Anni Korpela: Tämä päivieni rikkaus

Tämä kaunis kirjanen on hieno lukuelämys kristillisten runojen ystäville. Runot on jaettu aihepiireittäin neljän otsikon alle: Lapsuuden kasvot, Sydämen paikalla kivi, Hiljene sydän ja Mitä vähemmiksi päivät hupenevat. 

Ensimmäisessä osassa on Anni Korpelan lapsuudesta kertovia runoja. Hän muistelee koskettavasti isää, äitiä ja muita lasta puhutelleita kyläläisiä, sitä miten tuona puutteen aikana leivästä oltiin kiitollisia ja miten toisaalta päivänkakkarakruunujen ja kissankäpäläseppeleiden aika oli lapselle huoletonta: 

Onneen lyhyt lapsenkäsien kurkotus. 

Ja Jumala joka paikassa niin 

turvallisesti lähellä. 

Minuakin puhutteli syvästi Korpelan muistelema Alma, karu ja yksinkertainen kansannainen, joka joutui raatamaan päivät taksvärkissä, kun tuvallinen lapsia odotti kotona Jumalan päivähoidossa. Alma huusi tuskansa virsien läpi / ja sai lohdun. Niinpä Anni Korpela toteaa: 

Päivieni rikkautta tämäkin: 

Alma ja Alman virret. 

Hän on kauan ollut jo mullan alla, 

mutta virret eivät. 

Ne on veisattu minuun syvälle, syvälle. 

Eivät ne voi koskaan kuolla. 

Kokoelman toisessa osassa runoilija suree ihmissydämen kovuutta, kuten sotaa ja vihaa. Hän on muun muassa järkyttynyt uutisesta, jonka mukaan Vietnamissa oli rauhallinen päivä, kun oli vain kahdeksantoista pommihyökkäystä / Saigoniin! Korpela kysyy: 

Mikä olisi maksimimäärä 

herättämään ihmiskunnan 

turtuneet sydämet? 

Ja milloinka sanomalehdet otsikoivat: 

Ei ainoatakaan pommia, -- 

Hiljene sydän -otsikon alla on yhä lisää puhuttelevia runoja, joissa on paljon hengellistä sanomaa. Esimerkiksi linnut ovat saarnanneet Anni Korpelalle niin hautausmaalla kuin kirkossa. Kirkkoon eksynyt lintu, joka visersi saarnatuolista dogmit ja teologiat unohtaen, puhutteli runoilijaa. 

Runoissa Golgatan juhla ja Ryövärin vaimo Golgatalla on vavahduttavaa pitkänperjantain sanomaa. Golgatan juhlasta tässä ote: 

Myrsky ja salama räjähtävät liikkeelle. 

Temppelin esirippu repeää 

kuin hauras paperi 

ja Golgatan kallio vavahtaa liitoksissaan. 

Mutta risti ei horju! 

Kirjan neljännessä eli viimeisessä osassa on edelleen paljon kaunista ja koskettavaa. On ikääntyvän ihmisen tuntoja, mietteitä elämän hyvistä ja huonoista ajoista, kuolemasta, taivaallisesta Isästä joka ilahduttaa lastaan masennuksen hetkellä. Korpela muistelee kaukaista, tuskaista sotajoulua; seuraavassa runossa hän pohtii sitä, miten rauhaisa joulu itsellä on nyt - olisipa se vain sitä muillakin tämän riitaisen Tähden päällä. 

Yksi puhuttelevimmista runoista on Armossasi on minulle kyllin, jossa Korpela pohtii, miten nuo toiset, vahvauskoiset puhuvat suureen ääneen uskostaan. He kokevat aina ihmeitä ja siunauksia. Runoilija kysyy, huoliiko Jumala tällaisen vähäuskoisen ja arkamielisen luokseen, kelpuuttaako omakseen. Ainoa ihme, jonka hän tietää kokeneensa, on Jumalan armo ja anteeksiantamus. 

Runo päättyy: 

   Ja kuitenkin: 

Vaikka minulla ei olekaan 

palavia sanoja, 

ei näkyjä eikä ilmestyksiä, 

uskallan kuiskata Sinulle kahden kesken, 

ihan hiljaa: 

   Sinun armossasi on minulle kyllin. 

Ja Sinä vastaat, 

Sinä vastaat: 

Niin on, sinä arkamielinen ja pelokas, 

   ja näytät haavojasi. 

Anni Korpela osaa sanoittaa herkästi iloa ja surua, pelkoa ja turvallisuutta, monia ihmiselämän tuntoja. Ja esimerkiksi runo Metsässä on tulvillaan ihanaa luonnon kauneutta ja Jumalan hymyä siinä kaikessa. 

Tämä kaikki ja paljon muuta tässä kokoaan suuremmassa runokirjassa. 

Päivä Oy 1984 

96 sivua