Eino Sormunen: Kerjäläisiä me olemme

Tutkielmia Lutherista ja luterilaisuudesta 

Tähän vanhaan hyvään kirjaan ihastuin vuosia sitten, jo ennen tätä blogia, ehkä reilusti ennen vuotta 2016. Nyt oli tullut aika palata Eino Sormusen teoksen äärelle, ja edelleen se oli yhtä hyvä. 

Sormunen on koonnut vuonna 1947 ilmestyneeseen kirjaansa eri yhteyksissä syntyneitä tutkielmiaan sekä Lutherista että luterilaisuudesta. Aluksi lähdetään liikkeelle meitä suomalaisia kiinnostavasta aiheesta Luther Suomessa. Miksi juuri Suomea sanottiin maailman luterilaisimmaksi maaksi, miten luterilaisuus tuli tänne ja miten se kehittyi, eli miten kirkon eri herätysliikkeet syntyivät. 

Lutheria Sormunen kuvaa eri näkökulmista, uskonpuhdistajana ja perheensä parissa, humoristina ja raskasmielisenä. 

Mutta tärkeimpänä tulee tietysti Lutherin löytö: vanhurskaus yksin uskosta. Millainen on hänen jumalakuvansa, kristillisyydennäkemyksensä ja kirkkokäsityksensä? Entä oppi synnistä, pelastuksesta, vanhurskauttamisesta, pyhityksestä, kasteesta ja ehtoollisesta? Kaikkia näitä kirja käy läpi. Noita muita aiheita pitempään, kastetta ja ehtoollista melko lyhyesti. 

Läpi kirjan tulee selkeästi esiin se vapauttava usko, että pelastus on yksin Jumalan teko, johon ihminen ei voi mitään lisätä. Eikä pyhitystäkään omasta itsestä puristeta. Se ei ole omaa suorittamista tai paremmaksi tulemista, vaan syvenevää synnin ja armon tuntoa. Meistä ei tule synnittömiä, vaan olemme loppuun asti samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä. Synti ei ole ihmisessä vain pintakerroksessa, vaan syvällä hänen sisällään. 

Ja jos joku luulisi olevansa oikein hyvä ja onnistunut kristillisyydessään, silloin hänen hyvät tekonsakin tulevat synniksi - hänen luulonsa siitä, että voisi omillakin ansioillaan kelvata Jumalalle, ja hänen ylpeytensä kuvitellusta erinomaisuudestaan. 

Jumalan armo ja syntien anteeksiantamus ei ole vain alku, josta lähdetään liikkeelle, jonnekin pitemmälle ja syvemmälle, vaan juuri siitä armosta me saamme elää joka päivä. 

Sormunen kuvaa hienosti Jumalan ja ihmisen osuutta pelastuksen asiassa: 

Se on siis luterilainen pelastuskäsitys, että elämässä kaikkinensa ja nimenomaan pelastuksen asiassa Jumala on aina antaja ja me pysymme jatkuvasti kerjäläisinä hänen edessään, pysymme pelkkinä vastaanottajina. 

Toisaalla hän kirjoittaa: 

Keskellä tätä horjuvaa maailmaa luterilainen vanhurskauttamisoppi nostaa horjuvan ja epäilevän tielle perustuksen, joka pysyy: Kristuksen ristin. Me emme voi emmekä saa yrittääkään kelvata Jumalalle sen varassa, mitä teemme, mitä nyt olemme tai miksi vastedes tulemme, vaan yksinomaan sen varassa, mitä Kristus on meidän puolestamme. 

Lohdullisesti Sormunen myös toteaa:  

Mutta usko on uskoa silloinkin, kun se tyhjänä ja köyhänä riippuu kiinni Kristuksesta. 

Juuri siksi perustus pysyy ja kestää, kun se on täysin meidän ulkopuolellamme, yksin Kristuksen täytetyssä työssä. Silloin se tyhjänä ja köyhänä  riippuminenkin riittää, kun pelastusta ei tarvitse perustaa omaan suureen uskoon, omiin tunteisiin tai saavutuksiin. 

Vapahtajamme kantaa meidät perille, niin kuin kantoi Lutherinkin, josta Eino Sormunen kertoo: 

Vapisevin käsin hän kirjoitti pienelle paperilapulle sanat, jotka lienevät viimeiset hänen kynästään: "Kerjäläisiä me olemme. Se on totta." Tyhjänä ja köyhänä, mutta armon kantamana hän lähti täältä. 

Tyhjänä ja köyhänä minäkin nämä rivit kirjoitin. Bloggaaja oli väsynyt, joten en pääse tässä loistamaan kirjoitustaidollani, mutta halusin kuitenkin jakaa kirjasta muutamia minua puhutelleita ajatuksia. Jos luet Sormusen teoksen itse, löydät sieltä kaikki ne syvälliset aarteet, jotka eivät tässä tulleet esiin tai päässeet oikeuksiinsa. 

Viimeinen luku Maailmansovitus ja nykyinen maailmantila on muuten erityisen puhutteleva, koska siinä näkyy sotien jälkeinen aika, jolloin kirja on julkaistu. Sormunen kirjoittaa siitä, miten kaiken tuhon ja vihan jäljiltä tarvitaan entistä kipeämmin sovituksen sanomaa, sanomaa rististä. 

Pellervo-seura 1947 

202 sivua