Elli Meklin: Toivon päivityksiä

Tämän uutuuskirjansa teksteillä perheterapeutti, kouluttaja ja kirjailija Elli Meklin haluaa rohkaista ja voimaannuttaa tämän päivän ihmisiä, jotka kokevat huonommuutta, riittämättömyyttä ja uupumusta. Moni on itseään kohtaan vaativa, ja myös ulkopuolelta tulee paljon vaatimuksia. Pandemia ja sota ovat tuoneet turvattomuutta elämäämme. Kaiken tämän keskelle nämä runomuotoon puetut mietteet haluavat tuoda toivoa. 

Kirjansa alussa Meklin mainitsee erityisesti naisten kokeman riittämättömyyden ja uupumuksen, ja kirjan hempeä ulkoasu tuntuukin hiukan naisille suunnatulta. Mutta eiköhän aiheesta kiinnostuneille miehillekin löydy rohkaisua. Useimmissa teksteissä ei kuitenkaan puhuta sukupuolesta mitään. 

Elli Meklin rohkaisee lukijaa tulemaan omaksi itsekseen, piirtämään itse omat ääriviivansa, ettei tarvitse olla kopio eikä elää jonkun muun elämää. Hän kannustaa meitä aitouteen, haavoittuvuuteen, rakastamaan itseämme haavoittuneina ja kohtaamaan itsemme kokonaan. Ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen, voi opetella suhtautumaan itseensä lempeämmin ja armollisemmin. Voi luopua kilpajuoksusta ja sen sijaan kasvaa pieneksi, tulla lasten kaltaiseksi. 

Eikä Meklin toki puhu vain itsensä rakastamisesta, vaan myös toisten huomioon ottamisesta, yhteyden harjoittelemisesta, toisen kuuntelemisesta, erilaisuuden hyväksymisestä. Voimme tehdä hyvää myös toisillemme. Entäpä jos olisimme avoimia toisillemme, emme piiloutuisi, vaan tulisimme esiin ja jakaisimme pelkomme ja kipumme? 

Myös toivoa nämä päivitykset jakavat aivan nimensä mukaisesti. Elli Meklin muistuttaa, että toivo viriää sinne, mistä sitä ei luule löytävänsä. Hän kirjoittaa:  

Toivo kääntää uuden sivun 

Se näkee kulkea siellä, 

missä on pilkkopimeää 

Kun tuttu tie johtaa umpikujaan, 

toivolla on oikeus piirtää 

uusi maisema 

ja uusi tie 

Vaikka et itse jaksaisi toivoa, 

toivo pysyy rinnallasi 

Toisessa vastaavassa runossa Meklin muistuttaa, että vaikka nisunjyvä putoaa maahan ja toivo uhkaa kadota mullan ja talven pimeydessä, lopulta talvi väistyy ja sydämen maaperästä kasvaa jotain uutta. 

Koska tämä on kristillinen kirja, siellä täällä pääsee kyllä esiin myös Jumala ja kristillinen sanoma. Itseäni kosketti eniten juuri moni sellainen teksti. Esimerkiksi: 

On olemassa haava, joka parantaa haavan 

Siitä kumpuaa armo, joka sanoo: 

Sinua ei hylätä 

Ja: 

"Olet arvokas, kallis ja rakas, älä pelkää", Isä sanoo 

Se on huopa, johon kääriytyä aivan kokonaan 

Se on valo, joka ei sammu 

lämpö, jota ei oteta pois 

Ja vielä: 

Sisäisillä silmilläni 

haluan tänään seurailla Rauhanruhtinasta 

Näen hänen levolliset askeleensa viljapellolla 

Näen hänen nukkuvan veneessä 

Katselen, kun hän paistaa kalaa nuotiolla 

- hetkeen syventyen 

vaikka koko maailma 

oli ja on kesken 

Liityn hänen seuraansa 

kun hän vaeltaa vuorille 

Isän läsnäoloon 

Siellä kaikki on valmista 

Tämän kirjan teemat ovat monille tärkeitä. Haavoittuneelle ihmiselle tuo itselleen armolliseksi tuleminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaikka sitä kyllä toitotetaan nykyään niin paljon joka paikassa, että siihen jo väsyy. Mutta olenhan minäkin perinteisesti osannut ajaa itseni ahdinkoon liiallisella vaativuudella itseäni kohtaan, joten vaikka sosiaalisen median armollisuuspäivitykset tulevat jo korvistakin, ymmärrän kyllä niiden tarpeellisuuden. 

Toivottavasti ihmiset oppivat suhtautumaan lempeämmin itseensä elämän vaatimusten keskellä. Ja toivottavasti he ennen kaikkea löytävät pyhän ja armollisen Jumalan. 

Kaiken tämän näkyvän todellisuuden keskellä tärkeintä on sittenkin ikuisuus. Elli Meklin kirjoittaa: 

Timantit eivät ole ikuisia 

Ihmiset ovat 

"Myös iankaikkisuuden 

Hän on pannut heidän sydämeensä" 

Toivon päivityksiä olisi muuten hieno kirja lahjaksi myös sellaiselle, joka ei ole uskossa. Se puhuu ihmisille tämän ajan kielellä. 

Aikamedia 2023 

153 sivua 

Kansi: Aikamedia Oy 

Kuvat: Shutterstock  

Eino Sormunen: Kerjäläisiä me olemme

Tutkielmia Lutherista ja luterilaisuudesta 

Tähän vanhaan hyvään kirjaan ihastuin vuosia sitten, jo ennen tätä blogia, ehkä reilusti ennen vuotta 2016. Nyt oli tullut aika palata Eino Sormusen teoksen äärelle, ja edelleen se oli yhtä hyvä. 

Sormunen on koonnut vuonna 1947 ilmestyneeseen kirjaansa eri yhteyksissä syntyneitä tutkielmiaan sekä Lutherista että luterilaisuudesta. Aluksi lähdetään liikkeelle meitä suomalaisia kiinnostavasta aiheesta Luther Suomessa. Miksi juuri Suomea sanottiin maailman luterilaisimmaksi maaksi, miten luterilaisuus tuli tänne ja miten se kehittyi, eli miten kirkon eri herätysliikkeet syntyivät. 

Lutheria Sormunen kuvaa eri näkökulmista, uskonpuhdistajana ja perheensä parissa, humoristina ja raskasmielisenä. 

Mutta tärkeimpänä tulee tietysti Lutherin löytö: vanhurskaus yksin uskosta. Millainen on hänen jumalakuvansa, kristillisyydennäkemyksensä ja kirkkokäsityksensä? Entä oppi synnistä, pelastuksesta, vanhurskauttamisesta, pyhityksestä, kasteesta ja ehtoollisesta? Kaikkia näitä kirja käy läpi. Noita muita aiheita pitempään, kastetta ja ehtoollista melko lyhyesti. 

Läpi kirjan tulee selkeästi esiin se vapauttava usko, että pelastus on yksin Jumalan teko, johon ihminen ei voi mitään lisätä. Eikä pyhitystäkään omasta itsestä puristeta. Se ei ole omaa suorittamista tai paremmaksi tulemista, vaan syvenevää synnin ja armon tuntoa. Meistä ei tule synnittömiä, vaan olemme loppuun asti samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä. Synti ei ole ihmisessä vain pintakerroksessa, vaan syvällä hänen sisällään. 

Ja jos joku luulisi olevansa oikein hyvä ja onnistunut kristillisyydessään, silloin hänen hyvät tekonsakin tulevat synniksi - hänen luulonsa siitä, että voisi omillakin ansioillaan kelvata Jumalalle, ja hänen ylpeytensä kuvitellusta erinomaisuudestaan. 

Jumalan armo ja syntien anteeksiantamus ei ole vain alku, josta lähdetään liikkeelle, jonnekin pitemmälle ja syvemmälle, vaan juuri siitä armosta me saamme elää joka päivä. 

Sormunen kuvaa hienosti Jumalan ja ihmisen osuutta pelastuksen asiassa: 

Se on siis luterilainen pelastuskäsitys, että elämässä kaikkinensa ja nimenomaan pelastuksen asiassa Jumala on aina antaja ja me pysymme jatkuvasti kerjäläisinä hänen edessään, pysymme pelkkinä vastaanottajina. 

Toisaalla hän kirjoittaa: 

Keskellä tätä horjuvaa maailmaa luterilainen vanhurskauttamisoppi nostaa horjuvan ja epäilevän tielle perustuksen, joka pysyy: Kristuksen ristin. Me emme voi emmekä saa yrittääkään kelvata Jumalalle sen varassa, mitä teemme, mitä nyt olemme tai miksi vastedes tulemme, vaan yksinomaan sen varassa, mitä Kristus on meidän puolestamme. 

Lohdullisesti Sormunen myös toteaa:  

Mutta usko on uskoa silloinkin, kun se tyhjänä ja köyhänä riippuu kiinni Kristuksesta. 

Juuri siksi perustus pysyy ja kestää, kun se on täysin meidän ulkopuolellamme, yksin Kristuksen täytetyssä työssä. Silloin se tyhjänä ja köyhänä  riippuminenkin riittää, kun pelastusta ei tarvitse perustaa omaan suureen uskoon, omiin tunteisiin tai saavutuksiin. 

Vapahtajamme kantaa meidät perille, niin kuin kantoi Lutherinkin, josta Eino Sormunen kertoo: 

Vapisevin käsin hän kirjoitti pienelle paperilapulle sanat, jotka lienevät viimeiset hänen kynästään: "Kerjäläisiä me olemme. Se on totta." Tyhjänä ja köyhänä, mutta armon kantamana hän lähti täältä. 

Tyhjänä ja köyhänä minäkin nämä rivit kirjoitin. Bloggaaja oli väsynyt, joten en pääse tässä loistamaan kirjoitustaidollani, mutta halusin kuitenkin jakaa kirjasta muutamia minua puhutelleita ajatuksia. Jos luet Sormusen teoksen itse, löydät sieltä kaikki ne syvälliset aarteet, jotka eivät tässä tulleet esiin tai päässeet oikeuksiinsa. 

Viimeinen luku Maailmansovitus ja nykyinen maailmantila on muuten erityisen puhutteleva, koska siinä näkyy sotien jälkeinen aika, jolloin kirja on julkaistu. Sormunen kirjoittaa siitä, miten kaiken tuhon ja vihan jäljiltä tarvitaan entistä kipeämmin sovituksen sanomaa, sanomaa rististä. 

Pellervo-seura 1947 

202 sivua 

Dietrich Bonhoeffer: Yhteinen elämä

Suomentanut Anna-Maija Raittila 

Tässä kirjassa Dietrich Bonhoeffer käsittelee uskovien yhteyttä niin monesta eri näkökulmasta ja niin syvällisesti, että vaikka kirja on ohut, en ehkä muista enää puoliakaan kaikesta sen runsaasta sisällöstä. Niinpä en välttämättä osaa kirjoittaa siitä tarpeeksi syvällisesti, vaikka paljon ajattelin ja paljon sain Bonhoefferin sanoman äärellä. Yhteinen elämä ei olekaan mikään kertaistumalta ahmaistava teos, vaan sitä kannattaa lukea ajan kanssa, että ehtii miettiä ja sisäistää sen antia. 

Kirjassa on viisi lukua: Yhteys, Yhteinen päivä, Yksinäinen päivä, Palvelu sekä Rippi ja ehtoollinen. Ensimmäisessä luvussa Bonhoeffer käsittelee yhteyttä yleisesti, esimerkiksi sitä, että me kristityt tarvitsemme toisiamme ja ettei meidän pidä luoda seurakunnasta jotain ihannetta ja haavekuvaa, koska silloin vain petymme ja alamme syytellä toisia. Seurakunnassa rakkauden on oltava hengellistä, ei sielullista. Näiden eron Bonhoeffer tiivistää näin: 

Sielullinen rakkaus rakastaa toista oman itsensä tähden, hengellinen rakkaus rakastaa toista Kristuksen tähden. 

Ja vaikka voimme joskus saada onnellisia kokemuksia aidosta yhteydestä, yhteyden perusta ei ole noissa ihanissa elämyksissä, emmekä voi vaatia, että sellaisia pitäisi aina saada. Meitä eivät pitele yhdessä kokemukset, vaan luja ja tietoinen usko veljeyteen, kiitollisuus siitä, että Jumala on meidät kaikki ottanut huomaansa, millaisia sitten olemmekin.  

Luvussa Yhteinen päivä Bonhoeffer käy läpi kristillisen yhteisön päivää aamusta yöhön asti. Aluksi hän kirjoittaa pitkästi aamuhartaudesta, joka voi toteutua missä tahansa kristillisessä yhteisössä, mutta tässä hän toistaa useasti sanaa "kotiseurakunta" eli kertoo perheen yhteisestä aamun hartaushetkestä. Bonhoeffer käsittelee erikseen rukousta, Raamatun lukemista ja laulua. 

Yhteiseen päivään kuuluvat myös ateriayhteys ja työ. Työhön puolestaan kuuluu myös rukous - rukoile ja työtä tee. Lopulta sitten kokoonnutaan ilta-aterialle ja viimeiseen hartauteen sekä rukoillaan Jumalaa varjelemaan yön kauhuilta. 

Kristillisestä ateriayhteydestä Bonhoeffer toteaa, että se velvoittaa, koska emme syö kukin omaa leipäämme, vaan meidän jokapäiväistä leipäämme. Me jaamme leipämme.  

Yksi leipä, joka on yhteisölle annettu, liittää meidät lujasti yhteen. Niin kauan kuin toisella on leipää, ei kukaan saa olla nälässä. 

Luvussa Yksinäinen päivä käydään sitten läpi yksittäisen kristityn henkilökohtaista hartaudenharjoitusta. On osattava olla myös yksin, toteaa Bonhoeffer. On osattava vaieta Jumalan edessä ja kuunnella hiljaisuudessa, mitä hän puhuu sanassaan. Bonhoeffer kirjoittaa kristillisestä mietiskelystä eli raamattumeditaatiosta. Mitä miettimäni Raamatun jae haluaa puhua juuri minulle juuri nyt? Raamatun tutkistelu johtaa sitten myös rukoukseen, ja kun rukoilemme Raamatun sanan pohjalta, se varjelee meitä vajoamasta omaan tyhjyyteemme. Myös esirukousta pohditaan tässä luvussa. Rukouskin luo yhteyttä: 

En voi enää tuomita tai vihata veljeä, jonka puolesta rukoilen.  

Myös luku Palvelu alkaa ajatuksilla siitä, ettei pidä ajatella mitään itsestään, vaan sen sijaan aina hyvää toisista (Tuomas Kempiläisen sanoin), eikä siis pidä tuomita. On suostuttava olemaan kaikkein vähäisin ja syntisistä suurin, joka lähestyy toisia alhaalta päin palvelijan asenteella. 

Palvelemisen eri muodoiksi Bonhoeffer sitten määrittelee kuuntelemisen, käytännön tehtävissä auttamisen sekä toisen ihmisen ja hänen kuormiensa kantamisen. Ja siellä missä näitä tehdään, meidän on mahdollista palvella toisiamme myös Jumalan sanalla. 

Viimeinen luku käsittelee melkein kokonaan rippiä, vaikka ehtoollisestakin siinä jotain mainitaan. Bonhoeffer muistuttaa, että yhteyttä estää sekin, jos meidän on salailtava syntejämme ja esitettävä toisillemme hurskaampia kuin olemme. Synnin salaaminen tekee ihmisen yksinäiseksi ja myrkyttää hänen olemuksensa. Tätä varten seurakunnassa on tarjolla myös mahdollisuus rippiin. Se ei ole mikään laki, eikä sitä ole pakko käyttää, mutta se on lahja niille, jotka kaipaavat aivan konkreettista syntien tunnustamista ja anteeksiannon vakuutusta toisen ihmisen suusta. 

