Esa Santakari: Armosta autuaat

Tämän kirjan alaotsikkona on Jälkikorjuuta evankelisen liikkeen "autuuden ajasta". Ennen vuotta 1938 käytetyssä raamatunkäännöksessä sana autuas tarkoitti pelastettua, ja evankelisessa herätysliikkeessä jos missä oltiin armosta autuaita - myös armosta onnellisia, kuten tämän kirjan muisteloista käy ilmi. Ihmiset iloitsivat autuudestaan ja kyselivät toisiltakin, oletko autuas. Löydettyä ilosanomaa haluttiin viedä eteenpäin. 

Kesällä 1965 Esa Santakari kierteli haastattelemassa vanhoja evankelisia, 1880-1890 -luvuilla syntyneitä. Nämä muistelivat nuoruuttaan: miten armo heille kirkastui ja millaisia herätyksen aikoja silloin elettiin. Kirjassa on siten paljon muistoja erityisesti 1900-luvun alkupuolelta, mutta hiukan jo 1800-luvun puoleltakin. 

Vaikka evankelinen herätysliike on minulle tuttu lapsuudestani asti, noista vanhoista ajoista en ole tällaista kuvausta koskaan ennen lukenut. Tuolloin elämä on ollut niin erilaista; siitä oli ihanaa lukea. Kansa oli todella liikkeellä ja innoissaan: esimerkiksi Tyrväällä pidettiin suuria juhlia, joilla saattoi olla mukana jopa 14 000 ihmistä, ja kansa oli juhlamielellä yötä myöten: 

Ja juhlilla laulettiin! Ei vain juhlapaikalla, vaan majapaikoissa myös. Navetanparret, riihet, heinäsuulit, mitä vaan oli puoteja ja semmoisia, kaikki oli täynnä iloista juhlaväkeä, ja joka puolella laulettiin. Lauluhyrinä loppui aamuyöstä vasta kello neljän aikaan... 

Elias Sarkia muutti Helsinkiin nuorena miehenä vuonna 1899. Hän löysi tiensä evankelisten pariin ja kuvaa tuota aikaa: 

Monta kertaa kokoonnuttiin yksityiskodeissa, ahtaissakin asunnoissa, mutta aina viihdyttiin. Kun laulettiin "Mun kotini taivaassa ihana on", se lämmitti ja sai unohtumaan sekä ajan aarteet että sen puutteet. Välillä kysyttiin: "Oletko autuas Jumalan lapsi? Onko kotisi taivas vai maa?" Monille kirkastui kallein asia. 

Santakarin haastettelemat henkilöt ovat aivan tavallisia kansanihmisiä, esimerkiksi monia maanviljelijöitä ja maatilan emäntiä on joukossa mukana. Onkin ihanaa lukea, millaista heidän uskonelämänsä on ollut. Autuuden asia on ollut heille rakas, kirkas ja selvä. Ei mitään omaa, vain se, minkä Kristus on jo valmiiksi tehnyt. Pelastus on jo valmis ja tapahtunut tosiasia, jonka saa vain uskoa omallekin kohdalleen. Mutta siinäkään ei pidä uskoa omaan uskoonsa, vaan yksin Jeesukseen. 

Eräällekin uskonsa puutetta surevalle emännälle autuus kirkastui, kun hän kuuli saarnaajan opettavan: 

Älä hae uskoa itsestäsi, älä katso niin paljon itseesi. Katso Jeesukseen! Katso Jeesukseen - ja siinä on sinun uskosi. 

Osa haastatelluista on kyllä myös maallikkosaarnaajia, esimerkiksi maanviljelijä Mikko Ahonen Kurikasta. Hän oli lukenut Lutherinsa, Pieperinsä ja Waltherinsa huolella ja moneen kertaan ja siteerasi heitä sujuvasti. Santakari toteaakin, ettei ole tavannut, ehkä jotain pappia lukuunottamatta, toista, joka niin olisi elänyt Sidotun ratkaisuvallan uskonmaailmassa kuin tuo vanha kurikkalainen saarnaaja.  

1800-luvulla eläneestä saarnamies Johan Westerbackista kertoo Hilda Länsimäki innostuneena muun muassa näin: 

Westerback huusi kaikille ihmisille: "Autuaat olette!" Hän sanoi: "Minä autuas, sinä autuas, hän autuas, me autuaat, te autuaat, he autuaat, kaikki autuaat!" 

  -- Kerran yksi mies makasi ojassa juovuksissa Myrkyn tiellä pyhäaamuna. "Sielläkin makaa autuas mies!" Westerback hänelle huusi. Siitä se mies tuli uskon käsitykseen. 

Luonnollisesti haastatellut mainitsevat siellä täällä myös koko maailman autuuden, josta evankelinen liike aikoinaan tunnettiin. Heti kirjan alkupuolella on Esa Santakarin kirjoittama luku tästä aiheesta; siinä hän selittää, mitä tuo koko maailman autuus tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. 

Nykyhetkestä käsin luettuna tuntuu uskomattomalta, että evankelisuutta pidettiin tuolloin harhaoppina, vaikka evankelinen herätysliike on erityisen paljon pitänyt esillä Lutherin opetuksia. Mutta pelastusta ei olisi saanut uskoa omakseen niin helposti ja kevyesti; olisi pitänyt ennemmin murehtia kuin iloita autuudestaan. 

1900-luvun alussa evankelisten rukoushuoneiden rakentaminenkin yleistyi ihan siitä syystä, että monin paikoin kirkot suljettiin evankelisilta maallikkopuhujilta. 

Itselleni kirja on ollut rakas, koska siinä myös mummoni veli muistelee omaa nuoruuttaan ja kertoo mummoni evankelisesta isästä ja tämän körttiläisestä isoisästä. Tuo isoäitini isoisä arvosteli evankelisen Julius Engströmin saarnoja, ja kun Engström tilasi hänelle Sanansaattajan, hän vei sen puulatoon ja hakkasi kirveellä kappaleiksi. Hänen pojastaan tuli innokas evankelinen, joka luki Hedbergiä ja jonka kuultiinkin usein sanovan: "Heippäri sanoo." 

Tähän mennessä en ollut kuitenkaan saanut luettua kirjaa kokonaan, joten oli ilo tutustua nyt kaikkiin noihin muihinkin henkilöihin ja siihen, mitä he kertovat menneiden aikojen evankelisuudesta. Tämän kirjan äärellä tuntuu kuin olisi päässyt hiukan omille juurilleen. 

SLEY 1968 

142 sivua 

Päällys: Martti Mykkänen