Seppo Jokinen: Kutsumukseni

Seppo Jokinen on yli kirkkokuntarajojen tunnettu ja rakastettu pastori-terapeutti. Tämä kirja, jossa hän kertoo kutsumuksestaan, on hyvin rohkaiseva: se kertoo siitä, miten vielä kymmenienkin tuskan ja kärsimyksen vuosien jälkeen voi olla toivoa: Jumala voi tehdä uutta. Näin hän on tehnyt Seppo Jokisen elämässä, ja se sama Jumala on meillä muillakin.

Kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaan se kertoo Jokisesta lähinnä hänen kutsumuksensa ja työnsä kautta. Siksi siinä kerrotaan yksityiselämästä vain se, mikä liittyy kirjan aiheeseen.

Seppo Jokisella oli jo nuorena tietoisuus Jumalan kutsumuksesta valtakuntansa työhön. Hän opiskelikin vapaakirkon pastoriksi ja myös työskenteli pastorina pari vuotta, kunnes ahdistus kävi niin voimakkaaksi, että hänen oli pakko jättää työnsä.

Myöhemmin hän kouluttautui terapeutiksi ja työskenteli pitkään päihdealalla - mutta samaan aikaan hän oli itsekin alkoholisti. Kirjassa viitataan kolmeenkymmeneen kärsimyksen vuoteen. Jo vapaakirkon saarnaajakoulun päätyttyä eräs iäkäs uskovainen oli tullut sanomaan Sepolle: "Sinäkin luulet, että sun koulus on käytynä. Mutta koulutus jatkuu. Kun kerran palajat, vahvista veljiäsi."

Tuolloin Seppo ja hänen hyvä ystävänsä Olavi Rintala (myös vapaakirkon pastori ja myöhemmin vapaakirkon kirkkokunnanjohtajakin) ihmettelivät suuresti miehen sanoja. Pitäisikö Sepon vielä jatkaa opiskelua, vai mitä sanat tarkoittivat?

Mutta sitten seurasikin se 30-vuotinen Jumalan koulu, kärsimyksen koulu... Noina vuosina tuskin kukaan odotti enää Seposta mitään, varsinkaan kristillisellä rintamalla. Eivät ainakaan ne, jotka tiesivät hänen juomisestaan.

Koitti kuitenkin sekin päivä, että Seppo sai voimaa lähteä AA:han ja lopettaa juomisen - Jumalan avulla. Oli aika keskittyä itsensä hoitamiseen ja eheytymiseen.

Kaiken jälkeen Sepolle alkoi ihmeellisesti avautua uusia ovia kristilliseen työhön. Hän sai pitää Rikotusta eheä -luentoja ja tunnekontakti-intensiiviseminaareja. Kirkot täyttyivät kuulijoista, ja Sepon sanomalle oli selvästi tilausta. Hän työskenteli myös terapeuttina, kiersi laulaja Joel Hallikaisen kanssa pitämässä musiikillisia kirkkoiltoja ja on kirjoittanut vinon pinon kirjoja.

Ne uskovaiset, jotka ovat riittävän ehjiä selvitäkseen elämästä suht normaalisti, saattavat toki pitää kaikkea tällaista eheytymisjuttua aivan turhana. Kuitenkin on monia, jotka ovat oikeasti avun tarpeessa - ja sitä paitsi: eihän fyysisiin vaivoihinsa apua hakeviakaan yleensä syyllistetä avun tarpeestaan. (Menestysteologeja lukuunottamatta ehkä - heidän mielestäänhän kunnon uskovainen ei ole edes fyysisesti sairas!) Miksi psyykkisiin ongelmiin ja rikkinäisyyteen ei saisi hakea apua?

Seppo Jokinen kertoo, että hän kokee nykyään olevansa nimenomaan terapeutti, ei niinkään pastori - vaikka häntä onkin pyydetty myös pitämään saarnoja eri seurakunnissa (myös luterilaisissa). Tästä huolimatta hänelle kaikkein tärkeintä on armo ja syntien anteeksiantamus. Hän ei selittele syntiä rikkinäisyydeksi, vaan tietää, että syntisiä me olemme ja tarvitsemme siksi Jumalan armoa. Hänen kirkkoiltansa ja muut tilaisuutensa ovat lisäksi aivan varmasti madaltaneet kirkon kynnystä monille, jotka eivät ehkä ole ennen käyneet kirkossa.

Jokinen kokee vapaakirkollisuudestaan huolimatta läheistä yhteyttä myös luterilaiseen kirkkoon, jonka seurakuntiin häntä onkin hyvin paljon kutsuttu puhumaan. Hän kertoo kirjassaan olevansa "kuivakarismaatikko" (nimitys, jonka hän sai opiskelijoilta heille luennoidessaan): hän kyllä uskoo ihmeisiin, mutta ei pyri saamaan aikaan niitä itse aikaan.

Hän kertoo myös viihtyvänsä Tuomasmessuissa:

"Sellainen hengellisyys sopii minulle nykyisin: siinä ei vaadita mitään, saa vain ottaa vastaan, mitä jaksaa. Kukaan ei painosta mihinkään. Sitähän kai jokainen kaipaa - vaatimuksia esitetään nykyään kyllä aivan tarpeeksi."

Myös omasta sisäisestä körttiläisyydestään Seppo Jokinen kertoo:

"Olen taustaltani niin vahvasti körttiläinen. Opiskeluaikanakin kävin erään opiskelutoverin kanssa keskiviikkoiltaisin Malmin kirkossa körttiseuroissa. Sellainen uskontulkinta sopii minulle, koska olen aina omien kokemusteni pohjalta tuntenut epämääräistä syyllisyyttä, kipua, surua ja ulkopuolisuutta.
  Minulle sopi ja sopii edelleen se, miten körttiseuroissa julistetaan. Siellä ei koroteta eikä korosteta ihmistä eikä ihmisen menetelmiä. Jumala on Jumala, ja me olemme ihmisiä."

Täysin ehjäksihän ei täällä maan päällä kukaan meistä tule, eikä Jokinenkaan sellaista opeta. Kuten edellisestä otteestakin näkyy, hän tunnustaa itsekin olevansa edelleen rikkinäinen. Kuitenkin saamme kokea myös Jumalan parantavaa rakkautta jo täällä - mutta vaikka emme edes ns. "kokisi" mitään, niin tällaisina rikkinäisinäkin olemme rakkaita Jumalalle ja voimme olla tavalla tai toisella hänen käytössään.

Aina se kutsumus ja Jumalan käytössä oleminen ei ole niin näkyvää kuin esimerkiksi Seppo Jokisella on ollut. Hän kirjoittaakin, että monesti se näkymätön palveleminen voi olla vielä suurempaa:

"Palvelutyö voi olla näkyvää tai näkymätöntä. Se voi olla sitäkin, että antaa omastaan toisille, mahdollistaa sen, että joku toinen voi Afrikassa palvella tehokkaammin ja paremmin.
 ---
  Joku neliraajahalvaantunut on kokenut kutsumuksekseen rukoilla kansojen ja ihmisten puolesta: hänen tehtävänsä on edetä rukouksin maasta ja maanosasta toiseen. Jos haluaisi saada kutsumukset jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen, kaipa tuo olisi kärkipäässä; saarnamies, joka pitää tilaisuuksia tuhansille kuulijoille, ei suinkaan ohita kutsumuksessaan yksinäistä esirukoilijaa!
  Kutsumustyön ei kuitenkaan tarvitse olla selvästi hengellistä työtä, sillä meitähän tarvitaan moneen tehtävään. Me vain olemme soveliaita siihen, mihin Jumala on meidät tarkoittanut, ja siinä pystymme parhaiten toteuttamaan kutsumustamme. Siivoojakin voi siis olla kutsumustyössään."

Kirjan lopussa on luku Vahvista tahtoni, joka on lainattu Jokisen kymmenvuotisen kirjailijataipaleen kunniaksi julkaistusta samannimisestä kirjasta. Mielenkiintoista mietittävää niille, joiden oma tahto on tavalla tai toisella nujerrettu.

Lämmin kiitos Seppo Jokiselle tästä kirjasta, joka ainakin itselleni on ollut hyvin tärkeä ja rohkaiseva! Joskin myös kipeä, koska minullakin on ollut tietty kutsumus, jonka jouduin hautaamaan jo kauan sitten. Nouseeko se koskaan haudastaan - sitä tarina ei kerro. Mutta niitä pieniä ja näkymättömiä tehtäviä olen löytänyt ja niistä saanut iloita.

Päivä Oy 2006, 173 sivua
Kansi: AD Studio Oy
Kannen kuva: Marja Sevón

Liisa Liminka: Mustassa kaikki värit - Runoja vuosilta 1990-2016

Tässä kevään uutuuskirjassa on Liisa Limingan runoja vuosien varrella kokemastaan masennuksesta, ahdistuksesta ja pimeydestä, mutta myös ilo, toivo ja luottamus Jumalaan pilkahtelevat esiin siellä täällä.

Liminka kertoo elämästään ainakin tässä Seurakuntalainen.fi-sivun jutussa: Kirjoitan surusta, joka on jäänyt minuun aina olevaksi. Hän on löytänyt toivon ja lohdutuksen, vaikka kärsi niin koulukiusaamisesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä kuin äitinsä särkyneestä mielestäkin. Kun taustalla on näin monia rankkoja kokemuksia, ei ole ihme, että ihminen menee rikki. Ne kokemukset ja niiden vaikutukset näkyvät kipeästi näissä runoissa. Mutta onneksi meidän Jumalamme on lohdutuksen ja toivon Jumala myös meille eri tavoilla särkyneille.

Monia erilaisia tunteita ja rukouksiakin sisältävinä Limingan runot ovat kuin nykypäivän psalmeja, joista lukija voi löytää vertaistukea ja lohtua omien kipujensa keskelle. Kuten esimerkiksi tästä rukouksesta:

"Minä menen kohti pelkojani,
kohta olen kauhua täynnä.
Tule avuksi, Herra,
tule kanssani minun kauhuuni.
Ota lävistettyihin käsiisi
minun pelkoni ja minut."

Monen rikkinäisen ihmisen kipeitä tuntoja Liisa Liminka sanoittaa näin:

"Leimoja kirjekuoressa, sata leimaa minussa,
erilainen ja outo,
määreitä, jotka satuttavat.
En haluaisi olla erilainen ja outo, 
sitä vain ei kysytä."

Itsekin entisenä koulukiusattuna tiedän tuon tunteen, kuten myös monet muut tässä kirjassa kuvatut tunteet, mustan ja pimeän eri sävyt - ja kaikki muut värit.

Runoissa käydään myös läpi muun muassa painajaisia, yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, äitisuhdetta ja surua lapsettomuudesta.

Tässä eräs kirjan helmistä:

"En ole tiennyt näin mustaa väriä olevan olemassa.
En ole tiennyt sirujenkin voivan sirpaloitua.
En ole tiennyt, että hiljaisuuden sisältä
vasta todellinen hiljaisuus alkaa.

Ja juuri nyt: kompastun Sinun Ristisi Juuriin."

Kaiken keskellä juuri Vapahtajassa on masentuneenkin toivo ja pelastus. Jeesuksen risti ja armo näkyvät Liisa Limingan runoissa, ja hän kirjoittaakin, ettei olisi jaksanut, ellei Jeesus olisi maksanut hintaa hänestä. Jos johonkin, niin Jeesuksen ristin juuriin on turvallista kompastua. Lohdullisesti runoilija toteaa, miten "armo on tullut alas minuun saakka, pimeyteeni":

"Vain Toivossa olen Jumalassa riippunut,
ohuen palamattoman seitin varassa,
joka Jeesuksen Ristiin on kiinnittynyt.
Armo on tullut alas minuun saakka, pimeyteeni..."

Toivoa ja ilon hetkiä on, kunnes eräässä runossa jo kerrotaan, että ahdistus on irrottanut otteensa. Mustan kautta löytyvät kaikki värit; Jumala antaa tulevaisuuden ja toivon:

"Sataa ja suren menetettyjä unelmia.
Silti linnut laulavat huomista,
tulevaisuutta."

Lopulta surukin voi muuttua siunaukseksi:

"Minun suruni minussa on kypsyttänyt Siunauksen pisaroita."

Pimeydessä pienikin valo voi loistaa, ja pimeyden kokenut näkee valon ja värit entistä kirkkaampina. On Taivaan Isän syli, jossa meitä kannetaan silloinkin, kun emme itse jaksa mitään. Liisa Limingan runot ovat hyvin hoitavia, ja voin lämpimästi suositella niitä sinulle, joka kaipaat valon ja siunauksen pisaroita pimeytesi tai hämäräsi keskelle. Toivon, että mahdollisimman moni löytää nämä ihanat runot.

Kirjassa on kuvituksena Sari Savelan kauniita, herkkiä mustavalkokuvia.

Perussanoma 2018, 135 sivua
Kansi: Milla Aura-Tolonen / Milart
Kuvat: Sari Savela

Esa Pikkumäki: Tuulinen maa - Kuka surmasi Matti Harmaalan?

Onko kesä sekoittanut bloggaajan pään jo tässä vaiheessa, kun hän kirjoittaa kristilliseen blogiin dekkarista? Ei suinkaan! Nimittäin - yllätys yllätys - tämä on kristillinen dekkari! Sellaisiakin on siis olemassa.

Joidenkin uskovaisten mielestä tietysti dekkarit ovat turhuutta, ja "kristillinen dekkari" voi kuulostaa sellaisen henkilön mielestä vielä epäilyttävämmältä. Mutta ensiksikin: eihän dekkareissa sitä rikosta ihannoida, vaan poliisin, etsivän tai muun vastaavan työtä rikoksen selvittämiseksi. Yleensä dekkarien lopussa "paha saa palkkansa" ja rikollinen joutuu kiven sisään lusimaan. Ja toiseksi: jos dekkarit vain vähänkään kiinnostavat, niin tässä kirjassa kyllä tämä kristillisyyden ja rikosromaanin yhdistelmä oli todella toimiva ja mielenkiintoinen. Tykkäsin!

Vinkiksi voin jo etukäteen sanoa, että kirjassa kerrotaan paljon pastorin työstä ja seurakuntaelämästä. Niistä kiinnostuneelle antoisaa luettavaa siis. Ja kun tapahtumapaikkana on Lappi, se tuo myös oman kivan lisämakunsa tarinaan.

Kirjoittaja Esa Pikkumäki on rovaniemeläinen pastori, jolta näköjään sujuu muukin kuin saarnojen kirjoittaminen. Aivan yllätyin, miten hieno ja taitavasti tehty dekkari tämä oli! Ei minkään harrastelijakirjoittajan teos (heitäkään väheksymättä). Toivottavasti hän kirjoittaa näitä vielä lisää!

Kirjan värittömän ulkoasun ei pidä antaa säikäyttää. Itse tarina on niin värikäs ja mehukas, että minusta se olisi ansainnut houkuttelevammat kannet ympärilleen.

Ennen kuin menen juoneen, todettakoon vielä, että Pikkumäki on helluntaipastori, ja kirjan seurakuntakin on jokin vapaiden suuntien seurakunta - tarkemmin kirjassa ei kerrota, mutta helluntaiseurakuntahan se voisi olla. 

No, sitten asiaan! Kirjan minäkertoja on pastori, mistä syystä pastorin työ tulee tässä tutuksi, ja siitähän Pikkumäki tietysti onkin asiantuntija kirjoittamaan. Pastori Heimo Tarvosen seurakunnassa on yllättäen sattunut ikävä tapaus. Eräs seurakunnan vastuuhenkilöistä, Matti Harmaala, on ensin kadonnut, ja lopulta hänet on löydetty tapettuna poroerotteluaidan luona olevasta räkkäsuojasta. Mutta kuka - ja miksi - halusi tappaa Harmaalan, joka oli mukava ja pidetty ihminen ja tuli kaikkien kanssa toimeen? Oliko Harmaalalla kenties joitain salaisuuksia? Näköjään hänellä ainakin oli vihamies, ellei jopa vihamiehiä. Harmaala oli kyllä ollut arvoituksellinen mies siinä mielessä, ettei hän kertonut itsestään ja omasta elämästään paljoakaan. Häntä lähelle ei päässyt, niin mukava kuin hän muuten olikin.

Tarina alkaa siitä, kun pastori menee osanottokäynnille Sirjan, Harmaalan saamelaisen lesken luo. Leski ei ole uskovainen eikä ole käynyt seurakunnassa. Toisaalta hän vaikuttaa surevalta, mutta toisaalta Tarvonen hiukan epäileekin häntä. Onko suru aitoa?

Lopulta käy niin, että vaikka poliisi tutkii tapausta, pastori Tarvonen onnistuu aina saamaan sisäpiirin tietoa milloin mistäkin asiasta ennen poliisia. Poliisi ei lisäksi aina edes ehdi paikalle tai ei vastaa puhelimeen, ja näin pastori tulee lopulta vedetyksi aina vain syvemmälle tapauksen saamiin käänteisiin ja niiden selvittämiseen. Luonnollisesti hänelllä on kiinnostusta tapauksen selvittämiseen, onhan se tullut niin lähelle hänen henkilökohtaista elämäänsä ja työtään.

Seurakunta joutuu tietysti epäilyttävään valoon ja suurennuslasin alle, kun poliisi tekee tutkimuksiaan ja huhut liikkuvat pitkin kyliä. Seurakunnasta myös nousee kirjassa esiin joitain herkullisia henkilöhahmoja, joita voi hyvin kuvitella seurakunnista löytyvänkin. Esimerkiksi eräs vanha nainen, joka tulee joka viikko pastorin toimistolle kahville ja utelee samalla seurakuntalaisten asioita pastorin vältellessä parhaansa mukaan uteluihin vastaamista. Tai hankalanpuoleinen mies, jonka mielestä pastorin julistus on liian armollista, ja siitä tämä koko soppa on hänen mukaansa saanut alkunsa.

Pastori onkin tuulisella paikalla, kuten pastorit kai yleensä ovatkin! Mitä muuta tuulista kirjassa on, kun sen nimikin on Tuulinen maa? Se selviää, kun luet tämän kirjan.

Tämä oli sellainen romaani, joka tempasi minut mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Pikkumäki kirjoittaa sujuvasti ja vetävästi, henkilöhahmot ja tilanteet ovat uskottavia, jännitystä ja juonenkäänteitä oli minun makuuni tarpeeksi. Tarina eteni, ei jäänyt polkemaan paikallaan, kuten edellisessä lukemassani dekkarissa (joka ei ollut kristillinen). Kerronta on niin elävää, että melkein olisi voinut kuvitella olevansa itse paikalla lukemassa Lapin Kansaa aamukahvilla, seuraamassa televisiosta vuoden 2012 Lontoon olympialaisia, hillasoilla ja mustikkametsässä, seurakunnan tilaisuuksissa ja toimistolla, missä milloinkin.

Kristillisten romaanien kirjoittajilla ei aina välttämättä ole erityisiä kaunokirjallisia lahjoja, vaan ideana on vain saada kristillinen sanoma läpi tarinan kautta. Ei tästäkään kirjasta sitä sanomaa puutu, mutta lisäksi Pikkumäki on lahjakas kynänkäyttäjä, jolla on sana hallussa. Oli ilo lukea tällaista tekstiä. Huumoriakaan ei ollut unohdettu. Tilannekomediaa on esimerkiksi kohdassa, jossa pastori on juuri toimistollaan alkamassa lukea seurakunnan Kriisiviestinnän opasta, kun näkee ikkunasta sen hankalan seurakuntalaisen tulevan pihaan:

" - No nythän kriisiä lykkää tälle aamua, sanoin ja napsautin internetistä soivat amerikkalaisen gospelin sivut kiinni. Ehdin vielä tarkistaa ettei pöydällä ole mitään tähän vierailuun sopimatonta ja järjestin pöydällä lojuvat lehdet ja kirjeet fiksuihin nippuihin. Sitten takaisin tuoliin niin kuin en olisi koko Tarkkosen tuloa vielä huomannut. Kriisioppaan piilotin lehtinipun alle ja ehdin vielä ottaa Gideonien Uuden testamentin käteeni ennen kuin Tarkkonen asteli huoneeseen."

Toisessa hauskassa kohdassa pastorille on juuri soittanut utelias toimittaja, joka väittää tekevänsä asiallisia juttuja. Puhelun jälkeen pastori rukoilee:

" - Hyvä Jumala, varjele kaikelta pahalta ja tällaisia asiallisia juttuja tekeviltä toimittajilta. Kiitos avustasi..."

Kiva idea on sekin, että jokainen uusi päivä kirjassa alkaa pastorin lyhyellä aamurukouksella, jossa hän pyytää voimia ja johdatusta päivään ja mitä milloinkin, esimerkiksi: "Ja pidä armossasi se eilinen komisario minusta turvallisen matkan päässä. Kiitos!"

Itse olen reissannut paljon Lapissa ja olin hyvinkin kotonani tämän kirjan maailmassa. Se olikin harvinaisen nautinnollinen dekkari, koska tarjosi myös nojatuolimatkan Lappiin ja kertoi elävästi seurakuntaelämän kiemuroista kaikkine Tyyppeineen (isolla T:llä), joita seurakunnissa aina tapaa.

Esa Pikkumäki pitää muuten myös kirja- ja kahviblogia Tuulinen maa & kahvi. Siellä häneen voi tutustua tarkemmin. Hänen kahviasiantuntemuksensa näkyykin tässä kirjassa, jossa juodaan paljon erilaisia kahveja mitä erilaisimmilla laitteilla keitettynä.

