Seija Pitkänen - Marja Vilkniemi: Turvallisesti perille

Näin pyhäinpäivänä luin Seija Pitkäsen kirjan, jossa hän kertoo oman isänsä sairastumisesta syöpään, hänen kuolemastaan ja omasta surustaan. Kirjan kauniin kuvituksen on tehnyt Marja Vilkniemi. 

Kirjoittajan isällä todettiin keuhkosyöpä maaliskuun lopulla 2007. Jo vapulta siirryttiin saattohoitoon, ja 24.7.2007 isä kuoli. Kaikki tapahtui siis todella nopeasti, ja siihen asti isä oli ollut tavallinen perusterve mies. Oireita oli jo ollut, mutta ne pantiin flunssan piikkiin. Kun sitten kaikki tapahtui noin yllättäen ja nopeasti, voi kuvitella, millainen järkytys se on ollut sekä isälle itselleen että hänen läheisilleen.

Seija Pitkänen jakaa kirjassa ajatuksiaan, tunteitaan, rukouksiaan ja vastaan tulleita tilanteita lyhyinä katkelmina, joita on helppo lukea sellaisenkin, joka ei jaksa kovin pitkiä tekstejä lukea. Kirjassa on kokonaisuudessaankin vain 60 sivua, joista osassa on kuvia.

Aluksi Pitkänen halusi kieltää koko kuoleman mahdollisuuden ja tarrautui ajatukseen ihmeparanemisesta. Sitten oli kuitenkin hyväksyttävä tosiasiat ja opeteltava luopumista. Tunteet vaihtelivat tuona raskaana aikana. Kirjassa kerrotaan isän sairaala-ajasta, lyhyistä käynneistä kotona, kuolemasta, hautajaisista ja niiden jälkeisestä ajasta - ja kuinka lopulta suru alkaa ainakin vähän helpottaa, vaikka nouseekin helposti pintaan.

Kirja on jaettu osiin, jotka on otsikoitu seuraavasti: Luovuttamisen ja luopumisen tuska...., Oi, Herra, luoksein jää, jo ilta on..., Aika armahtaa..., Kuusi kuukautta isän kuoleman jälkeen, Yhdeksän kuukautta isän kuoleman jälkeen, Lohdutus ja Surun tie. Lopussa on kaksi runoa: Isäni muistolle ja Jouluinen hautausmaa. 

Jokainen, joka on menettänyt läheisensä, voi varmaankin löytää kirjasta ainakin joitain tuttuja kokemuksia. Itselleni jäi mieleen se, kuinka ei haluaisi luopua rakkaastaan, tai kuinka isän kuoltua haluaa takertua äitiin, kun tämä vielä elää (minultakin on nimittäin kuollut isä, mutta äiti elää). Tässä kirjassakin kirjoittaja toivoo, että äiti eläisi satavuotiaaksi, kun hän on ainoa, joka heillä lapsilla enää on jäljellä.

Myös läheisen kuoltua helposti kokee syyllisyyttä sanomisista ja tekemisistä, sanomatta ja tekemättä jääneistä asioista. Lisäksi kirjassa todetaan, että helposti läheisiään pitää itsestäänselvyyksinä. Sairaalasta lähtiessä tajuaa, että jokainen tapaaminen voi olla viimeinen - mutta miksi sitä ei voi tajuta myös täällä "normaalielämässä" - kenet tahansa voi koska tahansa tavata viimeisen kerran... Rakkautta pitäisi osoittaa rakkailleen juuri nyt, kun he vielä ovat tässä.

Tässä kirjassa lohtua antaa kristillinen usko, turvallinen jumalasuhde ja jälleennäkemisen toivo. Ei yksikään, joka uskoo minuun, ikinä kuole, kuten Jeesus sanoi. Meillä on taivastoivo. Se meitä lohduttakoon, kun muistamme poisnukkuneita rakkaitamme tänäkin pyhäinpäivänä.

Kirja päättyy runon Jouluinen hautausmaa viimeisiin sanoihin, jotka muistuttavat meitä rakastamaan läheisiämme nyt, kun he vielä ovat kanssamme:

"Annetaan kunnon halaus,
katsotaan silmiin
sanotaan hellästi:
'Sinä olet kiva.
Tykkään sinusta.'
Ei peitetä rakkautta
hienoon pakettiin.
Ojennetaan se
ilman kultaista rusettia.
Tehdään se nyt.
Ei lykätä ensi jouluun!"

Perussanoma 2008, 60 sivua

Kirpputorilta ostamassani kirjassa oli tällainen teksti.