Aluksi minun oli hiukan vaikea päästä tähän kirjaan sisälle, koska Lähteenkorvan (1904-1968) runot ovat hänen aikalaistensa tyyliin "vanhanaikaisen" juhlavia ja loppusoinnullisia - jollaisia runoja en itse juuri lue. Mutta kun pääsin vauhtiin lukemisessa, nautin kuitenkin näistä runoista suuresti, koska niissä on joka tapauksessa sellaista kauneutta ja herkkyyttä, joka kolahtaa minuun. Ja tietenkin niissä on myös kristillistä sanomaa. Joskaan ei tämä mikään julistava kirja ole, vaan ennemminkin pohdiskeleva, kuten runoilijan tyyliin sopiikin.
Runoissa on paljon luontoaiheita, Luojan luonnon ihmettelyä. Myös ollaan kirkossa, jonne joskus tulee lapsia ja heidän koetaan häiritsevän, tai sitten lapset supattelevat, että opettaja tuli kirkkoon (Lähteenkorva kun oli opettaja), mutta hän itse kokee olevansa vain avuton lapsi. Kirkkorunoissa veisataan myös virsiä. Mukana kirjassa on lisäksi yksi Lähteenkorvan tunnetuimmista runoista (ellei tunnetuin), joka alkaa: "Tuli kirkkoon mies ja lapsi..." - eli se tuttu laulu.
On myös runoja Raamatun henkilöistä, kuten Pietarista, Martasta ja Mariasta, Johanneksesta.
Jännä oli huomata, että nuoruuden lempirunoni tuntuivat kolahtavan eniten vielä nytkin. Esimerkiksi runo nimeltään Vanha virsi, mikä oli hauska löytö. Kun aloin blogata nimellä Vanha virsi, en todellakaan muistanut tätä vanhaa lempirunoani. Toinen syvälle sydämeen menevä runo on Rukous, joka alkaa:
Minä lepään heikkoudessani ja ahdistuksessani
ja ajelehdin pimeässä.
Minun pitäisi varmaan rukoilla,
mutta minussa ei ole ainoatakaan sanaa...
Koska kokonaista taideteosta ei kuulemma saa lainata ja runo on kokonainen teos, en laita sitä runoa kokonaan tänne.
Sen sijaan pari otetta muista runoista. Tässä Martasta ja Mariasta kertovan sikermän loppupuolelta:
Ei pyydä Herra työtäs niin
kuin itseäs.
Hän katsoo sielusi syvyyksiin
sun sydäntäs.
Kun kukka valossa aukeaa,
se tuoksuen
ja tietämättäänkin kaunistaa
tien tomuisen.
Runossa Rauniokirkko Lähteenkorva kertoo menevänsä unessa tuttuun rauniokirkkoon, jossa kaikki onkin (unessa) ehjää. Hän oli kasvanut, käynyt koulua, tullut ylioppilaaksi ja vielä toiminut opettajanakin Käkisalmessa talvisodan päiviin asti, joten muistelisiko hän runossa menetettyyn Karjalaan jäänyttä kotikirkkoaan? Tässä sen runon kaunista kuvausta:
... Kuori on valoisa. Ristiinnaulitun kuva
kutsuu. Nousen ja alttarin portaalle jään.
Niinkuin taivas avoin ja kirkastuva
sininen, tähtinen katto on ylitse pään.
Jumalan siunaus sieluun taivaasta sataa.
Sydän on harras, nöyrä ja turvallinen.
Hänellä kyllä, ken ohjaa tähtien rataa
kaikki on muistossa kohtalot ihmisien...
Ja vielä alkua runosta Juhannustaivas, joka on minusta yksi kirjan kauneimmista runoista:
Valo lainehtii ylitseni
ja ympärilläni.
Kaikki varjot ovat liuenneet valoon.
Valo lainehtii minussa.
Valo on huuhtonut kaikki surut käsistäni.
Niissä on vain rauha
ja pääskysen viserrys.
Tuuli on nukkunut piennarkukkiin.
Päivän levottomuus on väistynyt minusta.
Kaikki on hiljennyt minussa
ja ympärilläni.
Vain valo lainehtii...
Tämä runo on lisäksi esimerkki Lähteenkorvan loppusoinnuttomista runoista eli taisi niitäkin olla muutama.
Kyllä lopulta tämä oli ehdottomasti hyvä, kaunis ja taitavasti kirjoitettu runokirja, johon tulen varmasti myöhemminkin palaamaan. Tämän kokoelman toimitti Kastehelmi Karjalainen vähän Lähteenkorvan kuoleman jälkeen.
Gummerus 1969, toinen painos, 170 sivua
P. S. Nyt minulla on ainakin aikomuksena alkaa päivittää taas tätäkin blogia ahkerammin. Toivotaan parasta! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti