Hanna Rauta: Vanhaa ja uutta virttä

Vanhaa ja uutta virttä on ilmeisesti Hanna Raudan esikoisromaani, jonka ensimmäinen painos on ilmestynyt jo 1900-luvun alkuvuosina. Lyhyesti sanottuna kirja käsittelee sitä, miten ihminen pelastuu ja miten ei. 

Noihin aikoihin evankeliset ja heränneet olivat kovasti napit vastakkain, ja näiden molempien liikkeiden pelastuskäsitys tulee Raudan romaanissa toistuvasti esiin. Tuleepa kirjan sivuilla vastaan joku rukoilevainenkin, eräs entinen vapaakirkollinen ja muitakin eri tavoin uskovia. Tuolloin vapaakirkolliset olivat näköjään jo ehtineet erota luterilaisesta kirkosta, jonka piirissä he aluksi toimivat. 

Tarinan päähenkilö on 25-vuotias opettajatar Laina Vaaranen. Hän on hyvin vakavamielinen ihminen ja tekee loputonta ajatustyötä. Jospa tuolla ajattelemisella totuus lopulta löytyisi, Laina miettii. Hän niin haluaisi olla uskossa, mutta ei näe itsessään muuta kuin kylmyyttä ja penseyttä. 

Laina keskittyy niin täysin oman sisimpänsä kaivelemiseen, että siinä Jeesus unohtuu. Nuori neito ihastuukin kovasti herännäisiin, koska hekin murehtivat, etsivät, kaipaavat ja rypevät omassa huonoudessaan. 

Herännäisten mielestä on sitä parempi, mitä murheellisempi ihminen on. Pitää katua, tehdä parannusta, kehittyä, ja armoa voi vain kerjätä. Omasta sisimmästä etsitään tunteita ja kokemuksia. Evankeliset puolestaan opettavat, että ilman mitään oman sisimmän tuntemuksia voi suoraan sanasta uskoa armon omakseen. Eihän se voi noin helppoa olla! 

Niinpä moni kirjan henkilö, Laina muiden mukana, paheksuu suuresti evankelisia, jotka niin kovin kevyesti uskovat armoon. Evankeliset ovat suruttomia armon varkaita, löyhäuskoisia ja peräti epäluterilaisia. Tosin kerran kun Laina lukee hiukan Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä, hän yllättyy, miten lähellä Lutheria evankeliset sittenkin ovat. Mutta voiko Laina näin ollen hyväksyä edes itse Lutheria? 

- Ajattelen vain ristiriitaa, johon taas olen joutunut, kun sinun niin sanoakseni valoisa Kristuksesi ja näitten herännäisten synkkä Kristus taistelevat ylivallasta minussa.

Miten Lainan lopulta käy loputtomissa pohdinnoissaan? Kirkastuuko armo? Loputtomalta voivat tuntua myös kirjassa jatkuvasti käydyt keskustelut ja kiivaatkin väittelyt pelastuskysymyksestä - niin pappien kuin maallikoidenkin kesken - mutta hyvin antoisa romaani tämä on aiheesta kiinnostuneille. Mikäpä olisi tärkeämpää kuin pelastuksemme perustus - josta kirja opettaa Raamatun sanoin, että muuta perustusta ei voi panna kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. 

- Kun Jumala on antanut meille armonsa, niin emme me suinkaan ole varkaita, jos sitä omaksemme sanommekin. Ja omamme se on, uskommepa me sen tai emme, sillä ei Jumala lahjojansa kadu. 

SLEY-Kirjat 1984, 7. painos 

247 sivua 

Kansi: Osmo Omenamäki 

Hanna Rauta: Kalle Antinpoika

Tässä vanhassa romaanissa ei ollut kansipapereita, joten en tiennyt kirjasta aluksi muuta kuin nimen. Hanna Rauta on tuttu kirjailija, jonka muistakin romaaneista olen pitänyt, joten oli kiinnostavaa tutustua myös tähän tarinaan - joka onkin ihan tositarina, kuten sitten kävi ilmi. 

Kalle Antinpoika oli nimittäin Hanna Raudan oma isä. Hänen vaiheittensa kautta kirja kertoo kiinnostavasti 1800-luvun elämästä. 

Kallen vanhemmat Antti ja Maija elävät ison kartanon torppareina. Torpparin osa on kova; kartanolle pitää tehdä paljon töitä ja maksaa veroja. Sinne köyhyyden ja raatamisen keskelle syntyy sitten Kalle-poika. 

Kallella on seuranaan vain aikuiset, ja hänestä kasvaakin totinen ja velvollisuudentuntoinen poika, joka tottuu jo pienestä pitäen kovaan työntekoon. Leikit jäävät siinä leikkimättä. Hän taisi raivata omaa peltoa ja polttaa kaskea jo kuusivuotiaana! Kalle joutuu pienestä pitäen myös vahtimaan isää, ettei tämä joisi liikaa. 

Kallella ja äidillä ei ole helppoa, mutta onhan heillä toisensa - ja yhteinen usko: 

Maija oli yksin kaikkine vaikeuksineen, mutta voi, miten yksin hän olisi ollutkaan ilman Kalle-poikaa. Tämä tuli usein hänen luoksensa, katsoi totisin silmin häneen ja sanoi yksinkertaisesti: 

  - Kyllä Jumala meittiä auttaa, äite. 

  Voi, miten tuon pojan osanotto lohdutti ja liikutti äitiä. 

  Heillä oli nyt oma raamattukin, sillä Maija oli saanut sen isältään perinnöksi. Yhdessä äiti ja poika iltaisin ja sunnuntaisin sitä lukivat. 

Kalle Antinpojan elämä on huikea tarina siitä, miten köyhästä torpan pojasta tulee kovalla työllä monen kartanon omistaja, joka saa lopulta taloustirehtöörin arvonimen. 

Mutta kyllä elämä on ollut karua ja kovaa 1800-luvulla. Niin paljon läheisiään Kallekin menetti, kun heitä kuoli milloin mihinkin kulkutauteihin ja muihin sairauksiin. Oli myös nälkävuodet, jolloin kerjäläiset kiersivät talosta taloon, ja hekin levittivät tauteja. Vielä sisällissodankin Kalle ehti nähdä. 

Kirjan loppupuolella tulee vihdoin jotain tuttua, kun ollaan Pätiälässä, ja siellä Kalle Antinpojalle syntyy muun muassa Hanna-tytär. Myös Hanna Raudan veli Heino Pätiälä siellä mainitaan. 

Hannasta eli itsestään kirjailija kertoo, että jo seitsenvuotiaana hän alkoi kysellä autuuden tietä. 

Olipa kiinnostavaa lukea tällä kertaa ihan Hanna Raudan omaa sukuhistoriaa! Se oli melkoinen aikamatka 1800-luvulle, jolloin maailma oli niin perin toisenlainen kuin nykyään. 

Kirjassa käytetty murre oli minulle vierasta. Oli siinä jotain tuttuakin, mutta myös vieraita sanoja tuli vastaan. 

Tästä kansipaperittomasta kirjasta ei käynyt ilmi edes kirjan kustantaja, mutta toinen painos vuodelta 1969 se oli, ja netistä luin, että tuon toisen painoksen olisi kustantanut Suomen vapaa evankelis-luterilainen seurakuntaliitto. Ensimmäisen painoksen kustantaja on ilmeisesti ollut WSOY. 

Suomen vapaa ev.-lut. seurakuntaliitto 1969, 2. painos 

158 sivua 

1. painos WSOY 1938  

Toivo Rapeli: Olkaa rohkeat

Kun Toivo Rapeli kuoli vuonna 1995, seuraavana vuonna ilmestyi tämä teos, johon on koottu kirjoituksia seitsemästä Rapelin hartauskirjasta. Hänhän oli tuottelias kirjailija, joka julkaisi yhteensä 46 kirjaa. Niistä hartauskirjoja oli kaksitoista. Olkaa rohkeat pyrkii antamaan Rapelista monipuolisen kuvan julistajana ja kirjoittajana. 

Monia eri aiheita nämä kirjoitukset käsittelevätkin, mutta tärkeimpänä kaikessa on aina se, että me olemme Kristuksen verellä lunastettuja. Kaikki on valmista, lahjan eli pelastuksen saa vain ottaa vastaan. Ei tarvitse katsoa itseensä eikä omaan uskoonsa, vaan Golgatalle, jossa kaikki on jo täytetty. Epäröivälle ja omaan uskoonsa - tai sen puutteeseen - tuijottavalle Rapeli haluaa sanoa, että vaikka et näekään uskoa itsessäsi, jo se on uskoa, kun huudat avuksi Herraa. 

Jeesus sanoo: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat." Siksi ajattelenkin: jos tunnet elämäsi sairaaksi, itsesi puutteelliseksi, jos tarvitset syntisenä syntisten Vapahtajaa, niin siinä on sinun uskosi. 

Kun Jeesus lupasi antaa levon työn ja kuormien uuvuttamille, Toivo Rapeli toteaa, että tuo lepo on lepoa turhasta työstä autuuden saavuttamiseksi. -- On vain yksi työ, joka on jo tehty: Jeesuksen työ Golgatalla. Siinä valmiissa työssä saamme levätä; pelastuksen eteen ei tarvitse ponnistella. Ei siis tarvitse soutaa kahdella airolla, kuten eräs puhuja oli juhlilla innoissaan julistanut - airoilla, joista toinen on usko ja toinen teot. Ei, sillä vaikka laki vaatii tekemään koko ajan enemmän, evankeliumi sanoo: Kaikki on valmiina. Se on täytetty. 

Rapeli kertoo, miten hänkin piti nuorena puheen, jossa esitti valtavasti vaatimuksia kuulijoille. Mutta mieleen jäi paikallisen pastorin palaute: Jeesus kehotti ruokkimaan, ei ruoskimaan. Sitä ruokkimista Rapelin julistus sitten myöhemmin olikin, kuten tästä kirjasta voi päätellä. 

Miksi uskossa eläminen on vaikeuksistakin huolimatta onnellinen asia, kirja myös kysyy. Ja vastaa: 

Uskovan elämässä on jotain varmaa: hän tietää olevansa Jumalan lapsi kasteen perusteella, hän tietää syntiensä alla voihkiessaan, että hänellä on anteeksiantamus. Kadotuksenalaisen tilansa keskelläkin, heikon uskonsa nähdessään ja omaa huonouttaan itkiessään hän tietää, että "kaikki on valmiina" Kristuksessa. Me saamme kääntää katseemme pois omasta valmistautumisestamme siihen, mitä Jumala on valmistanut. Ja Jumala on valmistanut kaiken, mitä tarvitaan syntisen ihmisen pelastumiseen. 

Taivas on auki, tien sinne on Jeesus avannut. Tästä saamme iloita. 

Takakannen sanoin: Jumalan armo kantaa elämässään epäonnistuneen, heikon syntisen perille. 

Toivo Rapelilla on ihanaa evankelista julistusta. Siinä armo tulee niin alas, että heikoin ja huonoinkin voi siihen tarttua. 

SLEY-Kirjat 1996 

144 sivua 

Kannen kuva: Helene Schjerfbeck, Vapahtaja 1939 

Kansi: Ritva Kaijasilta 

Helvi Kuoppala: Yövalkeat

En malttanut olla lukematta heti tätä Helvi Kuoppalan Pohjanmaa-sarjan neljättä romaania, kun sarjan edelliset osat olivat vielä tuoreessa muistissa. Olin utelias tietämään, kuinka Ruskolan perheen elämä jatkuisi. 

Nyt perheen villikkotytär Maria on rauhoittunut ja saanut jopa lähetyskutsun. Hän lähtee toimistotyöntekijäksi ja sairaanhoitajaksi Tansaniaan. Itselleen Maria joutuu kyllä myöntämään, että todellisuudessa hän lähti Afrikkaan pakoon omaa elämäänsä ja tietyn tekonsa seurauksia. Hän aikookin jäädä Afrikkaan loppuiäkseen. Siellä hänelle tapahtuu hyviä asioita, mutta myös vaarat vaanivat nuorta lähettiä. 

Samaan aikaan elämä Ruskolassa jatkuu. Perheen nuoriso on tehnyt omat valintansa, eikä kukaan näytä jäävän kotitilalle jatkamaan Martin ja Leenan työtä. Ennen oli luonnollista, että joku jäi jatkamaan sukutilaa, mutta nyt nuoret haluavat lähteä maailmalle. Vanhemmat surevat ja ihmettelevät myös sitä, ettei Maria tule ollenkaan käymään Suomessa, vaikka vuodet kuluvat. Jotain outoa ja salamyhkäistä siinä on. 

Ruskolan perheen körttiläinen usko on taas taustalla kaikissa vaiheissa, enemmän tai vähemmän. Ja kiinnostavasti Helvi Kuoppala vie tarinaa eteenpäin aina loppuratkaisuun asti. 

Marialla ei kyllä tunnu olevan minkäänlaista katumusta tai synnintuntoa menneistä tekemistään. Lähinnä tekojen seuraukset huolestuttavat häntä. Isälleenkin Maria vain huutaa, ettei häpeä mitään.  

Minä olen täysin tietoinen siitä, miten monessa mielessä vaikealle matkalle olen lähdössä. Mutta tämän tehtävän olen itse valinnut. Olen suorastaan sätkytellyt jonkin voimakentän päällä. Olen vakuuttunut siitä, että se on Jumalan voimakenttä. Minä rukoilin, ja aina tunsin itseni tyhjäksi... tyhjemmäksi. Tietysti minä rukoilin siitäkin huolimatta. En minä niin paatunut ole. Kun kerroin siitä Anssille, niin arvatkaapas mitä hän vastasi? "Vain tyhjän astian voi täyttää." 

(lähetyskoulusta valmistuneen Marian kirjeestä) 

Kirjapaja 1991 

195 sivua 

Kansi: Matti Kota 

Pohjanmaa-sarjan aikaisemmat kirjat blogissani: 

Lakeuden tulet 

Ruskolan perijät 

Lakeuden tyttäret 

Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan, mitä olen siitä kirjoittanut. 

Ilkka Puhakka: Mitä silmät ei nää

Toimittanut Marjo Puhakka 

Tässä vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassa Ilkka Puhakka kertoo kiinnostavasti Kansan Raamattuseuran työstä Venäjän vankiloissa - ja vähän Romaniassakin. Puhakka teki tätä työtä uskoon tulleen entisen elinkautisvangin Reijo "Klinu" Loikkasen, hänen vaimonsa Kertun sekä Pepe Tolosen kanssa. Myöhemmin mukaan matkoille tulivat myös muusikot Juha Tapio, Nina Åström ja Kaarle Mannila. Ja ehkä oli muitakin, joita en vain muistanut mainita tässä. Ainakin Riitta Vinnitsuk oli tulkkina matkoilla mukana. 

Heidän kohtaamiensa venäläisten vankien elämä oli toivotonta, niin myös olosuhteet noissa vankiloissa. Mutta Puhakan ja hänen työtoveriensa viemä toivon sanoma avasi monelle uuden elämän, valon pimeyteen. Ihmiset muuttuivat; kovasta ja pelottavastakin vangista saattoi tulla iloinen ja lempeä. 

Eräskin vankilanjohtaja sanoi: Minä en tiedä, mitä te opetatte, mutta sen minä tiedän, että aina kun te käytte, sekä vankien että työntekijöiden on helpompi olla. Hän kertoi, että vierailujen aikana vankilassa oli rauha. 

Juha Tapion ensimmäisellä Murmanskin-vierailulla keväällä 2000 mentiin erittäin kovan kurin vankilan tuberkuloosisairaalaan. Juhan laulua kuunnellessaan Ilkka Puhakka tunsi, miten kaikki sanat katosivat ja vain tyhjyys jäi: mitä näille ihmisille voi puhua? Silloin hän koki, että pitää puhua Kristus-toivosta ja sydämen silmistä, jotka näkevät sen, mitä ei näy. 

Tuosta hetkestä syntyi myöhemmin Juha Tapion laulu Mitä silmät ei nää, joka on osuva nimi myös tälle kirjalle. Ilkka Puhakka kirjoittaa, miten sydämen silmät näkevät taaksepäin, tähän päivään ja tulevaisuuteen. Jopa vankilan muurien takana ja vankilan tuberkuloosisairaalassakin ihminen voi saada toivon, joka näkee läpi muurien, merkityksettömyyden, menetyksen ja voimattomuuden. Toivon silmät näkevät tulevaisuuteen, Jumalan lahjoittamaan ikuiseen elämään. 

Mutta jo nyt: 

Toivon silmät näkevät tähän päivään: tiedän, miksi elän! Vaikka oman arvoni mukaan olen elämän sivuraiteilla, pelilaudalta ulos siirretty nappula tai elinkelvottomaksi ruhjottu hylkiö, Jumalan silmissä elämälläni on paikka ja tarkoitus, ja toivon silmät näkevät sen. 

Puhakka kertoo paljon matkoilla sattunutta ja tapahtunutta. On hienoja, vaikeita, hauskoja ja erikoisia kokemuksia. On vankiloiden kurjia oloja ja Venäjän huonoja teitä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Joskus oli vaikeaa työkaverien kesken, sitten taas viranomaisten kanssa. Mutta paljon on ollut hienoja hetkiä, Jumala on toiminut vankien elämässä ja tehnyt ihmeitäkin. 

Oma ihmeensä oli "villasukkalähetys", joka alkoi erään naisen vankeja varten lahjoittamista villasukista. Siitä alkoi villasukkien vyöry, kun ihmiset alkoivat tehdä niitä tuhansittain. Tällaista lämpöä arktisen alueen ihmiset ymmärtävät, niin myös venäläiset vangit. Eräässä vankilassa mikään ei sujunut, vangit eivät kuunnelleet. Mutta kun Ilkka Puhakka veti villasukat esiin, sali hiljeni. Nyt vangit ja vartijat kuuntelivat haltioituneina. 

Mitä silmät ei nää on sydäntä lämmittävä, mukaansatempaava lukuelämys. Kirja kertoo todella tärkeästä työstä. Kirjan loppupuolella työhön alkoi kuitenkin tulla jo rajoituksia. Ei-ortodoksien oli vaikea saada lupia päästä vankiloihin. En tiedä miten kauan työtä pystyttiin vielä tekemään. Nousiko tie lopullisesti pystyyn jossain vaiheessa, ehkä jo kauan ennen sotaa? 

Tämä kirja keskittyy vankilatyöhön, siinä koettuihin tilanteisiin ja kohdattuihin ihmisiin. Ilkka Puhakka toteaa, että venäläisten vankien tarinoita on kerrottu jo aikaisemmin ilmestyneessä Toivontuojat-kirjassa. Siihen en ole koskaan törmännyt, mutta jospa sekin tulisi vielä joskus vastaan. 

Päivä Oy 2008 

191 sivua 

Kansi: AD Studio Oy 

Helvi Kuoppala: Lakeuden tyttäret

Kesällä käy monesti niin, etten välttämättä jaksa keskittyä kovin syvällisiin kirjoihin. Mutta hyvä niin: tuleepa luettua välillä myös kristillisiä romaaneja. 

Lakeuden tyttäret jatkaa Helvi Kuoppalan Pohjanmaa-sarjaa, jossa ollaan Ruskolan talossa Pohjanlaakson kylässä. Nyt ollaan sarjan kolmannessa osassa, ja pääosassa ovat Ruskolan kaksostytöt Matleena ja Maria. Erityisesti tarinaa kerrotaan Marian näkökulmasta. 

Heti alussa ollaan Matleenan ja naapurin Ilarin häissä, ja lukijalle selviää, että Ilari on rakas myös Marialle, jonka sydän särkyy, kun tämä yllättäen julkaiseekin kihlauksensa Matleenan kanssa. Kaksoset eivät ole koskaan kertoneet toisilleen, että heillä molemmilla on jo pitkään ollut tunteita Ilaria kohtaan. Vain tyttöjen lukolliset päiväkirjat ovat tienneet totuuden. 

Marialla, joka on isän tyttö, on vaikeaa myös siksi, että Martti-isä on tehnyt omat suunnitelmansa hänen varalleen. Suunnitellut jo Marian koko tulevaisuuden. Marian pitäisi jatkaa isän työtä kotitilalla. Mutta mitä enemmän isä yrittää pakottaa Mariaa omaan tahtoonsa, sitä enemmän tyttö kapinoi. 

Muutenkin sotien jälkeinen nuoriso on kapinallista. Ei haluta enää elää niin kuin aina on eletty. Moraali ja isien usko ovat nuorten mielestä vanhanaikaisia. Varsinkin Maria lähtee kauas omille teilleen. Hän on räiskyvä ja voimakastahtoinen luonne, joka tekee mitä haluaa. 

Kirja kuvaakin hyvin sukupolvien kuilua ja uskovien vanhempien voimattomuutta nuorten kapinoinnin edessä. Ei auta huutaminen eikä pyytäminen. Mutta Martilla ja Leenalla on Jumala, jonka puoleen he voivat aina kääntyä. Martti itsekin on työhönsä uppoutuessaan vaikuttanut etääntyneen uskonasioista, mutta elämän myrskyt vetävät hänet taas huutamaan apua Jumalalta.  

Martin työhuoneen pöydällä on avoimena mustakantinen kirja. Kaapon, isoisän, vanha kulunut Raamattu. Martti on sitä lukenut aamun hiljalleen vaihtuessa harmaaksi päiväksi. Kirjasta on avautunut eräs kohta, johon on aina uudestaan pitänyt syventyä: 

Maan ääristä minä sinua huudan, 

kun sydämeni nääntyy. 

Saata minut kalliolle, 

joka on minulle liian korkea! 

Lakeuden tyttäristä en pitänyt yhtä paljon kuin sarjan aikaisemmista osista, mutta realistisesti se kyllä kuvaa tilanteita. Ettei uskokaan automaattisesti periydy vanhemmilta lapsille. Osuvaa on myös kuvaus Martin ja Marian isä-tytärsuhteesta, siitä miten isä yrittää pakottaa Mariaa omaan muottiinsa ja miten tytär kapinoi. 

Kirjapaja 1989 

220 sivua 

Päällys Matti Kota 

Virvoituksen lähteillä

Suomalaisten herättäjien sanomaa 

Koonnut Jaakko Mäkeläinen 

Tähän hienoon teokseen on koottu otteita suomalaisten herättäjien julistuksesta aina Mikael Agricolasta Kalevi Lehtiseen asti. Eri kuvaajien upeat valokuvat täydentävät kirjan sanomaa ja tekevät siitä kauniin lukuelämyksen, joka sopiikin hyvin vaikka lahjaksi annettavaksi. 

Mukana ovat luonnollisesti esimerkiksi sellaiset herätysliikejohtajat kuin Paavo Ruotsalainen, Fredrik Gabriel Hedberg, Henrik Renqvist ja Lapin herättäjä Lars Levi Laestadius. Jälkimmäinen oli kylläkin ruotsalainen, mutta hänen seurakunnassaan Pohjois-Ruotsissa oli paljon suomalaisia, ja levisihän lestadiolainen herätys Suomeenkin, jopa niin, että siitä tuli kirkkomme laajin herätysliike. Myöhemmin vaikuttaneista nimistä mainittakoon Urho Muroma, Osmo Tiililä ja Erkki Leminen. 

Myös kirkkokuntarajat ylitetään; ovathan mukana myös vapaakirkollinen evankelista Hilja Aaltonen ja helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainio. 

Myös jokaisen henkilön elämästä, työstä ja julistuksesta on parin sivun verran tietoa, mutta ikävä kyllä Niilo Yli-Vainion kohdalta oli jäänyt yksi sivu väliin, ja hänen tiedoistaan kirjassa oli vain loppuosa. 

Tämä oli kiinnostava katsaus niin monien erilaisten herättäjien julistukseen ja ajatteluun. Ja paljon hyvää evästä sieltä saikin. Ennen kaikkea evankeliumia, mutta myös kehotusta ja rohkaisua. Ravisteluakin. Sillä rintamalla mieleen jäi tietysti erityisesti Laestadiuksen räväkkä parannussaarna. 

Täällä blogissahan ei voi paljoa tästä kaikesta jakaa, mutta otan kirjasta muutamia esimerkkejä. 

Ei Herra armahda minua pyhyyteni, 

vaan pahuuteni tähden. 

Opi kylminäkin aikoina lepäämään 

Kristuksen vanhurskauden varassa. 

Paavo Ruotsalainen 

Avaa sydämesi, murheellinen sielu, 

ja ota vastaan, Vapahtaja vuodattaa 

siihen pisaran armostansa! 

Lars Levi Laestadius 

Kutsun sinua, elämän romuttama ihminen. Kutsun 

sinua parannuspaikalle, sille lähteelle, jossa 

saastainen puhdistuu ja tulee lunta valkeammaksi. 

Ovi on auki, kynnys on matala ja Jeesuksen 

Kristuksen veri puhdistaa sinut kaikista synneistäsi. 

Hilja Aaltonen 

Olkoon uskomme varma tai haparoiva, omistava 

tai voittava, niin pääasia kuitenkin on uskon ja 

toivon kohde; Jeesus Kristus. Eihän uskon 

varmuutemme pelasta, vaan Kristus. 

Erkki Leminen 

Kirjan henkilötiedoista oppii monia kiinnostavia asioita. Esimerkiksi että Henrik Renqvistillä oli tapana pysäyttää jokainen vastaantulija tiedustellakseen tämän sieluntilaa. Kun Renqvistin kuoltua hänen hevosensa siirtyi toiselle omistajalle, edelleen hevonen pysähtyi jatkuvasti jokaisen vastaantulijan kohdalle. Hilja Aaltonen puolestaan rakasti kaikkia Jumalan lapsia yli kirkkokuntarajojen, ja jopa Lapuan äkkijyrkät heränneet hyväksyivät hänet. 

Kaikkein tärkeintä on evankeliumi, ja ilman sitä hartain ja palavinkin kristillisyys on turhaa touhuamista. Niinpä haluan jakaa vielä lopuksi toisenkin ajatuksen Hilja Aaltoselta: 

Minä uskon, että ihminen ja seurakunta on sitä terveempi mitä avoimemmin sen keskellä kaikuu armon sanoma. 

Uusi Tie 2017 

kolmas, uudistettu painos 

111 sivua 

Kansi: Dinodesign 

Hanna Rauta: Sipi-vaarin kasvatti

Hanna Rauta (1877-1956) on kirjoittanut useita ihania vanhan ajan kristillisiä romaaneja. Nyt luin pitkästä aikaa yhden sellaisen. 

Kirjassa eletään 1900-luvun alkupuolta. Maailma on tuohon aikaan kovin erilainen: on tiukka säätyjako, syvä kuilu rikkaiden ja köyhien välillä. Köyhyys tuntuu tekevän ihmisestä rikkaiden silmissä täysin mitättömän. Köyhää pidetään automaattisesti myös lahjattomana ja yksinkertaisena. Ylempiensä mielestä köyhän ei kannata käydä kouluja, kun ei hän mitään ymmärrä, tai vaikka ymmärtäisi, hänen ei pidä luulla liikoja itsestään eikä yrittää tulla miksikään "nousukkaaksi". 

Tämän kaiken saa tuntea nahoissaan Martti, joka jää orvoksi ja tulee Salmensuun kartanoon viisivuotiaana huutolaispoikana. Hänet laitetaan asumaan väentupaan kahden iäkkään rengin kanssa, jotka ovat saaneet jäädä taloon loppuiäkseen. Heistä toinen, Sipi-vaari, tulee Martille läheiseksi. Mutta "Sipi-vaarin kasvatista" tulee ihmisten suussa pilkkasana. 

Martti saa kokea pilkkaa ja halveksuntaa niin köyhyytensä kuin jumalisuutensakin takia. Nimittäin hän ja Sipi-vaari saavat yhdessä löytää sen ilouutisen, että he pelastuvat yksin Karitsan veren kautta. Kaiken kokemansa pilkan takia Martti joutuu kuitenkin kokemaan paljon häpeää ja ihmispelkoa. Miten uskaltaa tunnustautua Jeesuksen omaksi? 

Mutta on yksi, joka kestää: 

Nyt kaiken mentyä nurin hänelle ei jäänyt kuin anteeksiantamuksen suuri sanoma, sovitus Jeesuksen uhriveressä. Siinä hänen arka, värjyvä sydämensä löysi rauhan, löysi kaipaamansa ankkuripohjan. 

Kartanon tytär Kaarina leikkii Martin kanssa, mutta vuosien varrella hänkin monesti myös välttelee poikaa. Joko ylpeän isänsä painostuksesta tai joskus omastakin aloitteestaan. Ei ole helppoa Martilla. 

Onneksi myös Martin opettaja uskoo poikaan ja näkee hänessä lahjakkuutta. Mutta Salmensuun isäntä ei hyväksy ajatusta, että talon renkiä koulutettaisiin. 

Koskettavasti ja kiinnostavin juonenkääntein Hanna Rauta kuvaa Martin lapsuutta ja nuoruutta. Monenlaista ehtii tapahtua vuosien kuluessa. Tärkeimpänä kaiken yllä loistaa se Jeesuksen lunastustyö, johon Sipi-vaari ja Martti uskovat. 

Sipi-vaarin kasvatti onkin aivan ihana ja koskettava tarina. Se on herkkua kristillisten, historiallisten romaanien ystäville. 

Wikipedian kertoman mukaan sekä Hanna Raudan isä että puoliso olivat kartanonomistajia, joten Sipi-vaarin kasvatin maailma on ollut kirjailijalle tuttu. 

SLEY-Kirjat 1982, 5. painos 

(1. painos WSOY 1933) 

229 sivua 

Kansi: Pertti Judin 

Helvi Kuoppala: Ruskolan perijät

Ruskolan perijät on jatkoa Helvi Kuoppalan romaanille Lakeuden tulet, josta kerroin täällä blogissa jo seitsemän vuotta sitten. Miten vuodet ovat menneet, kun nyt vasta luin tämän Pohjanmaa-sarjan toisen osan! Kolmannen osan kanssa en aio odottaa seitsemää vuotta.  

Yrjö ja Katri Ruskola ovat kuolleet, ja kotitilaa viljelee nyt heidän poikansa Martti vaimonsa Leenan kanssa. Martin veli Anssi on rakentanut naapuriin oman talon. Eletään kaikessa rauhassa kevättä 1941, tehdään kevättöitä ja toivotaan, että vaikka sota riehuu pitkin Eurooppaa, se ei enää tulisi Suomeen. 

Mutta ensin rauhan rikkoo veljesten saama kutsu tulla Vaasaan kuulemaan isänsä jälkisäädöstä. Siellä heille selviää isänsä elämästä asioita, jotka putoavat kuin pommi Ruskolan perheen elämään. Siinä hajoaa paljon. Anssi pakenee kotoa. Lopulta saadaan tieto, että hän on mennyt saksalaisten sotilaiden mukana Lappiin. Mutta mitä hänelle sitten tapahtuu? Yhteys katkeaa. 

Ruskolassa elämää on jatkettava, mutta entistä raskaammaksi se käy, kun jatkosota alkaa. Marttikin joutuu rintamalla. Naiset ja vanha Sipi joutuvat lujille kotirintamalla kaikkien töiden kaatuessa heidän päälleen. 

Helvi Kuoppala osaa luoda koskettavia ihmiskohtaloita. Voimansa ruskolalaiset saavat ylhäältä: 

- Veisataanko teillä aina näin ja rukoillaan ja puhutaan uskonasioista? kysyi Oili Leenalta. 

  - Kyllä. Se itsestään menee siihen. Kuin se jotenkin olisi aina voimassa... pohjavirtana. Se on talon henki, tämä. Ollut aina. Vallankin tällaisina surun aikoina kuin itsestään tulee otettua virsi. Myöskin ilon aikoina, silloin tällöin. 

Tunteita perhe käsittelee pohjalaisittain: 

 

- Tässä talossa ei ole tavattu ulospäin pauhata onnesta, enempää kuin suruistakaan, joita on poikkeuksellisen paljon ollut. Eikä pauhata nytkään. 

Kuinka Ruskolassa selvitään raskaista koettelemuksista? Entä mikä on Anssin kohtalo? Siitä kaikesta Helvi Kuoppala kertoo kiinnostavin juonenkääntein. Mutta ensin kannattaa lukea Lakeuden tulet, jos se on vielä lukematta. 

Kirjapaja 1987 

188 sivua 

Kansi: Hannu Taina