru sanovat, että olet kelvoton julistamaan, kun olet tuollainen. Tai kun "on lähdettävä kun on lähtemään pantu", vaikka olisi niin mielellään mennyt omien poikiensa kanssa saunaan.

Minuunkin nämä hänen työhönsä liittyvät runot kolahtivat aikoinaan, kun pidin paljon puheita ja jopa valmistuin tiettyyn julistustyöhön liittyvään ammattiin, vaikka se ei sitten sen pitemmälle koskaan johtanut. Tiedän tämänkin tunteen runosta, jossa Leminen vertaa toisiinsa linnunpelätintä ja saarnamiestä (josta tässä runon loppu, se saarnamiehestä kertova osa):

"Turmeluksen vioittama
pirun pieksemä
elämän repimä saarnamies
seisoo pöntössään ihmisten keskellä
suorittaen tehtäväänsä,
kutsumista.

Repaleisia molemmat.
Suorina seisovat paikallaan

kun on ryysyjen sisällä risti."

Lohdullista on meille kaikille, että siellä ryysyjemme sisällä on se risti.

Leminen on ollut väsymyksen ja masennuksen tuttu. Hän tiesi, mitä se on, kun naamion takana onkin jotain muuta kuin hymyä:

"Ehyttä yllä, sisällä repaleet.
Hymyilyllä peitetään kyyneleet,
salassa syntyneet."

Tai mitä on, kun:

"Tämä on liian vaikea yö.
Tänä yönä on liian monta
riivaajaa luonani."

Erkki Leminen kirjoittaa monenlaisesta ikävästä: ihmisen ikävästä, kuoleman kaipauksesta, taivasikävästä. Mutta kirjoittaa hän myös ilosta. Ja levosta, jota hän sai kokea Lapin erämaissa, luonnon rauhan keskellä. Ja tietysti siitä tärkeimmästä: puhtaasta vanhurskauden vaatteesta, joka puetaan meidän yllemme ilman omia ansioita. Armosta, joka riittää kurjimmallekin, niin että vaikka viimeisenä pääsisin perille, niin minä pääsen.

Jotkut Lemisen runoista ovat rakastettuja myös lauluina. Yksi minunkin mielestäni kaikkein ihanimmista hengellisistä lauluista on tehty hänen runonsa sanoihin: "Ristin luona kiusatulla, langenneella, vaivatulla, paras paikka on..." Se laulu on niin lohdullinen ja menee suoraan sydämeen asti. Sekin runo löytyy tästä kokoelmasta.

Kirjan loppupuolella on yksi nuoruuteni tärkeistä runoista, jonka voimalla jaksoin silloin eteenpäin. En malta olla lainaamatta vielä sitä tähän loppuun:

"Ei tuskalla
kuolemalla
ole viimeistä sanaa.

Sanan voittoisan
viimeisimmän
sanoo Elämä."

Mitä ihania runoja! Kyllä tämä on minulle kaikista hengellisistä runokirjoista ehdottomasti rakkain!

Karas-Sana 1998, 187 sivua
Kansi: Jukka Valtonen

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Cleland Thom: Haavoittunut usko - Jumala kääntää pettymyksesi toivoksi


On mielenkiintoista, miten sama kirja voi vaikuttaa aivan eri tavalla eri elämäntilanteissa. Vuosia sitten kun luin tämän kirjan, muistan pettyneeni siihen, että mielestäni se vain kuvasi hyvin tarkkaan haavoittunutta uskoa ja pettymystä, mutta ei tarjonnut mitään lääkkeitä siihen. Nyt kun luin kirjan uudestaan, koin taas päinvastoin, että se kyllä tarjosi niitä lääkkeitäkin - vaikka tunnetustihan lääkkeet saattavat kyllä maistua karvailta! Kyllä itse kuitenkin jäin toivon ja tulevaisuuden puolelle tämän lukukerran jälkeen.

Osa kirjan kuvaamista pettymyksistä liittyy karismaattisuuteen, siihen, että karismaattisissa piireissä ihmisille profetoidaan valtavat määrät onnea, menestystä ja merkittäviä tehtäviä julistustyössä, noin muun muassa (kuten itsellenikin on aikoinaan profetoitu). Kerran vuosia sitten ihmettelinkin erään helluntailaisen ystäväni kanssa, että miksi aivan järjestään jokaiselle tunnutaan profetoivan "suurta tehtävää" ja "ovien avautumista"...

Osa profetioista ja muista Jumalan puheeksi koetuista asioista voikin olla väärinkäsityksiä, harhaluuloja ja toiveajattelua. Näistä on tässä kirjassakin kerrottu paljon esimerkkejä. Kun ihmiset sitten huomaavat toivoneensa aivan turhaan jotain asiaa, he saattavat pettyä niin pahasti, että koko usko ja jumalasuhde menee kriisiin.

Toinen suuri pettymysten aiheuttaja koskee sitten muitakin kuin karismaatikkoja, nimittäin rukousvastaukset. Eli kun Jumala ei tunnu vastaavan rukouksiin tai kun hän vastaakin aivan eri tavalla kuin olimme toivoneet.

Kirjassa kerrotaan siis paljon esimerkkejä elävästä elämästä. Eräs esimerkki on kirjoittajan omasta elämästä, kun hän rukoili syöpää sairastavan isänsä puolesta ja uskoi tämän paranevan. Tuollaisessa tilanteessa karismaatikoilla on kiusaus profetoida kaikenlaista "rohkaisevaa", ja niin tietenkin sitten tuli myös profetioita ja sanomia, että Cleland Thomin isä paranisi. Mutta hän kuoli.

Kirjoittaja kertoo:

"Minä olin toivonut väärin perustein paranemista, jota Jumala ei ollut luvannut, enkä sitten pystynytkään ottamaan vastaan katkeria seurauksia. Loppujen lopuksi uskoni oli lähes kokonaan mennyttä. Se oli hirvittävää, epätoivon täyttämää aikaa. Unelmien murskaantuminen tulvi ylitseni niin, ettei minulle jäänyt enää mitään motivaatiota, ei unelmia, ei toiveita eikä rukouksiakaan jäljelle."

Mutta hän jatkaa:

"Kuitenkin noiden tuskan täyttämien vuosien aikana Jumalan hellä, vetten pauhinaa muistuttava ääni alkoi kysellä minulta: 'Rakastatko minua sittenkin, vaikka sydämesi on särkynyt ja uskosi on haavoittunut ja vaikka minä en ole tehnyt sitä, mitä odotit minun tekevän?"

Cleland Thom toteaa myös:

"Minua häiritsee tämän 'uskossa omistamisen' mekaanisuus. Siitä jää henkilökohtainen uskonsuhde Jumalaan kokonaan ulkopuolelle ja se vetää hänet tänne alas karkkiautomaatin tasolle: sopiva lantti vain sisään ja saat juuri sen namupalan, minkä halusitkin."

Hän kirjoittaa, että Jumala näkee aina suuremmat kokonaisuudet kuin me ja tahtoo meidän parastamme. Siksi hän ei aina anna sitä mitä haluamme eikä toimi juuri silloin tai sillä tavalla kuin haluamme.

Jumala kuitenkin myös parantaa meidän haavojamme ja pettymyksiämme ja antaa uutta toivoa elämään. Kirjassa mainitaan monta kertaa kaksi Emmauksen tietä kulkenutta miestä, jotka olivat pettyneet, kun Jeesus ei ollutkaan se suuri maanpäällinen kuningas ja hallitsija, jota he olivat odottaneet ja toivoneet - ja jonka he olivat luulleet hänen olevan. Kuitenkin juuri Jeesus itse ylösnousseena liittyi sitten heidän seuraansa ja avasi heidän silmänsä näkemään Jumalan todellisen suunnitelman Raamatusta.

Eikä toki kaikkia meidän unelmiamme murskata ja kyllä rukouksiin joskus vastataan juuri niinkin kuin me toivomme! Mutta tämä kirja kertoo niistä pettymyksistä, joita meille voi tulla väärien odotustemme takia, ja siitä totuudesta, joka tekee vapaaksi. Täällä maan päällä meille ei ole luvattu helppoa tietä vaan ristin kantamista, ja siksi varsinkin menestysteologia ja muut pelkän myötämäen odotukset ajavat uskovia helposti rajuihin pettymyksiin. Jumala on salattu Jumala, joka toimii usein niin toisin kuin pieni ihminen mielessään kaavailee.

Tähän loppuun vielä lainaus, jossa Cleland Thom kertoo siitä, mihin voimme varmasti luottaa:

"Yleensäkin voimme säilyttää toivomme sekä ruumiimme ja mielemme terveyden tässä hämmentävässä jälkimodernissa ajassa vain keskittymällä vakavasti iankaikkiseen tulevaisuuteemme, hengellisiin asioihin ja Jeesukseen itseensä. Vain näihin kolmeen voimme luottaa pettymättä ja menettämättä toivoamme."

Hän kirjoittaa myös siitä, että meidän pitäisi olla niin innoissamme taivaaseen pääsemisestä, "että maallinen elämä menettää siinä määrin merkityksensä, että pettymyksetkään eivät masenna meitä maahan asti." 

No, moniko meistä siihen pystyy - se onkin jo toinen juttu... Mutta ajatuksessa on kyllä järkeä.

Jos on kovin syvästi pettynyt, tämän kirjan lukeminen tekee aivan varmasti kipeää. Mutta ei kannata silti pelätä. Pettymykset ja haavat on hyvä käydä läpi, että niistä voisi päästä eteenpäin.

Karas-Sana 1999 
197 sivua 
Alkuteos: Broken-Hearted Believers (1998)
Valokuva: Matti Kolho / Kuvaario
Kannen ulkoasu: Anne Tervahauta

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Juha Heinonen: Surujeni juuret - Anton Laurila

Jotkut ovat tunteneet Anton Laurilan gospelmuusikkona, toiset rockmuusikkona. Tässä kirjassa hän kertoo kipeästä tiestään pimeydestä valoon ja siitä, että "toivottomallakin tapauksella" on toivoa, koska Jumalalle kukaan ei ole toivoton tapaus.

Alussa oli pieni poika nimeltä Niko. Hänen isänsä oli muusikko, jonka levottoman elämän seurauksena vanhempien avioliitto päättyi eroon. Kun Niko odotti hartaasti isänsä tapaamisia, tämä ei välttämättä edes ilmestynyt paikalle - vaikka oli luvannut. Merkittävä käännekohta elämässä oli se, kun isä osti musiikista kiinnostuneelle pojalle omat rummut. Näin sinetöitiin pojan lähteminen aikanaan isänsä jalanjäljille - muusikoksi.

Kipeän isäsuhteen ohella Niko koki koulussa todella rajua kiusaamista. Kun luin siitä, ajattelin, että miten kukaan voi selvitä järjissään noin pahasta kiusaamisesta. No, eipä ihme, että Nikokin - eli Anton - oireili myöhemmin rajusti.

Nuorena hän oli mukana seurakunnan nuorten toiminnassa ja soitti gospelbändissä. Vaikka hän oli uskonasioista innoissaan, henkilökohtaisen uskonelämän hoitaminen jäi uskovaisen kaveriporukan kanssa hengailun jalkoihin. Kuuluihan hän vihdoin joukkoon ja sai kaipaamaansa hyväksyntää ja ystäviä.

Nimi Niko vaihtui jossain vaiheessa Antoniksi ja sukunimikin muuttui, koska Anton ei halunnut olla missään tekemisissä isänsä henkisen perinnön kanssa. Myös seurakunta- ja gospelkuviot jäivät lopulta taakse, kun Anton lähti rytinällä rockmaailmaan, tavoittelemaan tähteyttä, julkisuutta, mainetta ja kunniaa. Sinne isänsä tielle hän sitten lopulta päätyi, koska siitä alkoivat pimeät ajat. Antonin isä oli juonut, ja alkoholisti tuli pojastakin. Hän täytti myös uskonelämän poisjäämisen jättämää tyhjiötä noituudella ja satanismilla. Elämä oli painajaisia, ahdistusta, ryyppäämistä. Siitä oli kaukana se glamour, jota rokkarin elämän ja julkisuuden piti olla.

Anton onnistui kuitenkin löytämään unelmiensa naisen ja perustamaan perheen. Paljon kipua ja tuskaa koettiin kuitenkin vuosien varrella myös parisuhteessa (joka vasta Antonin uskoontulon jälkeen muuttui avioliitoksi).

Kaikki huipentui lopulta itsemurhayritykseen, jonka jälkeen Anton vietiin hoidettavaksi psykiatriseen sairaalaan. Ihmeellisesti kuitenkin juuri siellä sairaalassa Jeesus puuttui Antonin elämään. Vaikka monet arvet jäävätkin rikkinäisen ihmisen elämään - eihän meistä kenestäkään täysin ehjää tule täällä maan päällä - Anton sai kuitenkin sen levon ja rauhan, jonka antaa syntien anteeksiantamus Jeesuksen veressä. Vaimoa epäilytti aluksi, mutta hänkin tuli myöhemmin huomaamaan, että hänen miehessään tapahtunut muutos oli syvällinen, aito ja todellinen.

Kirjan loppupuolella onkin hienoa nähdä, miten paljon Antonin elämä muuttui, kun alkoholi ja sekoilu jäivät taakse ja alkoi uusi elämä Jeesuksen seuraajana. Anton Laurila sanoo kirjassa jotenkin niin, että hänelle on kipeää puhua näistä menneistä asioista eikä hän tahdo tuosta rypemisestään mitään numeroa tehdäkään, mutta hän tahtoo kertoa tarinansa, että se voisi olla omalta osaltaan eheyttämässä tämän maan nuorisoa.

"Aina on toivoa, ja Jumalan rakkaus voi eheyttää ja hoitaa sellaisetkin sydämet, ruumiit ja mielet, joihin me ihmiset olemme jo aikoja sitten lyöneet 'toivoton tapaus' -leiman", Anton Laurila toteaa.

Hän haluaa varoittaa julkisuuden hakemisesta ja rock-elämästä, koska hän jos kuka on nähnyt sen pimeän puolen ja tyhjyyden. Siellä ei kukaan välittänyt, miten toisella meni. Kun Anton oli aivan sekaisin ennen itsemurhayritystään ja halusi purkaa tuskaansa bändikaverilleen, tämä ei jaksanut kuunnella, vaan tokaisi, että hyppää parvekkeelta. Sen verran lohtua niissä piireissä jaksettiin antaa toiselle.

"Suljetulla ja yksin pysähtyneessä maailmassa laahusti rock-unelmansa ja kipeytensä kanssa karille ajanut pieni poika, jonka surun juuret olivat kasvaneet sielun sisään niin monimutkaiseksi siksakiksi, että päivä päivältä suuren pysäyksen jälkeen tuntui, ettei mikään mahti maailmassa voi ongelmien vyyhtiä selvittää. Onneksi oli vielä yksi, hän, joka täydellisellä rakkaudellaan pystyy rikkomaan surun pisimmätkin juuret kokonaan ja läpikotaisin."

Kirjassa tehdään myös erittäin selväksi ihmisen syntisyys, itsekkyys ja armon tarve. Sekä se, että pelastus tulee meille Jeesuksen ristintyön kautta:

"'Rististä tekee kokonaisvaltaista Jeesuksen täydellinen teko. Hän osti kuolemallaan meille tien auki Jumalan luo. Risti on kokonaisvaltainen. Risti kokoaa särkyneen elämän repaleet kokoon, siksi risti on niin rakas minullekin', toteaa Anton. 'On siistiä, että Jeesus kutsuu ristin työn perusteella vihaan, kostoon ja sotaan tottuneet ihmiset rakkauteen, sovintoon ja armoon. Ristin totuus on musertavan ylivoimainen totuus kaiken muun keskellä.'"

Anton Laurilan tarina ei ole myöskään mikään "ennen minä olin niin paha ja nyt olen näin hyvä" -tyyppinen kertomus, vaan siinä sanotaan suoraan, ettei Antonista uskoon tultuaankaan tullut mitään synnitöntä pyhimystä, kuten ei meistä kenestäkään tule. Meidän pyhyytemme on Jeesuksen antamaa lahjavanhurskautta, ei meidän omaamme.

Koska en tunne Anton Laurilaa ja törmäsin tähän kirjaankin aivan sattumalta, en tiedä mitä hänelle nykyään kuuluu, mutta toivottavasti kuuluu hyvää!

Aurinko Kustannus 2010, 154 sivua
Kansi Lapine Oy
Kannen kuvat Sami Joensuu