Vanhaa ja uutta virttä on ilmeisesti Hanna Raudan esikoisromaani, jonka ensimmäinen painos on ilmestynyt jo 1900-luvun alkuvuosina. Lyhyesti sanottuna kirja käsittelee sitä, miten ihminen pelastuu ja miten ei.
Noihin aikoihin evankeliset ja heränneet olivat kovasti napit vastakkain, ja näiden molempien liikkeiden pelastuskäsitys tulee Raudan romaanissa toistuvasti esiin. Tuleepa kirjan sivuilla vastaan joku rukoilevainenkin, eräs entinen vapaakirkollinen ja muitakin eri tavoin uskovia. Tuolloin vapaakirkolliset olivat näköjään jo ehtineet erota luterilaisesta kirkosta, jonka piirissä he aluksi toimivat.
Tarinan päähenkilö on 25-vuotias opettajatar Laina Vaaranen. Hän on hyvin vakavamielinen ihminen ja tekee loputonta ajatustyötä. Jospa tuolla ajattelemisella totuus lopulta löytyisi, Laina miettii. Hän niin haluaisi olla uskossa, mutta ei näe itsessään muuta kuin kylmyyttä ja penseyttä.
Laina keskittyy niin täysin oman sisimpänsä kaivelemiseen, että siinä Jeesus unohtuu. Nuori neito ihastuukin kovasti herännäisiin, koska hekin murehtivat, etsivät, kaipaavat ja rypevät omassa huonoudessaan.
Herännäisten mielestä on sitä parempi, mitä murheellisempi ihminen on. Pitää katua, tehdä parannusta, kehittyä, ja armoa voi vain kerjätä. Omasta sisimmästä etsitään tunteita ja kokemuksia. Evankeliset puolestaan opettavat, että ilman mitään oman sisimmän tuntemuksia voi suoraan sanasta uskoa armon omakseen. Eihän se voi noin helppoa olla!
Niinpä moni kirjan henkilö, Laina muiden mukana, paheksuu suuresti evankelisia, jotka niin kovin kevyesti uskovat armoon. Evankeliset ovat suruttomia armon varkaita, löyhäuskoisia ja peräti epäluterilaisia. Tosin kerran kun Laina lukee hiukan Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä, hän yllättyy, miten lähellä Lutheria evankeliset sittenkin ovat. Mutta voiko Laina näin ollen hyväksyä edes itse Lutheria?
- Ajattelen vain ristiriitaa, johon taas olen joutunut, kun sinun niin sanoakseni valoisa Kristuksesi ja näitten herännäisten synkkä Kristus taistelevat ylivallasta minussa.
Miten Lainan lopulta käy loputtomissa pohdinnoissaan? Kirkastuuko armo? Loputtomalta voivat tuntua myös kirjassa jatkuvasti käydyt keskustelut ja kiivaatkin väittelyt pelastuskysymyksestä - niin pappien kuin maallikoidenkin kesken - mutta hyvin antoisa romaani tämä on aiheesta kiinnostuneille. Mikäpä olisi tärkeämpää kuin pelastuksemme perustus - josta kirja opettaa Raamatun sanoin, että muuta perustusta ei voi panna kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus.
- Kun Jumala on antanut meille armonsa, niin emme me suinkaan ole varkaita, jos sitä omaksemme sanommekin. Ja omamme se on, uskommepa me sen tai emme, sillä ei Jumala lahjojansa kadu.
SLEY-Kirjat 1984, 7. painos
247 sivua
Kansi: Osmo Omenamäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti