Ilkka Puhakka: Mitä silmät ei nää

Toimittanut Marjo Puhakka 

Tässä vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassa Ilkka Puhakka kertoo kiinnostavasti Kansan Raamattuseuran työstä Venäjän vankiloissa - ja vähän Romaniassakin. Puhakka teki tätä työtä uskoon tulleen entisen elinkautisvangin Reijo "Klinu" Loikkasen, hänen vaimonsa Kertun sekä Pepe Tolosen kanssa. Myöhemmin mukaan matkoille tulivat myös muusikot Juha Tapio, Nina Åström ja Kaarle Mannila. Ja ehkä oli muitakin, joita en vain muistanut mainita tässä. Ainakin Riitta Vinnitsuk oli tulkkina matkoilla mukana. 

Heidän kohtaamiensa venäläisten vankien elämä oli toivotonta, niin myös olosuhteet noissa vankiloissa. Mutta Puhakan ja hänen työtoveriensa viemä toivon sanoma avasi monelle uuden elämän, valon pimeyteen. Ihmiset muuttuivat; kovasta ja pelottavastakin vangista saattoi tulla iloinen ja lempeä. 

Eräskin vankilanjohtaja sanoi: Minä en tiedä, mitä te opetatte, mutta sen minä tiedän, että aina kun te käytte, sekä vankien että työntekijöiden on helpompi olla. Hän kertoi, että vierailujen aikana vankilassa oli rauha. 

Juha Tapion ensimmäisellä Murmanskin-vierailulla keväällä 2000 mentiin erittäin kovan kurin vankilan tuberkuloosisairaalaan. Juhan laulua kuunnellessaan Ilkka Puhakka tunsi, miten kaikki sanat katosivat ja vain tyhjyys jäi: mitä näille ihmisille voi puhua? Silloin hän koki, että pitää puhua Kristus-toivosta ja sydämen silmistä, jotka näkevät sen, mitä ei näy. 

Tuosta hetkestä syntyi myöhemmin Juha Tapion laulu Mitä silmät ei nää, joka on osuva nimi myös tälle kirjalle. Ilkka Puhakka kirjoittaa, miten sydämen silmät näkevät taaksepäin, tähän päivään ja tulevaisuuteen. Jopa vankilan muurien takana ja vankilan tuberkuloosisairaalassakin ihminen voi saada toivon, joka näkee läpi muurien, merkityksettömyyden, menetyksen ja voimattomuuden. Toivon silmät näkevät tulevaisuuteen, Jumalan lahjoittamaan ikuiseen elämään. 

Mutta jo nyt: 

Toivon silmät näkevät tähän päivään: tiedän, miksi elän! Vaikka oman arvoni mukaan olen elämän sivuraiteilla, pelilaudalta ulos siirretty nappula tai elinkelvottomaksi ruhjottu hylkiö, Jumalan silmissä elämälläni on paikka ja tarkoitus, ja toivon silmät näkevät sen. 

Puhakka kertoo paljon matkoilla sattunutta ja tapahtunutta. On hienoja, vaikeita, hauskoja ja erikoisia kokemuksia. On vankiloiden kurjia oloja ja Venäjän huonoja teitä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Joskus oli vaikeaa työkaverien kesken, sitten taas viranomaisten kanssa. Mutta paljon on ollut hienoja hetkiä, Jumala on toiminut vankien elämässä ja tehnyt ihmeitäkin. 

Oma ihmeensä oli "villasukkalähetys", joka alkoi erään naisen vankeja varten lahjoittamista villasukista. Siitä alkoi villasukkien vyöry, kun ihmiset alkoivat tehdä niitä tuhansittain. Tällaista lämpöä arktisen alueen ihmiset ymmärtävät, niin myös venäläiset vangit. Eräässä vankilassa mikään ei sujunut, vangit eivät kuunnelleet. Mutta kun Ilkka Puhakka veti villasukat esiin, sali hiljeni. Nyt vangit ja vartijat kuuntelivat haltioituneina. 

Mitä silmät ei nää on sydäntä lämmittävä, mukaansatempaava lukuelämys. Kirja kertoo todella tärkeästä työstä. Kirjan loppupuolella työhön alkoi kuitenkin tulla jo rajoituksia. Ei-ortodoksien oli vaikea saada lupia päästä vankiloihin. En tiedä miten kauan työtä pystyttiin vielä tekemään. Nousiko tie lopullisesti pystyyn jossain vaiheessa, ehkä jo kauan ennen sotaa? 

Tämä kirja keskittyy vankilatyöhön, siinä koettuihin tilanteisiin ja kohdattuihin ihmisiin. Ilkka Puhakka toteaa, että venäläisten vankien tarinoita on kerrottu jo aikaisemmin ilmestyneessä Toivontuojat-kirjassa. Siihen en ole koskaan törmännyt, mutta jospa sekin tulisi vielä joskus vastaan. 

Päivä Oy 2008 

191 sivua 

Kansi: AD Studio Oy