Loppuun vielä vähän sitä Lappi-fiilistä - eli ote kohdasta, jossa pastori vaimoineen on mustikanpoimintareissun yhteydessä nuotiolla evästauolla:

 - Mitäpä mietit?
 - Olen taas rakastunut.
 - No, edellisestä kerrasta onkin jo aikaa. Keneen pastori nyt on rakastunut?
 - Näihin maisemiin. Katohan nyt ympärillesi. Olen rakastunut siihen, että näkee näin kauas. Näihin kiviin ja kantoihin... kelopuihin, korpikuusiin ja vaarojen käkkärämäntyihin, soihin ja vetisiin korpiin minä olen rakastunut. Miten sitä voisi elää ilman näitä?
 - No jopa oli runollista. Tuolla alarinteessä nuo mäkäräiset ja sääsket kyllä pitävät ainakin minulla tähän aikaa vuodesta rakkauden tunteet kohtuullisina. Mitäpä muuta olet miettinyt?
 - Minä olen vain kuunnellut tätä hiljaisuutta, sanoin vaikka olisin halunnut sanoa jotain aivan muuta. Olisin halunnut kertoa huoleni Matin tapauksesta ja olisin halunnut purkaa tuntoja Tarkkosen käynnistä.
 - Niin, on tämä jotakin niin hienoa, vaimo sanoi ja kääntyi paikallaan täyden kierroksen nähdäkseen koko maiseman.
 - Tämä on jotakin, jonka ääressä jokaisen pitäisi edes kerran elämässään hiljentyä. Ollaanpa hetki ihan hiljaa ja kuunnellaan yhdessä.

On tämä vain niin hieno kirja, että jos dekkarit, Lappi, pastorin työn haasteet ja seurakuntaelämä kiinnostavat, niin ei voi kuin suositella lämpimästi! Jään toivomaan, että Pikkumäki ehtisi saarnojen valmistuksen ohella kirjoittaa myös lisää dekkareita - tai miksei muitakin romaaneja.

Väyläkirjat 2016, 316 sivua

Olli Karhi: Eliina Heinonen - evankelista

Kansan Raamattuseuran evankelistana jo pitkään toimineella Eliina Heinosella jos kenellä on rohkaisemisen armolahja. Olen saanut rohkaisua monista hänen puheistaan, kuten myös tästä hänen elämäntarinastaan, jonka olen lukenut vuosien varrella monta kertaa. Koska Eliina on kertonut niin avoimesti mitä erilaisimmista elämänsä kivuista, tästä kirjasta voi saada rohkaisua moneen eri elämäntilanteeseen.

Olli Karhin kirjoittama kirja alkaa Eliinan lapsuudesta. Hän syntyi sota-aikana, ja hänen äitinsä kuoli pian synnytyksen jälkeen. Isä oli rintamalla eivätkä mummon voimat riittäneet lapsen hoitamiseen. Niin isä ja mummo antoivat raskain sydämin Eliinan ottolapseksi. Eliina itse sai tietää vasta muistaakseni 12-vuotiaana olevansa ottolapsi.

Nuorena neitona hänellä oli syvä rakkauden tarve ja hän ihastui herkästi. Hän päätyi lyhyellä harkinta-ajalla naimisiin Taisto Heinosen eli Tasin kanssa. Vuosien ajan heidän liittonsa oli erittäin vaikea; oli rakkaudettomuutta, alkoholia, riitoja ja väkivaltaa.

Eliinan uskoontulo ei suinkaan parantanut tilannetta, kun hän yritti aluksi väkisin käännyttää miestään, mikä sai tämän menemään täysin lukkoon ja puolustusasemiin. Tulevalla evankelistalla oli niin suuri hätä miehensä pelastuksesta, että hän päätyi julistamaan tälle ilosanoman sijasta "äläsanomaa", kunnes lopulta oppi, että oli sittenkin parempi puhua enemmän Tasista Jumalalle kuin Jumalasta Tasille.

Eliina sai kutsun Jumalan valtakunnan työhön heti uskoon tultuaan, mutta joutui odottamaan Jumalan aikaa ja käymään Jumalan kouluja ennen kuin ovi työhön avautui. Kun se sitten avautui, siihen sisältyi paljon ihmeellistä ja yliluonnollista johdatusta.

Suorastaan jännittävien vaiheiden kautta Eliinalle siis avautui ovi työhön Kansan Raamattuseuran evankelistana, joka sai työkentäkseen koko Suomen, kuten Jumala oli hänelle luvannutkin. Jo evankelistakurssin aikana hän myös vapautui ihmeellisesti esiintymispelosta, vaikka olikin muuten vielä arka ja ujo siihen aikaan.

Työ toi sitten omat haasteensa. Vaikka Eliina oli evankelista Erkki Lemisen runon sanoin "lähtemään pantu", toi työ myös väsymystä ja uupumusta, ja monesti olisi ollut helpompaa jäädä kotiin. Puhujamatkoilla herttaisena tunnettu evankelista purki kotiin tullessaan paineensa ja väsymyksensä helposti mieheensä. Eliina sai myös kokea sitä, miten julistaja voi kokea olevansa se kaikkein huonoin ja syntisin, joka ei mielestään kelpaisi julistamaan kenellekään. Kuitenkin kun hän kipuili Jumalalle, että miksi lähetit tällaisen, Jumala vastasi, ettei hänellä ollut huonompaakaan. Silloin kun evankelista on itse kaikkein kipeimmin armon ja lohdutuksen tarpeessa, hän pystyy sitä armoa ja lohdutusta jakamaan muillekin.

Jumala on siunannut Eliinan työn ja myös hänen avioliittonsa. Heinosten avioliitto eheytyi aivan yllättäen erikoisen tapahtumasarjan kautta. Myöhemmin Tasi lähti Eliinan kuskiksi puhujamatkoille ja tuli ajan mittaan uskoonkin. Lisäksi Eliina selvisi munuaissyövästä, vaikka uskoi varmasti jo kuolevansa.

Eliinan työn kautta puolestaan on moni löytänyt Jeesuksen, ja moni uskovainen on myös saanut rohkaisua, kuten minä itsekin. Tämä kirja on kirjoitettu jo yli 20 vuotta sitten, ja paljon on tapahtunut myös sen jälkeen. Monista sairasteluista huolimatta Eliina on saanut jatkaa työtään vielä nyt eläkepäivilläänkin, ja itse olin viimeksi huhtikuussa häntä kuuntelemassa eräässä kirkkoillassa.

Julistuksessaan Eliina on halunnut korostaa Jumalan ehtoja asettamatonta armoa ja rakkautta, ja hän onkin tunnettu erittäin armollisena ja ihmisläheisenä julistajana. Hän on myös osannut panna persoonansa peliin sekä jakamalla avoimesti omiakin kokemuksiaan että olemalla oma aito, värikäs, huumorintajuinen, savon murretta puhuva itsensä, joka rakastaa kauniita vaatteita, koruja ja meikkejä. Ihana ihminen ja rakastettu julistaja kaiken kaikkiaan!

Loppuun ote siitä Eliinan kuuluisasta savolaisesta julistuksesta:

" - Minä en sitten yhtään tykkee tuosta parannus-sanasta. Se käsitettään niin helposti viärin, hän sanoi opiskelijoille tarkoitetussa illassa.
  Uskoontulonsa jälkeen Eliina oli ollut sitä mieltä, että parannuksen tekeminen kuului ehdottomasti uskovan elämään, eikä se sitä paitsi olisi edes vaikeaa. Pitäisi vain jättää huonoja asioita pois ja ottaa hyviä tilalle. Hänen käsityksensä muuttui, kun hän huomasi, ettei hän pystynyt toteuttamaan hyviä päätöksiään. Eikä aina edes halunnut.
 - Oikeenlainen parannuksen tekeminen on sitä, että tajuttuvaan syntisyytensä ja vajaamittasuutensa immeinen kiäntyy Jeesuksen puoleen. Suostuu siihen, että iliman Jeesusta hänellä ei oo mahollisuutta tulla Jumalalle kelpoovaks. Parannus ei oo immeisen omatoimista elämäntapojensa parantelua. Se on sitä, mitä Jumala tekköö immeisen syvämessä."

Olen kerran kauan sitten kiittänytkin Eliina Heinosta tarinansa jakamisesta tässä kirjassa. Ei hän tietenkään enää sitä muista, mutta jos hän joskus näkee tämän kirjoitukseni, niin tämän myötä vielä lämpimät kiitokset ja siunaavat terveiseni hänelle!

Karas-Sana 1996 - lukemani kirja on 3. painos vuodelta 2002
203 sivua

Martti Luther: Ajatuksia elämästä, ilosta ja onnesta

Kirjaston hyllystä tempaisin mukaani tällaista kevyttä kesälukemista. Kirja on nimittäin ohut, ja siihen on useista eri lähteistä valikoitu lyhyitä katkelmia Lutherin ajatuksista liittyen ihmisen elämään. Joskus on rentouttavaa lukea vain ihan tällainen pieni kirja kaikkien enemmän tai vähemmän paksujen opusten sijaan, joita yleensä tulee kahlattua.

Vaikka kirjan nimessä esiintyvätkin sanat ilo ja onni, sisältää kirja paljon muutakin, onhan siinä ensimmäisenä tuo "elämä", joka voi pitää sisällään ihan mitä vain. Elämästä-otsikon alta löytyykin ajatuksia paholaisesta, synnistä, hyveistä, työstä ja rahasta, noin esimerkiksi.

Tavalliseen tapaan Lutherin kielenkäyttö on värikästä: "Siitä on yhtä paljon apua kuin vastatuuleen pissaamisesta" ja: "Maailma on kuin juopunut talonpoika." Kun Luther sanoo, että hänen pitää olla kärsivällinen Paholaisen, kiihkoilijoiden ja tonkijoiden kanssa, hän lisää saman joukon jatkoksi vaimonsa Katharina von Boran - rinnastus, joka tuntuu koomiselta.

Mitä avioliittoon tulee (johon liittyviä ajatuksia on eniten otsikon Onnesta alla), Luther toisaalta kertoo rakastavansa vaimoaan, mutta toisaalta sanoo, että jos hän nyt olisi nuori ja hänelle tarjottaisiin kuningatarta vaimoksi Katharina von Boran jälkeen, niin maailman pahuuden tuntien hän ei enää menisi naimisiin. Mielenkiintoisesti muotoiltu ajatus...

Se on Lutherille selvää, että "murheellisuus on Paholaisen instrumentti, jonka avulla se saa paljon aikaan." Siksi "raskaita ajatuksia tulee vastustaa niin paljon kuin mahdollista." Murhetta ja raskaita ajatuksia voi vastustaa juttelemalla ystävien kanssa jostain aivan muusta, syömällä, juomalla, iloitsemalla ja musiikin avulla.

Tärkein apu ja lääke tulee tietysti Jumalalta:

"Lääkäri on Jumalan antama korjaaja, hän auttaa ruumista. Me teologit autamme henkeä hoitamalla kuntoon ne asiat, jotka Paholainen on pilannut."

"Hengelliseen ahdinkoon löytyy lääke Jumalan sanasta ja rukouksesta."

Ja vielä: "Jos jotakuta vaivaa surumielisyys, epäilys, sydämen murhe tai huono omatunto, hänen tulee ensin saada lohtua Jumalan sanasta, sitten hänen tulee syödä ja juoda ja hakeutua jumalaapelkääväisten kristittyjen seuraan ja puheisiin heidän kanssaan. Tämä auttaa."

Luther jos kuka oli ahdistuksen tuttu, ja hän tunsi myös parhaat lääkkeet siihen.

Huumori ja leikinlasku olivat myös tärkeitä piristyspillereitä Lutherille. Kirjeessään Johannes Cariolle vuonna 1535 hän iloitsee: "Oli hauska laskea leikkiä kanssasi, koska minusta tuntui, että sinäkin hulluttelit kirjeessäsi."

Kirjan kolme ensimmäistä osaa ovat Elämästä, Ilosta ja Onnesta. Viimeisessä osassa Ilo ja onni Lutherin elämässä käydään vielä lyhyesti läpi hänen oman elämänsä vaiheita.

Ajatuksia oli siis koottu monesta muustakin asiasta kuin ilosta, mutta juuri se ilo kiinnosti itseäni eniten tässä kirjassa, ja siksipä valikoin siihen liittyviä ajatuksia tänne jaettavaksi. Ne suomalaiset, jotka eivät tiedä luterilaisuudesta paljoa, monesti sanovat milloin mitäkin synkkää ja ankeaa ilmiötä yhteiskunnassamme "luterilaiseksi". Kuitenkin Luther eli askeettisesti, ahdistuneena ja suorituspaineiden alla ollessaan katolinen, mutta evankeliumin löytämisen kautta hän löysi vapauden ja ilon elämäänsä. Se vapaus, ilo ja armosta eläminen on sitä luterilaisuutta, jonka minä tunnen.

Kirjapaja 2004, 78 sivua
Valikoinut ja saksan kielestä suomentanut Pirkko Jurvelin
Ulkoasu Petri Kovács