C. O. Rosenius: Synti se on

Suomentanut Helinä Kuusiola 

Minulla on muutama osa Roseniusta nykysuomeksi -sarjan kirjoista. Ajattelin lukea ne läpi, mutta myös monenlaista muuta on lukusuunnitelmissa. Tämän sarjan ensimmäinen osa olisi Jumala on, mutta sitä minulla ei ole. Ehkä luen sen joskus, jos se tulee jossain vastaan. Toinen osa on sitten tämä Synti se on, josta nyt aloitin. 

Rosenius jos kuka osaa kyllä kirjoittaa selkeästi ja puhuttelevasti näistä perusasioista, laista ja evankeliumista. Hänellä on ollut lahja opettaa. Tämänkin kirjan äärellä syntiasia tulee hyvin selväksi, mutta lukijan ei tarvitse kuitenkaan jäädä pelkästään syntejään suremaan, vaan kyllä Rosenius avaa sitten myös ihanasti vapauttavaa armon evankeliumia. 

Aluksi hän kuvaa syntiinlankeemusta ja tekee sen niin elävästi, että kirjan äärellä tajuaa heti, miten ajankohtaista tuo kaikki on nytkin - juuri minun ja meidän elämässämme. Kaikki lähti siitä, kun käärme alkoi kyseenalaistaa Jumalan sanaa: Onko Jumala todella sanonut...? Ja: ehkä Jumala sanoi  niin, mutta tarkoittikin sillä näin. Tätähän se on vielä 2000-luvullakin. 

Toinen puhutteleva ajatus oli se, miten ensimmäiset ihmiset langettuaan pakenivat Jumalaa eivätkä suostuneet tunnustamaan syntiään, vaan selittelivät ja puolustelivat. Tästäkin me voimme löytää itsemme, kun Jumala osoittaa meidät syyllisiksi johonkin. Kyllä se sattuu niin, että tulee kiusaus selitellä, puolustella ja syytellä muita ihmisiä tai olosuhteita. Tai jopa Jumalaa itseään, kuten Aadam teki, kun hän sanoi: vaimo, jonka minulle annoit... Ihmisen on vaikea myöntää omaa syyllisyyttään. 

Sitten Rosenius opettaa synnistä monesta muustakin näkökulmasta. Hän osoittaa, että ihmisen on turha luulla pystyvänsä itse voittamaan synnin, parantelemaan itseään ja kelpaamaan omilla ansioilla Jumalalle. Synnin turmelus on syvällä meissä; siitä ei uskovainenkaan pääse eroon tässä elämässä. Taistelu syntiä vastaan eli lihan ja hengen välinen taistelu jatkuu meissä kuolemaamme asti. Rosenius myös muistuttaa, että tässä asiassa vapaata tahtoa ei todellakaan ole. 

Hän toteaa senkin, että on perin vaikea oppia tuntemaan turmeluksensa pohjia myöten; harva uskovainenkaan näkee sitä niin täysin. Mekin voimme tulla huolettomiksi, jos suhtaudumme syntiin sallivasti ja välinpitämättömästi. Mutta jos oma syntisyys on päässyt unohtumaan, yritäpä nujertaa synti ja noudattaa Jumalan tahtoa ja käskyjä joka asiassa, niin tulet kyllä tuntemaan syvästi syntiturmeluksesi, neuvoo Rosenius. 

Meidän ei kuitenkaan ole tarkoitus luottaa mihinkään omaamme, ei edes synninhätäämme, kirja muistuttaa. Vaikka emme tuntisi syntejämme niin kuin pitäisi, mutta kaipaamme armoa, se riittää. Silloin sinä itse asiassa jo omistat Jumalan armon, Rosenius toteaa. 

Sinä luulet, että sinun on ensin rukoiltava, kaduttava, taisteltava ja tehtävä parannus voidaksesi sitten mennä armoistuimen eteen anomaan armoa Kristukselta. Se on silkkaa hulluutta. Synti on aivan liian suuri. Tule sellaisena kuin olet ja tule nyt. Anna Jumalan Karitsan saada kunnia, joka hänelle kuuluu! 

Toisessa kohdassa Rosenius kirjoittaa: 

Kuinka terveellisen nöyryytyksen ja minkä autuaan rauhan ja sapatin levon saakaan sieluni, kun minulle selviää, että en itse pysty mihinkään. Että siis en kykene ajattelemaan enkä tahtomaan, pelkäämään enkä uskomaan, rakastamaan enkä saamaan aikaan mitään hyvää, vaan että kaikki, kaikki on pelkkää armoa ja lahjaa Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme. 

Kirja hoitaa lempeästi myös sellaista lukijaa, joka on joutunut syvälle epäilysten pimeyteen. Tälle aiheelle on omistettu yksi kokonainen luku. Vastaamattomat rukoukset ja pitkään jatkuneet vaikeudet voivat ajaa uskovankin sellaiseen tilaan, josta Luuk. 24:16 sanoo: Heidän silmänsä olivat pimitetyt, niin etteivät he tunteneet häntä. Niissä vaiheissa voimme jo epäillä Raamattua ja jopa Jumalan olemassaoloakin. Rosenius kirjoittaa siitä, miten saatanan sallittiin seuloa Pietariakin, samoin Jobia. Jumalalla on omat tarkoituksensa näissä. Mutta pimeimmät vaiheet voivat jälkeenpäin kääntyä suurimmaksi siunaukseksi. Valtavan lohdullista sanomaa oli tässä. 

Ja suurin lohtu on se vanhurskautus, josta viimeinen luku vielä erikseen kertoo: 

Kristus ja hänen ansionsa ovat paljon suuremmat kuin kaikki minun syntini. Ja Jumalan oma sana on luotettavampi kuin kaikki minun tunteeni, niin kuin Johanneskin sanoo: "Jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme" (1. Joh. 3:20). 

Tämä kirja on todellista armohoitoa ja vapauttavaa ilosanomaa meille syntisille. 

SLEY-Kirjat 1975 

125 sivua 

Ruotsinkielinen alkuteos: Syndens dagliga plåga (1974)

Päällys: Elsa Korhonen