Konkreettisen, nimeltä mainitun synnin tunnustaminen toiselle tuntuu nöyryyttävältä, siinä joutuu kokemaan häpeää. Se on meille vanhan ihmisen ristiinnaulitsemista. Mutta tunnustaminen ja synninpäästön saaminen voi varmasti olla vapauttava kokemus. Bonhoefferin sanoin: 

Tunnustettu, julki lausuttu synti on menettänyt kaiken mahtinsa. Se on tuotu ilmoille syntinä ja saanut tuomionsa. Se ei enää pysty repimään yhteyttä hajalle. 

Yhteinen elämä sisältää vielä paljon, paljon muuta, mitä en pystynyt tässä ottamaan esille. Kannattaakin tutustua siihen itse; on nimittäin hieno, syvällinen, ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.  

Ajoittain Bonhoeffer menee syvällisyydessään niin pitkälle, että kaikkia hänen ajatuksiaan en aina ymmärtänyt. Kuulinkin jo etukäteen eräältä henkilöltä, ettei hänkään ollut ymmärtänyt kaikkea. Mutta näitä vaikeaselkoisia kohtia on vain ohimennen siellä täällä; enimmäkseen Bonhoefferin ajatukset ovat kyllä ymmärrettäviä. Kannattaa siis tarttua hänen kirjaansa rohkeasti; sieltä voi saada paljon hyvää evästä ja ajattelemisen aihetta.  

Kirjapaja 1987 

Sinapinsiemen ry:n julkaisu 

Alkuteos: Gemeinsames Leben (1939) 

Kansi: Eeva Aaltio-Lumivuori 

Astri Valen-Sendstad: Lina Sandell - Päivä vain

Suomentanut Mia-Lisa Alhbin 

Ruotsalainen Lina Sandell-Berg (1832-1903) oli Pohjoismaiden tuotteliain hengellinen runoilija, jonka kynästä syntyi noin 2000 laulua ja runoa. Monet hänen laulunsa ovat hyvin tunnettuja ja rakastettuja myös Suomessa, esimerkiksi kirjalle nimen antanut Päivä vain, samoin Kun on turva Jumalassa, Mua siipeis suojaan kätke, Joka aamu on armo uus ja Kiitä Herraa yö ja päivä. Lina Sandellin lauluja on monissa laulukirjoissa; erityisesti Siionin Kanteleessa niitä on paljon ja virsikirjassakin hiukan. 

Tässä kirjassa tanskalainen Astri Valen-Sendstad kertoo tuon rakastetun runoilijan elämäntarinan. Lina Sandell oli kirkkoherran tytär Smoolannista ja oli läheinen isänsä kanssa, jolta myös peri Kristus-keskeisen uskonsa. Myöhemmin Tukholmassa Lina Sandell ystävystyi muun muassa C. O. Roseniuksen kanssa, jonka julistusta hän arvosti, kuten Roseniuskin hänen laulujaan. Rosenius onkin sanonut: 

"Kukaan ei laula Lina Sandellin tavoin vapaasta armosta. Hän on saanut armolahjan Jeesuksessa Kristuksessa välittää evankeliumin rauhaa, lohtua ja iloa selkeällä, syvällä ja yksinkertaisella tavalla." 

Lina Sandell joutui elämänsä aikana kokemaan suuria kärsimyksiä. Lina sairasti paljon lapsuudesta asti, ja myöhemmin hän joutui kokemaan paljon surua, kun läheisiä kuoli toinen toisensa perään alkaen rakkaasta isästä, jonka hukkumiskuoleman hän joutui omin silmin näkemään. 

Joku voisi katkeroitua noin raskaista kokemuksista, mutta Linaa tämä kaikki veti lähemmäs Jumalaa. Hän haki lohtua Jumalasta - ja kirjoittamisesta. Astri Valen-Sendstad kertoo: 

Isän kuoleman jälkeen Linan suru ja tuska oli niin ankara, että hän sairastui sekä psyykkisesti että fyysisesti. Monet hänen kaikkein sydämellisimmistä ja syvällisimmistä lauluistaan syntyivät juuri tuona aikana. Hän sai purkaa suruaan kirjoittamalla. 

Isän hukkumisen jälkeen kirja lainaa laulua (SK 249), jonka sanat puhuttelevat tässä yhteydessä erityisesti: 

On Jeesus nimi kallis ja autuus ainoa. 

Vain siitä synnin tuskiin saan aina lohtua. 

Se kallioni vahva ei huku aaltoihin. 

On lämmin turvapaikka nyt niin kuin eilenkin. 

Meillä on todellakin jotain, mikä ei huku aaltoihin. 

On puhuttelevaa, miten Lina Sandell pystyy kaiken kokemansa jälkeenkin runoissaan rukoilemaan, että Jumala antaisi mitä tahansa tuskaa, kunhan vain pitää lapsensa oikealla tiellä, ja varjelisi sellaiselta onnelta, joka vain veisi kauas pois hänen luotaan. Siionin Kanteleen laulussa 294 Sandell rukoilee: 

Sinun tietäs tahdon käydä, Herra, tietä omaa en, 

jos sä ruusuin taikka piikein merkitsetkin reitin sen. 

Sillä tielläsi vain, Herra, piikit kukkaan puhkeaa, 

kun taas muilla teillä ruusu pelkän piikin paljastaa. 

Päiväkirjaansa Lina Sandell kirjoitti sisarensa kuoleman jälkeen: 

Herra, Herra, mitä sinä tarkoitat tällä kaikella? Sinä annat minun kokea paljon ja suuria murheita, mutta myös paljon voimaa ja rauhaa. Sinä olet irrottanut ne siteet, jotka merkitsivät niin paljon minulle. 

Erityisen ihania ovat tietysti ne Sandellin laulut, jotka kertovat Jeesuksen täytetystä työstä, kuten erityisesti eräs lempilauluistani, On Jeesus lunastuksen jo täysin täyttänyt. Se on kuin kokonainen saarna, joka tekee pelastuksen asian selväksi, kuten kirjassakin taidettiin mainita. Ei mitään omia ansioita, vain Jeesuksen ansio riittää meidät pelastamaan. 

Lina Sandell - Päivä vain on hyvin koskettava ja uskoa vahvistava kirja. Kun lukee Sandellin elämästä, se saa hänen laulunsa elämään ja puhumaan aivan uudella tavalla. Kärsimystä kokeneille hänen uskonsa suurten tuskienkin keskellä tuo rohkaisua. 

Kirjan lopussa dosentti Seppo Suokunnas kertoo vielä kiinnostavasti aiheesta Lina Sandellin laulut Suomessa. Miten hänen laulunsa tulivat Suomeen ja missä kaikissa kirjoissa niitä on. Lopuksi Suokunnas käsittelee myös laulujen teologiaa ja pääajatuksia. 

Kirja kertoo, että runojen lisäksi Lina Sandell kirjoitti myös ahkerasti hengellistä kirjallisuutta niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. En tiedä onko niistä mitään suomennettu - tai sitten suomennokset ovat niin vanhoja, ettei kukaan nykyihminen ole niistä kuullut. Tai en minä ainakaan. Olisipa mielenkiintoista, jos olisi joskus mahdollista tutustua noihinkin kirjoihin. 

SLEY-Kirjat 2004 

177 sivua 

Tanskankielinen alkuteos: Kun et ojeblik af gangen 

Suomennettu ruotsinkielisestä käännöksestä Lina Sandell - Blott en dag 

Seppo Jokinen: Yksinäisyydestä yhteyteen

Tässä kirjassa pastori-terapeutti Seppo Jokinen kirjoittaa siitä, että Jumala on luonut meidät yhteyteen kanssaan ja toisten ihmisten kanssa. Siksi yhteyden puute ja jopa suoranainen yksinäisyys on ihmiselle sairastuttavaa. 

Yhteyttä voi kuitenkin olla vaikea kokea, jos on jo lapsena kokenut hylkäämistä ja muuta traumaattista, mikä on haavoittanut tunne-elämää. Kaikki yksinäisyyttä kokevat eivät välttämättä ole fyysisesti yksin, mutta he voivat tuntea itsensä ulkopuolisiksi jopa avioliitossa ja perheessä, omassa kodissaan. 

Yksinäisyydestä ja yhteydestä Seppo Jokinen kirjoittaa saatesanoissaan: 

Uskon, että sielunvihollisen tarkoitus on saada meidät tavalla tai toisella ajettua yksinäisyyteen, jotta hän voisi lopulta murtaa ja nujertaa meidät. Jumalan tarkoitus taas on saada ihmiset yhteyteen keskenään ja rakastamaan toisiaan. Sillä tavalla meistä tulee vahvoja. 

  Jos olemme jokainen yksin omassa linnakkeessamme, olemme melko heikkoja, mutta kun olemme suurena joukkona yhdessä ja kun meillä on yksi sydän ja yksi sielu, olemme tavattoman vahvoja. Yhteys, keskinäinen rakkaus, on voima, jota Jumala voi ja haluaa käyttää. 

Jokinen lähtee sitten käsittelemään yksinäisyyden kokemuksen juuria alkaen lapsuuden kiintymyssuhteista ja turvattomuudesta. Hän kirjoittaa turvallisesti ja turvattomasti kiintyneistä ihmisistä, joista hän on tainnut puhua monessa muussakin kirjassaan. Tämän jälkeen kirja käsittelee häpeää ja hiukan syyllisyyttäkin. 

Kokonaisuutena kirjassa on kyllä lopulta niin monia eri teemoja, että otsikon lupaama aihe jää aika vähälle käsittelylle. Siellä on esimerkiksi riippuvuuksia, hengellistä vallankäyttöä ja hengellisen työn tekijöiden jaksamista / uupumusta. 

Yhteydestä Seppo Jokinen kirjoittaa myöhemmin vielä avioliiton näkökulmasta. Muuten olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin juuri tuosta yhteydestä ja esimerkiksi ulkopuolisuuden kokemuksesta. 

Kiinnostavia ovat sekä Jokisen omat että hänen terapia-asiakkaidensa kokemukset (jälkimmäisten kertomiseen hän on saanut kyseisiltä henkilöiltä luvan, ja heidät mainitaan tietysti aivan nimettömästi). 

Jokaisen luvun lopussa on myös rukous aiheeseen liittyen. Rukous onkin aina paikallaan, ja nämä rukoukset ovat oikein hyviä ja koskettavia. Kirjassa on myös pari mielikuvaharjoitusta, koskettavia nekin. 

Loppuun vielä osa eräästä rukouksesta: 

Kutsu meitä yhteyteesi. Katso sinä rakastavasti silmiin meitä, joilta puuttuu rakastava katse lapsuudestamme. 

  Ota sinä meidät läheisyyteesi, ota syliisi ja rupea hoitamaan meitä terveiksi. 

 Jeesus, rakasta sinä meidät kykeneviksi rakastamaan. 

Päivä Oy 2004 

125 sivua 

Kansi: AD Studio Oy 

Anni Korpela: Tämä päivieni rikkaus

Tämä kaunis kirjanen on hieno lukuelämys kristillisten runojen ystäville. Runot on jaettu aihepiireittäin neljän otsikon alle: Lapsuuden kasvot, Sydämen paikalla kivi, Hiljene sydän ja Mitä vähemmiksi päivät hupenevat. 

Ensimmäisessä osassa on Anni Korpelan lapsuudesta kertovia runoja. Hän muistelee koskettavasti isää, äitiä ja muita lasta puhutelleita kyläläisiä, sitä miten tuona puutteen aikana leivästä oltiin kiitollisia ja miten toisaalta päivänkakkarakruunujen ja kissankäpäläseppeleiden aika oli lapselle huoletonta: 

Onneen lyhyt lapsenkäsien kurkotus. 

Ja Jumala joka paikassa niin 

turvallisesti lähellä. 

Minuakin puhutteli syvästi Korpelan muistelema Alma, karu ja yksinkertainen kansannainen, joka joutui raatamaan päivät taksvärkissä, kun tuvallinen lapsia odotti kotona Jumalan päivähoidossa. Alma huusi tuskansa virsien läpi / ja sai lohdun. Niinpä Anni Korpela toteaa: 

Päivieni rikkautta tämäkin: 

Alma ja Alman virret. 

Hän on kauan ollut jo mullan alla, 

mutta virret eivät. 

Ne on veisattu minuun syvälle, syvälle. 

Eivät ne voi koskaan kuolla. 

Kokoelman toisessa osassa runoilija suree ihmissydämen kovuutta, kuten sotaa ja vihaa. Hän on muun muassa järkyttynyt uutisesta, jonka mukaan Vietnamissa oli rauhallinen päivä, kun oli vain kahdeksantoista pommihyökkäystä / Saigoniin! Korpela kysyy: 

Mikä olisi maksimimäärä 

herättämään ihmiskunnan 

turtuneet sydämet? 

Ja milloinka sanomalehdet otsikoivat: 

Ei ainoatakaan pommia, -- 

Hiljene sydän -otsikon alla on yhä lisää puhuttelevia runoja, joissa on paljon hengellistä sanomaa. Esimerkiksi linnut ovat saarnanneet Anni Korpelalle niin hautausmaalla kuin kirkossa. Kirkkoon eksynyt lintu, joka visersi saarnatuolista dogmit ja teologiat unohtaen, puhutteli runoilijaa. 

Runoissa Golgatan juhla ja Ryövärin vaimo Golgatalla on vavahduttavaa pitkänperjantain sanomaa. Golgatan juhlasta tässä ote: 

Myrsky ja salama räjähtävät liikkeelle. 

Temppelin esirippu repeää 

kuin hauras paperi 

ja Golgatan kallio vavahtaa liitoksissaan. 

Mutta risti ei horju! 

Kirjan neljännessä eli viimeisessä osassa on edelleen paljon kaunista ja koskettavaa. On ikääntyvän ihmisen tuntoja, mietteitä elämän hyvistä ja huonoista ajoista, kuolemasta, taivaallisesta Isästä joka ilahduttaa lastaan masennuksen hetkellä. Korpela muistelee kaukaista, tuskaista sotajoulua; seuraavassa runossa hän pohtii sitä, miten rauhaisa joulu itsellä on nyt - olisipa se vain sitä muillakin tämän riitaisen Tähden päällä. 

Yksi puhuttelevimmista runoista on Armossasi on minulle kyllin, jossa Korpela pohtii, miten nuo toiset, vahvauskoiset puhuvat suureen ääneen uskostaan. He kokevat aina ihmeitä ja siunauksia. Runoilija kysyy, huoliiko Jumala tällaisen vähäuskoisen ja arkamielisen luokseen, kelpuuttaako omakseen. Ainoa ihme, jonka hän tietää kokeneensa, on Jumalan armo ja anteeksiantamus. 

Runo päättyy: 

   Ja kuitenkin: 

Vaikka minulla ei olekaan 

palavia sanoja, 

ei näkyjä eikä ilmestyksiä, 

uskallan kuiskata Sinulle kahden kesken, 

ihan hiljaa: 

   Sinun armossasi on minulle kyllin. 

Ja Sinä vastaat, 

Sinä vastaat: 

Niin on, sinä arkamielinen ja pelokas, 

   ja näytät haavojasi. 

Anni Korpela osaa sanoittaa herkästi iloa ja surua, pelkoa ja turvallisuutta, monia ihmiselämän tuntoja. Ja esimerkiksi runo Metsässä on tulvillaan ihanaa luonnon kauneutta ja Jumalan hymyä siinä kaikessa. 

Tämä kaikki ja paljon muuta tässä kokoaan suuremmassa runokirjassa. 

Päivä Oy 1984 

96 sivua 

C. O. Rosenius: Jumalan Henki ja sana

Suomentanut Helinä Kuusiola 

Roseniusta nykysuomeksi -sarjassa on vuorossa jo viides osa. Tällä kertaa Rosenius käsittelee erityisesti sanan ja sakramenttien merkitystä uskonelämässä. Näiden kautta Pyhä Henki tekee työtään meissä. 

Aluksi Rosenius kirjoittaa hiukan etsikkoajasta. Sitten hän käsittelee Kolossalaiskirjeen kohtaa, jossa sanotaan, että runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana. Tästä hän löytää kiinnostavia näkökulmia. Esimerkiksi: Paavalihan kehottaa tuossa yhteydessä myös laulamaan, ja Rosenius toteaa, että monesti laulun kautta sanoma menee vielä paremmin perille kuin puheen. Kun puhe on jo unohtunut, laulun sanat soivat vielä mielessä. Siksi hengellisessä musiikissa on voimaa, ja meidän kannattaakin vahvistaa uskonelämäämme myös sen avulla. Sitäkin kautta Kristuksen sana voi asua meissä. 

Jumalan sana varjelee meitä myös joutumasta harhateille. Tästä aiheesta kirjassa on oma lukunsa. Rosenius muistuttaa, että sekin, joka on lujalla pohjalla, voi joutua harhaan, joten meidän jokaisen on syytä olla varuillamme. Hän kertoo tunnusmerkeistä, joista voimme päätellä, onko julistus oikeaa vai väärää. 

Noin puolet kirjasta on omistettu armonvälineille. Rosenius kirjoittaa harvoin kasteesta ja ehtoollisesta, mutta niistäkin hänellä on hyvin luterilainen näkemys (vaikka hän tekikin yhteistyötä myös metodistien kanssa ja sai vaikutteita pietismistä ja hernnhutilaisuudesta). Kuten monesti muulloinkin, tässäkin asiassa hän on oppi-isänsä Lutherin jalanjäljillä ja lainaa tapansa mukaan siellä täällä Lutheria. Rosenius kirjoittaa kasteesta ja ehtoollisesta hyvin hoitavasti. 

Tässä kasteesta: 

"Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet" (Gal. 3:27). Meidät on puettu Kristukseen. Eikä Jumala näe meitä sellaisina kuin itse olemme vaan sellaisina kuin Kristus on. Seisomme Jumalan edessä Kristuksen asussa, Kristuksen vanhurskaudessa. Kaikki mitä Kristus oli ja teki, on lahjoitettu meille kasteessa. 

Kastehan ei automaattisesti pelasta, ellei kastettu myös usko. Mutta Raamatussa kastetta verrataan Nooan arkkiin, ja Rosenius huomauttaakin, että vaikka joku hyppää pois arkista, ei arkki siitä tuhoudu. Se kestää, ja sinne voi aina palata (tämäkin oli muuten Lutherin ajatus, jota Rosenius tässä lainasi). 

Ehtoollisesta Rosenius muistuttaa muun muassa, että se on tarkoitettu syntisille. Uskovilla voi joskus olla harhakäsitys, että ehtoollispöytään tullessaan pitäisi olla jotenkin "kelvollinen", tulla sinne tuomaan uhriksi omaa hurskauttamme ja onnistumisiamme. Kuitenkin ehtoollinen on tarkoitettu meille nimenomaan lääkkeeksi, eivätkä terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Sairaskaan ei jätä menemättä lääkäriin, "kun minä nyt olen näin huonossa kunnossa". Hän ei odota tullakseen paremmaksi voidakseen mennä lääkäriin, vaan menee sinne juuri sellaisena kuin on. 

Roseniuksen sanoin: 

Ehtoollinen on armonväline, jossa Herra antaa heikoille, köyhille ja masentuneille lapsilleen näiden tarvitseman lohdutuksen, voiman ja virkistyksen. 

Muun muassa tällaisia ajatuksia tässä kirjassa. Varsinkin armonvälineistä oli ihana lukea pitkästä aikaa. 

SLEY-Kirjat 1977 

125 sivua 

Alkuteos: Guds Ande och ord 

Päällys: Elsa Korhonen 

Wilfrid Stinissen: Rukoushuokauksia

Suomentanut Anja Ghiselli 

Seurakunnan kirpputorilla kirjahyllyn ääressä syntyi kerran kiinnostava kirjakeskustelu erään toisen innokkaan lukijan kanssa. Hän kertoi pitävänsä Wilfrid Stinissenin kirjoista, ja niin minunkin kiinnostukseni heräsi. Tämän pienen kirjasen äärellä aloitin Stinisseniin tututumisen. 

Belgialaissyntyinen, pitkään Ruotsissa asunut Wilfrid Stinissen oli katolinen pappi, karmeliittamunkki ja kirjailija, joka käsitteli tuotannossaan spiritualiteettia, kontemplaatiota ja rukouselämää. 

Rukoushuokauksia olikin hieno johdanto tähän aiheeseen. Stinissen opettaa, ettei rukous ole yksinpuheluiden pitämistä, vaan vuorovaikutusta Jumalan kanssa, joka puhuu meille sanassaan. Voimme kuunnella häntä, kun maistelemme ja sulattelemme hänen sanaansa, ja juuri sitä pääsee tämän kirjan äärellä tekemään. Pureskelemalla Jumalan sanaa kasvat lakkaamattomaan rukoukseen, Stinissen kirjoittaa. 

Tiedämme, että ruoka maistuu paremmalta, kun suomme itsellemme aikaa sen syömiseen. Sama pätee Raamatun sanaan: mitä enemmän sitä "märehdimme", sitä herkullisemmalta se maistuu. 

Kirjassa on Magnus Aronsonin upeita valokuvia, ja jokaisen yhteydessä samalla aukeamalla on lyhyt jae (tai jakeen osa) Raamatusta. Jakeiden ja kuvien yhdistelmä on puhutteleva; niiden äärellä mieli hiljentyy. Ihmeen paljon voi puhua vain muutama lyhyt sana Raamatusta, kun niitä pysähtyy miettimään kaikessa rauhassa, ajan kanssa. Esimerkiksi seuraavat: 

Älkää antako pelästyttää itseänne. 

Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi. 

Etkö sinä tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? 

Herra, rakas ystäväsi on sairaana.  

Kirja on jaettu kolmeen osaan: Kuuntele Jeesusta, Puhu Jeesukselle ja Rukoile Jeesuksen kanssa Isää. Jokaisen osan alussa on Stinissenin kirjoittama johdanto. Niissä hän jakaa syvällisiä ajatuksia rukouksesta. 

Myös Jumalan hiljaisuutta voimme näiden rukoussanojen äärellä kuunnella:  

Sanat vievät sinut hiljaisuuden valtamereen. Jumala on suurempi kuin inhimilliset sanat pystyvät ilmaisemaan. Hiljaisuudessa sanat voivat vajota Jumalan äärettömyyteen. -- Hellitä, vajoa Jumalan rannattomaan mereen. 

Koin tällaisen kirjan hyvin vapauttavana, koska minusta on aina tuntunut raskaalta suoritukselta ajatus siitä, että rukouksen pitäisi olla joku pitkä yksinpuhelu, kuten vaikka puolen tunnin maratonesitelmä Jumalalle. Pitkä esityslista, jonka kanssa pitäisi mennä hänen eteensä ja ladella se sitten läpi. Olenkin ollut huono rukoilija, ainakin jos rukouksella todella tarkoitetaan jotain tuollaista. Mutta Raamatun sanaa olen ennenkin mietiskellyt ja sen äärellä huokaillut Jumalalle. Siinä on siis ollut sitä samaa vuoropuhelua, jota Stinissen opettaa. Juuri niitä rukoushuokauksia. Tällaisessa rukoilemisessa on lepo, siinä ei ole suorittamisen makua. Niinpä Stinissenin teoksiin aion ehdottomasti tutustua jatkossakin! 

Tällä kertaa luin kuitenkin kirjan aika nopeasti, vaikka toki pysähdellen ja miettien. Mutta aion aloittaa rukoushuokaukset nyt alusta, lukea vain yhden jakeen aina aamulla ja pysähtyä ihan rauhassa sen ääreen. Sulatella ja mietiskellä sitä pitkin päivää, kuten Stinissen neuvoo. 

Suurena valokuvauksen ystävänä (joskaan en ole hyvä kirjakuvaaja, mutta jotain muuta ehkä osaan hiukan kuvatakin) minua inspiroivat luonnollisesti myös nuo Magnus Aronsonin upeat valokuvat, joista yksi näkyy kirjan kannessakin. Paljon ajatuksia heräsi myös kuvien äärellä. 

Rukoushuokauksia on ihana kirja, jota voin lämpimästi suositella! 

Kirjapaja 2012 

104 sivua 

Alkuteos: Jesusböner 

Valokuvat: Magnus Aronson 

Ulkoasu: Maria Mannberg 

Kirjasta kertoo myös Ota ja lue -blogi. 

Rosemary Sookhdeo: Askel varjoihin - Miksi naiset kääntyvät islamiin?

Suomentanut Päivi Hautala 

 Uudessa-Seelannissa syntynyt Rosemary Sookhdeo muutti aikoinaan Englantiin opiskellakseen raamattukoulussa, josta hän jatkoi teologian opintojen pariin Oxfordin yliopistoon. Tämän kirjan ilmestyessä hän oli elänyt muslimiyhteisön keskellä yli 30 vuoden ajan ja tehnyt muslimityötäkin jo 23 vuotta. Kirjan aihepiiri on siis hänelle tuttu. 

Takakansi johdattelee lukijaa aiheen pariin kysymällä: 

Mistä johtuu, että joka vuosi tuhannet naiset, kristitytkin, kääntyvät islamiin? Mikä islamissa kiehtoo ja mitä me voimme asialle tehdä? 

Britanniassa on niin paljon muslimeja, että siellä islamiin kääntyminenkin on varmasti isompi ongelma kuin meillä täällä Suomessa. Mutta tapahtuuhan sitä meilläkin, ja muslimien määrä on Suomessakin kasvussa. 

Miksi naiset sitten kääntyvät? Suurin tekijä näyttää kirjan perusteella olevan muslimimieheen rakastuminen. Niin paljon Sookhdeo käsittelee juuri tätä aihetta ja kertoo niin monista muslimin kanssa avioituneista. Kirjassa onkin paljon käytännön esimerkkejä Sookhdeon tuntemien naisten elämästä. Suomalaiselle lukijalle yllättävää on, että hän kertoo myös peräti kahdesta suomalaistaustaisesta naisesta. 

Arvatenkin näille naisille kävi yleensä enemmän tai vähemmän huonosti tuossa avioliitossa. Ei toki aina - tässä kirjassa eräs Miriam kertoo olleensa onnellisesti naimisissa hyvän ja huomaavaisen miehen kanssa, mutta rakkaus loppui, kun nainen kertoi kääntyneensä kristityksi. Monen muun kohdalla rakkaus kuitenkin loppui kuin seinään heti avioliiton solmimisen jälkeen. Joku nainen tuli myös huijatuksi. Mies ei yrittänytkään käännyttää häntä islamiin, koska ei ollut vakavissaan hänen kanssaan. Kun oleskelulupa tuli, mies häipyi. Eli suhteen tarkoitus olikin ollut vain oleskeluluvan saaminen. Sookhdeo toteaa, että jos mies ottaa suhteen tosissaan, hän puhuu kyllä islamiin kääntymisen puolesta. 

On toki niitäkin naisia, jotka onnistuvat pysymään kristittyinä, vaikka ovat naimisissa muslimin kanssa. Mutta kyllä eräälläkin tällaisella naisella, josta Sookhdeo kertoo, oli avioliitossaan todella vaikeaa. 

Mutta kyllä islamiin käännytään muistakin syistä. Muslimimaissa matkustelleet voivat ihastua moskeijoiden kauneuteen ja kaikkeen siihen eksotiikkaan. Islamin tiukkojen sääntöjen selkeys voi viehättää. Siinä on sitä moraalia, mitä täällä länsimaissa ei enää paljoa ole. Länsimaiseen individualismiin pettyneitä lämmittää muslimiperheiden ja -sukujen tiivis yhteisöllisyys. (Avioliitossa tämäkin voi sitten näyttää varjopuolensa, kun nainen menettää kaiken itsenäisyytensä; perhe ja suku sanelee koko hänen elämänsä.) 

Islam voi myös tuntua kovin samanlaiselta kuin kristinusko - nimittäin sellaisen mielestä, joka ei kristinuskoa kovin hyvin tunne. 

Mutta pettymyksiä tulee, ja Sookhdeo kertoo myös sellaisista naisista, jotka ovat kääntyneet takaisin kristityiksi. Edellä mainitsemani Miriam kertoo pettyneensä tajutessaan, ettei Allah ollut rakkauden Jumala. Niin hän alkoi lukea Raamattua ja löysi sieltä Jeesuksen, joka on rakkaus ja joka ei ole pelkkä profeetta, kuten islamissa opetetaan. 

Viimeisessä luvussa Rosemary Sookhdeo kertoo, mitä voimme tehdä, jos joku seurustelee muslimin kanssa tai on kääntymässä / kääntynyt muslimiksi. Lopuksi on kristinuskon ja islamin eroavaisuuksista kertova liite, joka tarjoaa lukijalle hyvää tietoa aiheesta. 

KKJMK 2012 

133 sivua 

Alkuteos: Stepping into the Shadows - Why women are converting to Islam (2007)

Julkaistu USA:ssa nimellä Why Christian Women Convert to Islam  

Kansi: Therwiz Design Mainostoimisto / Mika Tervaskangas 

Tuula Majabacka: Totuuden etsijän tie

Tässä kirjassa Tuula Majabacka kertoo elämästään teosofina sekä siitä, miten hän lopulta vapautui niistä kuvioista ja löysi armollisen Vapahtajan. 

Majabacka sai teosofisia vaikutteita jo lapsena, kun hänen isoisänsä kertoi tarinoita siitä, mitä oli tehnyt edellisessä elämässään. Sitten äiti alkoi hankkia kotiin teosofista kirjallisuutta, liittyi Ruusu-Risti -järjestöön ja tilasi heidän lehtensä. 

Niin Tuula Majabackastakin tuli erilaisten vaiheiden kautta teosofi, "totuuden etsijä". Teosofit kuitenkin opettavat, ettei totuutta voi löytää kokonaan, vaan siitä voi löytää vain murusia. Tämä ei riittänyt Tuulalle, joka oli hyvin ehdoton ja heittäytyi täysillä etsintäänsä, koska hänen oli välttämättä löydettävä totuus - löydettävä Jumala. Hän ei vain ymmärtänyt etsivänsä väärästä suunnasta, pimeyden voimilta. Teosofeilla ei edes ole Jumalaa, vaan vain joku epämääräinen, abstrakti jumaluus. 

Teosofiassa on paljon vaikutteita idän uskonnoista: uskotaan jälleensyntymiseen ja karman lakiin. Jos olet tehnyt pahaa edellisessä elämässäsi, tämän elämän kärsimys on seurausta siitä. Joudut itse sovittamaan tekosi kärsimällä. Hyvillä teoilla pyritään varmistamaan seuraavan elämän onnistuminen, ja Majabacka toteaakin, että jos hyvien tekojen avulla pääsisi taivaaseen, teosofit menisivät ensimmäisten joukossa. Niin avuliaita ja hyviä ihmisiä he ovat. 

Teosofia on kaiken lisäksi siitä petollinen, että myös Raamattua siteerataan. Sitä ei kuitenkaan voi lukea sellaisenaan, vaan aina teosofisten selitysten kanssa, jotka ovat Raamatun vastaisia. Myös noita lainattuja Raamatun kohtia on muuteltu hiukan, eikä kenellekään tule mieleen tarkistaa, ovatko jakeet oikeasti sellaisia. Teosofien mielikohtia ovat luonnollisesti sellaiset kuin mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Se syyn ja seurauksen laki, johon he niin lujasti uskovat. 

Teosofit uskovat, että joku valkoinen mestariolento pitää heistä huolta, vähän niin kuin enkelit kristinuskossa. Jeesuskin on heille vain yksi tuollainen mestariolento. Teosofit ajattelevat olevansa tekemisissä pelkästään valkoisen magian kanssa eivätkä tajua, ettei mitään valkoista magiaa ole. Kaikki ilmiöt tulevat pimeyden voimilta. Majabackakin kertoo kohtaamisistaan esimerkiksi selvänäkijän ja käsilläparantajan kanssa. Meediolle hän ei koskaan uskaltanut mennä. 

Majabackan sisäinen tyhjyys, levottomuus ja ahdistus kasvoivat kuitenkin koko ajan. Hän kysyi ryhmänsä johtajalta, eikö ole mitään mahdollisuutta aloittaa kaikkea alusta, puhtaalta pöydältä. Karman laki ja jälleensyntymisen karuselli olivat alkaneet vaivata häntä. Mutta mitään oikotietä ei kuulemma ollut, eikä alusta voisi aloittaa ennen kuin seuraavassa elämässä, sitten kun syntyy taas uutena ihmisenä maan päälle. 

"Eikö tässä elämässä ole mitään keinoa pyyhkiä mennyttä pois?" jatkoin. "Eikö mitään saa anteeksi?" 

  "Ei teosofiassa ole anteeksiantamusta. On vain syyn ja seurauksen laki. Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää", selitti johtajamme. 

Lopulta Tuula Majabacka kuitenkin löysi sen etsimänsä totuuden, rauhan Jeesuksessa. Tämä uskoontulo tapahtui hänen kohdallaan hyvin erikoisesti. Hän löysi sitten paikkansa helluntaiseurakunnasta ja kertoo näistä helluntaikuvioista kirjan loppuosassa. 

Vapauttavaa oli päästä irti teosofiasta, jossa mitään armoa ei tunneta: 

Olin iloinen, että pääsin irti jälleensyntymisopista. Tuntui paljon paremmalta ajatella, ettei tarvitse syntyä enää uudestaan maan päälle. Ei tarvitse kokea enää samoja hammassärkyjä ja kouluhuolia uudestaan. Se oli vapauttavaa. Nyt olin päässyt taivastielle. Totuuden etsijä oli löytänyt totuuden. Jeesus on sanonut: "Minä olen tie, totuus ja elämä." 

Siinä on kyllä valtava vapaus ja ilosanoma, kun syntejään ei tarvitse itse sovittaa eikä kärsiä itse niiden rangaistusta, vaan ne voi saada anteeksi! 

Olen tuntenut erään henkilön, jonka kerrottiin olevan teosofi. Valitettavasti hän on jo kuollut. Hänen muistolleen halusin lukea tämän kirjan ja ottaa selvää siitä, mitä tuo teosofia oikein pitää sisällään. Rukoilen niiden puolesta, jotka vielä elävät noin raskaassa ja armottomassa todellisuudessa. 

Aikamedia 2005 

183 sivua 

C. O. Rosenius: Vanhurskaana Jeesuksessa

Suomentanut Helinä Kuusiola 

Viime kuukausina olen lukenut paljon C. O. Roseniuksen kirjoja. Nyt luin uudestaan myös tämän Vanhurskaana Jeesuksessa, jonka olen vuosien varrella lukenutkin jo muutaman kerran. Rosenius osaa kirjoittaa armosta niin, että jos armo olisi kadoksissa, hänen kirjojensa äärellä se alkaa väkisinkin löytyä. Sitä alkaa kummasti tajuta kaiken oman yrittämisen turhuuden ja sen, että vanhurskaus on tosiaan sataprosenttisesti Jeesuksessa eikä missään meidän omassamme. Tästä kirjasta olen itse saanut paljon apua joskus, kun armoon on ollut vaikea uskoa. 

Vanhurskaus - eli miten ihminen kelpaa Jumalalle ja pelastuu? Tämän Rosenius tekee tässäkin kirjassaan hyvin selväksi. Hän kirjoittaa siitä, että Jumalan lakia tarvitaan kyllä näyttämään meille syntimme ja ohjeeksi siihen, miten meidän on elettävä. Mutta omaatuntoa tuo laki ei saa sitoa; meidän Jumalalle kelpaamiseemme se ei voi vaikuttaa millään tavalla. Omassatunnossamme me saamme olla täysin vapaita. 

Rosenius jakaa Paavalin kirjeistä hyviä kohtia, joissa Paavali kertoo, miten hän on kuollut laille elääkseen Jumalalle ja kantaakseen hedelmää. Jumalaa ei voi palvella eikä voi kantaa hedelmää, jos yrittää omilla suorituksillaan kelvata hänelle. Pyhityskään ei ole mahdollista lakihenkiselle kristitylle. Kun kuolemme laille eli vapaudumme noista omista yrityksistä, silloin saamme armosta ja vapaudesta käsin palvella Jumalaa ja lähimmäistä. 

Tällaiseen blogitekstiin ei saa mahtumaan kaikkia Roseniuksen upeita oivalluksia armon riittävyydestä. Mutta jaan vielä jotain kirjan lopusta, jossa Rosenius vakuuttaa, että armo ei muutu sen mukaan, miten meillä menee. Jos armo riippuisi siitä, olemmeko onnistuneet hyvin vai huonosti, silloinhan se ei olisikaan armoa, vaan pelastus tulisi omista teoistamme. 

Rosenius toteaa syntisestä ihmisestä: 

Jos hän sen sijaan olisi Jumalan edessä vanhurskaampi onnistuessaan hurskaudessaan mutta vähemmän vanhurskas epäonnistuessaan, silloinhan olisi kyseessä vain sellainen vanhurskaus, joka perustuu tekoihin. 

Ja Kristuksen vanhurskaudesta: 

Hänen vanhurskautensa pysyy aina samana. Ainoa mikä muuttuu olemme me itse ja meidän tekomme. Toisinaan tuntuu paremmalta, toisinaan huonommalta. Mutta Kristuksen vanhurskaus ei muutu. Ja jos Kristuksen vanhurskaus on meidän vanhurskauttamme Jumalan edessä, ei tämäkään vanhurskaus voi muuttua. 

Rosenius kertoo myös siitä illasta, kun Jeesus pesi opetuslasten jalat, asetti ehtoollisen, piti jäähyväispuheensa ja lausui ylimmäispapillisen rukouksensa. Noin pyhänä hetkenä jos koska olisi luullut opetuslasten pysyvän kaukana synnistä, mutta juuri sinä iltana he lankesivat kaikkein raskaimmin. Mutta mitä teki Jeesus: 

Samana iltana, jona hän puhui heidän tulevasta lankeemuksestaan ja sai kokea sen todella tapahtuvan - samana iltana hän sanoi heitä puhtaiksi. -- "Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä olen teille puhunut" (Joh. 15:3). 

Rosenius toteaa viisaasti, että Jumala voi sallia meille syvän lankeemuksen juuri silloin, kun olemme hartaimmillamme ja hengellisimmillämme. Tämä riisuu meitä kaikesta omasta vanhurskaudesta. Näin joudumme taas kerran näkemään totuuden itsestämme ja syntisyydestämme, jos se olisi päässyt unohtumaan. 

Ellemme olisi verhottuja Kristuksen vanhurskauteen, vähäisinkin synti riittäisi langettamaan meille tuomion, Rosenius kirjoittaa. Mutta nyt saamme olla puhtaita Kristuksen ansion tähden. Kaikki syntimme on anteeksi annettu, ja armo riittää niin hyvinä kuin huonoina päivinä. 

SLEY-Kirjat 1976 

140 sivua 

Alkuteos: Rättfärdig i Jesus 

Päällys: Elsa Korhonen 

P. S. Jossain vaiheessa lukuvuoroon on tulossa myös tämän Roseniusta nykysuomeksi -sarjan kirja Jumalan Henki ja sana. Siinä Rosenius käsittelee sanan ja sakramenttien merkitystä uskonelämässä. 

Reijo Arkkila: Armon auringon alla

Tämän vanhan hyvän hartauskirjan pariin oli hyvä palata pitkästä aikaa. Näissä Reijo Arkkilan lyhyissä hartauskirjoituksissa kaikuu kirkkaana ja selvänä sanoma Kristuksen sovitustyöstä, hänen verestään, joka puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Jumalan armo kantaa meidät perille taivaan kotiin saakka. Mitään omaa ei voi eikä tarvitse lisätä Jumalan tekoon, sillä: 

Tätä on armo: Jumala tekee kaiken sataprosenttisesti. 

Arkkila kirjoittaa paljon myös lähetystyöstä yleensä ja Kenian lähetyksestä erityisesti; onhan hän itse ollut lähettinä Keniassa. Niin kuin pelastuminen on ihmiselle omin voimin mahdotonta, niin myös lähetystyö voi tuntua mahdottomalta tehtävältä, kun miljoonat tarvitsevat evankeliumia. Mutta Arkkila toteaa vapauttavasti: 

Mutta näiden miljoonien tavoittaminen alkaa yhdestä. 

Ja kuten pelastus, myös lähetystyö on sataprosenttisesti Jumalan työ: 

Mahdottomaan tehtävään lähetetään ja mahdottomassa tehtävässä saadaan olla, koska lähettäjä itse vastaa sataprosenttisesti työstään. Kyseessä ei ole ihmisten lähetys, vaan Jumalan lähetys. 

Puhuttelevia ovat monet opetukset, joita Arkkila sai Keniassa. Esimerkiksi kun seurakuntakeskuksessa järjestettiin kerjäläisten joulujuhla, eräs kerjäläinen ehdotti, että valvottaisiin ja kiitettäisiin koko yö. Vaikka aamulla edessä oli paluu samaan kurjaan arkeen, hän oli kiitosmielellä. Niin kuin Paavalikin kiitti jopa ruoskittuna vankilassa. Kiitollisuuden ei tarvitse olla riippuvainen olosuhteistamme. Tässä meillä suomalaisillakin on opettelemista. 

Afrikka opettaa myös esimerkiksi nykyhetken ja toistemme kohtaamisen tärkeyttä; siellä eivät kiire ja suorittaminen ole tärkeintä elämässä. Vaikka olisi menossa kokoukseen, mutta tapaakin matkalla jonkun ihmisen, kiire loppuu siihen, koska tärkeintä sillä hetkellä on se ihminen. 

Kirjan lopussa Reijo Arkkila puhuu vielä ihanasti taivastoivosta. Riemullisesti hän kirjoittaa luvussa On ja paljon muuta (otsikon sanat tulevat Jaakko Haavion taivasaiheisesta runosta): 

Ajattele ystävä! Taakkojesi, sairautesi, huoltesi keskellä saat riemastua tästä totuudesta. Kristus, Vapahtaja, kantaa meidät perille taivaan kotiin saakka. Hän kantaa! Ja jo nyt saan maistaa jotain taivaan lahjojen ihmeellisyydestä, kun saan omistaa syntien anteeksiantamuksen Kristuksen sovintoveressä ja Jumalan rauhan. Mikä ilon ja voiman lähde tähän päivään! 

Armon auringon alla on vapauttavaa, turvallista ja toivorikasta armohoitoa lukijalle. Samalla se innostaa meitä lähetystyöhön, joka ei tapahdu vain jossain kaukomailla. Ei vain Kenian auringon alla, vaan jokaisella meistä siellä, missä omaa elämäämme elämme. 

Eikä omassa voimassa, vaan siinä Jumalan voimassa, joka tulee täydelliseksi heikkoudessa: 

Meillä ei ole vain lupa vaan etuoikeus olla täysin avuttomia ja heikkoja. Tällaisena heikkona saa sitten olla kokonaan Kristuksen varassa. Kristus on heikon ja omasta mielestään täysin epäonnistuneen Herra! 

SLEY-Kirjat 1987 

128 sivua 

Kannen suunnittelu: Pertti Judin 

Kannen valokuva: Sakari Nurmesviita 

Riitta Tolonen: Kantapään kautta - Mustapha Marokosta

Kantapään kautta on marokkolaisen, nuorena Suomeen muuttaneen Mustaphan mielenkiintoinen ja mukaansatempaava elämäntarina. Kantapään kautta hänen elämässään on menty kirjaimellisesti, sillä poika oli syntymästään asti kampurajalka, ja myös kantapää aiheutti paljon ongelmia. 

Sitten suomalainen Virtasen perhe oli lomamatkalla Agadirissa, jossa eräs henkilö otti heidät mukaansa lähtiessään kyläilemään läheiselle Anzan alueelle. Siellä Virtaset saivat tutustua Aabasin perheeseen ja heidän ontuvaan esikoispoikaansa Mustaphaan. 

Virtasille tuli halu auttaa Mustaphaa, jolla ei selvästikään vammaisena olisi tulevaisuutta Marokossa. Suomessa hän voisi saada parempaa hoitoa, ja niin Mustapha saapui 15-vuotiaana Pohjanmaalle, keskelle marraskuun pimeyttä ja hiljaisia suomalaisia. Olihan se shokkihoitoa vilkkaalle marokkolaiselle, mutta siitä kaikki lähti, ja Mustaphan jalkaa alettiin hoitaa. Hän jäi Virtasten perheen jäseneksi, opiskeli, teki kovasti töitä ja kotiutui Suomeen. 

Monivaiheinen on ollut Mustaphan elämä; kirjaa ei malttanutkaan laskea käsistään ennen kuin se oli luettu (ja suht ohuena kirjana tämän lukikin nopeasti). Marokkolaisena Mustapha oli harras muslimi, joka kauhistui, jos joku hylkäsi islamin ja kääntyi kristityksi. Mutta niin vain Jeesus yllätti nuoren miehen ja ilmestyi hänenkin elämäänsä. Monia mutkia oli kuitenkin edessä vielä senkin jälkeen. 

Vammaisuus on ollut Mustaphalle kipeä asia, josta hän on joutunut paljon kärsimään; olihan hän aina se erilainen, jota toiset jo lapsena kiusasivat. Kerran vielä Marokossa asuessaan poika huusikin Allahin puoleen: Sinä, joka minut loit, miksi teit minut tällaiseksi? Se ei ollut imaamin opetuksen mukainen rukous, mutta syvältä sydämen pohjasta se tuli. 

Vasta vuosien kuluttua Suomessa kristitty Mustapha löysi Raamatusta vastauksen tähänkin kysymykseensä. Täällä hän vuosien hoitojen jälkeen joutui kipuilemaan senkin asian kanssa, jouduttaisiinko hänen jalkansa ehkä amputoimaan. Tässäkin asiassa Mustapha sai rauhan. Kävi miten kävi, kaiken voisi ottaa Herran kädestä. 

On aina rohkaisevaa lukea, miten Jumala on johdattanut omiaan ja mitä kaikkea hän on heidän elämässään tehnyt. Myös Mustaphan elämäntarinaa oli ilo lukea. Hänenkin elämäänsä hyvä Jumala on johtanut ja pitänyt hänestä huolta. Suomessa Mustapha on saanut olla tärkeässä palvelutehtävässä muun muassa silloin, kun tänne ilmestyi äkkiä tuhansittain arabiaa puhuvia turvapaikanhakijoita. Silloin arabiantaitoiselle kristitylle löytyi paljon työmaata. Näin hienosti Jumala voi avata lapselleen ihan mittatilaustyönä räätälöityjä tehtäviä.   

KKJMK 2022 

151 sivua 

Kansityö: Samuel Rautalahti / KKJMK Oy