Niilo Närhi: Joosef - Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Tämän uutuuskirjan esipuheessa Marko Selkomaa toteaa, että Niilo Närhi tunnetaan syvällisenä Raamatun opettajana (esipuheita on muuten kaksi; toisen on kirjoittanut Martti Ahvenainen). Itselleni Närhi on ollut vain nimeltä tuttu, mutta kun hän alkaa käsitellä Vanhan testamentin Joosefin vaiheita, hyvin pian lukija huomaa, että syvällistä opetusta tässä todella on. 

Vaikka olin joskus lukenut Paavo Hiltusen kirjan Joosef, Egyptin valtias, joka avasi paljon uusia näkökulmia Joosefin tarinaan, ei Hiltunenkaan pystynyt ammentamaan aihetta tyhjiin. Niin paljon uutta avautui taas näiltäkin sivuilta. Raamattu on ihmeellinen kirja, kun sieltä voi löytää loputtomasti uusia aarteita. 

Niilo Närhi kirjoittaa puhuttelevasti Joosefin kärsimyksen vuosista ja siitä, miten jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan takana oli koko ajan Jumalan johdatus. Kaikki oli tarkkaan suunniteltu. Jo siitä lähtien, kun Joosef veljiään etsiessään"sattui" kohtaamaan miehen, joka tiesi, minne veljet olivat menneet: 

Jos tuntemattomaksi jäänyt mies ei olisi sattunut olemaan paikalla kuulemassa, kun veljet kertoivat aikeistaan, ja jos Joosef ei olisi kohdannut tätä, hän ei ehkä olisi löytänytkään veljiään. Silloin hänen tarinansa olisi voinut muodostua aivan toisenlaiseksi. 

  Tämä sivuseikalta näyttävä asia vahvistaa, että Jumala johti yksityiskohtaisesti Joosefin elämää. Usein on niin, että outoihin olosuhteisiin joutuvan on vaikea huomata matkan kulkuun vaikuttaneita pieniä yksityiskohtia. Joskus ne huomataan vasta jälkeenpäin. 

"Sattumalta" voi vaikuttaa moni asia, joka jälkeenpäin osoittautuu johdatukseksi. Niinpä Joosefin veljetkin löytyivät juuri Dootanista, jonka kautta kulki myös se ismaelilaisten karavaani, jolle Joosef myytiin. Kuitenkin: Jumalan ihmisten elämässä ei ole sattumia, Närhi toteaa. Eikä ollut tuossakaan tilanteessa, vaikka se johti Joosefin vuosikausiksi orjuuteen ja vankeuteen. Juuri Egyptiinhän Jumala tahtoi Joosefin viedä. Siellähän häntä odotti suuri tehtävä. Myös Egyptissä johdatusta oli kaikessa, kuten siinä, että Joosef joutui sellaiseen vankilaan, jossa pidettiin faraon vankeja. Olihan hänen tutustuttava henkilöön, joka voisi aikanaan esitellä hänet faraolle. 

Rohkaisevasti Närhi kirjoittaa siitä, miten synkimmätkin vaiheet Jumala voi lopulta kääntää meidän parhaaksemme. Ja meidän kauttamme siunaukseksi muillekin, kuten Joosefin kohdalla kävi. Hän joutui käymään melkoiset kärsimyksen korkeakoulut, koska Jumala valmisti häntä tulevaa tehtävää varten. 

Jokaisen uskovan elämän suurimpia haasteita on kohdata käsittämättömiä kärsimyksiä ilman tietoa Jumalan suunnitelmista. Joosef ei ollut tässä poikkeus. Kun tuska raastoi hänen sieluaan ja kaikki aistein havaittavat seikat viestittivät hänelle, että Herra ei välitä omistaan, alkoi korkeakoulu, jonka tärkeimpänä aineena oli oppia luottamaan Jumalaan silloinkin, kun olosuhteissa ei näyttänyt olevan mitään järkeä. 

Närhi lainaa Joni Eareckson Tadaa, joka on sanonut: 

Joskus Jumala sallii sen, mitä hän vihaa, voidakseen toteuttaa sen, mitä hän rakastaa. 

Näin oli Joosefinkin kohdalla. 

Niilo Närhi löytää Joosefin elämästä paljon yhtäläisyyksiä myös Kristukseen ja Israelin kansan vaiheisiin. Jotkut ovat kuulemma listanneet Joosefin elämästä jopa sata Jeesuksen elämää heijastavaa vastinetta. Närhi esittelee kirjassaan niistä viisitoista. 

Todella rohkaiseva kirja, joka avaa paljon uusia näköaloja Joosefin elämän vaiheisiin - ja niihin omiinkin kokemuksiin, kun Jumala on johtanut käsittämättömiä teitä pitkin. 

Aikamedia 2023 

Toteutettu yhteistyössä Avaimedia Lähetysjärjestö ry:n kanssa 

186 sivua 

Kuvat: Anna Hellgren 

Elisa Morgan: Spotti valomeressä

Miten voisin kertoa uskostani Jeesukseen? 

Suomentanut Johanna Hartikainen 

Spotti valomeressä on virkistävän erilainen kirja evankelioinnista. Siinä rima lasketaan niin matalalle, että arempikin kristitty rohkaistuu uskomaan, että voisi ehkä johonkin pystyä. Yleensähän tämän aiheen äärellä tulee tunne, että kaikkien pitäisi pystyä kertomaan Jeesuksesta kadulla tai muutenkin suureen ääneen aina sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa. 

Mutta meitä on monia, jotka emme sovi siihen muottiin. Elisa Morganistakaan ei ole sellaiseen (niin amerikkalainen kuin onkin). Hän kertoo radiosaarnaajasta, jonka puheita tapasi kuunnella autossa. Mies onnistui masentamaan heikon vaeltajan kertoessaan, miten hän aina alkoi puhua ihmisille Jeesuksesta, oli sitten lentokoneessa tai lääkärin tutkimuspöydällä. Mutta Morgan tajusi tärkeän asian: vaikka mies olikin Jumalan valon levittäjänä valonheitin ja Morgan itse taas pelkkä kynälamppu, molempia tarvitaan. Joku ujo ihminen sokaistuisi sen valonheittimen valosta, mutta kynälampun valo voikin kutsua juuri häntä: 

Kynälamppuni valo saattaa olla niin heikko, etteivät kaikki sielut huomaa sitä, mutta se voi saada hiljaisemmat sielut kiinnostumaan toivosta, jota he eivät ole ehkä edes ymmärtäneet tarvitsevansa. 

Morgan kirjoittaa monista erilaisista valonlähteistä, joita voimme olla. Ja siitä, että Jumala on vastuussa valosta, me taas vain omasta kynttilästämme. Pienikin valo valaisee pimeässä enemmän kuin ei valoa ollenkaan. Eikä meidän tarvitse ottaa suorituspainetta siitä, että meidän olisi saatava ihmiset tulemaan uskoon (Jumalahan senkin tekee, emme me), vaan: 

Kyse on valon loistamisesta jokapäiväisessä elämässämme niin, että autamme toisia ottamaan yhden askeleen lähemmäs Jeesusta. 

Se yhden askeleen verran auttaminen ei enää kuulosta ollenkaan niin vaativalta. 

Kirja jakautuu kahteen osaan: ensin Morgan käy läpi meidän erilaisia En osaa -ajatuksiamme ja niiden ylittämistä; sitten hän opastaa tarttumaan Minä osaan -ajatuksiin. Erittäin hyvä lähestymistapa tämäkin. Ehkäpä et osaa saarnata vastaantulijoille, mutta osaat olla ystävä, hyväksyä toisen sellaisena kuin hän on (myös epäilyksineen), palvella ja tuoda toivoa arjen keskelle. Ja jos et yksin osaa, voithan tehdä yhteistyötä jonkun toisen kanssa. Esimerkiksi kutsua kylään samanaikaisesti uskovia ja ei-uskovia ystäviä. Voit myös olla aito, näyttää haavoittuvuutesi ja ongelmasi; sekin puhuttelee ihmisiä. Ettei meilläkään ole ratkaisua kaikkeen eikä vastauksia kaikkiin kysymyksiin; että mekin olemme ihmisiä. Ja voihan keskustelu lähteäkin liikkeelle siitä, että esitämme toiselle kysymyksiä ja saamme hänet miettimään asioita itse. 

Kun sitten rukoustemme kohde kuolee eikä ehkä vieläkään tuntenut Jeesusta - tai ainakaan emme tulleet sitä tietämään - Elisa Morgan rohkaisee myös siinä tilanteessa. Emme voi kuin jättää työn ja rakastamamme ihmisen Jumalan käsiin. 

Loppuun vielä Morganin jakama tuntemattoman kirjoittajan ajatus siitä, miten tärkeää on yhden ihmisen auttaminen: 

Eräänä iltana pieni poika käveli rannalla. Hän löysi meritähden, joka oli jäänyt laskuveden aikaan rannalle, metrien päähän vedestä. Poika tarttui meritähteen, nosti sen hellästi ilmaan ja vei sen takaisin mereen. 

  Pojan luo tuli mies, joka kysyi: "Miksi näet vaivaa yhden meritähden vuoksi? Niitä kuolee vuoroveden aikaan jatkuvasti, satamäärin. Ei yhden pelastamisella ole mitään merkitystä." 

  Pieni poika kääntyi katsomaan miestä ja vastasi: "Tuolle yhdelle sillä oli merkitystä." 

Uusi Tie 2010 

197 sivua 

Alkuteos: Twinkle (2006) ja I Can Evangelism (2008) 

Kannen ulkoasu: T:mi Dream Concept / Antti Kamppinen 

Kirjasta ovat bloganneet myös 

Kaikkea kirjasta 

Metsäntyttö 

Reijo Telaranta 

Mirjami Lähteenkorva: Pilvi täynnä pisaroita

Valitut runot 

Toimittanut Anna-Maija Raittila 

Oli ilo lukea pitkästä aikaa Mirjami Lähteenkorvan runoja. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja löytää ympäriltään - erityisesti luonnosta - hienoja vertauksia kristityn elämään liittyen. Hänen runoissaan on syvällisiä oivalluksia. Moni näistä runoista herättää niin paljon ajatuksia, että yksi ainoa runokin voi olla kuin saarna pienoiskoossa. 

Lähteenkorvan runoissa on Jumalan kouluissa opittua syvällistä viisautta. Hän on oppinut näkemään, miten me kyllä aina haluaisimme saada iloa ja päästä helpolla, mutta kuitenkin syvimmät siunaukset tulevat pimeimpien vaiheiden kautta - vaikka yleensä sen jaksaa itse tajuta vasta joskus vuosien jälkeen. 

Niinpä eräässäkin runossaan Lähteenkorva seisoo saksien kanssa kukkansa luona eikä millään haluaisi leikata siitä sen ensimmäisiä hentoja nuppuja. Katkaistuja nuppuja tulee niin sääli. Silloin runoilija toteaa: 

Ensimmäistä kertaa minä mietin, 

leikanneeko Suuri Puutarhurikin 

kyynelsilmin 

ihmisen pienestä elämästä 

monta uneksien avautuvaa umppua, 

että elämäkin kukkisi sen jälkeen 

kymmenkertaisesti. 

Tämä kipujen kautta avautuva siunaus nousee esiin monessa muussakin runossa. 

Koskettavasti Lähteenkorva kirjoittaa myös kaikkein pienimmistä ja heikoimmista. Kuten liekin lailla leimuavasta haapapuusta, joka on puu sairain kaikista - 

Ja sittenkin se metsän valaisee, 

Jumalan vapiseva, sairas liekki 

ja tietämättään huutaa: Pysähdy! 

Toisessa runossa taas rukoillaan pienen, kalpean kukan puolesta, joka kasvoi kiven kainaloon / ja pohjoisrinteen alle. Se eli varjossa, ja lehdelle kalpealle / jäi kasteen kyyneleet. Runo päättyy: 

Sen kukan puoleen, Jumala, 

kumarru erikseen 

ja katso sitä kauemmin kuin muita. 

Suo kurkoittamisen 

ja kasvamisen voima 

sen varteen viluiseen. 

Kirjan alussa on runoja meidän tehtävästämme palvella Jumalaa ja lähimmäistä. Yhteen osioon on koottu elämän kipeitä tuntoja, sitten on Raamatun henkilöiden elämää. On monia kirkossa ja luonnossa heränneitä ajatuksia. Paljon hyvin puhuttelevaa. Esimerkiksi runo Kuin kukat ja linnut saarnaa runomuodossa siitä, miten kukat ja linnutkin elävät luottavaisesti eivätkä murehdi, ja silti Jumala pitää niistä huolta. Eikö hän siis huolehtisi myös meistä? 

Tässä vain muutamia poimintoja tästä hienosta runokokoelmasta, jonka Anna-Maija Raittila on koonnut yksitoista vuotta Lähteenkorvan kuoleman jälkeen. Suosittelen lämpimästi puhuttelevia ja koskettavia kristillisiä runoja kaipaavalle! 

Gummerus 1979 

178 sivua 

Sari Matikainen: Yösydännä

Sari Matikainen on evankelista, jonka matka hengelliseen työhön oli pitkä ja kivinen. Kutsumuksen toteutuminen näytti täysin mahdottomalta; niin rikkinäinen Sari oli, ja niin pimeässä hän joutui elämään kokonaiset kaksikymmentä vuotta. Lapsuudessa vuosikausia kestänyt seksuaalinen hyväksikäyttö oli rikkonut hänen sisimpänsä. Aluksi onnellisesti alkanut avioliitto kävi vaikeaksi, kun menneisyyden takaumat alkoivat äkkiä vyöryä päälle. Ja tuskaista oli kaikki muukin elämä. 

Matikaisen tarina on kuitenkin valtavan lohdullista ja rohkaisevaa luettavaa eri tavoilla rikkinäisille ihmisille. Se osoittaa, että toivoa on; kukaan ei ole Jumalalle toivoton tapaus. Vaikka kipu jatkui vuosien ajan, eikä Jumala näyttänyt tekevän mitään, siinä lähellä hän oli kuitenkin koko ajan ja teki työtään rikotun lapsensa elämässä. 

Terapian ja lääkkeiden avulla Sari Matikainen selvisi jotenkin eteenpäin, mutta parantumista ne eivät tuoneet. Kunnes sitten koitti Jumalan aika, ja hän itse paransi Matikaisen valtavalla rakkaudellaan. Jälkeenpäin kirjoittaja sai nähdä, miten Jumala oli sittenkin ollut mukana myös siellä pimeässä - ja miten hän sittenkin pystyi kääntämään sen kaiken siunaukseksi. Jopa täysin mahdottomalta näyttänyt hengelliseen työhön lähteminen toteutui vuosikymmenien jälkeen. Matikaisen ei tarvinnutkaan jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Jumalalle kaikki oli mahdollista. 

Ei tarvitse olla seksuaalisen hyväksikäytön uhri saadakseen rohkaisua tästä kirjasta, vaan se todella puhuttelee ja koskettaa meitä muitakin. Mukana on myös Matikaisen runoja, niin pimeydessä kuin valoon pääsemisen jälkeenkin kirjoitettuja. Niissäkin on todella puhuttelevia ahaa-elämyksiä. 

Esipuheessaan pastori Helena Penttilä kiteyttää osuvasti kirjan sanoman: 

Kirjan ytimenä ei ole ainoastaan kohdattu paha, vaan punaisena lankana nousee sanoma Jumalan etsivästä rakkaudesta ja sen löytämisestä. Sari on kulkenut vaikeiden haasteiden läpi - särkyneenä mutta kuitenkin Jumalalle rakkaana. Vaikean ajankin keskellä näkyy kauniisti Jumalan huolenpito. Yön pimeyteen saamme huutaa: "Jumala, missä sinä olet?" 

  Sarinkin kohdalla tuli aamu, jolloin Jumala sulki hänet hellään, puhdistavaan ja parantavaan syliinsä. Näin hän tahtoo tehdä kaikille heikoille ja kipeille. 

Savonlinnasta kotoisin oleva Sari Matikainen itse kutsuu meitä kaikkia: 

Tervetulloo heikkojen ja vajjaitten mutta armahettujen joukkoon! 

Päivä Oy 

125 sivua 

Liisi Jokiranta: Aihetta iloon

Filippiläiskirjeen riemullinen sanoma 

Riemullinen on Filippiläiskirjeen sanoma, ja riemullista oli tämän kirjan lukeminenkin. Niin hienosti pääsee syvemmälle sanaan tällaisten teosten äärellä, jotka käyvät Raamatun kirjoja läpi jae jakeelta. Paljon avautui uusia aarteita ja näkökulmia Jumalan sanasta, oli puhuttelevia ajatuksia ja löytyi rakennusaineita omaan uskoon ja elämään. Asioita, joiden toivon pysyvän mielessä vielä jälkeenpäinkin. 

Kuten Raamatun muissakin kirjeissä, myös Filippiläiskirjeessä käsitellään niin monia eri asioita, ettei niitä kaikkia voi alkaa käydä tässä läpi. Mutta tämä Paavalin kirjehän on ilon kirje, vankilassa kirjoitettu - ja sittenkin täynnä iloa. Miten se voi olla mahdollista? Miten Paavali löysi tuollaisen olosuhteista riippumattoman ilon? Tämä ilo on luonnollisesti myös yksi Liisi Jokirannan kirjan keskeisistä teemoista. Filippiläiskirje voidaankin jakaa kahteen osaan, jotka molemmat liittyvät iloon: Minä iloitsen (luvut 1-2), iloitkaa tekin (luvut 3-4). 

Evankeliumi Jeesuksen sovitustyöstä oli Paavalilla aina esillä, ja se oli hänen ilonsa lähde. Tämä Jumalan antama lahjavanhurskaus on punaisena lankana myös Liisi Jokirannan tekstissä. Ilosanoma meidän osaksemme tulevasta ansiottomasta armosta tulee hänen kirjansa äärellä selväksi. 

Jokiranta muistuttaa myös, ettei Raamattu edusta sellaista näkemystä, että vaikeuksista ja kärsimyksistä pitäisi iloita. Ne ovat aina taakka, joskus niin suuri, että ihminen kokee voimiensa loppuvan. Voimme kuitenkin iloita kärsimysten keskellä - ehkä edes vähän tai ainakin silloin tällöin - sillä pimeimpäänkin hetkeen ulottuu Jumalan todellisuus, Jokiranta kirjoittaa. 

Paavali itsekin kertoo omista ahdistuksistaan, joten ei hänkään koko aikaa pelkästään riemuinnut. Myös Daavid kirjoittaa psalmeissa kokemastaan rauhasta ja ilosta, mutta sitten kuitenkin paljon myös pelosta, ahdistuksesta ja masennuksesta. 

Paavali kehottaa iloitsemaan Herrassa - siis siitä, millainen Jumala meillä on ja mitä hän on tehnyt. Kun ilonaiheenamme on Herra itse, silloin meillä voi olla sitä iloa vaikeuksienkin keskellä - ainakin vähän tai silloin tällöin. 

Kristityn ilon salaisuus on lopulta ensi sijassa siinä, miten paljon hän ajattelee Jumalaa ja hänen tekojaan. Jos mieli on kiinni yksinomaan omissa vaikeuksissa tai myötäkäymisen aikana kaikessa ajallisessa, ilo Herrassa haihtuu vähitellen kuin vesi kaivosta kuumana ja kuivana kesänä. Raamattu sanoo: "Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa." 

Monista muistakin aiheista sain kirjan äärellä paljon ajattelemisen aihetta, mutta tässä nyt muutamia poimintoja tuosta ilosta, Filippiläiskirjeen keskeisestä sanomasta. 

Lopuksi vielä yksi ote tästä hyvin Kristus-keskeisestä kirjasta: 

Ainoa merkittävä on Jeesus Kristus, johon uskossa panemme turvamme. Sen tähden ei ole merkitystä sillä, onko usko heikko tai vahva. Tärkeintä on, mihin usko kohdistuu. Jos vähänkin alamme tarkkailla omaa uskoamme, painopiste siirtyy meihin itseemme ja kaikki ilo ja varmuus katoaa. 

Uusi Tie 1996 

218 sivua 

Kansi: Terttu Hauhia 

Liisa Vuorinen: Pimeys ja paluu

Liisa Vuorisen romaanin päähenkilö on Mirjami, jota sanotaan Miimiksi. Hän on nuori nainen, päässyt ripille kymmenen vuotta sitten. Miimi uskoo Mestariinsa Jeesukseen, mutta ikävän tapauksen kautta Jeesuksen tilalle tuleekin toinen mestari, itse pimeyden ruhtinas. Miimi on nimittäin pyytänyt tuttua bussikuskia tuomaan hänelle kirjan Käytännön psykologia, mutta kun mies ei löytänyt sitä, hän tuokin tilalle Parapsykologian arvoituksen. Eikä Miimi voi sille mitään, että hänen uteliaisuutensa ja kiinnostuksensa herää kirjan äärellä. 

Lisäksi hänen äitinsä suvussa ihmisillä on ollut yliluonnollisia voimia, ja nyt ne alkavat välittömästi toimia Miimin kautta. Tapahtuu mitä uskomattomimpia asioita. Miimin uskovainen ystävä Eeva varoittelee häntä, mutta Miimi ei välitä varoituksista, ja eräs toinen ystävä on innolla opastamassa häntä syvemmälle okkultismin maailmaan. 

Tietyissä tilanteissa Miimiä pelottaa. Kun häntä on kerran pyydetty ottamaan yhteyttä vainajaan, siihen hän ei toista kertaa suostu. Muutakin vastaavaa tapahtuu. Mutta enimmäkseen Miimi on innoissaan, ajautuu yhä syvemmälle ja alkaa uskoa outoihin oppeihin. Kirkossa käyminen ja Raamatun lukeminen eivät enää maistu; Jeesus jää kaiken keskellä taka-alalle. 

Jeesuksestakin kyllä joskus puhutaan, mutta hän ei ole sen kummempi kuin Buddha tai joku muu. Selvää New Agea, jossa ripaus kristillisyyttäkin sekoitetaan mukaan idän oppeihin ja ties mihin. Ja niin syntyy todella sekava keitos yhtä ja toista hämärää käsitystä. 

Lopulta vuosien jälkeen eräässä tilanteessa hänen silmänsä avautuvat näkemään, että kaikkien näiden voimien takana onkin itse saatana. Silloin Miimi kauhistuu ja alkaa uudestaan hapuilla Jeesuksen puoleen. Tie vapauteen ei ole helppo, mutta se on mahdollinen. Jeesus antaa Miimille armonsa ja rauhansa; menneet saa jättää taakseen ja yrittää unohtaa. 

Ne menneethän pyrkivät kyllä vieläkin kummittelemaan Miimin elämässä. Vanhat kyvyt ja ilmiöt eivät jätä häntä rauhaan, eivätkä vanhat ystävät ja asiakkaatkaan luovuta aivan vähällä, vaan ilmestyvät tämän tästä Miimin ovelle yrittäen vetää häntä takaisin vanhoihin kuvioihin. Jeesukselta Miimi saa kuitenkin avun ja voiman vaikeissa tilanteissa. 

Kirjan päähenkilö saa myös kokea, miten kaikki muukin annetaan, kun ensin etsii Jumalan valtakuntaa. Miimin elämään alkaa tulla valoa ja iloa. 

Kirja on hyvä varoitus siitä, ettei pimeyden voimien kanssa kannata alkaa leikitellä. Takakannen sanoin se on selventävää rajankäyntiä kristillisen uskon ja uususkonnollisten virtausten välillä. Järkyttävää on se, mitä takakansi myös kertoo: Kuvatut henkimaailman ilmiöt, selvänäköisyys, ennustaminen, henkiparantaminen, automaattikirjoitus, minänpoisto, spiritismi ym. ovat todellisuudessa tapahtuneita. (Sanaa minänpoisto en ollut kuullut, mutta sillä tarkoitetaan ruumiista irtautumista.) 

Koska kyseiset asiat ovat siis tapahtuneet jollekulle aivan oikeasti ja koska itsekin olen sivusta nähnyt, millaisia seurauksia okkultismin harjoittamisesta voi olla, kirjan seikkaperäiset kuvaukset ahdistivat minua hirveästi. Mutta toisaalta juuri siksi halusin lukea tarinan loppuun, koska tiesin, että Miimi tulee siellä takaisin Jeesuksen luo. Näin kirjasta jäi lopulta kuitenkin hyvä jälkimaku, vaikka uudestaan en sitä jaksaisi lukea. Joka tapauksessa Jeesus on suurempi kuin kaikki saatanan voima ja valta. Me saamme olla Voittajan puolella. 

Noin kaksi kolmasosaa kirjasta kertoo siitä pimeydestä ja viimeinen kolmasosa paluusta. Herkimmille lukijoille en tätä teosta suosittelisi, kun itsekin tuolla tavalla ahdistuin. Onneksi siitä viimeisestä kolmasosasta tuli hyvä ja turvallinen tunne. Eikä meidän Jeesuksen omina tarvitsisi tällaisia pelätäkään, mutta ainakaan itse en välttämättä haluaisi liian tarkkaan näistä kokemuksista tietää. 

Varoituksena Pimeys ja paluu on paikallaan, samoin muistutuksena siitä, että pimeydestä on mahdollista palata Jeesuksen luo - tai yhtä hyvin tulla hänen luokseen ensimmäisen kerran. Jeesus tuo rauhan ja vapauden. 

Liisa Vuorinen oli näkövammainen kirjailija, joten hänen kirjojensa päähenkilötkin ovat näkövammaisia, niin myös Miimi. Sellaisia kirjoja taitaakin olla aika harvassa, joten on hienoa, että joku on niitäkin kirjoittanut. Ainakin Wikipedian tietojen mukaan Pimeys ja paluu jäi Vuorisen teoksista viimeiseksi. 

Uusi Tie 1985 

150 sivua 

Kansi: Terttu Hauhia 

C. O. Rosenius: Usko yhdistää

Suomentanut Helinä Kuusiola 

Roseniusta nykysuomeksi -sarjan kuudennessa osassa C. O. Rosenius käsittelee puhuttelevasti seurakuntaa ja uskovien yhteyttä. Me kristityt olemme hyvin erilaisia luonteeltamme, lahjoiltamme ja myös käsityksiltämme, mutta kuitenkin jos perusasia eli suhde Jeesukseen on kunnossa, kuulumme yhteen ja meidän tulee rakastaa toisiamme. 

Täydellisiä ihmisiä ei maan päältä löydy, eikä kukaan meistä myöskään täydellisesti ymmärrä kaikkea Raamatusta. Emme millään pysty ajattelemaan kaikesta samalla tavalla - jo siksikin, että meillä voi olla erilainen tausta ja kokemukset, olemme saaneet erilaista opetusta ja olemme eri kohdassa hengellisessä kehityksessämme. Kuitenkin juuri keskinäisestä rakkaudesta meidät tunnetaan Jeesuksen opetuslapsiksi, kuten hän itse opetti. 

Tuon rakastamisen vaikeudesta Rosenius toteaa: 

Me rakastaisimme hyvin mielellämme lähimmäisiämme ja osoittaisimme heille hyvyyttä, ellei heissä olisi niin paljon sellaista, mikä ärsyttää meitä. 

Lutherin sanoin: 

On vaikein taito auringon alla tunnistaa Kristus heikoissa ja kummallisissa ihmisissä. 

Tuota erilaisen ja monesti niin kummallisenkin lähimmäisen rakastamista voi tämän kirjan äärellä opetella. Rosenius opettaa muun muassa anteeksiantamisen tärkeydestä. Hän jakaa myös ajatuksiaan siitä, mitkä ovat tosi kirkon ja uudestisyntyneen kristityn tuntomerkit, entä mitkä ovat opillisesti vähemmän tärkeitä asioita, jotka eivät vaikuta pelastukseemme. 

Usko yhdistää meidät myös hengelliseksi papistoksi. Tätä yleistä pappeutta sekä uskovien erilaisia lahjoja ja tehtäviä Rosenius myös käsittelee kirjan loppupuolella. 

Kehotus vajavaisen ja puutteellisen lähimmäisen rakastamiseen on tämän teoksen keskeisintä antia. Rosenius muistuttaa, että kyllähän me itsekin koettelemme toisten kärsivällisyyttä. Ja: 

Rakkaus ei koskaan säily, jos et suostu rakastamaan muita kuin virheettömiä veljiä. -- Et milloinkaan löydä täältä maan päältä pyhimystä, jolla ei ole omia erityisiä vikoja ja puutoksia. 

Tavalliseen tapaansa Rosenius käsittelee tätäkin aihetta hyvin syvällisesti ja puhuttelevasti. Hieno ajatus on tässäkin: 

Jobin haavojen, murheiden ja kärsimättömyyden alle kätkeytyi kaikesta huolimatta Jumalan rakkain ystävä, maan hurskain ja oikeamielisin mies. Lasaruksen rääsyjen ja surkeuden kätkössä oli taivaan valtakunnan perillinen. -- 

  Mutta kuinka moni pystyy nykyään havaitsemaan tämän? Kristitytkin ovat vaarassa loukkaantua Kristuksen jäseniin. Meidän on opittava siihen, ettemme koskaan arvostele kristittyä pelkästään sen perusteella, mitä silmämme näkee. Meidän on hengessämme nähtävä ulkokuoren läpi ja havaittava, mitä on sen sisällä. 

Kirjoittipa Rosenius mistä aiheesta tahansa, hän julistaa aina ihanasti myös evankeliumia. Niin tässäkin kirjassa. 

SLEY-Kirjat 1977 

134 sivua 

Alkuteos: Bröders gemenskap 

Päällys: Elsa Korhonen