Kirjassaan Marjokorpi kuvailee tuota aikaa: millaista se kaiken alusta aloittaminen oli - ja miten monella tavalla maan pääkaupunki Lusaka oli valmiina ottamaan suomalaiselta luulot pois, kuten jo kirjan nimi kertoo.
Käytännön asioiden hoitamisen vaikeutta Afrikassa - ja tätä koko kirjaa - kuvaa hyvin Marjokorven toteamus kirjan loppupuolella: "En vielä ollut oppinut, että jokainen yritys nopeuttaa asioitten hoitoa Afrikassa hidastaa sitä."
Niinpä esimerkiksi asuntoa etsittiin suurkaupungissa, jonka osoitemerkinnät ovat niin sekavia, että vaatii salapoliisintyötä löytää etsimänsä talo: "Numeroita kyllä esiintyy, aluksi voi olla 4 B, sitten 5 A samalla puolella katua, sitten seuraa PLOT 6249. Kun numerointi on tämäntyylistä, on paras turvautua nimikilpiin."
Entäpä sitten tavaroiden saaminen Suomesta Lusakaan? Miten se sujui, siitä vihjettä antaa jo seuraava kysymyksenasettelu: "Kumpi on vaikeampaa, saada kaksi laatikollista tavaraa Suomesta Lusakaan, vai saada samat kahden ja puolen sadan kilon kollit Lusakassa lentoasemalta kahdenkymmenen viiden kilometrin päähän sijaitsevalle asunnolle?" Kun ollaan Afrikassa, niin jo siitä, että tällainen kysymys täytyy esittää, voi arvata kumpi oli vaikeampaa.
Jo pelkkien huopien löytäminen ja ostaminen saattoi Lusakassa olla pitkä ja monimutkainen prosessi.
Juuri käytännön asioiden hoitaminen olikin monesti niin vaikeaa, hidasta ja mutkikasta, että itselläni menisi kyllä moisesta vääntämisestä hermo alta aikayksikön. Suunnilleen joka paikassa Marjokorvelta yritettiin saada lahjuksia; silloin asiat olisivat edenneet nopeammin. Vuokranantajaehdokkaista löytyi niin huijaria kuin italialaista rasistiakin. Kyseisen italialaisen vaimo antoi mielestään hyvät suositukset parista sängystä kertomalla: "Niissä ei yksikään musta ole koskaan nukkunut"... Nämä italialaiset olivat asuneet Afrikassa yli 50 vuotta, eikä heillä kuulemma ollut siellä yhtään ystävää - ja ihmekös tuo noilla asenteilla! Kuitenkin kun italialainen vuokraisäntä sitten kävi synnyinmaassaan, siellä oli kuulemma liikaa valkoisia... Ei ollut hyvä olla missään siis!
Seurakuntaelämä oli värikästä: esimerkiksi kolehteja saatettiin kerätä yhdessä ainoassa jumalanpalveluksessa ainakin viisi, kaikki eri tarkoitukseen. Piispa taas saattoi siinä sivussa vasta opiskella papiksi, vähän niin kuin ekstrana. Kirkon johtajilla ei ollutkaan mitään teologista koulutusta, vaan toiminta oli maallisessa työssä käyvien maallikkopastorien varassa.
Yhteistyön aloittaminen Evankelisen kirkon kanssa ei ollutkaan aivan läpihuutojuttu, koska jo opilliset erot sen ja SLEY:n välillä olivat huomattavat. Se ei ollut ollenkaan luterilainen kirkko, vaan se "oli julistukseltaan metodististyyppinen, järjestykseltään presbyteerinen ja kaiken lisäksi vielä episkopaalinenkin. Se oli kuitenkin avannut ovensa muutokselle. Meidän tehtävämme oli tunnustella, olisiko yhteistyö sen kanssa mahdollista vai ei."
Esimerkiksi Evankelisen kirkon kastekäsitys oli baptistinen, mikä oli varmasti suurin este yhteistyön tiellä. Miten asiassa sitten edettiin, siitä Marjokorpi kertoo kirjassaan.
