Nämä runot koonnut Sisko Latvus sanookin esipuheessaan:
"Monista Erkki Lemisen runoista on tullut vuosien myötä hengellisen runouden klassikoita, joita siteerataan saarnoissa ja luetaan kuin psalmeja lohduksi omien vaikeuksien keskellä... Hän on vanginnut niihin kokemuksia, jotka ovat monille yhteisiä. Tunnemme hänen taistelunsa omiksemme. Kaipaus, suru ja pettymys ovat jokaiselle tuttuja yhtä hyvin kuin rakkaus, toivo ja ilo."
Kokoelmassa runot on ryhmitelty seuraavien otsikoitten alle: Matkaan lähtenyt, Ihmisen ikävä, Rakkauden läksy, Antaa tuulen tulla, Käymiseen väsynyt, Erämaassa, Lähellä sinua, Syvällä ilo ja Näin kesästä unta.
Kiertävänä evankelistana toiminut Leminen kuvaa monissa runoissaan sananjulistajan työn kipuja. Mitä se on, kun sekä järki, vaimo että piru sanovat, että olet kelvoton julistamaan, kun olet tuollainen. Tai kun "on lähdettävä kun on lähtemään pantu", vaikka olisi niin mielellään mennyt omien poikiensa kanssa saunaan.
Minuunkin nämä hänen työhönsä liittyvät runot kolahtivat aikoinaan, kun pidin paljon puheita ja jopa valmistuin tiettyyn julistustyöhön liittyvään ammattiin, vaikka se ei sitten sen pitemmälle koskaan johtanut. Tiedän tämänkin tunteen runosta, jossa Leminen vertaa toisiinsa linnunpelätintä ja saarnamiestä (josta tässä runon loppu, se saarnamiehestä kertova osa):
"Turmeluksen vioittama
pirun pieksemä
elämän repimä saarnamies
seisoo pöntössään ihmisten keskellä
suorittaen tehtäväänsä,
kutsumista.
Repaleisia molemmat.
Suorina seisovat paikallaan
kun on ryysyjen sisällä risti."
Lohdullista on meille kaikille, että siellä ryysyjemme sisällä on se risti.
Leminen on ollut väsymyksen ja masennuksen tuttu. Hän tiesi, mitä se on, kun naamion takana onkin jotain muuta kuin hymyä:
"Ehyttä yllä, sisällä repaleet.
Hymyilyllä peitetään kyyneleet,
salassa syntyneet."
Tai mitä on, kun:
"Tämä on liian vaikea yö.
Tänä yönä on liian monta
riivaajaa luonani."
Erkki Leminen kirjoittaa monenlaisesta ikävästä: ihmisen ikävästä, kuoleman kaipauksesta, taivasikävästä. Mutta kirjoittaa hän myös ilosta. Ja levosta, jota hän sai kokea Lapin erämaissa, luonnon rauhan keskellä. Ja tietysti siitä tärkeimmästä: puhtaasta vanhurskauden vaatteesta, joka puetaan meidän yllemme ilman omia ansioita. Armosta, joka riittää kurjimmallekin, niin että vaikka viimeisenä pääsisin perille, niin minä pääsen.
Jotkut Lemisen runoista ovat rakastettuja myös lauluina. Yksi minunkin mielestäni kaikkein ihanimmista hengellisistä lauluista on tehty hänen runonsa sanoihin: "Ristin luona kiusatulla, langenneella, vaivatulla, paras paikka on..." Se laulu on niin lohdullinen ja menee suoraan sydämeen asti. Sekin runo löytyy tästä kokoelmasta.
Kirjan loppupuolella on yksi nuoruuteni tärkeistä runoista, jonka voimalla jaksoin silloin eteenpäin. En malta olla lainaamatta vielä sitä tähän loppuun:
"Ei tuskalla
kuolemalla
ole viimeistä sanaa.
Sanan voittoisan
viimeisimmän
sanoo Elämä."
Mitä ihania runoja! Kyllä tämä on minulle kaikista hengellisistä runokirjoista ehdottomasti rakkain!
Karas-Sana 1998, 187 sivua
Kansi: Jukka Valtonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti