Suguru Matsuki - Earl Bergh: Hiroshiman testamentti

Tässä kirjassa yksitoista Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset kokenutta ja niistä henkiin jäänyttä japanilaista kertoo tarinansa. Ja mikä erikoisinta: he kaikki ovat kristittyjä, luterilaisia.

Kirjan englanninkielisen alkuteoksen on nimittäin julkaissut Japanin Luterilainen Kirkko (The Committee for Peace and Nuclear Disarmament Western District). Tällä kirjallaan Japanin luterilaiset ovat halunneet antaa oman panoksensa kristilliseen rauhantyöhön ja muistuttaa maailmaa ydinsodan hirveydestä, ettei sellaiseen koskaan enää ryhdyttäisi.

Teos on julkaistu jo 1980-luvulla. Kannen kuvassa etualalla näkyy Hiroshiman pommituksen muistorakennus, ainoan Hiroshiman pommituksessa pystyyn jääneen rakennuksen rauniot.

Kirjan kertomukset ovat juuri niin hirveitä kuin voi kuvitella - vaikka sitä, mitä se kaikki on itse nähtynä ja koettuna ollut, me ulkopuoliset emme pysty koskaan kuvittelemaan.

Kertomuksissa toistuvat monet samat kokemukset: ensin tuli vaaratiedote (niille jotka olivat radion ääressä), jotkut ehtivät jo kuulla vaara ohi -tiedotteenkin - ja sitten tuli valtavan kirkas valoilmiö, sen jälkeen räjähdys ja pimeys. Kun ihmiset nousivat ylös kuka mistäkin, he näkivät, että kaikki oli tuhoutunut ympäriltä, mitään ei ollut jäljellä. Vastaantulevat ihmiset olivat palaneita, heillä roikkui iho ja kasvot saattoivat olla muodottomat. Ja niin edelleen... Jotkut yksityiskohdat ovat niin kauheita, että en suosittele tätä kirjaa kaikkein herkimmälle lukijalle.

Nekin, jotka eivät heti pommin pudottua haavoittuneet, saattoivat sairastua aivan pian esimerkiksi leukemiaan ja kuolla siihen jopa viikossa tai kuukaudessa. Tai jollekin vain nousi äkillinen kuume, hiukset putosivat päästä ja hän kuoli neljän päivän päästä. Ja tietysti vielä vuosien päästäkin ihmiset sairastuivat.

Järkyttävää oli sekin, että koska atomipommia ei ollut ennen pudotettu, ihmiset eivät tajunneet, mistä oli kysymys. He vain näkivät oudon sienipilven ja ihmettelivät sitä. He etsivät omaisiaan ja kaivoivat raunioita pitkin Hiroshimaa (ja Nagasakia) ja jäivät kaupunkiin asumaankin, vaikka varmasti kaupungissa riitti säteilyä vuosikausiksi eteenpäin.

Mikä oli surullisinta, atomipommin uhrit joutuivat kärsimään vielä jälkeenpäinkin, koska asiasta puhumista, uhrien tutkimista ja hoitoa ei sallittu. Kun kysymystä ei ymmärretty ja se haluttiin vain unohtaa, tämä lisäsi uhrien fyysistä ja psyykkistä kärsimystä. Kertoessaan näistä asioista 80-luvulla eräs henkilö sanoo, että uhreja sanottiin yhä silloinkin laiskoiksi ja heillä oli vaikeuksia avioliitossa ja työelämässä.

Surullista on sekin, että myös Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus sattui juuri Japanissa. Miten juuri Japanin kohdalle onkin osunut näin paljon tätä samaa?

Osa kirjan henkilöistä oli kristittyjä jo sodan aikana, osa tuli uskoon myöhemmin. He puhuvat kirjassa kokemastaan myös uskon näkökulmasta. Esimerkiksi eräs henkilö koki hyvin voimakkaasti Jumalan läsnäolon atomipommin pudottamisen jälkeisissä vaiheissaan ja sanoo siksi selvinneensä.

Kirjassa vedotaan voimakkaasti kristillisen rauhantyön puolesta. Asia onkin hyvä ja tärkeä. Herää vain kysymys, että miten tällainen yksittäinen pieni ihminen voisi edistää maailmanrauhaa, joka tuntuu olevan lähinnä suurten valtionpäämiesten käsissä... Mutta tunnemmehan me ainakin sen todellisen rukouksia kuulevan Päämiehen, joka sanassaan kehottaakin meitä rukoilemaan esivallan puolesta. Myös kun tänä aikana kaikkialla on sitä kuuluisaa vihapuhetta, itse voisimme kristittyinä pyrkiä puhumaan ja ajattelemaan hyvää vihatuista ihmisryhmistä ja ainakin sillä tavalla toimimaan rauhantekijöinä.

Autuaita ovat rauhantekijät, niinhän Jeesus sanoi.

SLEY-Kirjat 1985, 103 sivua
Suomentanut Taisto Nieminen
Englanninkielinen alkuteos: Testimonies of Hiroshima and Nagasaki (1984)
Suomenkielisestä laitoksesta jätetty pois alkuteoksen osat Report ja Appendix A-D