Värikästä afrikkalainen jumalanpalveluselämä lienee tunnustuskuntaan katsomatta. Siitä kertoo esimerkiksi seuraava ote kirjasta:
"Kun Kanyamassa pidettiin jumalanpalvelusta, helluntaiseurakunnan meno kuului kovaäänisenä seinän takaa. Tilannetta lievensi tosiasia, että meidän seurakuntamme piti vielä suurempaa meteliä."
Sambialaisessa seurakuntaelämässä kantaa joutui ottamaan myös eettisiin kysymyksiin, varsinkin kun moniavioisuus oli siellä yleistä. Avioliiton solmimisessakin oli siellä useita eri tapoja, ja kyllä siellä taisi olla avoliittojakin.
Lusakalaisen elämänmenon ja maaseudulle tehtyjen seurakuntamatkojen ohella Marjokorvet ehtivät myös matkustella niin Zimbabwessa, Zairessa (eli nykyisessä Kongossa) kuin Keniassakin. Kirjassa on hienoa luonnon ja maisemien kuvausta näiltä matkoilta, esimerkiksi kuuluisilta Victorian putouksilta, joiden täytyy olla todella upea elämys paikan päällä nähtynä ja koettuna.
Marjokorpi kertoo myös hiukan paikallisesta politiikasta yksipuoluejärjestelmineen, ja ottaa kantaa tuolloin ajankohtaisiin tilanteisiin Etelä-Afrikassa ja Namibiassa, joista jälkimmäisessä oli siihen aikaan itsenäistymisprosessi meneillään.
Suomalaiset saavat myös osansa kritiikistä, niin juopottelevat afrikansuomalaiset kuin kotimaan kansankirkko demokratioineen. Jaankin tähän loppuun vielä tällaisen Suomen luterilaiseen kirkkoon liittyvän kannanoton:
"Myös vuosikausia jatkunut kansankirkon itsevanhurskauttava perustelu alkaa täällä Afrikassa kuulostaa tyhjältä löpinältä. Kirkon tulee olla julkinen yhteisö, sen tulee olla demokraattinen, sen tulee sulkea piiriinsä koko kansa, kirkko ei saa asettua yhteiskunnan ulkopuolelle. Kirkko ei saa valikoida jäseniään, sen tulee olla avoin kaikille, siinä ei saa olla kynnyksiä?
Missä tällaisia määräyksiä on saneltu? Ei ainakaan evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa. Ne opettavat, että kirkko on pyhien yhteisö, jossa sakramentit jaetaan evankeliumin mukaisesti. Kuinkahan kauan tuota kohtaa onnistutaan teologien yhteistoimin pitämään pimennossa?"
Ennen kaikkea Luuloista puhdistava Lusaka on kuitenkin kirja elämästä ja lähetystyöstä Sambiassa ja kirkon haasteista siellä.
Kirjan lopussa mainitaan lyhyesti, että joitain lähettejä tuli paikalle Marjokorpien jälkeen. Mitä Sambian työlle sitten tapahtui, siitä minulla ei ole tarkempaa tietoa. Olen kyllä lukenut Martti Arkkilan kirjan Ihmisten kalastajia - välähdyksiä Afrikan lähetyksestä, joka kertoo myös Sambiasta, ja olen kirjoittanut siitä tänne blogiinkin, mutta muistin virkistämiseksi pitäisi nähtävästi lukea se jo uudestaan.
Kaikille Afrikasta ja lähetystyöstä kiinnostuneille Luuloista puhdistava Lusaka tarjoaa antoisia lukuhetkiä. Kylläkin tämä tuulahdus tulee jo melkein 30 vuoden takaisesta Afrikasta, mutta kulunut aika ei ole hiukkaakaan vähentänyt Lasse Marjokorven Sambia-raportin kiinnostavuutta.
SLEY-kirjat 1992, 235 sivua
Kansi: Ritva Kaijasilta
Kannen kuvat: Tuula Sääksi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti